20 C
San José
maanantai, 21.01.2019, 14:24
Koti Blogi Sivu 3

Saaressa on aina sunnuntai – Bocas del Toro

Saaressa elämisessä, asumisessa ja matkalla olemisessa on aina oma erityisyytensä. Saaressa on aina sunnuntai, laulaa Putro:

”Rauhallinen hetki kello puoli kaks
Laituri radio ja mä
Voiko kesäpäivän tehdä rennommaks
Tokkopa, en edes yritä
Pilvetöntä taivasta on enemmän kuin muita
Saaressa on aina sunnuntai!

Olemme nyt Bocas del Torossa, Karibianmerellä sijaitsevalla Panaman saaristoalueella. Keskellä saariston kauneutta, tiivisti meren sylissä, merenkäynnin armoilla.

Tuulien viemää

Bocas del Toron saaristo on rehevän trooppisen kasvillisuuden peittämää ja runsaan eläimistön kansoittamaa. Saariston omaperäinen luonto houkuttelee tutkimaan itseään. Täällä näemme kristallinkirkasta turkoosia merivettä, ainutlaatuista korallia ja erikoisia mereneläviä. Ihastelemme saariston biologista monimuotoisuutta.

Jo tänne tuleminen kutkuttaa vatsan pohjaan, rinkat veneeseen ja kaasu pohjaan. Vesi pirskoutuu ympäriinsä ja raikastaa mukavasti bussissa istumisen jälkeen.

Tiedämme, etteivät veneet kulje mantereelle tai mantereelta pois näillä leveysasteilla kellon tai ihmisten tarpeiden tai tahdon mukaan. Aikatauluja säätelevät tuulet ja meren käynti. Kun tulimme tänne, taivas hohti syvää sineä ja meri vastaa samalla sävyllä. Kaunista.

Näimme myös reilun päivän kestävän kovan myrskyn, jossa tuuli tuiversi ja satoi vettä trooppisen myrskyn voimalla. Onneksi olimme sen alkaessa jo majapaikassamme, sillä meri kuohui kuin pyykinpesukoneessa ja korkeat palmut niiailivat ja nyökkivät maata kohti.

Taivas hohti syvää synkkää tummaa, meri vastasi samalla sävyllä.

Rento ilmapiiri

Sanotaan, että meri muovaa vuosien saatossa kivenkin muotoa; hyväilee aaltojen voimalla vähitellen kiven särmät pyöreäksi ja sileäksi. Samaa tapahtuu varmasti täällä asuville ihmisille. Ilmapiiri on nimittäin niin rento ja saaressa henkii omanlainen Karibialainen rytmi. Asiat hoidetaan, mutta kukaan ei tunnu hätiköivän. Ehkä se johtuu alati ympärillä vellovasta merestä ja mahtipontisesta luonnosta. Niiden äärellä ihminen muistaa, että viime kädessä hän ei ole kaiken valtias.

Bocas del Torossa elää rikas monikulttuurinen arkielämä. Saaristossa asuu hyvin erilaisia etnisiä ryhmiä (alkuperäiskansat, Länsi-Karibian latinoryhmät ja amerikkalaisia expatteja) sopusoinnussa keskenään. Paikka on hyvä esimerkki rinnakkaiselosta ja monikulttuurisesta kunnioituksesta!

Kävimme eri saarilla ja niiden rannoilla ja totesimme miten erilainen tunnelma niillä onkaan vaikka saman Karibianmeren rannalla oleillaan.

Vaellus halki sademetsän

Ensimmäisenä menimme veneellä Bastimentoksen saarella.

Siellä asuu noin 1300 alkuperäiskansan asukasta, hyvin alkeellisissa ja yksinkertaisissa asumuksissa.

Venesatamasta jatkoimme eteenpäin vaeltaen muutaman kilometrin saaren halki pientä polkua pitkin Wizardin rantaan. On elämys kävellä sademetsän halki, sillä se on täynnä elämää. Pääsimme uskomattomien kauniiden perhosten saattelemina perille.

Wizardin ranta on hyvin rauhallinen ja ”miehittämätön.” Täällä ei ole myyntikojuja tai ihmispaljoutta. Vapaata rantaa ja hiekkaa riittää molempiin suuntiin. Merenkäynti on tällä rannalla varsin kova. Varoitustauluissa ilmoitetaan kovien virtausten vaaroista. Myös punainen lippu oli nostettu varoitukseksi salkoon. Isoissa aalloissa viihtyivät surffaajat. Itse vilvoittelimme matalassa vedessä.

Yllätykseksemme rannalla vartioi kaksi poliisia (ei siis rantavahtia tai hengenpelastajaa), vaan poliiseja pyssyjen ja pamppujen kanssa.

Kaikki ihmiset eivät usko luonnon voimia. Ja sitä, että aallot muuttavat nopeasti luonnettaan. Taitavat surffaajat sen varmasti tietävät, mutta kaikki tyhmänrohkeat turistit eivät. Yksi sellainen lähti keinuttelemaan aalloille isolla uimarenkaalla. Juuri niin, isolla uimarenkaalla! Hän ajautui vähitellen kauemmas rannasta, kaatui ja joutui voimakkaaseen virtaukseen. Hän yritti renkaaseen roikkuen päästä takaisin rantaa, mutta virtaukset ovat niin kovia, ettei sieltä pääse omin avuin rantaan. Ja paraskaan uimari ei pystyisi pelastamaan virtauksessa olevaa ilman pelastusvälineistöä. Ei rannalla olevat poliisitkaan, sillä aseet ja pamput eivät tehoa merenaaltoihin.

Kaksi surffajaa lähti rannalta auttamaan, mutta meren aallokko oli muuttunut niin pyöriväksi, että aallot palauttivat surffaajat takaisin rannalle, ja merihädässä olevan takaisin merelle. Onneksi vasemmalta sivulta kaksi muuta surffajaa havaitsi kiperän tilanteen ja pääsivät puikkelehtimaan lautojensa avulla aaltojen lomitse merihädässä olevan luo ja hinasivat hänet rannalle. Viimeisellä hetkellä, nuori nainen oli aivan poikki. Onneksi kaikki päättyi hyvin.

Poliisit kiittelivät kädestä pitäjien pelastajia. Luontoäiti opetti ihmistä.

Meritähtien Boca de Drago

Tulimme Boca de Dragonin rannalle paikallisella pikku bussilla. Vaikka ranta sijaitsee 20 km päässä, matka kestää, sillä tie on erittäin huonossa kunnossa.

Rantaa riittää täälläkin, mutta suosituimalle rannalle ihmiset jatkavat matkaa bussin pääteasemalta veneillä. Me valitsimme kävelyn rantaa myötäilevällä polulla. Se oli parasta. Pääsimme lähelle kaikkia niitä ääniä ja näkymiä.

Boca de Dragonin ranta on tunnettu puhtaista vesistä, rauhallisesta mainingeista ja pitkästä rantaviivasta. Tämä on uimiseen, snorklaisukseen ja sukeltamiseen sopiva paikka. Se on myös tunnettu sen rantavesissä asustelevista meritähdistä.

Kun menimme uimaan, täytyi huolellisesti valita askeleensa, ettei sattuisi astumaan meritähden päälle. Ne olivat tosin täällä punertavia ja sangen isoja, joten kirkkaassa vedessä ne oli helppo erottaa. Meritähden alapinnalla on tähdenmalliset putkijalat, joiden avulla meritähti liikkuu ja syö.

