18.3 C
San José
sunnuntai, 03.07.2022, 11:30
Koti Blogi Sivu 19

Uusi vuosi Banoksessa – poltetaan menneet

Uusi vuosi tuo lisää sykettä jo muutenkin eloisaan Banoksen kaupunkikulttuuriin. Uutena vuotena ihmiset vyöryvät laumoittain kaduille. Autot väistyvät ajoteiltä, kun juhlivat ihmiset valtaavat kadut. Täällä ihmiset tanssivat, laulavat ja vastaanottavat uutta vuotta kovaäänisesti ja näyttävästi. Ja suurin osa juhlii selvin päin! Katolinen uskonto säätelee vahvasti alkoholin käyttöä, mutta muuten uskonto ei näköjään määritä hauskanpidon ja riemun rajoja.

Ecuacorilaiset rakastavat karnevaaleja: niitä on usein, eri vuoden aikoina – ja eri puolilla maata. Jokaisella karnevaalilla on oma merkityksensä, mutta kaikissa on sama lopputulema: ihmiset kokoontuvat yhteen, pukeutuvat näyttävästi – ja musiikki soi ja taas tanssitaan.

Erään uuden vuoden perinteen toisin mielelläni kulttuurivaihtona Suomeen. Siinä missä Suomessa tehdään uuden vuoden lupauksia – ja sen seurauksena kärsitään lupauksista lipsumisen tunnontuskista ja syyllisyydestä, niin  täällä keskitytään menneen vuoden tapahtumiin – ja ”puhdistaudutaan negatiivisuudesta.”

Perinteenä on valmistaa heinillä tai paperilla täytettyjä ihmisen kokoisia nukkeja, joille puetaan päälle vanhoja vaatteita.

Kasvoina on erilaisia maskeja; hilpeitä tai oikein taidokkaasti tehtyjä naamareita. Ideoita haetaan julkkisten elämästä tai satuhahmoista. Sanotaan, että paikallinen poliitikko on saavuttanut tarpeeksi arvostusta, jos hänen kasvokuvansa on hyväksytty maalattujen naamareiden kavalkaadiin.

Kukin näistä nukeista edustaa ”Año Viejo” eli uutta vuotta – ja nuket poltetaan keskiyöllä uudenvuodenaattona. Ajatuksena on polttaa nuken myötä kaikki negatiivisuus ja vanhan vuoden jäljellä olevat huolet taivaan tuuliin. Nuken sisään kirjoitetaan luettelo vuoden aikana ilmenneistä ongelmista, vaivoista ja huolista. Luettelo sujautetaan heinänuken sisälle poltettavaksi. Uusi vuosi pyyhkii menneet ja aloitetaan alusta!

Täytyy samaan hengenvetoon todeta, että oli hieno, mutta samalla hämmentävä kokemus katsoa yöllä roihuavia nukkeja puistoissa ja kaduilla. Itselleni tuli heti paloturvallisuusasiat mieleen, kun ahtaalla kadulla ihmiset tanssivat palavien huoli- ja ongelmaroihujen äärellä.

Eikä tässä vielä kaikki. Palavat nuket edustavat myös mahdollisuutta tavoittaa toiveiden aikaikkuna tulevaisuudessa. Ihmiset, jotka haluavat matkustaa tulevana vuonna, heidän tuli hypätä reppu selässä tai matkalaukku kädessä yli palavan ”Año Viejo” vuoden. Symbolit ovat tietenkin erilaisia eri toiveiden kohdalla. Rakkautta haluavalle voisin kuvitella mielitietyn kuvan taskuun tai lasta toivovalle näkisin tutin kaulaan. Mielikuvitusta hieman – ja eikun hyppimään!

Kulttuurivaihto kannattaa, mutta ruoan suhteen jäimme hieman epäileväksi. Maistoimme, mutta emme hurmaantuneet. Saammeko esitellä, Etelä-Amerikkalainen juhlaruoka – marsu!

Uusi vuosi on täynnä säihkettä. Korkealta näköalapaikalta saatoimme nähdä samanaikaisia, lähes jatkuvasti ryöppyäviä ilotulitteita kaupungin yllä. Virallinen ilotulitusaika on 23:30-0:30, mutta todellisuudessa pauke jatkui lähes kaksi vuorokautta putkeen. Myös musiikki soi taukoamatta saman ajan. Ihmiset nukkuivat puistoissa pieniä torkkuja – ja taas juhlat jatkuivat.

Osallistuimme uuden vuoden karnevaaleihin innolla. Tämä kaikki oli uutta ja mielenkiintoista. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin matkailijana ei lepää vaikka istuu puistonpenkillä: joka hetki on elämys. Feliz Año Nuevo – hyvää uutta vuotta!

Banos – kohti uutta vuotta pyhässä vedessä

Vietimme uuden vuoden vaihteen (2015-16) Bañoksessa (Baños de Agua Santa), joka on yksi Ecuadorin tärkeimmistä matkailukaupungeista. Uusi vuosi on Ecuadorissa sisäisen turismin sesonkiaikaa: hotellit, lennot, risteilyt ovat usein buukattu jo vuotta aiemmin täyteen. Mekin jouduimme hieman kiertelemään hostelleja, ennen kuin löysimme asuinsijan. Hostal Jardin de Marianne osoittautui mukavaksi paikaksi. Se oli siisti – ja niin rauhallinen kuin vain voi olla uuden vuoden karnevaalien aikaan.Täällä ei kukaan nuku kahteen vuorokauteen. Ei vaikka haluaisi.

Tulimme tänne uuden vuoden aatonaattona, jolloin Banos alkoi vasta heräillä juhlaan. Sitä ennen meillä oli aikaa tutustua kaupunkiin rauhassa. Kaupungin nimi Banos tarkoittaa pyhän veden kylpylää. Se sijaitsee maan keskiosassa Tungurahuan maakunnassa, noin 170 kilometriä Quitosta etelään. Asukkaita siellä on noin 13 000. Baños tunnetaan myös nimellä ”Gateway Amazonin”. Kaupunki on ylhäällä Andeilla, ja täältä maasto laskeutuu alas Amazonasin sademetsään. Täällä on nähtävissä luonnon hämmästyttävä kauneus ja monimuotoisuus. Banoksessa ja sen lähiympäristössä on muun muassa yli 60 erilaista vesiputousta.

Kaupunki sijaitsee kapeassa laaksossa noin 1 800 metrin korkeudella. Se sijaitsee aivan toiminnassa olevan Tungurahua tulivuoren kyljessä. Lokakuussa vuonna 1999 kaupungin asukkaat evakuoitiin tulivuorenpurkauksen takia: purkauksen laavavirrat tuhosivat vuorenrinteen viljelyksiä.

Baños tunnetaan toffeen tuotannosta, jota valmistetaan ruokosokerista. Kaupunki on täynnä kaikenlaisia pieniä kauppoja. Siellä on myös iso kauppahalli ruokapaikkoineen.

Kaupunki itsessään on kaunis. Siellä on mukavia puistoja, joissa on hyvä istuskella.

Keskupuistoa vastapäätä on kaunis katedraali.

Valtaosa kaupungin asukkaista saa tällä hetkellä elantonsa matkailusta. Matkailijoita vetää monenlaiset aktiviteetit: vuoristoretkeily, pyöräilyreitit, lukuisat upeat putoukset, koskenlasku ja melonta sekä erityyppiset retket Amazonin sademetsään. Matkailijoita – kuten myös meitä – vetää ennen kaikkea Bañosiin kylpylät, jotka hyödyntävät vulkaanisen maaperän kuumaa vettä.

