20 C
San José
maanantai, 21.01.2019, 14:27
Koti Blogi Sivu 16

Kolme Taraa – luonnon ja ihmisen sulava liitto

0

Zabljakista ajelimme kohti Kolasinia. Maasto alkoi muuttua yhä enemmän ylänkömäiseksi. Vuoret menettivät hieman terävyyttään ja isot komeat jylhät maisemat sulivat vihreyteen. Oli kuin luontoäiti olisi katsellut aiempaa luomaansa ja päättänyt vaihtaa sisustustyyliään. Hän oli ammentanut jo runsaasti vuorien ja karuuden maisemaa, nyt tarvittiin jotakin vaihtelua. Luontoäiti otti maailman suurimman pensselin käteensä, ja alkoi maalata maisemaa eri värisillä vihreillä. Maisema muuttui hetkessä hätkähdyttävän vehreäksi. Luonto sai erilaisia luonnonkasveja ja puustoa, ilmassa tuoksui lehtivihreän tuoksu.

img_0150

Koska kaikkea ei voi aina aloittaa alusta, jotain vanhaakin piti säilyttää. Luontoäiti säilytti jylhyydestä suuren rotkon ja päätti tehdä siitä kerralla kunnollisen. Nyt ei näyttävyydestä säästelty, rotkosta tuli 78 kilometriä pitkä ja syvimmillään jopa 1300 metriä. Siitä tuli maailman toiseksi suurin heti Yhdysvaltojen Grand Canyonin jälkeen. Nimekseen se sai Tara kanjoni.

c277a5ac-abc0-4095-9480-0b24ff6c16ba

Maiseman tasapainoisuuden vuoksi luontoäiti antoi vesien vuorilta virralta kanjoniin ja loi vesielementin, Tarajoen. Se muodostui Alpeilla, Ospanica- ja Veruša-jokien yhdistyessä. Senkin suhteen luontoäiti oli runsas, Taraoen pituus on 144 kilometriä ja lähellä Bosnia ja Hertsegovinan rajaa yhdistyy Pivan kanssa muodostaen Drinan.

Lopuksi vielä taivaansinen sipaisu ja sisustuksen kruunuksi viritteli valaistuksen, kultaisena kehränä hehkuvan auringon. Maisema oli valmis. Luontoäiti vetäytyi hetkeksi lepäämään.

Sitten tulivat taidekriitikot. Koko alue ja maisema saivat ansaittua tunnustusta: koko Durmitorin kansallispuisto sai maisemana UNESCOn maailmanperintökohteen arvonimen. Oli kuitenkin yksi mutta, sillä käytännönläheiset mieskriitikot sanoivat:
• Maisema on kaunis, mutta miten tuonne rotkon toiselle puolelle päästään? Miten betonisäkit saadaan sinne? Entäs sotajoukot?

Paikalle kutsuttiin kuuluisa Mijat Trojanović. Hän katseli myhäillen ja tyytyväisenä maisemaa ja tiesi saaneensa loistavan mahdollisuuden suunnitella kyvyilleen sopivan, mahtavan sillan – Taran sillan. Silta rakennettiin vuosina 1937 ja 1940 Jugoslavian kuningaskunnassa. Sillasta tuli komea, se oli 365 metriä pitkä, siinä on viisi suurta kaarta; suurin jänneväli oli 116 metriä. Silta rakennettiin poikkeuksellisen korkealle, 172 metriä Tara joen yläpuolelle. Sillan valmistuessa kuuluisa Mijat Trojanović oli entistä kuuluisampi, silta oli silloin suurin ajoneuvoliikennettä kestävä kaarisilta Euroopassa.

Kriitikot olivat tyytyväisiä. Sillasta tuli strategisesti merkittävä ylityspaikka koko alueelle. Tämä tuli todistettua myös toisessa maailmansodassa, jossa sillan ympärillä käytiin kiivaita taisteluja. Se, joka omisti sillan herruuden, oli vallan kahvassa. Kuten yleensä vallan juovuttamien ihmisten käy, he tekevät hurjia tekoja. Silta tuhottiin partisaanien toimesta, koska he halusivat estää vihollishyökkäysten etenemisen. Silta eheytettiin ja lähestulkoon rakennettiin uudestaan vuonna 1946.

img_0058 img_0140

Silta sulautuu todella kauniisti maisemaan. Se on hyvä osoitus liitosta, jonka luonto ja ihmiset voivat hyvässä sovussa tehdä. Nyt silta on yksi alueen keskeisiä turistinähtävyyksistä, ja se on erityisen suosittu benjihyppääjien keskuudessa. Tarajoella harrastetaan myös paljon melontaa ja koskenlaskua.

img_0151

Niin mekin ihastelimme kolmea Taraa: rotkoa, jokea ja siltaa –ja niiden muodostamaa harmonista luonnon ja ihmisen sopuisaa liittoa.

Rajalta kohti Zabljakia – häikäisevä tunnelitie

Yksi häikäisevimmistä tieosuuksista Montenegrossa oli ehdottomasti vuoristotie, joka soljui alussa Piva jokea mukailevasti kohti Zabljakia. Auton sivuikkunasta tien vasemmalla puolella näkyi leikatut, rosoiset kallioseinämät ja tien oikealla puolella avautui henkeäsalpaavan kaunis, laaksossa lainehtiva Pivajoki. Olen käyttänyt jo aiemmin useita veden pinnan kauneutta kuvaavia adjektiiveja, mutta tämä näkymä oli jotakin häkellyttävän ylimaallisen kaunista.