Merenranta oli luonnonnähtävyytenä hieno, mutta ihmisten lomameininki teki siitä meille liian meluisan ja stressaavan. Liian paljon ihmisiä, meteliä ja hälinää. Ennen kaikkea meitä stressasi meritähtien puolesta.

Älä koske meritähtiin

Isoista kieltotauluista huolimatta selfietä ottavat ihmiset repivät niitä merenpohjasta rinnoilleen, reisien ja päänsä päälle kuvattavaksi. Vaikka meritähdillä ei ole päätä eikä aivoja, ja niiden ruoansulatuselimistö on varsin yksinkertainen, ne kuitenkin reagoivat. Kuolemalla.

Tämä ihmisten itsekkyys luontoa kohtaan ja selfiekulttuurin hulluus on uskomattoman julmaa!

Takaisin paluu luontopolkua kohtaan oli jälleen parasta!

Rauhallista rantaa

Yövyimme Bocas del Torossa hotellissa Stay Bocasissa. Se oli mukavan rento paikka, jossa oli mukava tunnelma.

 

Hello friends!

Saimme myös polkupyörät lainaan. Pyöräily näissä maisemissa kannattaa.

Vajaan kymmenen kilometrin päässä sijaitsi valjastamaton Bluff beach. Siinä oli yli kahden kilometrin pituinen hiekkaranta, jossa ei ollut kuin muutama ihminen meidän lisäksemme.

Rantaa riitti joka suuntaan. Saimme pulikoida aivan rauhassa. Tässä saaressa ja rannassa on aina sunnuntai.

”Ruoho kasvakoot, villiintykööt horsmat
Minä pidän poutaa
Saaressa on aina sunnuntai”

Sateenkaaren suojatit – Boquetessa

Sateenkaari merkitsee hyvin eri asioita eri ihmisille. Joillekin se on vain yksi meteorologinen ilmiö muiden ilmiöiden joukossa. Olemme nyt Boquetessa, Panaman ylängöllä, jossa sateenkaari on tärkeä osa alkuperäisväestön kulttuuria ja tarustoa.

Boquette

Boqueten ympärillä olevat vuoret ovat Ngobe-Bugle-kansan koti. Tämä alkuperäiskansalainen ryhmä koostuu maanviljelijöistä ja käsityöläisistä.

He muokkaavat chaquiruksia (helmi kaulakorut), koreja, chacara (kudotut pussit) ja nahuja (heidän tyypilliset vaatteensä). Samoin Kuna-ihmiset ovat kuuluisia kirkkaista mekoista ja niiden värikästä kirjailuista. Koruissa ja vaatteiden koristeissa kuvataan sateenkaarta ja sen lukuisia värisävyjä.

Uskomuksia

Sateenkaareen liittyy paljon erilaisia uskomuksia, jotka perustuvat sen kaarimaiseen muotoon ja väreihin. Myytin mukaan sateenkaaret toimivat siltana ihmisen ja jumalan (tai jumalien) välillä. Sateenkaari yhdistää myös taivaan ja maan, jonka avulla saadaan jumalten viestejä.

Sateenkaarella on sanottu olevan myös tärkeä osa vesisysteemiä. Sateenkaari imee veden taivaalle, josta se jälleen putoaa maahan. Joten ihmisellä on aina vaara joutua sateenkaaren imaisemaksi. Monet alkuperäiskansat uskoivat, että jos sateenkaarelle viheltää, se sieppaa mukaansa taivaaseen.

Ja koskaanhan ei tiedä, milloin sattuu löytämään sateenkaaren päästä ruukullisen kultaa.

Kuten saamelaisetkin uskoivat, että sateenkaarella oli voima karkoittaa konflikteja, jonka vuoksi niitä piirrettiin mm. noitarumpuihin. Alkuperäiskansalla voi toki olla erilaisia muitakin tapoja, mutta ainakin täällä kiinnitetään vaatteisiin sateenkaaren väreissä leiskuvia nauhoja.

Osana arkea

Täällä on mahdollista nähdä uskomattoman hienoja sateenkaaria. Johtunee varmaankin Boqueten sijainnista isojen ja rehevien vuorien kätköissä. Erityisesti tulivuori Volcan Barun, joka on vielä aktiivinen, tekee sijainnista hienon. Mekin näimme todella hienoja, vaikka sadekausi oli jo ohitse.

Boqueten hienot sateenkaaret

Boquete on ”ikuisen kevään kaupunki” ja sieltä avautuvat upeat panoraamanäkymät ympäröiville vuorille.

Kukkatorit. Nekin ovat täynnä sateenkaarenvärejä.

Boqueten kukkatorit

Kahvifestivaalien yhteydessä on myös kukkafestivaalit. Joka tammikuussa Boqueten puutarhat pistävät parastaan. Festivaaleilla käy kahden viikon aikana yli 100 000 ihmistä, joten pieni kaupunki pullistelee silloin ihmisiä.  Tämä vehreys näyttäytyy parhaiten festivaalilla, mutta sitä voidaan tarkastella ympäri vuoden eri yhteyksissä.

Kukkafestivaalit Boquetessä 

Myös kaikkialla katukuvassa näkyy kukka-asetelmia.

Näiden värikkäästi pukeutuneiden ihmisten elämää seuratessa tulee mieleen Mark Twainin sanonta:

”Meillä ei ole enää samoja sateenkaareen kohdistuvia tunteita kuin alkuperäiskansoilla on, koska tiedämme miten se on muodostunut. Olemme menettäneet yhtä paljon kuin saaneet perehtymällä asiaan.”

Villahattupäinen lintu – Santa Fe

Tämä on jo kolmas bussin vaihto matkalla El Valle del Antonista Santa Fe:en. Bussit ovat olleet tupaten täynnä; istumme kuin sardiinit bussinpenkeissä, osa joutuu seisomaan käytävällä. Bussi heilahtelee myötäillessään tien muotoja. Kaikkialle bussin pieniin koloihin on tungettu ostoskasseja, pussukoita ja nyyttejä. Tunnen perunasäkin jalossani etuistuimen alla. Bussi tuoksuu vanhoille vaatekääröille. Ruualle. Kainaloille.

Tummanvihreän metsän läpi ajettaessa avaan bussin ikkunan ja annan tuulen kutitella kasvojani. Maistan raikkaan keväisen tuulen. Tunnen miten se tuivertaa hiuksissani. Tulemme kohta perille pieneen (noin 3000 asukkaan) Panaman syrjäiseen kylään Santa Fe:hen, joka elää rauhallista maalaiselämää. Kuten se on elänyt jo vuosisatoja tähän mennessä.

Kylätie on hiljainen

Päästyämme perille, hiljaisuus kääri hihat ylös ja  löysytti puseronsa nappeja. Bussiasemalla meitä on vastassa iso, komea ja kirjava kukko, joka vahti mustasukkasesti kanalaumaansa. Kylätie on hiljainen.

Hevoset hirnahtelivat aitauksissaan, kun kävelemme reput selässä kohti majapaikkaamme.

Santa Fe.n keskusta on juuri sellainen kuin kuvittelimme. Tai myönnetään, se on vielä hiljaisempi ja rauhallisempi kuin kuvittelimme. Tämä on todella pieni kylä, sen asukkaat asuvat vuorten rinteillä hasiendoissaan. Sää on täällä samanlainen kuin Suomen kesässä. Raikkaan lämpöinen.

Saavumme majapaikkaamme. Maalaismaisema on kaunis kumpuilevine ylänköineen. Aurinko nyökyttelee meille hyväksyvästi ja toivottaa tervetulleeksi. Tavoitteenamme on rentoutua luonnon keskellä. Vetää henkeä. Kieltäytyä kaikista houkutuksilta. Levätä. Hengittää sisään raikasta ylänkö ilmaa.