Mikäpä sen mukavampi ajatus kuin viettää vuoden vaihde (2015-16) pyhässä vedessä kylpien, hyvää ruokaa syöden ja nauttien Ecuadorin eloisasta karnevaalitunnelmasta.

Täällä sijaitsee useita kuumia lähteitä ympäri kaupunkia. Erityisen suosittu on kaupungissa sijaitseva Virgen de Agua Santa -termaalikylpylä. Tulivuoren maa-aineksien läpi virtaava vesi sisältää erilaisia mineraaleja, joiden parantavat ominaisuudet ovat paikallisten ja matkailijoiden tiedossa.

Kaupunki on roomalaiskatolisen uskon keskus, joka tuo oman lisävahvistuksensa veden parantaville omaisuuksille. Useat katoliset uskovat, että Neitsyt Maria ilmestyi lähellä vesiputousta. Sen kunniaksi kylpylän viereen on rakennettu kaunis pieni viestos sekä pieni pyhättö ja puutarha rukouspaikkoineen. Tänne ihmiset voivat tulla ja olla yhteydessä tähän ihmeiden ja pyhyyden alttariin ja tapahtumaan. Neitsyt Marialta pyydetään siunausta erilaisiin inhimillisen elämän ilmiöihin – ja tietenkin suojelusta tulivuoren purkaukselta.

Olihan se uskomaton tunne virkistäytyä paahtavan auringon alla upean vesiputouksen katveessa. Lepuutella siinä edellisenä päivänä tekemämme Quilotoa vaelluksen jäykistämiä jalkoja. Välillä oli epätodellinen olo: oli nipistettävä itseään – onko tämä todellista meille? Tunsin, että tänään oli isokokoisten ja vahvojen sanojen päivä: kiitollisuus, onnellisuus ja rakkaus.

Quilotoa laguuni – maan ja taivaan rajalla

Lähdimme aamubussilla Latacungasta kohti Quilotoan kylää, jossa sijaitsee yksi Ecuadorin kauniimmista kraaterijärvistä – Quilotoa laguuni. Se on vedellä täyttynyt kraateri ja läntisin tulivuori Ecuadorin Andeilla. Kävimme samankaltaisessa maisemassa jo aiemmin (postaus: Cotacachi ja Cuicocha kraaterin lumo) ja vaikutuimme paikan kauneudesta. Tämäkin kraateri oli syntynyt valtavan tulivuoren purkauksen seurauksena, noin 800 vuotta sitten. Sittemmin kraateriin on kertynyt 250 metrin syvyinen kraaterijärvi, jonka vihertävä väri on seurausta liuenneista kivennäisaineita.

Quilotoan erikoisuus on sen sijainti. Se sijaitsee korkealla Andien vuorten laella 3900 metriä merenpinnasta. Näissä korkeuksissa yöpyminen voi olla hengenvaarallista, jos ei ole kunnolla akklimatisoitunut. Me olimme jo tottuneen ohueen ilmanalaan, joten uskaltauduimme ottamaan korkeanpaikan leirin haasteen vastaan.

Jo pelkästään matka kylään oli elämys. Bussitikkunasta avautuivat jylhät maalaismaisemat: pienet Quechuan yhteisöt, maanviljelykset, kodikkaat majatalot, kuormien kuljettajat ja erilaiset kotieläimet.  Sekä hämmästyttävä luonto: eeppiset maisemat – ja lumihuippuinen Cotopaxin tulivuori. Täällä saa kosketuksen värikkäästi pukeutuvaan ja Kichwaa puhuvaan alkuperäiskansaan ja heidän vuosisataiseen elämäntapaansa.

Asetuimme kylässä pieneen paikallisen nuoren parin pitämään majataloon. Tämä kylä on rakentunut erilaisten ja eritasoisten vaellusreittien aloitus- ja pääteasemaksi.

Luonnon oma näyttelytila

Valitsimme noin neljän-viiden tunnin kestävän vaellusreitin. Kraateri on halkaisijaltaan noin kolme kilometriä ja vaellusreitti kulkee kraaterin ympäri huippua myötäillen. Reitti on noin kymmenen kilometrin hiekkainen ja kivikkoinen polku. Polku on hyvin polveileva ja siinä on jyrkkiä ja väsyttäviä nousuja. Se on paikoin myös erittäin kapea. Sen haasteellisuutta lisää se, että kapean polun molemmin puolin on 280 metrin pystysuorat pudotukset suoraan alas kraaterijärveen. Paikalliset sanovat, että järvi on pohjaton. Täällä ei ole kaiteita, turvaköysiä eikä valjaita. Harha-askelille ei ollut varaa! Korkeapaikan kammoni muistuttaa jälleen olemassa olostaan, mutta en anna periksi. Pelko on kohdattava. Se herkistää keskittymisen ja kirkastaa mielen. Kamera solahtaa taskuun, nyt on polulla tilaa vain askeleille.

Tuuli on paikoin kova ja varsin pureva. Kuva on otettu vaellusreitin infotaulun juurelta, reitin alkupisteestä.

Polun varrella meitä tuli vastaan paikallisia lapsia, jotka kerjäsivät ”un dollarcito”.

Täällä maisemat ovat visuaalisesti vahvoja: maat ja taivaan rajat hämärtyvät. Maailma tuntuu jatkuvan äärettömyyksiin.

Maisemat ovat kuin maalattu suurille paperiarkeille, niin suurille, ettei näitä teoksia voi kehystää. Ne eivät esineellistä ketään, vaan ne muistuttavat meille läsnälon tärkeydestä tässä luonnon näyttelytilassa. Maisemat puhuttelevat. Ne kertovat ihmisen kaipuusta olla osa jotain suurempaa ja halusta kokea vuorten seinien pyhyyttä tällä kosmoksen kaoottisella kartalla.

Andien tuulet ujeltaa

Tullessamme takaisin majataloon, olin väsynyt, mutta onnellinen! Söimme illallista yhdessä muiden vaeltajien kanssa ja vaihdoimme kokemuksia puolin ja toisin matkustamisesta täällä Etelä-Amerikasta.

Yöllä nousi myrsky. Andien tuuli ujelsi seinien raoista ja huojutti taloa. Täällä talot on pultattu vaijereilla maahan kiinni. Kuuntelimme tuulen moukarointia huopavuoren alla ja pistimme villapipot päähän. Huoneessamme oli pieni kamina, mutta sen sytyttäminen tuntui liian suurelta operaatiolta, varsinkin kun korkeassa ilmanalassa, hapen ollessa vähäistä, tuli sammuu hyvin herkästi.

Ruumiin väsymys vei voiton ja heräsimme vasta aamulla aurinkoiseen kajoon. Aamiaisen syötyämme lähdimme takaisin Latacungaan ja sieltä jatkasimme edelleen toisella bussilla Banokseen – uuden vuoden juhlinta alkakoon!

Latacunga – terävällä veitsellä

Vietettyämme Quitossa joulunpyhät kaikessa rauhassa, oli aika jatkaa matkaan. Rinkan pakkaaminen ja heittäminen selkään alkoi jo sujua:

Timo oli jo ideoinut seuraavaa vaellusreittiä, Quilotoa Looppia. Sinne päästäksemme, meidän oli ensin matkattava bussilla parin tunnin ajomatkan päähän Latacungaan. Se on perinteinen ecuadorilainen pieni kaupunki. Vuonna 2010 siellä oli noin 64 000 asukasta, joista suurin osa on alkuperäiskansojen edustajia. Kaupunki sijaitsee aivan Andien juurella, Patatejoen yläjuoksulla. Sieltä on vain 32 km Cotopaxin aktiivisesta tulivuorelle, joten arvatenkin kaupunki on vaurioitunut useissa maanjäristyksissä. Se tuhoutui täysin vuonna 1797 mutta rakennettiin uudelleen.