Tie kääntyy juuri ennen Pluzinea päätieltä kohti Trsaa. Pivajoki jäi taakse ja käännyimme kohti sisämaata. Tie alkoi dramaattisesti pitkällä, kapealla, valottomalla ja mutkittelevalla tunnelilla. Kaikki edellä mainitut adjektiivit olisivat yksistään ovat jo riittäviä pitämään autoilijan mielenkiinnon hereillä, mutta kaikkien mutta näiden neljän elementin läsnäolo sai tutkiskelemaan ihmisyyden rajallisuutta ja tieinsinöörin luovuuden rajattomuutta. Tien alku oli kuin hyvä alkusoitto orkesterille, nämä ensimmäiset tahdit lupasivat jotakin aivan uutta ja erilaista. Ja tie lunasti lupauksensa koko matkalla Trsaan. Tie jatkui lukuisten samantyyppisten pitempien ja lyhyempien tunnelien sarjana ja tunneleiden sisällä olevien risteysten jatkumona. Alussa tunneleissa vietetyt sekunnit olivat mykistävän pitkiä, sillä silmät yrittivät mukautua häikäisevän kirkkaan auringonpaisteen jälkeen pilkkopimeään. Autonvalot imeytyivät kuin olemattomiin mustiin kallioseinämiin.

Ohessa youtubesta kopioitu linkki tunnelitien tunnelmaan

Vaikka tämäkin tie oli kapea ja mutkainen lukuisine tunneleineen, tie oli paremmassa kunnossa kuin vastaavanlainen naapurimaassa Bosnia-Herzegoviassa. Tämä tie oli kauttaaltaan päällystetty ja jopa viitoitettu. Kaikkeen näköjään tottuu; Bosnia-Herzekovinassa rotkon reunalla ajamisen jälkeen, tämä tie alkoi tuntua jo kodikkaalta. Osasin jo vähitellen rentoutua – ja nauttia huikaisevista maisemista. Onneksi tieosuus oli nyt hiljainen, se vähensi ratkaisevasti vastaantulevien autojen aiheuttamaa sydämentykytystä.

Trsa

Saavuimme Trsaan, joka osoittautui pieneksi ja hiljaiseksi, muutaman asukkaan kyläksi. Durmitorin kansallispuiston läheisyys oli saanut Trsan kyläläiset jo hieman kehittämään matkailuyrittäjyyttään. Heillä oli muun muassa pieni taverna, terasseja, pieniä puumökkejä vaeltajille, hevosia ratsastajille ja polkupyöriä pyöräilijöille.

img_0053
Maisema alkoi täällä vähitellen muuttua ylänkömaisemaksi. Veden elementit väistyivät ja tilalle tuli laidunmaat, lampaat, heinikot ja jyhkeät kivikot. Tie jatkuu siis yhä kauniina; vuoriston ja laaksojen helminauhana. Pian eteemme tulevat myös Durmitormin kansallispuiston huikeat maisemat. Nautimme näkymää vielä hetken. Kauempaa löytyy Prutaš (2393 m) ( oksa paikallisella kielellä) ja Sedlena Greda (2227 m), joka näytti valtavalta satulalta (sedlo = satula ). Paikalliset ihmiset kutsuvat sitä joskus ”Jumalan satulaksi”.

Nämä huikeat luonnon elementit pistävät sinut nöyrtymään ja uskomaan, että olet vain pieni hiukkanen Universumissa. Eteläpuolelta Durmitor on täysin puutonta ja kaikkialla on kuivaa ja keltaista ruohoa. Yhdessä tämä sinisen taivaan ja harmaa-valkoisen kivikon kanssa, paikka, osoittautui houkuttelevaksi paikaksi valokuvaajille. Ja haavelijoille. Täällä tuntee lempeän tuulen ihollaan, hiljaisuuden korvissaan. On olo, että olet astunut ulos maailmasta, jossa on liikaa informaatiota, liikaa reagointia. Täällä sinulla on oma kivi, jonka päälle voit istua ja se riittää!

Tie jatkui Trsasta hieman leveämpänä. Tai ainakin se tuntui siltä, koska tien sivuilla oli jo paikoin enemmän tilaa. Matkaa Zabljakiin oli reilun kahden tunnin ajomatka, käytännössä reilusti enemmän, sillä tie puikkelehti pitkin vuoristoa ja kivikkoista ylänkömaata. Matkaa hidastivat peltoaukioiden laidoilla maleksivat kotieläimet. Ylängöllä oli isoja lammaslaumoja ja siellä täällä näkyi yksittäisiä paimenia. Kovin kaukana mukavuuksista nämäkin ihmiset asuivat!

Erään mutkan jälkeen huomasimme olevamme keskellä valtaisaa sonnilaumaa. Vuokra-auto tuntui kovin pieneltä ja auton pelti ohuelta sonnien mylviessä ja tömistellessä ikuisuudelta tuntuvan ajan automme ympärillä. Hetkeen sisältyvä kiihkeys huipentui, kun huomasin tuijottavani suoraan sonnin sieraimiin ja seurasin henkeäni pidätellen sonnin sierainten painautumista tiiviisti auton sivuikkunaan. Lopulta pitkä, karhea kieli nuolaisi hetken kestävän matkamuiston auton sivupeiliin. Sillä hetkellä tiesin, että maisemien lisäksi tämä luontohetki tallentui ikuiseksi ajoiksi muistikanaviini ja kehonmuistiini. Onneksemme sonnit olivat tyytyväisellä tuulella, ja vähitellen väistyivät auton tööttäilyihin. Paikallinen maajussi istuskeli tien penkalla ja myhäillen seurasi kaikessa rauhassa tilanteen etenemistä.