Seuraavana päivänä satoi. Utuinen lämpö yhdistettynä vuorimaisemaan antaa taustatukea olemassa olon raukeudelle. Täällä olemme kaukana kaupungin savuista, metelistä ja toimeliaisuudesta.

Illaksi sumu päästää vuorten ääriviivat uudelleen esiin. Aurinko hymyilee jälleen. Täällä on aikaa pohdiskella kaikkea näkemäänsä, katsella valon vaihtelua ja kirjoitella rauhassa. Muistiinpanoja elämästä. Sateen jälkeiseen aurinkoon liittyy suloista surumielisyyttä. Sademetsän kesä kypsyy ja täyttyy. Kypsän kesän ihanuutta.

Persoonallisuuksia luonto täynnä

Ilma on täynnä lintujen ääniä. Samankaltaisia kuin kotimaan kesäillassa, mutta myös hyvin erikoisia. Yksi iso lintu laulaa kuin sillä olisi suussa liian isot tekohampaat. Toinen kilahtaa kuin merkiksi, että saamme aika ajoin maailmankaikkeudesta tekstiviestin. Linnut ovat myös hyvin personaallisen näköisiä. Tumma haukansukuinen lintu istuu puun ylimmällä oksalla hieman kumarassa aivan kuin sillä olisi vedetty liian iso villahattu silmien yli. Päämme yli lennähtää papukaijalauma. Ne näyttävät kuin olisivat puoliraakoja, sillä niiden sulkapeitteen vaaleanvihreydessä on hyvin paljon samaa kuin alkukesän kypsymättömissä tomaateista. Täällä on yksi maailman laajin lintulajisto. Minulle riittää tällä kertaa tämäntason ornitologia.

Kävimme pienellä kävelyllä, joka päätyi pienen pienelle perheen pitämälle farmille. Se tuottaa kaiken orgaanisesti, kahvin ja kasvikset ym. Emme ole eläissämme saaneet niin tuoretta kahvia. Se oli muutama päivä sitten poimittua, puhdistettua ja kuorittua, edellisenä iltana paahdettua ja aamulla jauhettu. Kaikki hyvin perinteisin ja vanhoin menetelmin.

Takaisin kävellessämme luonto teki edelleen tuttavuutta kanssamme. Pian alkaisi sataa. Oksalla istuva villahattupäinen lintu veti myssyään yhä syvemmälle silmille. Joskus tekemättömyys on täynnä elämää.

Mikä rakkaustarina! -La India Dormida El Valle Del Antonissa

Tunnustan heti: olen heikkoina tarinoihin, jotka ovat kulkeneet vuosituhansien ajan ihmisten puheissa ja elämän mytologiassa. Tarinoihin, jotka ovat pysyneet lähes tulkoon muuttumattomana sukupolvelta toiselle. Ne ovat samalla sekä todentuntuisia että tarunhohtoisia, ettei edes nykyihmisten mieleen tule muuttaa tarinan kulkua vain oikeassa olemisen ilosta.

Törmäsimme kauniiseen, traagisen romanttiseen ja silmiemme eteen avautuvaan tarinaan El Valle Del Antonissa. Tämä Panaman ylängöllä sijaitseva pieni kaupunki on jo sinällään oman tarinan arvoinen. El Valle de Antón sijaitsee Coclen maakunnassa, 120 km Panama citystä. Kaupunki on kätkeytyneenä yhden maailman suurimman romahtaneen tulivuoren kraateriin, jonka säde on noin kuusi kilometriä. Se muodostui noin 1,1-1,3 miljoonaa vuotta sitten. Nykypäivänäkin paikallinen (noin 6500 asukkaan) väestö koostuu pääosin Guaymin intialaisesta heimosta. Heidän tekemät värikkäät käsityöt ovat esillä kaikkialla El Vallessa.

Olipa kerran tyttö nimeltään La India Dormida…

Tarina La India Dornidan (sleeping India, nukkuva intiaanityttö) juuret ovat siis miljoonien vuosien takainen. Ajoilta, jolloin ensimmäiset alkuperäiskansan intiaanit alkoivat asuttaa aluetta. Paikkaa, jossa oli mikroilmasto pilvimetsineen, eksoottisine eläimineen ja sademetsän runsaine kasveineen. Maaperä oli tulivuoren purkauksen tuhkapilvestä rikastettu ja lannoitettu.

La India Dormida oli nuori kaunis intiaanityttö, joka rakastui ”väärän heimon” mieheen, eikä heidän rakkautensa saanut tyttären isän siunausta. Heidän oli siis erottava. Tytär, joka ei saanut rakastamaansa miestä itselleen, käveli ylös korkealle vuorelle – ja laskeutui makamaan sen huipulle. Siellä India Dormida, intiaanityttö edelleen makaa – ja odottaa.

Nukkuvan nuoren naisen hahmo on selvästi näkyvissä vuorijonojen silhuetissa. Jopa silmäripset erottuvat, kun katsoo silhuettia tarkasti.

La India Dormida

Tarinan tekee mielenkiintoiseksi ja eläväksi se, että vuorelle voi vaeltaa. Niin myös mekin lähdimme kävelemään tarinan kiemuraista, kivikkoista, liukasta ja välillä todella jyrkkää polkua ylös.

Panamassa on Amazonin jälkeen läntisen pallonpuoliskon suurimmat sademetsät – ja sitä vehreyttä saimme ihastella polun molemmin puolin.

Täällä sanotaan olevan esimerkiksi yli 14 000 perhoslajia, joista erotin ehkä 20. Isot siniset ovat yleisempiä – ja kun sellainen lentää eteen siivet auki, on hetki henkeäsalpaava. Sille hetkelle ei löydä edes tässä tarinassa sanoja.

Sademetsä tihkui kosteutta. Sammaleet turpoilivat kivistä ja pullistelivat tihkuvasta kosteudesta.

Metsä oli hautovan helteinen. Matkamme varrella oli vesiputouksia. Niiden keitaissa olisi mahdollista pulahtaa, mutta jätimme sen seuraavaan kertaan.

Ohitimme La Piedra Pintadan, valtavan ison kivilohkareen, jossa on nähtävissä esikolumbialaisten tekemiä kivipiirroksia.

Pienet värikkäät sammakot pomppivat kuraisissa polun mutakoissa. Lehtipeitteiden kivien välissä vilahtelivat likomärät liskot. Pieniä otuksia pitkine varjoineen, kiertämässä ja vartioimassa Intiaanitytön hämärää loppua. Tietäen, ettei rakkaus kuole koskaan.

Ja tarina jatkuu…

Pääsimme ylös. Maisema on puuton. Se tuntui sademetsän villin kasvuston jälkeen lähes alastomalle. Istahdimme alas, alhaalta katsottuna intiaanitytön nenän päälle. Näköala oli hieno. Mutta vain hetken, sillä tarinan mukaan intiaanityttö itkee aika ajoin. Se kaipaa rakastettuaan, ja anelee isältä lupaa saada itselleen rakastamansa mies.

Ja kun intiaanityttö itkee, hän ei itke pieniä kyyneleitä, vaan sademetsän isoja, nyrkinkokoisia, märkiä kyyneleitä. Sää muuttuu täällä todella nopeasti. Eikä täällä huipulla ole mitään paikkaa minne voisi mennä sadetta suojaan. Sade siis kastelkoon. Onneksi sade on lämmintä. Intiaanitytön kyyneleet ovat lämpimät. Rakkauden toivo pitää ne lämpimänä.