Kaupunki sijaitsee 2760 metriä merenpinnan yläpuolella. Sen ilmasto on usein kylmä ja tuulinen, koska viereiset lumihuippuiset vuoret hohkaavat kylmyyttä tänne laaksoon. Paikallinen vulkaaninen toiminta on johtanut hohkakivikertymiin, jota täällä louhitaan. Sieltä saadaan myös luonnollinen porevesi, joka pullotetaan tuotemerkillä San Felipe.

Latacungassa leijui omanlaisensa viattomuuden henki. Jokaisella paikalla on oma tunnelmansa ja omaleimainen katukuvansa. Täällä kaupungin mukulakivikaduilla kävellessämme saatoimme aistia menneiden aikojen romanttista tenhoa. Vältän nyt tietoisesti taustoittamatta tunnelmaamme liikaa, sillä usein tilanteiden puhtaus ja vilpittömyys vain kärsivät siitä. Ei uskoisi, että tämän kaupungin erikoisuus on ruuti! Sitä valmistetaan ja myydään täällä ja viedään kaikkialle Ecuadoriin.

Katujen reunamilla oli sekatavarakauppojen ja kojujen sekamelska. Kaikkialla ja joka puolella ostettiin ja myytiin elintarvikkeita, rakennuskiveä, huonekaluja, keramiikkaa. Kauppahalli pursui paikallista lähiruokaa.

Yksi asia täällä oli silmiinpistävää. Täällä oli todella paljon, vieri vieressä erilaisia ja eritasoisia parturiliikkeitä. Kaikki parturit olivat miehiä, jotka ajelivat ensisijaisesti partaa, mutta nykyään hiustenleikkuukin luonnistuu. Timo antautui yhden kokeneen parturin käsittelyyn.

Täällä kerrotaan, että ennen oli yleistä, että parturit suorittivat myös yksinkertaisia lääketieteellisiä toimenpiteitä, kuten haavojen sitomista, verisuonen avaamista, murtuneiden käsien ja jalkojen lastoittamista ja entisajan alkeellista kirurgiaa. Näitä tehtäviä pidettiin aiemmin liian halpa-arvoisina lääkärien suositettaviksi. Alkuperäiskansojen keskuudessa on edelleen paljon epäluottamusta ja epäilyä julkista terveydenhuoltoa kohtaan, joten parturin terävä veitsi on monelle houkuttelevampi vaihtoehto. Timon parturin käsi oli vakaa ja katse ei harhaillut. Timo kertoi kokemastaan: ”parturin otteet olivat rouheat ja kulmikkaat, miehet eivät täällä toisiaan sipistele.” Voimme siis hyvin kuvitella parturin veitsen välähdyksen – ja tarvittaessa paise puhkeaisi.

Kuten usealle, myös meille, Latagunga oli vain ohikulkupaikka. Yövyimme siellä yhden yön. Monet matkustajat päätyvät tänne joko mennäkseen Quilotoa Loopille tai Cotopaxin kansallispuistoalueelle. Myös Saquisilí – torstaiset markkinat ovat ihmisten suosiossa.

Latacunga tarjosi meille mahdollisuuden olla hetken osallisena alkuperäiskansojen ja katolisen elämän arkea. Täälläkin kaupungin katukuvassa näyttäytyi koko elämän mosaiikki. Se oli yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista ja pysyi koko ajan liikkeessä. Istuessamme torilla ja aistiessamme tätä tunnelmaa, se oli kuin dokumentti oikeista ihmisistä. Mukana oli rutkasti aitoutta ja tuoreutta.

Joulu Quitossa – kuplivaa hiljaisuutta

Joulu on tärkeä uskonnollinen juhla katolilaisessa Etelä-Amerikassa. Ecuadorin jouluperinteisiin kuuluu Suomen tapaan syöminen. Jouluaaton ateria syödään täällä tavan mukaan keskiyöllä, minkä seurauksena suurin osa seuraavasta joulupäivästä kuluu toipuessa. Kuulostaako tutulta? Täällä hakeudutaan täydellä vatsalla perheen ja eväskorin kanssa puistoon tai rannalle nauttimaan lämpimästä säästä. Tämä ei enää kuulostanut ja näyttänyt tutulle!

Olimme saaneet jo esimakua joulun tunnelmasta. Olimme itse asiassa yllättyneitä – ecuadorilaiset olivat suorastaan jouluhulluja! Kaupunki puettiin jouluun ja joulun ihmemaahan. Hetkittäistä koti-ikävääni lievensi jouluporojen laukka + 26C asteen helteessä sekä suurten muovisten lumiukkojen ponteva armeija kauppojen tekolumetetulle sisäpihalla.

Mitä lähemmäs joulu tuli, sitä enemmän kauppojen hyllyt täyttyivät. Kaupallisuus näkyi vahvasti täälläkin, varsinkin isoissa kaupungeissa. Erityisesti hyllyillä oli valtavia määriä makeisia ja keksejä. Ecuadorilaiset rakastavat makeaa. Jouluiset täytekakut ovat taidokkaita – ja yleensä isoja.

 

Kirkot pukivat itsensä kauniisiin koristeisiin. Käsintekemisen taito näkyi kaikkialla. Tärkeintä oli kuitenkin tekemisen ilo ja yhteisöllisyys. Joidenkin kirkkojen alttaritaulujen ympärille oli vedetty räiskyvän välkkyvät jouluvalot tai puistojen jouluseimissä makasi muovinen barbi aasien ja lehmien ympäröimänä – voiko olla parempaa uudelleentulkintaa perinteisistä joulunajan standardeista? Tässä aikuisuuden iässä jouluperinteiden normitulkinta ja tekemisen standardointi onkin alkanut tuntua jo tarpeettoman ahtaalle.

Jouluinen innovaatiopalkinto meni meidän mielestämme ehdottomasti Kolumbiaan, jossa löytyi kierrätettyjen auton- ja moponrenkaista tehty joulukuusi. Bravoo, voittajankuva alhaalla:

Joulurauha – hiljaisuuden tunto

Joulurauha kietoi vähitellen hopeanauhan Quiton ympärille ja rauhoitti suurkaupungin kiihkeän sykkeen lepotilaan. Hiljaisuus – sen huomaa usein vasta kun jotakin päättyy, ennen kuin jotakin uutta alkaa. Se on olemuksen lepotila. Hiljaisuus onkin usein jännittävimmillään silloin, kun siinä on dramaattisuutta ja vahvoja kontrasteja. Esimerkiksi kun jokin yllättävä instrumentti leikkaa läpi jousimaton kuin veitsi silkkiin. Niin kuin nyt, hiljaisuus laskeutui kaupungin ylle; tyhjensi kadut autoista, sulki kauppojen ja ravintoloiden ovet ja puhalsi ihmiset lempeästi vetäytymään koteihinsa. Jouluvalot tuikkivat kilpaa tähtitaivaan kanssa. Täällä me olimme, Ecuadorissa, herranvuonna 2015.

Hiljaisuus on kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun kuulee itsensä: sisäiset sanat, värähtelyn, oman äänen ja koko elämänsä. Joulun aika oli meille rauhoittumisen aikaa, tauko sanojen ja tekemisen välissä. Tauot olivatkin olennainen osa matkaamme, ne olivat kommunikointimme sydän. Oikeastaan ne olivat perustavanlaatuinen valinta koko elämäntavassamme. Matkan ja elämän antia oli usein mahdollista ymmärtää vain hiljaisuuden kokemisen kautta. Se auttoi sulattamaan näkemäämme ja kuulemamme yhteiseksi parisuhdetarinaksi.