Perillä Zabljakissa

Tulimme Zabljakin vuoristokaupunkiin, joka on Balkanin korkeimmalla oleva kaupunki (1450 metriä), joka elää ja hengittää Durmitorin kansallispuiston ja sen reunamilla olevien hiihto- ja laskettelu- ym luontomatkailu mahdollisuuksien kautta. Zabljak sijaitseekin aivan Durmitorin kansallispuiston kainalossa. Kansallispuiston pinta-ala on 390 neliökilometriä ja korkein huippu, Bobotov kuk, kohoaa 2 522 metrin korkeuteen. Kansallispuisto on UNESCOn maailmanperintökohde.

Zabljak kaupunkina ei sinänsä jäänyt erityisemmin mieleen. Lähinnä kaupungin kauneus oli ympäröivässä vuoristossa. Yövyimme pienessä ja siistissä vuoristomotellissa. Tähän aikaan majoitusta oli hyvin saatavilla, vaikka patikoinnissa oli sesonki käynnissä. Koko ajomatkamme aikana aurinko paistoi täydellä terällä, mutta perille saavuttuamme aurinko väistyi. Tilalle tuli harmaankalpea valo, joka pyyhki ylitsemme ja häivytti näkyvyydestä terävyyden. Se antoi kuitenkin vuorille myyttisen vaikutelman. Pilvet tulivat kuin toivottamaan meidät tervetulleeksi ja sulkivat meidät kosteaan syliinsä. Olimme pilvessä!

Bosnia-Herzegovinasta Montenegroon – hullu rajan ylitys

Matkamme Bosnia-Herzegovinasta Montenegroon kulki Bosnia-Herzegovinan puolelta Focasta Scepan Poljen rajanylitys paikkaa. Ajoimme sinne ”hell-road-tietä”. Voin nyt jälkikäteen empiirisesti todistaa, ettei sitä turhaan kutsuta Euroopan huonoimmaksi rajanylityspaikalle johtavaksi tieksi. Tie oli täynnä äkkimutkia, siinä oli ammottavia rotkokohtia ilman mitään kaiteita. Tie muistutti paikoin lähinnä kärripolkua, jossa oli monttuja ja vuoren rinteiltä valuvan veden kuluttumia eroosikulumia. Tiellä mahtui paikoin ajamaan vain yksi auto ja joissakin kohti tiessä mahtui juuri ja juuri ohittamaan kaksi autoa.
Tien yllätyksellisyyttä kuvaa mielestäni hyvin tien pätkä, joka näytti siltä, että tie päättyi erään talon pihaan, mutta sitten tekikin terävän, äkkinäisen mutkan – ja tie jatkui. Vilkutin pihansa tuolilla istuvalle miehelle, joka tyynesti katsoi tapahtumien etenemistä ja jatkoi kanan kynimistä päivällispöytään. Emme varmaankaan olleet ensimmäisiä hölmistyneen näköisiä ihmisiä, jotka piipahtavat äkkivierailulle pihan puolelle. Ja kuten tyypillistä näille vuoristoteille, tietä kuvaavia ja ennakoivia tienviittoja ei ollut. Tie vain puikkelehti pusikoiden lomassa, ja jossa saattoi vain arvailla vastaantulevia autoja. Ja kuten aiemmin olen kuvannut maan ajotyyliä, paikalliset autoilijat eivät tunnetusti mielellään väistele!

Katselin matkan aikana miestäni uusin silmin. Tokihan olin tiennyt, että Timo on hyvähermoinen ja taitava kuski, mutta nyt noissa silmissä välähti uusi poikamainen pilke! Tie toi uudenlaisen haasteen ajamiseen. Nyt ei todellakaan ollut kyse vain siirtymisestä pisteestä A pisteeseen B. Tien luonne lisäsi tavanomaiseen ja osin rutiininomaiseen ratin takana olemiseen uudenlaista näkymää ja tarvetta vaativampaan tietotaitoon. Jokaisessa suomalaisessa miehessä lienee hippu rallimiehen geenejä; bensantuoksua, kuminkäryä ja jarrutusjälkiä. Tällä tiellä Timon autoilutaidot pääsivät näkyväksi ja seurasin ihaillen vierestä ajon etenemistä. Kuten hyvässä näytelmässä, kun yleisö tulee paikalle ja valot syttyvät, näytelmä syttyy eloon ja sisäiset salaisuudet avautuvat.
Itse rajamuodollisuudet Scepan Poljen rajanylityspaikalla olivat hyvin yksinkertaiset. Ensin ohitimme Bosnia-Herzekovinan puolen rajamuodollisuudet ja sitten ajettiinkin yksiväyläistä, kapeaa siltaa pitkin Montenegron puolelle. Uudelleen passintarkastukset ja matka jatkui!

img_0229

Mitä tulee mieleen, kun kuulet sanan Montenegro? Minulle maa piirtyi vahvasti esiin mielikuvista, jotka ovat lähtöisin nuoruuden euroviisulähetyksistä ja siellä esitetyistä ns. ”maisemallisista tervehdyskorteista”. Siinä missä Suomi esitettiin lumen ja saunan maana, Montenegro kuvattiin pienenä, mutta vauraana maana merellisissä maisemissa.

Suunnitellessa ajomatkaa Montenegrossa, halusimme nähdä maata merellistä maisemaa laajemmin. Kartta osoitti, että maan voi jakaa karkeasti kolmeen maisemalliseen kokonaisuuteen: karunjylhään vuoristoon, maanviljelyskelpoiseen ylänköön ja merelliseen ranta-alueeseen. Tutkimusmatka siis alkakoon…

Sarajevo – palanen historiaa ja palanen nykypäivää

Bosnia-Herzegovinan matkamme jatkui Mostarin jälkeen kohti Sarajevoa. Ohitimme ajomatkan aikana muutamia pikkukyliä, jotka eivät kuitenkaan saaneet meitä pysähtymään. Kysymys ei ollut niinkään näistä pikkukylistä, vaan siitä, että tarvitsin Mostarin jälkeen tilaa hengittää ja aikaa sulatella näkemääni. Sivuikkunasta vilahtelevat maisemat antoivat ajatuksilleni tarvittavan taustakankaan ja aikataulullisesti tuleva kohteemme Sarajevo oli juuri sopivan matkan päässä.