Takaisin paluu ei ole helppo. Myönnän. Sillä jokainen joka on mennyt jyrkkää, kivikkoista, mutaista vuoren rinnettä ylös, tietää että alas tulo on vielä vaikeampaa. Ja varsinkin nyt, kun taivaalta tuli vettä kuin saavista kaataen. Ja se saavi on todella valtava täällä sademetsässä.

Hitaasti, hyvin hitaasti laskeudumme. Silmälasipäiselle, kuten minulle, alastulo on vielä haastavampaa, sillä lasit huurtuvat ja kastuvat. Mutta, tänne on tultu vapaaehtoisesti, niin myös takaisin paluu tehdään vapaaehtoisesti. Hitaasti, hyvin hitaasti. Polun loppupäässä sade lakkaa. Ja aurinko alkaa paistaa häikäilemättömän kauniisti.

Sunnuntai-iltana, vilkkaan viikonloppu markkinoiden jälkeen hiljaisuus laskeutuu El Valle Del Antoniin. Ja silloin kuuluu kaupungin yllä Legendaarisen ”Intian Dormidan” loitsu huuto. Kaikkien on aika käydä levolle…

The End

Mitä on kauneus? – mietteitä Panaman kanavalta

Platon sanoi aikanaan, että kauneus on tosiolevainen, joka voidaan tajuta järjellä, mutta jonka vajavaisia heijastuksia voidaan havaita aistinvaraisestikin. Tämän objektivistisen käsityksen vastakohta on ajatus, että kauneus on puhtaasti subjektiivinen arvo: ei ole olemassa mitään itsessään kaunista vaan ainoastaan ilmiöitä, jotka koetaan kauniiksi.

Hmmm, pistää miettimään. Katselemmeko kauneutta järjellä vai sydämellä? Näiden kahden näkökulman välillä on länsimaisessa ajattelun perinteessä käyty kriittistä keskustelua jo yli kaksi vuosituhatta.

Päätimme ratkaista tämän visaisen kysymyksen kerta heitolla katselemalla ympärillemme tuorein silmin – ja kysyä itseltämme mitä on kauneus?

Mikä on kaunista?

Luonnon maisemaa katsellessa on helppo todeta ja hyväksyä kauneus; kukkien värikkyys, maaston polveilevuus, meren aaltojen kimallus. Se ei tarvitse filosofista pohdiskelua. Kaunista on! Se selitys ja perustelu riittää.

Sen sijaan, kun seisoo ihmisten kunnianhimoisten ajatusten ja tekojen äärellä, kauneus kysymys saa hieman erilaisen merkityksen. Platon ei kauneuden filosofiaa pohtiessaan vielä tiennyt mihin ihmisten insinööritaidot kykenevät.

Juuri nyt katselemme yhtä ihmisen kunnianhimoisinta ajatusta, joka myös toteutettiin: Panaman kanava. Se yhdistää Tyynenmeren ja Atlantin valtameren 82 km pituisella kanavalla. Muutama vuosi sitten kanavan laajennustyöt saatiin valmiiksi.

Mitä varten on kaunista?

Määritelmään tähtäävän ”mitä”-kysymyksen ohella kauneudesta on filosofien mukaan keskusteltu myös tarkoituksen – ”mitä varten?” – näkökulmasta. Onko luonnon tehtävä palvella ihmistä? Mikä on kauneuden tehtävä tai tarkoitus?

Yhdet katsovat, että kauneuden tulee palvella moraalia; toisten mukaan sen tulee palvella totuutta, kolmansien mukaan nautintoa, neljännen ihmisen elämänedellytyksiä.

Panaman kanavan käyttötarkoitus on helppo määrittää. Se lyhentää laivan reittiä huomattavasti, yli kahden viikon laivamatkan, yli 13 ooo meripeninkulman verran.

Kanavan rakentaimisen suururakka alkoi vuonna 1880 ja vuoteen 1914 mennessä jo noin 25 000 ihmistä oli kuollut, lähinnä trooppisten tautien takia. On sanottu, että tämän huonosti suunnitellun projektin ansiosta ihminen oppi luonnon voimista jotain oleellista. Muun muassa sen, että Tyynenmeren rannikko on erittäin matala, ja että vuorovesi on täällä poikkeuksellisen raju, yli seitsemän metriä. Ihmisiä kuoli vuoroveden voimaan ja tehtyjä rakennelmia hajosi sen virtaan. Opittiin kunnioittamaan luonnon voimia, vaikkakin tässä tapauksessa kahlitsemalla niitä. Kauneuden tulee palvella totuutta.

Toisaalta tämän projektin myötä löydettiin malarian syntymekanismi, keksittiin yhdistää pienen pieni hyttysen ja malariakuumeen syy ja seuraus. Valitettavasti 25 000 ihmistä kuoli ennen tätä oivallusta. Opittiin suojautumaan, siivoamaan ympäristöä ja päällystämään mutaisia teitä. Ihmisen kauniita tekoja toisille ihmisille. Kauneus on moraalia.

Canal Museum -museossa kerrotaan kattavasti kanavan  historiaa.

Miten kauneudesta puhutaan?

”Mitä” ja ”mitä varten” -kysymysten ohella filosofien mukaan tulee huomioida vielä kolmaskin kysymystyyppi: ”miten?” Miten kauneudesta puhutaan?

Tätä kanavaa katsellessa kauneus on sen suuruudessa. Pääsemme seuraamaan kanavaa ja sen sulkujen toimintaa aivan aitiopaikalta. On huikeaa, kun suuri laiva alkaa lähestyä kanavaa, kun sen valtavat sulkulaitteet pumppaavat vettä laivan alta pois viereiseen kanavaan, ja kun laiva etenee hitaasti ”sulutuksessa” aivan silmiemme edessä, näky on pelottavan kaunista.

Kuumuutta hehkuvat, jylhät betoniseinät ja veden pimentoihin siististi taipuvat varjot. Se on kolhoudessaan kaunista. Rujoudessaan virtaviivaista. Rationaalisen älykkyyden tosiolevaista. Subjektiivinen arvo tulee lähinnä metallin kolinasta, happaman raudan tuoksusta. Kyllä ihminen on pieni kanavan ja ison liikkuvan laivan vieressä. Toisaalta kyllä ihminen on suuri saadessaan valtavan laivan liikkumaan ketterästi haluaamaansa suuntaan. Arviomme kauneudesta ei voi olla kaukana siihen kätkeytyvästä totuudesta.

Panaman kanava sijaitsee bussi ja metromatkan päästä Panama citystä. Istuessamme takaisin tullessa metrossa, emme voi välttyä vertaukselta. Metro on maanalainen kanava, siinä on samaa virtaviivaista kauneutta. Tunnemme saman happaman raudan tuoksun.

Mitä on siis kauneus?

Kaupunkinäkymät ja ihmisten kunnianhimoiset projektit hämmentävät käsitystämme kauneudesta. Ihminen on aina manipuloinut luontoa, mutta miten pitkälle se on tarpeellista, siihen toivoisi meille ihmisille hyvää tarkoitusta, ymmärrystä, moraalia ja totuutta. Järkeä ja sydäntä.

Kumman kannalla olemme, onko kauneus arvona objektiivinen vai subjektiivinen?

Huokaus. Elämä on jo sinänsä kaunista. Oikeastaan on hyvin helppo särkeä kuin ylläpitää kauneutta. Katkaista mielikuvituksen ketju. Pilata unelmien palanen, jota tulisi pitää hellävarovasti kuin perhosta kädessään.