Nyt oli jälleen aikaa istahtaa alas, nauttia yhteisestä puheesta, jossa oli sopiva sekoitus hiljaisuutta ja ääntä. Puhe osui sydämeen kuin Andien vuorien vehreys. Yhteinen hetki sitoi meidät yhteen kuin hopeanauhaa olisi kiedottu ympärillemme. Ecuadorin joulurauha oli astunut asuntoomme.

Meillä oli omat herkkumme – tuoreita päiväntasaajan mansikoita. Ja joulun kunniaksi kuohuvaa.

Nautimme kaikessa rauhassa kuplivaa hiljaisuutta. Feliz Navidad!

Pinchincha – enemmän kuin tulivuoren valloitus

Käytyämme Otavalossa ja Kolumbiassa, palasimme viettämään joulua takaisin Quitoon, Ecuadorin pääkaupunkiin. Otimme viikoksi asunnon Airbnb:n kautta. Vuokrasimme pienen, modernin huoneiston uuden kaupungin puolelta. Huoneisto osoittautui erittäin toimivaksi, ja oli erinomaisella sijainnilla. Asunnossa oli pyykinpesukone, joten pystyimme pyykkäämään kaikki vaatteemme. Oli myös mahtavaa taas itse tehdä ruokaa ja valmistaa aamiaiset.

Joulun ajan päätimme olla kaikessa rauhassa, rentoutua, oleutua ja sulatella kokemaamme. Halusimme kuitenkin ennen joulun pyhiä käydä tutustumassa vielä yhteen nähtävyyteen, Pichinchaan. Quito lepäsi osin tämän yhä toimivan, aktiivisen tulivuoren itäisellä rinteellä. Tulivuorella on kaksi huippua, joiden nimet ovat Rucu Pichincha (vanha Pichincha, 4 690 m) ja Guagua Pichincha (nuori Pichincha, 4 794 m). Lisänimet ovat peräisin ketšuan kielestä.

Korkeampi Guagua Pichincha purkautui lokakuussa 1999. Quiton pohjoisosiin satoi 1-3 mm tuhkakerros. Purkaustapahtuma kesti kaikkiaan elokuusta 1998 toukokuuhun 2001. Edellinen tätä voimakkaampi purkaus oli sattunut vuonna 1660. Silloin tuhkaa levisi tuhannen kilometrin säteelle, ja Quitoon sitä kertyi 30 cm paksu kerros.

Kuten olen jo aiemmin kuvannut (”kohti Etelä-Amerikkaa – Ensin Ecuador), olimme jo Quitossa jo 2850 m korkeudessa. Mitä korkeammalle menemme, sen todennäköistä on vuoristotaudin vaara. Oireet alkavat noin 2 500 metristä merenpinnan yläpuolella. Yli 4200 metrin korkeus on jo hengenvaarallinen, ellei ihminen osannut aklimatisoitua rauhassa ja kunnolla.

Tunsin, että vointini oli hyvä ja hengitys kulki kevyesti. Joten voisimme aivan hyvin kokeilla kiipeämistä tulivuorelle, ainakin 4300 metriä merenpinnan yläpuolelle.

Teleferico – köysihissillä ylemmäksi

Teleférico on Quiton kätevä ja erittäin edullinen koko kansan köysihissi.

Noin 4000 m korkeudessa sijaitsee yläasema, jossa on muun muuassa kahvila ja infopiste Pinchincan alueesta. Täältä on hienot näkymät Quiton laaksoon. Täältä lähtevät myös Pinchincan vaellusreitit.

Olimme siis 4000 m korkeudessa ja tavoitteena oli 4300 m. Tämä kuulostaa yksinkertaiselle, mutta matka vaati jo monen tunnin vaelluksen, saati, että oli osattava jakaa voimansa niin, että jaksoi tulla myös takaisin. Vaellusreitin alussa muistutettiin isossa kyltissä, että jos aikoi ylös, se tapahtuu omalla vastuulla ja täytyi olla varma, että mukana oli lämmin ja vedenpitävä vaatetus, vuorille sopivat kengät, aurinkolasit ja aurinkovoidetta. Sekä tietenkin paljon vettä ja jotain syötävää. Kyltin loppukaneetti hieman säikäytti: loppuosa oli luokiteltu vaaralliseksi.

Vaellus alkoi hyvissä merkeissä. Maisemat olivat jälleen kerran hienot. Sää oli suosiollinen ja me näimme Andien vuorijonoja. Timo tunnisti niistä joitakin: Cayambe, Antisana, Cotopaxi, Pasochoa ja Rumiñahui.

Aluksi polku on leveä, joskin polveileva. Se tekee kävelystä vaihtelevaa ja mielenkiintoista.

Mitä korkeammaksi vaellus jatkui, sen raskaammaksi askeleet muuttuivat ja oli hengitettävä ekstroja. Välillä oli pakko pysähtyä lepäämään.

Istuessani vuoren rinteellä puuskuttamassa, nuori amerikkalaismies ohitti meidät. Hänen rivakkaa nousuaan katsellen, ajattelin, että tässä se ikä näkyy! Ei jaksa enää tuolla vauhdilla. Parempi oli kuitenkin ottaa rauhassa ja keskittyä omaan kävelyynsä. Ihailimme hetken maisemia.

Sitten tulimmekin tavoitteeseemme 4300 metrin korkeuteen. Tiesimme, että yli 4200 metrin korkeus on jo hengenvaarallinen korkeus ellei ihminen osannut aklimatisoitua rauhassa ja kunnolla. Vointi oli kuitenkin vielä hyvä, joskin raukea. Huomasin, että Timo testaili tajuntani tasoa, kyselemällä helppoja kysymyksiä. Tiesin, että ensimmäisiä vakavampia oireita on, ettei itse tunnista tilaansa.

Tiesimme myös, että oli jaksettava vielä takaisinkin. Näissä korkeuksissa sää vaihtuu monesti todella nopeasti. Sää oli selvästi muuttumassa; pilviä alkoi tulla ja pian olimmekin jo pilvessä. Mutta, jos halusin, voimme vielä jatkaa. Ja niin me jatkettiin. Pääsimme 4250 m.

Näimme jo kauempaa hyytyneen ja kalpean nuoren amerikkalaismiehen. Vuoristotaudin oireet olivat alkaneet, sen näimme jo kaukaa. Timo jututti miestä päästyämme hänen luokseen, vuori oli vienyt nuoren miehen voimat. Hän oli kuitenkin vielä siinä tajunnantilassa, että hän ymmärsi kääntyä takaisin. Katsoimme hänen laahustavia askeleitaan alaspäin. Kyllä, tässä iässä vielä pystyy. Ehkä kokemuksesta ja rauhallisuudesta oli tässä lajissa hyötyä!

Kiipesimme ylemmäksi. Polku muuttui jo todella kapeaksi, toisella puolella oli täysi pudotus alaspäin. Nyt kohtasin sen pahimman, en ohutta ilmanalan vaikutusta, vaan korkeanpaikan kammoni. Kerroin jo Montenegron matkalta (serpentiinitie – paras terapeutti ikinä) pelon tuntemuksistani ja sen kohtaamisesta maisematiellä, ”hellroadilla”. Silloin istuin pelkääjän paikalla autossa, nyt ei ollut edes rautakehikkoa turvana. Pienet altistukset vievät eteenpäin kohti isompia altistuksia. Tässä se altistus nyt oli. Hammasta purren – ja eteenpäin!

Olihan minulla Timo turvana. Hänellä oli aiempaa kokemusta vuorilla vaeltamisesta. Keskustelimme vakavasti matkan jatkamisesta. Minulla oli lopullinen vastuu, minähän sen harha-askeleen polulta ottaisin, jos en osannut voimiani oikein mitoittaa. Mitä jos kuitenkin vielä yritetään vähän matkaa. En halunnut antaa pelolleni periksi. Olin täällä vapaaehtoisesti. Tiedän, että korkean paikan kammo taltutetaan pala kerrallaan. Minulle se oli nyt askel kerrallaan.