Sarajevo (Сарајево, turkiksi Saraybosna) on Bosnia ja Hertsegovinan pääkaupunki ja maan suurin kaupunki. Nykyisin itse Sarajevon kaupungissa arvioidaan olevan noin 315 000 asukasta, lähialueineen 465 000.

Palanen historiaa

Sarajevo huokui vanhaa historiaa. Ennen kaupunkiin asettumista kiertelimme autolla pitkin poikin kaupunkia ja sen lähimaastoa. Sarajevon suurinta osaa kaupunkimaisemasta hallitsivat hyvin massiiviset, raskaannäköiset – ja kommunistityyppisesti rakennetut lähiöt. Varsinkin niitä oli rakennettu runsaasti vanhasta kaupungista länteen. Olin toki nähnyt näistä aiemmin median ja elokuvien kautta kaikuja, mutta olihan ne rakennukset elävänä edessä massiivisia ja rujoja. Ihmiset olivat ottaneet myös tilan itselleen ja haltuun. Siinä missä asukkaat ahtaavat talonsa takapihat täyteen tavaraa, sama tavaramäärä löytyi näiltä pieniltä parvekkeilta.

Sarajevo

Mieleen tuleen elokuva ”Ei kenenkään maa”, joka on karu ja kyyninen sotaelokuva. Se kylpee kirkkaassa kesäisessä auringonpaisteessa. Luin joskus 2000 alussa Hesarista artikkelin, jossa kuvattiin sarajevolaisen elokuvaohjaajan Danis Tanovicin muistelmia. Hän kuvasi teräväpiirteisesti aikaa, kun sota Bosniassa alkoi keväällä 1992. Hän kuvasi tavallisia sarajevolaisia ihmisiä, jotka olivat ennen kaikkea ymmällään. Luodinreiät ja kranaattikuopat eivät kuuluneet heidän valoisaan maailmaansa. Vaikuttavaa oli lause: ”Oli kuin van Goghin maalaus olisi peitetty mustavalkoisella valokuvalla”.

Tämä visuaalinen ristiriita on kammottavan tuttu bosnialaisille ja Bosnian sodassa käyneille veteraaneille. Yhtäällä oli ihmiselämän arkipäiväinen lämpö, toisaalla äkkinäinen, äänetön tuho. Sala-ampujan luoti saattoi viedä omansa keskellä keväistä iltapäiväruuhkaa. Kranaatteja saattoi jysähdellä baarikadulle parhaassa terassisäässä.

Tämän todellisuuden alla sarajevolaiset ovat eläneet ja hengittäneet. Kirkastin muistikuviani Googlen kautta kaupungin historiasta, jotta ymmärtäisin hieman paremmin tätä maata ja kaupunkia. Jugoslavian liittotasavallan jouduttua sisällissotaan serbijoukot piirittivät Sarajevon vuonna 1992. Siitä seurannut Sarajevon piiritys oli nykyajan pisin piiritys ja se kesti syyskuuhun 1995 asti. Piiritys aiheutti suurta tuhoa kaupungille. Tämä ei siis ollut vain elokuvan todellisuutta. Kaupunki oli jatkuvan kranaattitulen kohteena ympäröiviltä kukkuloilta, ja sanotaan, että tuskin ainoakaan rakennus säästyi vaurioilta. Jälleenrakennustyöt aloitettiin heti sodan jälkeen, ja suurin osa kaupungista on saatukin kunnostettua.

Sarajevoon saapuessa tuntuu kuin astuisi toiseen, kymmenien vuosien takaiseen maailmaan. Vanhat ränsistyneet raitiovaunut kulkevat pitkin kaupungin katuja, Baščaršijan markkina-alueella tehdään kauppaa samoin kuin jo satojen vuosien ajan.

 

Sarajevo

Voimakkainta massiivisten lähiöiden kasvu oli 1980-luvun alussa, sillä vuoden 1984 talviolympialaiset pidettiin Sarajevossa. Olympialaiset toivat aikanaan paljon turisteja ja infrastruktuuria kaupunkiin.

Kävimme katsomassa talviolympialaisten näyttämöä, joka muistetaan muun muassa Matti Nykäsen mäkihypyn kultamitalista. Minäkin muistan katsoneeni hyppykisat televisiosta, olen siis osa tätä urheiluhistoriaa! Poissa oli kuitenkin entinen olympiakisan loisto, juhlavuus ja marssivien urheilijoiden suorat rivit. Hyppyrimäet seisoivat paikoillaan, mutta ränsistyneinä ja käyttämättöminä. Ruoste oli raiskannut kaiken minkä oli hampaisiinsa saanut. Luonto oli päässyt hyvään vauhtiin. Se maastoutti kärsivällisesti vuosi vuodelta maisemaa ja nieli ennen niin jylhiä betonirakennelmia pala palalta takaisin luonnon kiertoon.

Sarajevo

Palanen nykypäivää

Sarajevossa on toki toinenkin puoli. Sarajevo on nykyään ennen kaikkea moderni kaupunki, josta löytyvät tärkeimmät kauppaketjut, ostoskeskukset, paljon hyviä ravintoloita sekä vilkas ja eläväinen kaupunkikulttuuri. Matkailijoina meitä kuitenkin kiehtoo usein Sarajevon rikas historia, jota ei voi kokea missään muualla. Mielikuvat voivat kuitenkin olla rautahäkkejä, joihin ihminen mielellään lukkiutuu. Havahduimme yhdessä tähän oivallukseen. Siirsimme kellomme takaisin tähän päivään ja haihdutimme nostalgian nälkämme. Päätimme tehdä tilaa uudelle Sarajevon kaupunkikuvalle ja antaa sille mahdollisuuden yllättää meidät.