Tämän kaiken kauneuden ymmärtämiseen tarvitaan varmaan molempia: järkeä ja sydäntä. Omasta puolestamme nostamme kädet ylös antautumisen merkiksi ja toteamme: jatkukoon kriittinen keskustelu tästä asiasta vielä seuraavat kaksituhatta vuotta.

Nyt jatkamme matkaa. Kuulimme nimittäin kauniin tarinan, jota eräässä pienessä Panamalaisessa intiaanikylässä kerrotaan…

Legendat elävät – Panama city

Hotellimme ikkunasta näkyy suurkaupungin kauneus. Julkisivut. Tyylit vilisevät silmissä.

Lasi, teräs, tiili, rosteri, kivi, rapattu pinta, valaistus. Niistä on kaupungit tehty. Siitä on myös Panama city, Panaman pääkaupunki tehty.

Uusi kulttuuri odottaa

Lensimme Kolumbian Cartagenasta Panamaan ja sen pääkaupunkiin Panama cityyn. Suurkaupunkialueella asuu yhteensä noin 1,7 miljoonaa ihmistä, eli suunnilleen puolet maan väestöstä. Etelä-Amerikka vaihtui Keski-Amerikaksi, raha Balboaksi/ dollareiksi, virallinen kieli pysyi edelleen espanjana.

Panama

Panama sijaitsee Karibianmeren ja Tyynenmeren välisellä kannaksella, joka yhdistää Etelä- ja Pohjois-Amerikan.

Korkeita torinitaloja kaikkialla. Itse rakennuksetkaan eivät ole yksitotisia. Kerrostalojen ulkonäkö muuttuu, kun niiden ympäristössä on pimeydessä sykkiviä valoja.

Kaikkien  rakennusten alla on arkkitehtuuri, joka nopeasti kasvavassa suurkaupungissa on vaihteleva. Silmiin pistää nopeasti toteutetut ja usein käytännölliset rakenteet, joissa on jäänyt ajattelematta koko kaupunginkuvan estetiikka.

Rakennuksetkin muuttuvat, joskin hitaammin kuin näemme. Materiaalit vanhenevat. Ilmankosteuden vaihtelut, kuumuus, saasteet, työmaaräjäytykset. Monen vuoden päästä näitäkin rakennuksia pidetään epämuodikkaina ja aikansa eläneinä.

Korkein on Trumpin omistama hotelli (Ocean Club International Hotel and Tower) 284 m.

Korkein rakennus Panama cityssä

Panama city on bisneskaupunki, jolla on oma historiansa. Historia, joka on kasvua, politiikkaa, korruptiota, optimismia, pessimismiä, ahneutta, teknologiaa ja insinööritaitoa.

Panama City on moderni, jonka sanotaan kaupungin skylinen muistuttavan USA:ssa Miamia. Näin matkailijasta myös tuntuu, että sieltä on myös paljon haettu ideoita kaupankäynnin, taiteen, muodin ja ruokailun saralle.

Tunnelmallinen vanha kaupunki

Panamassa on myös vanha kaupunki, Casco Viejo. Se on Unescon perintökohde.

Sanotaan, että jo kauan sitten jumalat valvoivat näitä kapeita tiilikaduja ja pitivät tunkeilijat kaukana.

Mutta nykyään vanhat siirtomaan aikaiset murenevat pastellimaiset julkisivut ovat osa pääkaupungin ”tyylikkäimpiä” osoitteita. Täällä on sekaisin vanhaa ja kunnostettua.

Vanha kaupunki Panamassa

Panaman rannikoita kutsutaan Tyynenmeren ja Karibian rannikoiksi eikä etelä- ja pohjoisrannikoksi. Tyynenmeren rannikko on erittäin matala, ja siksi vuorovesi on poikkeuksellisen raju, yli seitsemän metriä.

Merellisyyden ansiosta tuoretta kalaa on tarjolla aina. Vilkas Mercado de Mariscos, Panaman kalamarkkinat, avautuu joka aamu klo 5.00. Söimme sitrushedelmien maistamaa cevicheä, joka tarjoillaan styrofoam-kuppeihin. Tämä suosittu panamalaista ruokalaji sopii parhaiten jääkylmän oluen kanssa.

Casco Viejon persoonalliset kadut on pakattu pieneen niemimaahan, joka putoaa Tyynenmeren alueelle. Täältä on loistava panoraamanäköala modernia keskustaan ja sen horisonttiin.

Panoraama uuteen kaupunkiin

Paras näkymä on Esteban Huertasilta, joka on vanhan kaupungin muurille rakennettu kävelykatu.  Täällä kuna-naiset myyvät kirjottuja molaareja, joista he ovat kuuluisia.

Täällä on niin paljon historiaa – ja rakastamiani tarinoita, että pää menee pyörälle. Uuden maan kultuuriin sisäänpääseminen on aina yhtä jännittävää ja haastavaa, mutta tarina kerrallaan pääsemme lähemmäksi ydintarinaa.

Eräs legenda

Eräs legenda kertoo Iglesia de San Josen kirkosta ja sen vanhasta kultaisesta alttaritaulusta. Englantilaisen merirosvon Henry Morganin hyökättyä kaupunkiin, keksiliäs pappi maalasi Kultaisen alttarin piiloon mustalla maalilla.

Kun Morgan poltti suuren osan vanhasta kaupungista ja ryöväsi kaikki irtilähtevät kalleudet, tämä mustaksi maalattu alttaritaulu sai jäädä paikoilleen. Pappi sai merirosvon vakuutettua, että toinen merirosvo oli jo ennättänyt ennen Morgania ryöväämään kuuluisan kultaisen alttaritaulun.

Legendan mukaan pappi esitti asiansa niin vakuuttavasti, että sai jopa merirosvo Morganin lahjoittamaan rahaa uuteen alttariin. Merirosvon kerrotaan sanoneen. ”En tiedä miksi, mutta luulen, että sinä olet suurempi huijari kuin minä.”

Aikojen kuluessa tämä alttaritaulu siirrettiin uuteen kirkkoon, nykyiselle paikoilleen – ja entisöitiin. Kultainen alttari on luonnossa todella vaikuttava.

Kultainen alttari

Suurkaupungissa on oma viehätyksensä. Näissä on mukava viettää aikaa muutama päivä, nauttia atmosfääristä, hyvästä ruuasta ja maleksia kaupungin katuja. Vähitellen kiihkeä syke alkaa muuttaa elämänpulssimme, jolloin se on merkki: on aika jatkaa matkaa.

Tutkimusmatkamme Panamaan alkaa iloisin mielin!

Maassa maan tavalla -Kolumbialainen ruokakulttuuri

Tämän postauksen myötä jätämme haikeat hyvästit Kolumbialle. Kolumbia osoittautui monessa mielessä erinomaiseksi paikaksi matkustaa ja oleilla. Liikuimme Kolumbiassa etelästä pohjoiseen – ja saimme tutustua maisemien lisäksi myös kattavasti kolumbialaiseen keittiöön.

Ruoka, sen kautta saadut uudet maut, aromit ja sävyt antavat jo yhden parhaista syistä matkustaa. Mottomme ruoan suhteen on: maassa maan tavalla. Istumme kolumbialaiseen ruokapöytään ja laitamme omat ennakkoluulot, rutiinit ja makutottumukset takataskuun ja annamme uusille mauille mahdollisuuden hurmata meidät.