Sydän hakkasi, mutta silmissä ei sumennut. Voimia oli vielä tallella. Tiedän, että pelot eivät ole vain pahoja asioita, jos niihin liittyy myös itsesuojelua. Polku muuttui jo todella kapeaksi ja polku myös jyrkkeni. Ei enää pystynyt kävelemään, piti kiivetä nelinkontin.

Pääsimme 4450 metriin. Sitten riitti. Olimme nousseet kohdalle, jossa polun varressa oli kyltti: ”vaarallinen.” Siinä vaiheessa polku muuttui todeksi jyrkäksi, polku oli irtohiekan ja pikkukivien peitossa. Nyt pelko muuttui realismiksi. Tuonne ei mennä!

Olin itseeni todella tyytyväinen. 4450 metriä. Olin ylittänyt itseni reilusti; jaksamisen ja korkean paikan kammoni suhteen. Teki mieli huutaa ilosta ääneen, mutta en uskaltanut. Olisivat vielä lähettäneet helikopterin pelastamaan minua. Niille rahoille oli muuta käyttöä.

Paluumatka meni hienosti. Alaspäin oli helpompi mennä, varsinkin kun tiesi jo maaston etukäteen. Myös helpotuksen tunne oli suuri. Ohitimme nuoren amerikkalaisen miehen vielä kertaalleen. Uskon, että hän oli myös oppinut jotakin, korkean ilmanalan merkityksen. Täällä luonnonvoimien kanssa jää aina kakkoseksi. Luonnonvoimia on kunnioitettava, kuten Andien kansa sanoo.

Illalla pohdimme sitä, miksi meistä iän myötä tulee helposti liian varovaisia? Jokainen meistä on pelokas, rohkea, heikko, vahva, luja, pehmeä. Miksi emme kokeile rajojamme enemmän? Muutumme helposti araksi, vetäydymme iän taakse piiloon. Mutta miksi, ellei ole pakko? Tai ei ole todellista terveydellistä estettä? Tällä en tarkoita mitään sata lasissa suorittamista, vaan omista vahvuuksista lähtevää tekemisen tapaa. Tässä iässä ihminen jumittuu helposti putkeen, joka ei tee mielelle hyvää.

Nyt olen oman haasteeni tehnyt. Tarvitsemme myös hitaita, hautovia ja hiljaisia vaiheita: Joulun vietto alkakoon!

Las Lajas – uskon taas ihmeisiin

Ipialeksen suurin vetonaula on arkkitehtuurisesti ja myyttiseltä vaikuttava Las Lajasin katedraali (esp. Catedral de Las Lajas). Jo sinne menevä tie on elämys. Katedraali on rakennettu Guaitarajoen kanjonin sisälle, joten sinne menevä tie johdattelee kulkijan melko suoraan syvälle rotkoon.

Maisemat ovat uskomattoman kauniita, karut andien vuoret ja vehmas laakso sekä vuorien rinteillä ryöppyävät vesiputoukset tekivät meihin todella suuren vaikutuksen. Sanomattakin selvää, että alla olevat amatöörivalokuvaajan valokuvat ei tee maisemille oikeutta. Mutta hieman hahmoa:

Maisema on kuitenkin vain osa totuutta tätä Kolumbian ikonista paikkaa. Myös kirkkorakennus on näyttävä. Katedraali edustaa arkkitehtonisesti uusgotiikkaa, jossa on käytetty tyylilajille ominaisesti harmaan ja valkoisen kiven yhdistelmää.

Rakennustyöt käynnistettiin 1. tammikuuta vuonna 1916 ja ne saatiin päätökseen 20. elokuuta vuonna 1949. Kirkko koostuu kolmesta rakennuksesta sekä sillasta joen yli. Torni on 100 metriä korkea ja silta on 17 leveä, 20 metriä pitkä, ja  50 metriä joen ylläpuolella. Kirkon rakenteissa onnistuttiin säilytettämään paljon vuoren luonnollista kiveä ja kiviseinämää.

Kävimme myös katedraalin sisällä. Tunsimme pienuutemme ja harmautemme;  erityiset kauniita olivat ikkunoiden lasimaalaukset, jotka suodattivat luonnonvaloa ja tekivät kirkosta elävän taidemaalauksen. Sekä katedraalin rakennukset että sen sisältämät taideteokset ja maalaukset sisälsivät niin paljon yksityiskohtia, ettei minun havaintokykyni ennättänyt eikä kyennyt niitä erottelemaan. Siksipä en edes yritä kuvata kirkkoa tarkemmin, se olisi minulle, arkkitehtuurikouluttamattomalle aivan liian suuri ja lähes mahdoton tehtävä. Näin maallikkona kuittaan asian toteamalla: Katedraali oli henkeänsalpaavan kaunis timantti, joka oli täynnä lämpöistä hehkua.

Täällä kävi vuosittain tuhansia pyhiinvaeltajia. He eivät tulleet vain maiseman tai rakennusten kauneuden takia. He tulivat laaksoon etsimään vastauksia. Rukoilemaan ihmeitä.

 

Katedraali on kuuluisa ihmeistä, joita ihmiset täällä ja täältä lähtiessään kokivat. Kirkon sisääntuloreitillä – ja alueella olevien kulkureittien varsia reunustavat ihmisten kaivertamat laatat. Ne olivat täynnä lupauksia ja kiitoksia ihmisiltä, jotka olivat kokeneet oman tai läheisen ihmeen. Niissä kerrottiin ihmeparantumisista, rakkauden löytymisestä ja kaikista niistä ihmeistä, joita me ihmiset etsimme ja kaipaamme tässä elämässä.

Jokainen laatta on kaivertajalleen totta. Laatat kertovat pienen ihmisen kaipuusta uskoa johonkin suurempaan. Ne kertovat kaipuusta onnellisuuteen, rauhaan ja helpotukseen. Katedraali edustaa monelle ankkuroitumispaikkaa, joka tekee mahdolliseksi myrskyn silmässä elämisen ja toivosta jostakin paremmasta.

Tarinan alku

Tarinan mukaan Neitsyt Maria ilmestyi äidille ja hänen kuuromykälle tyttärelleen vuonna 1754. Täsmälleen samassa paikassa, jossa katedraali nyt seisoo. Maria Mueces, ja hänen tyttärensä, Rosa, olivat tuolloin Guaitara joella, kun yllättärn nousi kova myrsky – ja onnekseen he löysivät itselleen rotkosta suojan. Yllättäen koko ikänsä mykkä Rosa huusi ”Äiti, Neitsyt Maria kutsuu minua!” ja viittasi näkemäänsä Neitsyt Marian ja seinämään ilmestyneeseen kuvaan salaman välähtäessä läheiseen kallioseinään. Äiti pysyi hiljaa tästä ihmeestä, kunnes jotakin vielä uskomatonta tapahtui. Kun Rosa kuoli, hänet palautettiin paikkaan, jossa he olivat nähneet Neitsyt Marian ja jossa Neitsyt oli pyytänyt tytärtä rukoilemaan häntä. Tuolloin Neitsyt Maria herätti Rosan henkiin – ja äiti ja tytär eivät enää voineet pitää ihmettä salaisuutena. Ensimmäinen vaatimaton pyhäkkö rakennettiin Neitsyt Marian kunniaksi tuolle paikalle – ja Rosa pyhitti elämänsä Neitsyt Marian hyvien tekojen kertomiseen – ja rukoilemiseen.