Kiertelimme Sarajevon kaupungin katuja. Istahdimme puiston penkillä ja katsoimme ihmisvilinää. Kaupunkikuvan päivittäminen tähän päivään kannatti. Sarejevo on kuin sarajevolainen elokuvaohjaaja Danis Tanovic. Hän on hyvin moderni, matkustelevainen, rauhaton ja kiireinen mies, jonka kaikkiin näihin puoliin on nykyajan ihmisen helppo samaistua.

Illan päätteeksi söimme Baščaršijan basaarialueella paikallisia antimia. Ruoka on yleensä ottaen täällä hyvin mutkatonta, rehevää ja lihapitoista. Aidot bosnialaiset jauheliha cevapit, pitaleivät ja burekit (tai börekit) ovat täällä hyvin suosittuja. Cevapien muoto ja resepti vaihtelevat paikkakunnan mukaisesti.

Burekit tai börekit ovat yleisnimitys turkkilaiselle piiraalle, jotka ovat myös hyvin suosittuja täällä. Piiraita on myös hyvin monenmuotoisia ja eri raaka-aineista tehtyjä, muun muassa uppopaistettu sigara börek, pasteijaa muistuttava puf börek sekä pellillä tai vuoassa tehtävä tepsi börek. Sarajevoa pidetään parhaana burek-kaupunkina Balkanilla.

On ilo maistaa näiden taitureiden loihtimia perinneruokia. Niitä sai täälläkin melkein jokaisesta nurkasta ja jokaisesta paikasta. Usein kaupungin parhaat ruuat saa vaatimattoman näköisistä peltikojuista. Kannattaa mennä sinne, missä on kaikista pisin jono. Hyvää kannattaa odottaa!

Näillä eväillä nälkä siirtyy ja taas olemme yhtä makumaailmaa rikkaampia. Meillä on mottona, että kaikkea voi maistaa ainakin kerran, kaikesta ei tule loppuelämän tuttavuutta, mutta koskaan ei voi tietää!

Tunnelma ruokaillessa oli hyvin välitön ja vieraanvarainen. Olimme molemmat tyytyväisiä täällä kokemaamme. Meidän kannatti siis pysähtyä ja antaa kaupungin puhutella meitä. Sarajevon – ja oikeastaan koko Bosnia-Herzegovina syntyi meille uudestaan. Siitä tuli paljon rikkaampi ja moninaisempi. Palanen historiaa ja palanen nykypäivää. Tärkeintä on kuitenkin tämä hetki. Sarajevolainen kaupunkikulttuuri antaa sille hyvin tilaa.

Huomenna matka jatkuu. Ylitämme rajan ja matka Montenegroon alkaa…

Mostar – kaupungin kahdet kasvot

Trebinjen yöpymisen jälkeen ajoimme läpi maalaismaista  tienoota kohti matkamme seuraavaa etappia, Mostaria. Valitsimme paikan keskeisen sijaintinsa, mutta myös mielenkiintoisen historiansa vuoksi. Mostarilla on nähtävissä ainakin kahdet kasvot. Mostar on maisemallisesti kaunis, se sijaitsee turkoosinsinisenä kimaltavan Neretva-joen varrella.

img_0137

Toisaalta Mostar on paikka, jossa elämykset tulevat voimalla iholle, rumuuden ja karuuden kautta. Lähihistorian Balkanin sodan taistelun jäljet näkyvät vielä Mostarissa kaikkialla. Vuonna 1993 alkanut ja vuonna 1995 loppunut sota moukaroi talot maan tasalle ja autioitti ne asumiskelvottomiksi.

Mostar on samanaikaisesti  kaupunkina sotahistoriansa vuoksi synkkä ja karu, mutta toisaalta tämän hetken  kaupunki sykkii  eloisana  ja kadut täyttyvät ihmisvilinästä. Kaupunki avautuu matkaajalle kuitenkin hyvin paljaana, rakennusten seinät täyteen ammutut luodinreiät hiljentää omien askelten vauhtia. Sodan jäljet liikauttivat voimalla meidän molempien mukavuusalueen reunoja, viilsivät konkreettisuudellaan suojamuuriemme läpi ja koskettivat niitä aivojen ja sydämen sopukoita, jotka usein jää käyttämättä.

90230d2b-bb92-4b66-becc-31b81c4fc696

Mostar ei siten ole perinteinen paikka, jossa matkailija voi pitää matkakohdetta lepopaikkanaan.  Vertaisin tätä kaupunkia taideteokseen, jossa taiteilija rikkoo maalauksella  tapaa kuvata idyllistä maisemaa. Hän maalaakin kauniiseen maisemaan säröjä ja riitasointuja. Hän rikkoo eheän pinnan ja tekee kurkistusaukon keskelle taulua. Se voi olla katsojasta epämiellyttävää, mutta se voi myös herättää uusia luovia ideoita. Uskon, että matkailussa on etsittävä rajoja ja myös matkailijan on  vastaanotettava erilaisia kulttuurisia kohtaamisia, historian ylilyöntejä ja ihmisen luomaa pahuutta. Totuutta ei voi paeta.