Käytännöllisyys kunniaan

Jokaisella maan alueella on omat perinneruokansa, joiden reseptit on luovutettu sukupolvelta sukupolvelle. Niihin ovat vaikuttaneet paitsi kolumbialaisten alkuperäiskansojen, mutta myös espanjalainen, afrikkalainen ja arabialainen ruokakulttuuri. Kolumbialainen ruoka on täynnä makuja, usein se on värikästä – ja ennen kaikkea käytännöllistä. Perus arkiruoka on kruusailematonta ja yksinkertaista. Samoin esillepanoon ei tavallisessa arjessa nähdä suurtakaan vaivaa. Kunhan ruokaa on riittävästi ja se vie nälän seuraavaan ruokailuun asti, se riittää. Juhlaruoat ovat erikseen, mutta tässä postauksessa kuvaillemme joitakin arkiruokia, joita matkan varrella söimme. Ainakin edes kerran.

Aamiaisen maut

Perus aamupala on aina hyvin samankaltainen: kuumaa kahvia (monta kuppia), arepaa (litteä maissileipä) tai vaalea paahtoleipä, palanen tuorejuustoa, kananmunia eri muodoissa (kovaksi keitetty/ munakas/ munakokkeli).

Arepa aamiainen

Lounas tai illallinen

Bandeja Paisa: Tämä lautanen on luultavasti suosituin kolumbialainen ruoka-annos, joka on alun perin maan Andien maakunnasta. Siellä paikaillisia ihmisiä kutsutaan nimellä Paisas. Ruoka-annosta voisi kuvata suomalaisella termillä: työmiehen lautanen. Se sisältää papuja, riisiä, jauhettua lihaa tai paistettua lihaa , chorizo makkaraa, paistettua munaa, arepaa ja chicharrónia. Sen mukana seuraa yleensä avokado, tomaatti ja erikoiskastikkeet. Ravintoloilla oli toki eri versioista ruuasta.

Paisa lautanen. Tällä työmies jaksaa

Annokset ovat valtavia, vaikka ne ovat hinnaltaan edullisia. Maistoimme, mutta kyllä se sen verran kova lataus, että usein sitä ei jaksanut syödä.

Lechona Tolimense: Tämä perinteinen ruokalaji tarjotaan usein erityisissä tilaisuuksissa. Ruokalaji koostuu riisistä, herneistä, perunoista ja mausteista täytetystä sianlihasta, joka on keitetty uunissa noin kymmenen tai kahdentoista tunnin ajan. Tätä uuniruokaa on vaikea valokuvata, sillä se on herkullisempi syötynä kuin kuvattuna. Tämäkin ruoka on varsin tuhtia!

Olemme sekaruoan syöjiä, mutta enemmän kallistun valinnoissa kasvisruokaan. Pienemmissä paikoissa kasvisruoan tilaaminen ei olekaan aivan yksinkertaista. Kaikkiin annoksiin laitetaan jotain eläinperäistä, vaikka menussa lukeekin kasvisruoka. Kolumbiassa kananmunaa laitetaan ruokaan kuin ruokaan ja paistettu pekoni luetaan useinkin kasvisruokaan kuuluvaksi. Tässä kohtaan nousee omat joustavuuden rajat koetukselle. Olenko maassa maan tavalla, vai haluanko pitää omista tavoitani kiinni? Valitsimme maan tavan.

Kaikkialla on tarjolla kanaa. Hyvää maalaiskanaa, ei mitään antibiooteilla syötettyä pehmeää broileria. Esimerkiksi ”Sudado de Pollo” on yksi suosituimmista ruokalajeista Kolumbian kodeissa. Se on tarjoillaan valkoisella riisillä, johon talon omalla reseptillä tehty kastike imeytetään.

Arroz con Pollo: Riisiä ja kanaa, hieman vihanneksia. Parasta meidän mielestä oli Pollo Azado eli grillattu kana. Voit valita joko ¼, ½ tai kokonaisen grillatun kanan. Annoksen mukaan annetaan usein kertakäyttöiset muovihanskat. Ruoka syödään siis käsin, useinkaan ilman mitään lisukkeita. Monesti tilasimme siihen kuitenkin jotain kyytipoikaa: salaattia tai riisiä.

Kalaa lautaselle

Rannikolle tultaessa kalaruoan tarjonta lisääntyi. Ehdoton suosikkimme oli erilaiset chevichet, raakakypsennetyt merenantimet. Kalanpalaset, mustekalat, katkaravut upotetaan sitrusliemeen ja runsaaseen punasipuli ja yrttikylpyyn hetkeksi muhimaan. Ravitsevaa, raikasta ja terveellistä. Toki tämän ruokalajin suhteen olimme erityisen tarkkoja, millaiseen ravintolaan meni sitä syömään. Puhtaus on puoli ruokaa!

Karibianmeren keittiö tarjoilee usein Pescado Frito:

Karibian rannikon keittiö

Karibianmeren tyyliin täytetty kala on erittäin suosittu annos.

Kalaa Karibian rannikon malliin

Fuusioruoka yleistyy

Mitä suurempaan kaupunkiin menee, myös tarjonta kasvaa. Kansainväliset tuulet puhaltavat täälläkin hyvässä ja pahassa. Hyvässä siinä suhteessa, että saimme hieman vaihtelua ruokakulttuuriin erilaisten fuusioruokien kautta. Esimerkiksi Medellinissä söin elämäni parhaimman kasvishampurilaisen, jossa oli portobello sientä ja runsaasti erilaisia kasviksia. Cartagenassa oli omaperäisiä susheja tarjolla. Kasvissusheja kauniisti aseteltuna.

Huonona puolena on se, että pikaruokalat lisääntyvät ja samankaltaistavat tarjoilua. Samat ylikansalliset merkit valtaavat ruokapaikkoja – ja ruoka maistuu samalle olitpa missä päin maailmaa tahansa.

Runsaasti hedelmiä

Täällä rakastetaan kakkuja. Runsaita ja kermaisia.

Kakkuja, kakkuja..

Parasta antia oli ehdottomasti päiväntasaaja alueen runsas hedelmien tarjonta.

Runsaasti hedelmiä tarjolla. Tuttuja ja tuntemattomampia

Niitä popsimmekin pitkin päivää. Tarjolla oli myös hyvin paljon erilaisina smootheja tai mehuja.

Kiitos Kolumbia hienoista mauista ja elämyksistä. Syödessämme tulee vahvistaneeksi vanhan Shawin sanonnan: ”ei ole vilpittömämpää rakkautta kuin rakkaus ruokaan.”

Salut!

Buen apetito!

Matkamme jatkuu…

Romantiikan tarunhohtoa ja mielenhäiriötä – Cartagena

Joidenkin kaupunkien ylle on ripoteltu roppa kaupalla rakkauden ja romantiikan tarunhohtoa. Näiden kaupunkien kattojen yllä huhutaan lentelevän itse Amorin, tuon rakkauden pikkulähettilään, jonka uskotaan tähtäilevän nuoliaan kadulla askeltavien ihmisten joukkoon. Ja kuten taru kertoo: nuolen osuessa, ihminen rakastuu seuraavaan näkemäänsä ihmiseen.

Muurit kuin syli

Ehkä romantiikan tekee vanhan ydinkeskustan ympärille rakennetut jyhkeät muurit. Ne ovat kuin rakkaan ihmisen vahvat käsivarret, jonka sylissä on hyvä ja turvallista olla.