Tämä on vain yksi Neitsyt Marian ilmestymistä kertovista tarinoista. Liikkeellä on useita myyttejä ja salaisuuksia sisältäviä tarinoita, jotka liittyvät Las Lajaksen katedraaliin syntyhistoriaan. Esimerkiksi kukaan ei tiedä kuka todella teki kuvan Neitsyt Mariasta kallioseinämään, joka lopulta on esillä nykyäänkin kirkon alttarin takana. Kuva ja nämä tarinat houkuttelevat ihmeisiin uskovia tulemaan tänne rotkomaisemiin. Las Lajas sai Vatikaanin pyhän kanonisoinnin vuonna 1952 ja siitä tuli katedraali. Pienempi basilika rakennettiin vuonna 1994.

Ihmetarinoiden ylläpitäminen ei ainakaan ole heikentänyt kirkon taloutta. Rakentamisen tekivät mahdolliseksi paikallisten asukkaiden ja vähitellen myös ihmeparantumisen kokeneiden ruhtinaalliset lahjoitukset.

Oli miten oli, ihmisten erilaista reagoimista ihmeisiin kuvataan metafysiikassa osuvasti sanonnalla: ”Aurinko sulattaa voin mutta kovettaa saven.” Onneksi ei vielä ole muotoiltu fysikaalista “kaiken teoriaa”, jonka perusteella myös ihmisen käyttäytyminen voitaisiin ennustaa luotettavasti fysiikan lakien seurauksina.Tämä tekisi ihmeisiin uskomisen ja edeltävän sanonnan toimimattomaksi.

Minä haluan uskoa, että ihmeiden aika ei ole ohi. Ja minulla on todisteita siitä. Ruuvaan seuraavalla kerralla täällä käydessämme katedraalin jyhkeään seinämään laatan, jossa kuvaan henkilökohtaisessa elämässä tapahtuneesta ihmeestä. Kaiverran todisteeksi pienoiskopion – tästä vierailusta lähestulkoon tasan vuoden päästä – täyttämästäni irtisanoutumislomakkeesta.

Ipiales – päiväkahvit Kolumbiassa

Matka jatkui Tulcanista rajanylityspaikalle. Ensin saimme Ecuadorin ”salida” ja sen jälkeen Kolumbian ”entrada” -leiman passiimme. Rajamuodollisuudet hoituivat helposti, varsinkin Kolumbian puolella. Ecuadorin puolella oli rajalla pidemmät jonot – ja varmaankin tarkemmat rajatarkastukset. Ecuador taakse jäi, kävellen yli rajan.

Meidän kohdalla Kolumbian puolella rajatarkastajan kanssa käyty keskustelu meni suunnitelleen näin: ”Kauanko aiotte olla Kolumbiassa?” Timo: ”Niin kauan kuin ihmiseltä menee syödä hyvä lounas ja juoda kolumbialaiset kunnon päiväkahvit”. ”Hyvä, saatte 90 päivän viisumin.”

Meille tie avautui siis helposti. Euroopan Unionin ja varsinkin Suomen passi oli täällä erityisen arvostettu. Se osoittautui yhtä kovaksi ”valuutaksi” joka raja-asemalla koko Etelä-Amerikan matkan aikana. Kyllä me suomalaiset olimme jotakin osanneet maailman silmissä hyvin ja loistavasti tehdä. Hyvä Suomi!

Kurkistus Ipialekseen

Ipiales, jonne meidän päiväreissumme suuntasi Kolumbiassa, on Ecuadorin lähellä sijaitseva rajakaupunki (noin 0 ° 49’49 ”N 77 ° 38’40” W). Kaupunki on noin 2950 metrin korkeudessa, ”Túquerres e Ipiales,” ylätasangolla. Ipiales tunnettaan myös nimellä ”La ciudad de las nubes verdes ” eli vapaasti suomennettuna ”kaupunki vihreissä pilvissä”, koska joskus, varsinkin iltapäivällä, vihreät pilvet näkyvät yli kaupungin.

Kaupungin suurin vetonaula on arkkitehtuurisesti ja myyttiseltä vaikuttava Las Lajasin katedraali. Kävimme ihastelemassa tätä mystistä ihmeiden kirkkoa, mutta ensin tutustuimme maalliseen kaupunkikulttuuriin.

Kuten monet rajakaupungit, myös Ipiales on vilkas talouden keskuspaikka. Kiertelimme porukalla, Myriam toimiessa paikallisoppaana Kolumbian maaperällä. Ensiksi menimme paikalliselle keskusaikiolle,  Plaza de Armakselle.

Myriamilla oli sisäpiiritietoa parhaimmista ja edullisimmista kaupoista, suurmarketeista ja käsityöläiskortteleista. Täällä oli paljon pieniä, täyteen ahdettuja kioskeja ja kivijalkakauppoja, joissa myytiin kaikkea maan päällä tarvittavaa ja tarpeetonta. Näistä kaupoissa monet olisivat japanilaisen Marie Kondon KOnMari järjestelyoppaan lukeneille todellisia kaaostaivaita, sillä suurimmassa osassa kaupoista ei löytynyt mitään logiikkaa. Mutta sama se, kauppa kävi kuin siimaa ja ihmiset olivat tyytyväisiä. Tokihan täälläkin oli siistejä ja steriilejä putiikkeja, joissa olikin jo erikokoiset hintalaput samaisista tavaroista.

Ostimme mukaanviemisiksi six packin kolumbialaista peruslageria, janon vei!

Ipiales näyttäytyi meille hyvin monimuotoisena ja kansainvälisenä kaupunkina. Ei ihme, että täällä pidetään Kolumbian yksi suurimmista festivaaleista, nimeltään ”Musta ja Valkoinen karnevaali”.  Siinä juhlitaan elämän ja kulttuurin monimuotoisuutta. Ihmiset maalaavat tuolloin toisilleen musta valkoisen meikin – ja tanssivat ja soittavat kaduilla ja puistoissa läpi viikonlopun.

Ipiales onkin rajaportti Kolumbiaan niin maalla kuin ilmassa. Se on risteyskohta, jossa Andien ja kansainvälisen kulttuuri-, talous- ja rajasuhteiden sopimukset laitetaan konkreettisesti käytäntöön. Kolumbian ja Ecuadorin suhde on erityisen voimakas.

Kristoffer Kolumbus jo aikanaan

Kolumbia – maa, joka on nimetty tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen mukaan, on Etelä-Amerikan asukasluvultaan toiseksi suurin Brasiliaan jälkeen. Kolumbialla on ollut huono maine matkailijoiden keskuudessa, johtuen 1970-luvulta alkaen maan olojen kurjistaneiden huumekaupan ja siihen liittyvien väkivaltaisuuksien sekä sissiliikkeiden ja puolisotilaallisten ryhmien toiminnan vuoksi. Kolumbian luonto on pinta-alaan suhteutettuna maailman monimuotoisinta. Luonnonvaroja löytyy, mutta edelleen hyvin suurin osa maan asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella.

Köyhyys näkyy kaupunkikuvassa. Rapautuneita rakennuksia ja tee-se-itse viritelmiä.

Kauneus on katsojan silmissä, mutta niin on myös se, miten näkemistään tulkitsee. Sanotaan usein, että matkailu avartaa. Istuessamme Ipialeksen Plaza de Armaksella tai kun joimme paikallisessa kuppilassa ne paljon kaivatut kolumbialaiset päiväkahvit – tunsin sen! Mieleni avartumisen. Täällä me istuimme Timon kanssa, tuiki tuntemattomien, mutta niin sydämellisten ja hyväntahtoisten ihmisten kanssa keskellä kolumbialaista elämänarkea.