Stari Mostin silta

Mostar on tunnettu ennen kaikkea Stari Mostin sillasta, joka on kaupungin tärkein maamerkki ja rauhan symboli. Silta pommitettiin hajalle sodan aikana, kuten monet muutkin Mostarin. Silta oli kaupungille merkittävä kohde. Se oli yhdistänyt muslimien ja kroaattien valvomat kaupunginosat toisiinsa rauhanomaisesti satojen vuosien ajan. Nykyään on rakennettu uusi silta ja se avattiin restauroituna käyttöön kesällä 2004. Silta on tänä päivänä suojeltu Unescon maailmanperintökohde. Silta on myös näyttäytymispaikka. Sieltä uhkarohkeat nuorukaiset tekevät hurjia uimahyppyjä turistien iloksi sillalta alas lahjoituksia vastaan. Siltaholvin korkeus Neretvan keskimääräisestä vedenpinnasta on noin 20 metriä + 4 metria lisää kaiteesta,  joten aikamoinen syöksy näillä huimapäillä on hyytävän kylmään veteen. He kuuluvat ”Mostarin diving club:en”, johon pääseminen ja kuuluminen lienee paikallisten nuorten miesten mahdollisuus osoittaa rohkeutensa ja huimapäisyytensä.

c70617c7-470c-4de0-ad29-ccd9b1f876cf

Mostarin toinen tärkeä nähtävyys on ottomaanien aikainen vanhakaupunki, josta löytyy runsaasti viehättäviä kahviloita ja ravintoloita, pieniä kauppoja ja käsityöläisiä. Siellä on nähtävissä paljon turkkilaistyylistä vaikutusta.

7ef75283-2da4-4489-85fa-07cd33eb436f

Mostarissa on myös useita kauniita moskeijoita ja kirkkoja. Historiallinen kaupunki on itsessään niin puhutteleva, että se vetää vertoja monelle museolle. Mostarissa liikkuminen on vaivatonta, joten tämä ”ulkoinen museoreitti” sujuu helposti jalkaisin kaupunkia tutkaillen.

Huomasimme iloksemme, että Bosnia-Hertsegovinen hintataso on matkailijoille erittäin edullinen, joten täällä Mostarissakin ravintoloista, kahviloista ja kuppiloista kannattaa tosiaan nauttia. Samoin kuin Trebinjessä olimme mieheni kanssa mielellämme  turistina tukemassa tämän kaupungin kehittymistä tuomalla omaa valuuttaa. Kannattaa siis  istahtaa jollekin kaupungin lukuisista terasseista nauttimaan vahvuudestaan tunnettua bosnialaista kahvia ja katsella paikallisten menoa.

Mostar ei jättänyt minua kylmäksi. Oikeastaan hämmästyin sen kivisten seinien ja mukulakivien voimaa miten ne puhuttelivat minua. Mostar on juuri niitä paikkoja, joissa matkailijana joutuu pohtimaan omaa matkailufilofiaansa. Mitä taustaa vasten valitsemme matkailukohteemme? Matkustammeko vain paikkoihin, joissa on  perinteistä kauneutta ja omalle mukavuusalueelle mahtuvia helppoja elämyksiä. Vai olemmeko kiinnostuneita kohteiden erilaisuudesta ja niiden omintakeisuudesta? Hyväksymmekö rosoisuuden ja karheuden?

Huomaan, että Mostarissa vierailu sai siirrettyä oman mukavuusalueeni reunoja taas piirun verran.

Trebinje: pieni on kaunista – ja yllättävää

Ensimmäinen tuttavuus Bosnia-Herzegovian puolella oli pieni, päivällä jopa uinuva Trebinje (kyrillisillä aakkosilla Требиње). Se on kunta Bosnia ja Hertsegovinan eteläosassa Dinaaristen Alppien tuntumassa. Idässä Trebinje rajoittuu Montenegroon ja etelässä Kroatiaan. Matkaa Adrianmerelle Trebinjestä on noin 10 km. Meillä oli alun perin tarkoitus seisahtua vain hetkeksi jaloittelemaan, mutta hetken päästä huomasimme, että kaupungissa oli jotain mystistä idyllisyyttä, joka viehätti meitä molempia.  Dubronvikin  ihmishälinän ja paljouden jälkeen, tämä paikka suorastaan kutsui meitä hengähtämään ja nauttimaan hitaista hetkistä. Jäimme siis tänne yöpymään.

4113fde3-ef14-4c92-9d5e-fa6c50ac6530

Trebinjen sijainti Kroatian rajan läheisyydessä (noin 20 km, Dubrovnkista noin 35 km)  antaa leimallista piirrettä kaupunkiin. Sen asukkaat ovat tottuneet ohikulkeviin, valokuvaaviin turisteihin ja eri päämääriin suuntaaviin matkalaisiin. Paikalliset asukkaat  olivat yhtä aikaan erittäin vieraanvaraisia ja samalla toivat oman elämänsä tavat ja tottumukset reilusti esille. Meitä molempia viehätti paikallisten aitous, tunsimme ettei idylli ollut meidän turistien takia päälleliimattua.

c0449ff6-212d-4214-a076-96ac82f1f998

Aitous  huokui torilla, kaupoissa ja kaikkialla. Torilla olivat paikalliset maanviljelijät myymässä tuotteitaan ja näytti, ettei kaupanteko ja myyntityö olleet toistensa tapaamisen perusjuonne. Naurua ja tarinaa näytti riittävän.

8efdcdd4-e78b-4368-ba87-59e326596808

Kaupunki ei ollut suurensuuri, joten ehkä se selittää jotain tästä kokemastamme idyllistä. Vanha kaupunki oli tiiviisti rakennettu.  Ihmiset tunsivat toisensa, varmaan jo monen sukupolvien ajalta.