Jyhkeät muurit

Komea kaupunginmuuri ja kello-torni (Torre del Reloj) rakennettiin kaupunkilaisille siirtomaa-aikaisten hyökkäysten suojaksi ja turvaksi. Muurien sisäpuolella oleva koko vanha keskusta on säilynyt vanhassa, siirtomaa-ajan asussaan, vaikka kaupunki itsenäistyi Espanjasta jo vuonna 1811.

Se onkin tämän vuoksi julistettu Unescon maailmanperintökohteeksi.

Värikkäitä katuja

Aamuisin ja iltapäivisin ihmiset kerääntyvät kävelemään linnoitukseen ja muureille, tai vaikkapa pelaamaan jalkapalloa etulinnoituksen pienelle aukealle. Cartagena sijaitsee aivan Karibian rannikolla, joten merituuli puhaltaa iltaisin lempeästi muurilla käveleville. Kuin huomaamatta ihmisen käsi hakeutuu rakastetun käteen ja vartalot nojautuvat lähemmäksi ihastellessa upeaa auringon laskua Karibianmereen.

Amorin siipien suhina peittyy hevosten kenkien kopseeseen. Vossikkakulttuuri on vahvaa ja perinteikästä.

Hevosvamkkurit valmiina romanttiselle ajelulle

Tunnelmaa nostattavat saksofoninsoittajat kadulla.

Katumuusikkoja Cartagenan kadulla

Kun kävelee kaupungin läpi kapeita, mukulakivisiä katuja, näkee kirkkoja, museoita, putiikkeja, ravintoloita, boutique-hotelleja – ja myös paikallista elämää, joka on kaupungissa yhä läsnä.

Romanttisia värityksiä ja kasvillisuutta taloissa.

Cartagena

Paikalliset elävät pitämiensä majatalojen ja ravintoloiden yhteydessä, joten aamulla saatamme herätä kadulla kiertevän kaupustelijan hypnoottisen monitoniseen kovaääniseen huuteluun: huevos (kananmunia) ja arepas (paikallinen maissileipä).

Lämpö riisuu ja kulttuuri hellii

Cartagenassa on lämmin, trooppinen ilmasto. Päivän lämpötilat keskimäärin +34 C ja merenläheisyys tekee ilmasta kosteaa. Tämä tarkoittaa, että ihmisten vaatetus on minimalistinen ja kevyt. Juuri tällä hetkellä on kuiva kausi: aurinko paistaa voimakkaasti! Päiväntasaajan läheisyys kuitenkin suojaa, etteivät hurrikaanit pääse Cartagenaan.

Cartagenan sanotaan olevan yksi Kolumbian suosituimmista matkailukohteista mielenkiintoisen historian, erinomaisen keittiön ja upeiden ostosten ansiosta. Asuinalueella asuu noin miljoona ihmistä, Cartagena on viidenneksi suurin kaupunki Kolumbiassa, ja toiseksi suurin rannikkoalueella.

Kulttuurisesti Cartagena tunnetaan kansainvälisestä musiikkifestivaalista, elokuvajuhlasta ja Jazz-festivaalista. Katutaidetta on valtavasti.

Ne ovat usein huumorilla sokeroitu.

Piipahdimme katsomassa paikallisten taiteilijoiden kokoelmia, mutta nämä taideteokset eivät herättäneet meissä romanttisia tuntoja.

Luuta ja sankko

Kaikille jotain

Vanhan kaupungin ulkopuolella on uusi moderni asuinalue: Cartagenan lahden Bocagrande (iso suu) ja Mangan asuinalue. Molemmilla alueilla on upeat näkymät, ja ne ovat jalankulkijoille turvallisia. Siellä on myös uimaranta, mutta se on liian rauhaton makuumme.

Moderni Cartagena

Romantiikan mielenhäiriö

Luin lehdestä mielenhäiriöstä, joka iskee japanilaisiin turisteihin heidän vieraillessaan Pariisissa, legendaarisessa romantiikan kaupungissa. Mielenhäiriön sanotaan johtuvan siitä, että korkeiden odotusten jälkeen kaupungin todellisuus, töykeät tarjoilijat ja likaiset kadut tuottavat karvaan pettymyksen. Kyse on siis kulttuurishokista. Japanin Pariisin-suurlähetystöllä on jopa erilliset, kellon ympäri toimivat hätäpuhelimet tätä syndroomaa varten. Syndrooman oireet voivat olla psyykkisiä tai fyysisiä, kuten esimerkiksi ahdistus, käsitykset uhriksi joutumisesta, ennakkoluulot ja vihamielisyys muita kohtaan ja joskus jopa hallusinaatiot.

Ehkäpä ikä suojaa meitä aikuisina matkalla olevia tältä syndroomalta täällä Cartagenassa. Kaupunki täytti odotuksemme, sillä ne eivät olleet sen suurempia kuin muidenkaan kaupunkien kohdalla. Annamme kaupungin kertoa tarinaansa meille. Mutta kyllä, kaupunki oli kaunis, romanttinen ja persoonallinen.

Onnistuneen matkan ja rakkauden esteenä ovat usein juuri itsemme asettamat liian suuret odotukset – ja liian pienet ponnistelut.

Tätä on oleminen – Tolu (Costa Linda)

Täällä sydäntä lämmittää merituulet. Karibianmeren lempeät aallot huuhtelevat mieltä. Siirryimme Tolun kaupungista hieman sivummalle, 7 kilometrin päähän keskustasta päästäksemme aivan meren äärellä. Löysimme rannan tuntumasta pienen hotellin nimeltään Costa Linda. Meillä oli tarkoitus viipyä täällä viikko, mutta aika venähti 11 päivään. Emme malttaneet luopua tästä pienestä paratiisista.

Costa Linda hotelli oli pieni mukavan rento perhehotelli, siisti ja kaikinpuolin toimiva. Ja ennenkaikkea meillä oma rauha.

Aivan meren rannassa 

Upea pitkä hiekkaranta avautuu vasemmalle ja oikealle. Näimme rannalle huuhtoutuneita uppotukkeja, taivaalla taidokkaasti liiteleviä pelikaaneja ja palmuista tippuneita kookospähkinöitä. Tämän rennompaa paikkaa on vaikea enää näillä maisemilla kuvitella.

Rantaa ja aaltojen kohinaa riittää

Rannan mainingit ovat useimmiten miellyttävät. Niissä on mukava keinutella itseään. Nähdä pilvetön taivas. Auringon pullistelevan täynnä valon energiaa. Se hoitaa puolestamme nyt kaiken. Olemme tähän aikuisuuden ikään totta vie paljon tehneetkin. Opiskelleet. Tehneet töitä, töitä ja töitä. Hoitaneet kotia ja lapsia. Mukavia ja hienoja asioita, mutta nyt me vain olemme!  Se onkin usein monta kertaa vaikeampaa kuin tekeminen. Mutta siihenkin voi oppia. Olemaan. Rentoutumaan. Hengittämään hengityksen kerrallaan. Nauttimaan hetkestä. Tässä ja nyt.

Iltaisin seuraamme auringon laskua Karibianmereen. Joka kerta samanlainen, mutta niin erilainen. Pallon hehku ja syvyys vaihtelevat. Auringonkehrä tummenee ja laajenee eri tavalla.

Auringonlasku Karibianmereen

Eräänä iltana palatessamme rantaviivakävelyltä auringonlaskun aikaan takasin, hotellin omistaja halusi yllättää meidät (olimme muutaman päivän ainoat asiakkaat) iloisesti. Hän laittoi soimaan kaiuttimiin internetistä löytämäänsä suomalaista musiikkia. Siinä me olimme: Karibianmeri, auringonlasku ja suomalainen pelimannimusiikki. Kyllä elämä on herkullista!