Tunnetta on vaikea kuvata ja sanoittaa, mutta jos kuvailisin sitä –vaatimattomasti- avaruuden käsitteellä. Kuten avaruuden tutkijat kuvaavat, avaruus laajenee koko ajan, avaruuteen tulee tilaa lisää: avaruus venyy. Galaksien etäisyydet kasvavat, koska niiden väliin syntyy lisää tilaa. Tunsin mieleni avaruuden venyvän, katselukulmien muuttuvan ja ajattelun laajenevan. Ei voi tulkita toisten maiden kulttuuria vain omien silmälasiensa läpi, arvostella tai tuomita näkemäänsä omista lähtökohdista käsin. Totuus vailla rakkautta ja inhimillistä ymmärrystä on kovuutta.

Otimme toisen kupin kunnon kolumbialaista kahvia! Hyvää oli!

Cemeterio de Tulcan – elävä kalmisto

Löysimme tänään itsemme hautausmaalta. Tai oikeastaan löysimme itsemme kalmistosta, sillä tälle paikalle voimme jo antaa hautausmaita kuvaavan ylätyylisen nimityksen. Käytän käsitettä ”löysimme itsemme”, sillä nämä olivat niitä omatoimimatkailun tuoreeksi tekeviä käänteitä; etsimme uusia eläviä elämyksiä ja löydämme itsemme haudattujen ruumiiden ja kalmojen keskuudesta. Tällä kalmistolla olikin meille hieno tarina kerrottavana.

Vuokraemäntämme Myriam ehdotti meille ja amerikkalaiselle pariskunnalle Susanille ja Jeffille päiväretkeä Kolumbiaan. Hänellä oli kahvit lopussa, ja hän ei enää suostunut juomaan kuin hyvää kolumbialaista kahvia. Toden totta, Kolumbia oli aivan Ecuadorin naapurissa. Otavalosta Kolumbian rajalle menisi noin neljä tuntia paikallisella linja-autolla. Mikäpä siinä, lähdetään vaan juomaan päiväkahvit Kolumbiaan!

Heräsimme seuraavana päivänä ennen kuin pihapiirin kukko ennätti kiekaista, ja lähdimme ajotien varteen odottamaan linja-autoa. Niitä meni solkenaan, mutta Myriam osasi pysäyttää oikean. Täällä ihmiset käyttivät paljon linja-autoa liikkumiseen. Nytkin linja-auto oli täynnä – ja kaikki kyydissä olivat nukkuivat! Nämä ihmiset osaavat ottaa tilan ja ajan haltuun! Linja-autossa radio pauhasi – ja kaikki nukkuivat. Etuosassa pyöri elokuva äänet täysillä – ja kaikki nukkuivat! Tietynlainen häly on osa tämän maan kulttuuria ja elämystä.

Tunnin päästä päivä valkeni ja aloimme nähdä myös maisemia. Ohitimme Ibarran ja pienempiä kyliä. Tie nousi koko ajan mutkitellen Andien vaihtelevaa maastoa. Maasto oli hyödynnetty taidokkaasti viljelysmaiksi. Tämä viljelysmaiden palapelimäinen maisema jatkui ja jatkui silminkantamattomiin.

Saavuimme Tulcániin, vilkkaaseen Ecuadorin ja Kolumbian rajakaupunkiin. Täällä tavarat vaihtoivat omistajaa kaikkina vuoden päivinä.

Myriam halusi viedä meidät Tulcanin hautausmaalle. Totta kai suostuimme hänen pyyntönsä. Saavuttuamme perille, ymmärsimme, ettei hän halunnutkaan mennä hautausmaalle oman kuolleen läheisensä vuoksi, vaan hän halusi näyttää meille tämän paikan. Täällä siis olimme –hautausmaalla! Astuessamme kalmistoon, ymmärsimme välittömästi miksi. Se oli erittäin ainutlaatuinen paikka, ja syystäkin Myriam oli ylpeä siitä. Sehän oli elävä taideteos. Useat hautausmaat tunnetaan upeista pyhäköistä tai koristellusta hautakivistä, Tulcanin hautausmaa oli tunnettu elävistä veistoksista, taidokkaasti leikatuista sypressipensaista.

Tulcanin hautausmaa perustettiin vuonna 1932 korvaamaan kukkulalla sijaitseva vanha paikka, joka vaurioitui maanjäristyksessä kymmenen vuotta aiemmin. Hautausmaa rakennettiin, yleisiä säännöksiä noudattaen hieman kaupungin ulkopuolelle epidemioiden välttämiseksi. Uuden hautausmaan sijainti osoittautuikin hyväksi, koska maaperä oli kalkkipitoinen ja se suosi erityisesti sypressipensaiden kasvua.

Tulcanin puistojen ja tämänkin hautausmaan johtaja José María Franco Guerrero alkoi hyödyntää suotuisaa maaperää istuttamalla sypressimetsää niin, että nykyään se kattaa lähes puolet hautausmaan alasta. Hän aloitti pensaiden karsimisen – ja muotoili jokaisen pensaan erilaiseksi, esikolumbiaanisten toteemien innottamana. Seuraavaksi hän haki innoitusta Kreikan, Inkojen ja atsteekkien kulttuureista, erilaisia hahmoja eläinmaailmasta sekä laittoi sekaan muutaman selkeän geometristen kuvion. Nyt kuvioita on yhteensä yli 300. Alue on jaettu kahteen osaan, toinen on nimeltään ”muistojen puisto”, toinen ”Jumalten alttari.”

Guerrero sai vuonna 1984 tunnustusta työstään, kun Ecuadorin kulttuuriministeriö julisti hautausmaan valtion kulttuuriperintökohteeksi.

Guerrero kuoli tästä vuoden päästä 85 iässä ja hänet haudattiin tänne hänen luomaansa ja rakastamansa hautausmaahan. Hänen viisi poikaansa jatkavat isänsä taidokkaiden elävien veistosten ylläpitämistä vuoden jokaisena päivänä. Vuonna 2005 hautausmaa nimi muutettiin José María Azael Franco hautausmaa.

Hautausmaa on kaikille avoin. Myös tälle koiralle, joka Myriamin mukaan oli käynyt jo monen vuoden ajan joka päivä lepäämässä isäntänsä uurnan edessä.

Hautausmaalla, tällä ylevällä kalmistolla on siis tarina meille kerrottavana. Meille se kertoi tarinan siitä, miten voidaan yhdistää kuolema ja elämä, kuollut ja elävä. Hautausmaa suorastaan pursui elämää, täällä ei ihminen tuntenut oloaan syylliseksi siitä, että itse oli elossa. Ihmiset käyskentelivät hautausmaalla, istuivat kuolleen läheisensä haudalla eväitä syöden. Täällä tunsi ihmisten surun, mutta tämä paikka antoi myös ilon tulla niistä läpi.

Cotacachi ja Cuicochan kraaterin lumo

0

Otavalon mökki osoittautui elämykselliseksi yöpymispaikaksi. Olimme tottuneet Suomessa hyvin erilaiseen äänimaailmaan, tai oikeastaan äänettömyyteen, yön hiljaisuuteen. Täällä ei ollut hiljaisuutta! Kun päivisin niin kovaa ääntä pitävät ihmiset rauhoittuivat nukkumaan, alkoi kuulua maaseudun eläinten äänet: lehmät, kanat ja kukot sekä erityisesti kaupungin laitamilla omia reviirejään suojelevien kulkukoirien joukkotappalujen melske. Etelä-Amerikassa rakastetaan koiria, omia ja vieraita ja ei kenenkään omia. Irtokoiria näkyi kaikkialla ja ne elivät ilmeisimmin sulassa sovussa ihmisten keskellä aiheuttamatta suurempaa harmia. Aluksi niitä hieman arastelin, mutta yllättävän äkkiä niihinkin tottui. Oli pakko.