Kaupunki oli myös kosketuksessa luontoon, maanviljelykseen ja paikallisuuteen yleensä. Lyhyen matkan päästä kaupungin keskusaikiolta avautuivat  ihmisten arkiset maapalstat, pienet kasvimaat ja täyteen ahdetut takapihat. Kävelimme pieniä hiekkaisia teitä , ja huomasimme, että talot olivat varsin vaatimattomia. Jokainen talo varmaan tarvitsi nämä kasvimaiden antimet. Pienten viljelysmaiden  lisäksi lähes jokaisen talon pihalla oli kotkottava kana, reviiriään vartioiva kukko ja maatamönkivä sika. Tässä oli siis kaupunki, joka eli omaa elämäänsä välittämättä direktiivien määrittämistä hygieenisyyden ja  hajuhaitojen säännöksistä.  Miten virkistävää!

Trebinjen kaupunki Trebišnjica-joen varrella. Joki antaa myös omanleimansa kaupunkikuvaan.

fbbe544f-59a9-40df-b946-9da72b3d6ff1 c5b3b3a7-b9fc-4ab9-9909-f7bf8b553a8c

Kaupungissa oli useita viihtyisiä kahviloita kauniin keskuspuiston ympärillä. Nämä ihmiset täällä ja tässä maassa ovat kokeneet lähihistoriassa sodan kauheuksia, joten oli hienoa nähdä, että ihmiset ovat tänä päivänä pystyneet kääntämään uuden lehden. Olimme  mieheni kanssa mielellämme  turistina tukemassa tämän maan kehittymistä matkamme tuomalla omalla  valuutalla. Istuimmekin kahviloissa.

5896864e-e41f-4e44-8864-970b6710ab5e

Ja kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa. Palvelu oli erinomaista ja ruoka todella tuhtia.

9fa0b0d0-9f58-4919-b3bb-21c5291c248c 4aaa05ad-cad2-4d72-97b2-de3115e7ea2c

Bosnia-Hertsegovinan kaupungeista yleensä ottaen löytyi  tavallista hotelli- ja hostellimajoitusta, mutta itse yövyimme  ajomatkamme varrella usein, paikallisten pitämissä pienissä majapaikoissa tai heidän vuokraamissa huoneissa heidän omassa kodissaan. Hinnat pysyvät näin huomattavasti edullisempina ja mikä parasta – näin pääsi näkemään aitoa paikallista elämää. Niin nytkin, Timo neuvotteli meille yöpymisen, pienen huoneiston aivan keskusaukion katveesta.

Yöpymispaikan ikkunasta näimme, että keskusaukiolle oli alettu pystyttämään isoa esiintymislavaa. Timo kävi selvittämässä tilaisuuden luonnetta,  ja saimme iloksemme kuulla, että illalla lavan ottaa haltuun  Bosnia-Herzegoviassa erittäin suosittu bändi (nimi on haihtunut muistista taivaan tuuliin). Mikä tuuri, ilakoimme! Hyvissä ajoin ennen kuin ihmisiä alkoi enemmänkin valua paikalle, istuimme varjoisalle aukiolla olevaan kahvilaan –  ja annoimme rauhan ja hitauden taas valua meihin. Mikäpä kiire tässä, olimme tyytyväisiä, kylläisiä ja vielä kaiken lisäksi kohta näkisimme ja kokisimme tämän maan  musiikkielämää livenä. Parhaalta paikoilta.

Eikä aikaakaan kun keskusaukio alkoi täyttyä ihmisistä. Ja niitä tuli ja tuli. Emme olisi uskoneet, että tässä pienessä, uinuvassa kaupungissa oli näin paljon ihmisiä. Lämmittelybändi aloitti soiton ja sehän oli meidän mielestä varsin mainiota kuultavaa. Nuorista miehistä koostuva rock henkinen bändi, joka soitti uskoaksemme rakkauden tuskasta ja maailman valloituksesta. Näin oletimme musiikin sykkeestä ja rytmin poljennosta, bosnian kieli kun ei avaudu kummallekkaan meistä.

Kohta olikin H-hetken aika ja pääesiintyjät tulivat soittimiaan kantaen lavalle ihmisten raikuvia aplodien saattelemina. Huomasimme, että istuminen kahvilan tuolilla oli jo mahdotonta. Ihmiset olivat selvästi fanittamassa bändiä ja rytmiä haettiin jo seisaaltaan. Mielenkiintomme bändiä kohtaan kasvoi;  millaista on bosnialaisten mielimusiikki? Musiikkia, joka  tempaisee nämä ihmiset näin mukaansa. Kävi ilmi, että bändi koostui bosnialaisista, karvaisista miehistä, jotka olivat jo selvästi eläessään monet laulut  laulaneet.

Harvoin sitä hätkähtää ihan oikeasti, kun musiikki alkaa. Sillä tavalla, että adrenaliini vapautuu vereen. Mutta nyt kävi niin. En tiedä oliko se mielihyvää vai mitä se oli, mutta musiikki oli taistelulaulun, pelimannimusiikin ja Kari Tapion sekoitusta. Sanoista emme edelleenkään saaneet selvää, mutta kaikki ympärillä olevat osasivat sanat ulkoa ja heiluttelivat käsiään ilmaan kannustuksen merkiksi. Me tietenkin mukana maan musiikkikulttuuria arvostaen ,ja olihan se kertakaikkiaan hauskaa laulaa bosniaksi  kertosäkeen hakkaavia sanoja.. Jaksoimme jonkun aikaa olla menossa mukana, mutta vähitellen meistä alkoi tuntua, että päivän elämyksille tulisi antaa aikaa sulaa ja toisaalta tuntui myös, että bändi esitti samaa biisiä koko ajan. Poljento ja rytmi ei ainakaan kappaleen vaihduttua pahemmin muuttunut.  Kiittelimme kohteliaasti ympärillämme olevia ihmisiä, näytimme peukkua ja häivyimme vähin äänin yöpymispaikkaamme. Avasimme vielä siellä ikkunan ja  sieltä käsin katselimme epäuskoisena näkyä; päivällä niin rauhallinen ja idyllinen keskusaukio oli täynnä musiikkihurmoksessa olevia ihmisiä ja valoshow valaisi taivaanrantaa. Ja sama biisi jatkui ja jatkui…

a78fbcb2-b8aa-4a6a-96a5-fe1379bb868e

Suljimme ikkunan ja aloimme nukkumaan. Ja biisi vain jatkui ja jatkui… yritin hautautua tyynyn alle ja tiesin, että tämä on tulevien päivien kanssakulkija – junnaava korvaamato, josta ei pääse millään irti!