Simpukoita – sitä on oleminen

Rannalta löytyi simpukoita. Olisi hienoa, jos simpukassa kohisisi meri, niin kuin tarina kertoo. Voisimme ottaa simpukan mukaamme ja kuunnella sen rauhoittavaa ja rentouttavaa ääntä kaupungin hälinässä tai missä vaan. Mutta kuten tieteen tekijät ovat myytin murtaneet, jostain niin kauniista kuin merestä simpukan ääni ei ole peräisin. Simpukka vain vahvistaa tai tehostaa ääniä, joita jatkuvasti ryöppyää ympärillämme. Saatamme kuulla simpukan kautta ääniä, jotka ovat koko ajan läsnä ympärillämme, mutta ovat yleisinä tai heikkoina työntyneet jonnekin tietoisuuden rajamaille.

Nykyään tiedetään, että vaikutelma meren kuulemisesta syntyy siitä, että ilman virtaukset muistuttavat veden liikettä. Korva nappaa siis oman kehon tuottamia ääniä: veri virtaa, lihakset liikkuvat, henki kulkee, ilma hinkuu korvavaikun läpi. Tavallisesti aivot eivät huomioi tätä taustahälyä, mutta kun simpukan kuori suodattaa kovempia ääniä pois, kehon kuhina pääsee pinnalle. Saman saa aikaan, kun laittaa kahvikupin korvalleen.

Sitä on oleminen. Luottamusta siihen, ettemme tarvitse simpukkaa tai kahvikuppia rentoutuaksemme. Emme auringonlaskua, TV:tä, musiikkia tai mitään ulkoista löytääksemme sisäisen kohinan. Tämän Karibianmeri meille haluaa opettaa. Ja otamme opin iloisena vastaan.

Kellumme aalloilla ja kuuntelemme sisäistä kohinaa ja ulkoista aallon pauhetta. Tämän lähemmäksi itseäni en ole aiemmin päässyt.  Joskus pitää vain matkata vähän kauemmas, että pääsee itseään lähemmäs. Ottaa etäisyyttä vanhaan, että voi luoda uutta.

Olemisen äärellä

Alamme olla vahvasti jo uuden äärellä.

Keinumme ulapalla – Tolu

Istahdamme moottoriveneen kyytiin aamuvarhaisella. Karibianmeri on vielä tähän aikaan melko tyyni, iltapäivisin merituuli yltyy ja aallokko kasvaa. Meri elää kuitenkin koko ajan; se kääntää kylkeä, yskii ja aivastelee.

Tuuli tarttuu hiuksiin ja pyyhällämme yhä kauemmas avomerelle. Meri avautuu eteemme valtavana. Kaksimoottorinen vene kiihtyy pintaplaaniin, vain pohjan peräosa leikkaa vettä kuohuvaksi. Nautimme meren keinahtelusta.

Saariston ja korallin kauneus

Olemme menossa tutustumaan Tolun läheisyydessä (eli noin kahden tunnin venematkan päässä) olevaan saaristoon, Islas de San Bernardoon. Se koostuu useista ainutlaatuisen kauniista saarista, joiden merialueen läheisyydessä sijaitsevat Kolumbian suurimmat koralliriutat. Vielä löytyy siis maailmassa turmeltumatonta saaristoaluetta. Koralliriutat erottuvat vedestä hohtavina vihreinä keitaina.

Koralleja veden alla

Ihanaa! Kyllä luonto on monimuotoista ja vaikeasti määriteltävissä ihmisten lokeroihin. Ei ihme, että varhaisten tiedemiesten oli vaikea päättää, kuuluvatko korallit kivikuntaan, kasvikuntaan vai eläinkuntaan. Nykytietämyksen mukaan kaikki vaihtoehdot ovat oikeita: korallirunko on kivikuntaa, polyyppi itse eläinkuntaa ja useiden lajien elämälle välttämättömät symbioottiset levät kasvikuntaan. Täällä harrastetaan paljon sukellusta – ja osa saarista onkin valjastettu matkailijoiden käyttöön, kuten Isla Palma.

On näissä syvyyksissä tutkimistakin, sillä koralliriutoilla esiintyy yli 4 000 kalalajia, kuten värikkäitä papukaijakaloja. Lisäksi ne ovat elinympäristönä erilaisille sienieläimille, meduusoille, katkaravuille, ravuille, hummereille ja nilviäisille.

Tintipan

Eniten asukkaita (yli 1300) on Isla Loten saaressa, vaikka se on pinta-alaltaan pieni. Pienuutta kuvastaa mm se, että asukkaat käyttävät naapurisaaria hautausmaana, sillä saaressa ei ole tilaa omalle. Rantauduimme Mukura nimiselle saarelle.

Mukuran saari Karibianmerelleä

Uimme ja nautimme auringosta. Lämpimästä hiekasta. Horisonttiin venyvästä merestä.

Takaisin tullessa merituuli on jo yltynyt. Merivesi velloo veneen keulassa vaahtopäänä. Tässä veneessä ei ole kaasujousipenkkejä, vaan joudumme keventämään töyssyjä vartaloillamme. Meren voiman tuntee veneen kyljissä ja oman vartalon liikkeissä. Veneen kuljettaja on onneksi kokenut, sillä aallokon, veneen ja moottorin voiman suhde on tunnettava tarkasti, jotta pääsemme kuohujen yli kastumatta. Vesi joka tapauksessa lentää päällemme, mutta näissä lämpötiloissa se on vain virkistävää.

Pieni kalastajakylä

Yövymme muutaman päivän mantereella, Tolussa. Se on pieni kalastaja- ja rantakaupunki Kolumbian pohjoisosassa. Siitä on nyt tullut suosittu viikonloppu ja lomakohde kolumbialaisille matkailijoille, erityisesti Medellínin kaupungista sinne on sopiva matka. Paikka on nimenomaan kolumbialaisten turistien kohde, kansainväliseen valtavirtaan tämä paikka ei ole löytänyt sijaansa.

Tolussa ei ole perinteisiä tuktukmopo tai autotakseja, kaikki matkat tehdään polkupyörätakseilla.

Iloista palvelua

Ekologinen ja paikallisia työllistävä keksintö.

Tuktulpyörän kyydissä Tolussa

Iltaisin, varsinkin viikonloppuisin katukuvaan ilmestyy isommat polkupyörätaksit. Niihin on yleensä kiinnitetty suuret stereot ja ne räjäyttävät kyydissä olevien musiikin rumba, salsa, reggae tai discon täyteen volyymiin. Nuorisolla ainakin näyttää olevan hauskaa.

Laajennettu polkypyörätaksi. Ja salsa soi lujaa!

Kaupungin rannat eivät ole mitenkään erityisen kauniit, mutta rantabulevardi on viihtyisä ja täynnä elämää. Pieniä kojuja, ravintoita – ja kävelijöitä.

Iltaisin mereltä nouseva raikas tuuli, sen pauhaava ääni ja suolaisen veden maku houkuttaa meitä kävelemään rannalle. Meri on mantereeltakin katsottuna kaunis ja valtava.

Tolun rantabulevardi auringonlaskun jälkeen

Tulee mieleen vanha sanonta: ”Huonoja löytöretkeilijöitä ovat ne, jotka päättelevät, että maata ei ole, koska ne näkevät vain meren.”

Säätiedot

San José
ajoittaisia pilviä
20 ° C
20 °
20 °
60 %
9.8kmh
40 %
ma
19 °
ti
21 °
ke
20 °
to
23 °
pe
22 °