Söimme aamiaisen mökkiä vuokranneen rouvan, Myrjamin luona. Hän oli erittäin eloisa, hyväntuulinen ja vieraanvarainen – ja selvästi rakasti omaa rooliaan pienen majoituspaikan pyörittäjänä. Meidän lisäksi pihapiirissä oli toinen pariskunta Susan ja Jeff Amerikasta. Heidän kanssaan oli mukava päivittää Ecuadorin tietämystä ja kuulla uusia vinkkejä Ecuadorin maisemista. Timo innosti heitä lähtemään mukaamme tutustumaan Otavalon laaksoon, vaeltamaan Cuicochan laguunin reitille läheisen Cotacachin kaupungin reunamalle.

Otavalon laaksossa sijaitsevat sekä Otavalon että Cotacachin kaupungit. Otavaloon olimmekin jo aiemmin tutustuneet (postaus Otavalo – ne kuuluisat käsityömarkkinat). Molemmat kaupungit lepäävän kahden tulivuoren Cotacachin ja Imbabuuran välissä. Cotacachi tulivuori oli 4.939 km korkea, 11. korkein vuori Ecuadorissa. Alkuperäiskansojen tarinoissa luonnonmaisemat ja vuoret saivat usein ihmisten hahmot, niin myös nämäkin vuoret. Cotacachi vuori on ”nainen”, jonka nimi on: Maria Isabel Nieves Cotacachi. Legendan mukaan hän rakasti ”Taita” eli toista vuorta, miespuolista Imbaburaa. Se on aktiivinen tulivuori vaikka se ei ole purkautunut historiansa aikaan. Ei siis vielä ole ollut tulivuorten välistä perheriitaa.

Lähdimme siis yhdessä Susanin ja Jeffin kanssa Cotacachin kaupunkiin paikallisbussilla. Kaupunki on jo sinänsä näkemisen arvoinen paikka. Se on kuuluisa artesaani kaupunki, joka on erikoistunut nahkatavaroiden ja niistä tehtäviin erilaisiin ja taidokkaisiin käsitöihin. Täältä olisi löytynyt nahkatakkeja, vöitä ja lompakoita taas rinkan täytteeksi, mutta maltoin mieleni.

Cotacachi on kaupunginkuvaltaan kaunis, punaisen ruskeat tiilikatot ja monivärinen seinät sulautuvat aurinkoon.

Plaza de Armas:

Cuicochaa kohti…

Kun olimme kiertäneet tarpeeksi kaupunkia, etsimme taksinkuljettajan, joka heittäisi meidät Cuicochan laguunin vaellusreitille. Se oli julkisen liikenteen ulottumattomissa. Timo sai neuvoteltua taksin todella edullisesti ,ja lisäksi vielä taksinkuljettajalta lupauksen noutaa meidät takasin sovittuna aikana. Nostan Timolle hattua, kaikki tämä muutamalla espanjan sanalla ja valtaisalla elekielellä. Taksikuskin heitettyä meidät vaellusreitin alkuun ja nähtyämme takavalojen häipyvän mutkan taakse, mietimme mahtaakohan kuljettaja pitää lupauksensa paluu kyydistä. Täällä oli vain luotettava ecuadorilaisen sanaan.

Cuicochan kraateri muotoutui massiivisen tulivuoren purkauksen seurauksena noin 3100 vuotta sitten. Siitä syntyi noin 3 km pitkä ja 200 m syvä (joissakin lukee 5 km/ 300 m) romahtanut järvialue, jonka keskellä on kaksi saarta. Tulivuori on ollut lepotilassa siitä lähtien. Yhdessä läheisten tulivuorten Imbaburan, Mojandan ja Cayamben aiempien purkausten tuloksena, Otavalon laaksossa on erittäin hedelmällinen maaperä. Täällä on käytännössä ympäri vuoden kasveilla kasvukausi. Kerrotaan, että kesäpäiväntasauksen aikana, alkuperäiskansojen shamaani käyttää Cuicochan vettä kylpyyn rituaaliin puhdistautumista varten. Siinä lepytellään vuoria pysymään tyynenä ja vakaana.

Luimme, että järven nimi on ”Lago del Cuy” eli marsujärvi. Nimi annettiin, koska saaren keskellä oleva toinen isompi saari on marsun muotoinen. Yritimme koko laguunin kierroksen aikana, hahmottaa tätä marsun hahmoa, mutta no… ehkä sykkyrällä nukkuvan marsun siitä jotenkin erotti.

Marsu (guinea pig) on täällä erittäin tärkeä eläin; moni asia ja maisema on nimetty niiden mukaan. Ne ovat myös osa ecuadorilaista arkiruokaa, mutta nykyisin yhä enemmän juhlapyhien ateriaa. Marsut ovat ja ovat olleet myös erittäin tärkeä proteiinlähde korkeilla paikoilla eläville. Ne ovat helppo- ja nopea kasvuisia. Superfoodia siis.

Vaellusreittimme meni laguunin ympäri, se muodosti noin 20 km polveilevan reitin hienoissa maisemissa. Reitin saattoi halutessaan mennä joko myötä- tai vastapäivään ympäri järven. Valitsimme suunnaksi vastapäivän tuulien vuoksi. Näillä korkeuksissa tuulet voivat olla todella kovia ja kylmiä, vaikka aurinko paistaakin lämpimästi. Meille sattui onneksi hieno sää, vai muutamassa kohdassa piti pitää hatusta kiinni.

Vietimme seuraavat 4 tuntia kraaterin reunalla kulkevalla luonnonkauniilla polulla. Polku kulki 3246 metriä korkealla merenpinnasta, joten kävelimme jälkeen ohuessa ilmanalassa. Näin korkealla en ollut koskaan aiemmin käynyt. Kävely sujui kuitenkin yllättävän kevyesti. Ehkä maisemien kauneus ja luonnon rikkaus siivitti jaksamista. Polku kulki välillä mäntyjen ja eukalyptus puiden lomitse, jotka olivat sopeutuneet korkeaan paikkaan. Polun varrella oli runsaasti erilaisia kukkia ja värikkäitä perhosia.

Polun varrella oli lukuisia näköalapaikkoja, joista oli valtavan hienot panoraamanäkymät järvelle.

Tapasimme myös muita matkailijoita, paikallisia ja ulkomaalaisia. Paikallisille tämä alue on erittäin suosittu retkeilypaikka, ja he kävivät marsujärvellä veneretkeilemässä.

Kolmen tunnin jälkeen vaellus ja ohut ilmanala alkoivat jo tuntua jaloissa, mutta palkinto eli lepo ei ollut kaukana. Viimeinen tunti ja reitti laskeutui onneksi loivasti takaisin alkupisteeseen. Kokemus oli hieno, maisemien ja oman jaksamisen näkökulmasta.

Mutta päästäänkö takaisin Cotacachiin? Tuleeko taksi?

Kyllä. Taksi tuli juuri minuutilleen siihen aikaan kuin pitikin. Kuljettaja myhäili tyytyväisenä. Ecuadorilaiset olivat kunnian miehiä, jos hänen puheesta oikein ymmärsimme. Ja se piti kyllä paikkansa koko matkan ajan, täällä homma toimi ja puheet laitettiin lunastukseen.

Säätiedot

San José
hajanaisia pilviä
18.3 ° C
18.4 °
18.1 °
95 %
1.5kmh
75 %
su
23 °
ma
23 °
ti
23 °
ke
22 °
to
19 °

Seuraa meitä somessa!

170FanitTykkää
513SeuraajatSeuraa