Mitä tämä päivä Trebinjessä  minulle ja meille opetti. Omatoimimatkailu on yllätyksiä täynnä. Se ei aina tarjoa sitä mitä kuvittelee, se tarjoaa usein enemmän kuin osaa edes kuvitella.

Bosnia-Herzegovina – kaikenlaista kauneutta

Kauneutta on monenlaista. Perinteisiä kauniita maisemia ja huikaisevia luontoelämyksiä. Joskus elämykset tulevat jysähtämällä, rumuuden ja karuuden kautta. Ne liikauttavat mukavuusalueemme reunoja, viiltävät suojamuuriemme läpi ja koskettavat niitä aivojen ja sydämen sopukoita, jotka usein jää käyttämättä. Näin kävi meille Bosnia-Herzegoviassa elokuussa 2014.

Kuvaan tässä hetkittäisiä, yleisiä tunnelmakuvia automatkaltamme, sen jälkeen kuvaan erillisinä postauksina oleiluamme Trebinjessä ja karunkauniissa Mostarissa. Viimeiseksi etapiksi muotoutui Bosnia –Herzegovian puolella Sarajevo.

Monipolvinen vuoristotie

Vuokrasimme auton Dubrovnikista ja ylitimme rajan  Ivanicassa.  Rajan ylitys tapahtui vaivattomasti, ilman suurempia rajamuodollisuuksia sekä Kroatiaan että Bosnia- Herzegovian puolella.

Autoreittimme soljuikin suunnitelman mukaisesti huikaisevan kauniiden peltojen reunustavien teiden, dinaaristen Alppien jylhyyden ja  syvälle laaksoihin sijoittuvien vuoristojärvien keskellä. Valitsimme uusien ja hyväkuntoisten moottoriteiden sijaan tälle alueelle ominaisia vuoristoteitä. Halusimme nähdä monipuolisia ja polveilevia maisemia teiden varrella. Mehän saatoimme lomafiiliksissä edetä kaikessa rauhassa, kaikesta nauttien.

Meillä ei ollut kiire päästä päämäärään, vaan nauttia myös itse matkanteosta. Onneksi näin oli, sillä vuoristotiet osoittautuivat väliin lähinnä kinttupoluiksi, joiden kunnossa ei paikoin ollut hurraamista. Naureskelinkin, että suomalainen tieinsinööri olisi sulkenut nämä tiet epäkelvollisena jo aika päiviä!

Teiden kunto ei ollut ainoa ihmetyksen aihe. Hyvin pian ymmärsin mitä ulkoasiainministeriön tiedotteessa kuvattu Bosnia-Herzegovian liikennekulttuurin tyypillisyys tarkoittikaan käytännössä. Täällä se piti  sisällään moottoriteiden ylinopeudet, pienempien teiden suuret tilannenopeudet, uhkarohkeat ohitukset sekä kapeat vuoristotiet yhdistettynä röyhkeään ajotapaan. Totta joka sana! Pelkääjän penkillä istuessani tunsin useasti adrenaaliryöpyn ja endogeenisten hormonien syöksyn suonistossa. Auton sivuikkunasta avautui jyrkiä pudotuksia suoraan alas rotkoon, eikä meidän ja jyrkänteen reunamilla ollut kaiteita suojana. Mutkan takaa saattoi pyyhältää auto minä hetkenä hyvänsä ja paikalliseen ajotyyliin kuului, ettei autoilija useinkaan väistellyt ketään. Mitä nuorempi kuski, sen uhmakkaampi asenne.

Niinpä, sitä saa mitä tilaa, eli reitin valinta ei todellakaan ollut tylsä! Istuin auton penkillä pelon ja uteliaisuuden välimaastossa. Pidänkö silmät auki vai kiinni? Samaan aikaan tiesin, että auton ikkunasta avautuivat maisemat olivat uskomattoman kauniit. Onneksi mieheni on varsin konkari roadtrippauksessa (niinkuin tätä nykyään matkailutermein kutsutaan), hänen rauhallinen matkantekonsa sai minutkin kokoamaan itseni – suhteellisen- hyvin. Onneksi en siinä vaiheessa tiennyt, mitä tiet tulevat olemaan Montenegron puolella, mutta siitä myöhemmin…

Kaikille omilla autolla liikkuville on varmaankin tarpeen ulkoasiainministeriön neuvo: kaikkien tulee noudattaa erityistä varovaisuutta. Liikenne on Bosnia-Hertsegovinan merkittävin turvallisuusriski. Suosittelen heikompihermoisten ja ajotaitojaan epäilevien suunnistavan hyväkuntoisille, maksullisille moottoriteille.
Bosnia-Herzegovian matkailun toinen uhkaava riskitekijä on sodanaikaisten rintamalinjojen välisen raja-alueen raskaasti miinoitettu vyöhyke, josta on pystytty tähän päivään raivaamaan vain murto-osa. Vaikka suomalaisena olemme mekin saaneet osamme sodasta ja sen tuhoista, tuntui hätkähdyttävälle nähdä varoituskylttejä: ”varokaa alueella maamiinoja”. Lienee järkevää itsesuojelua pysyä vain alueilla, joissa ihmiset muutenkin liikkuvat ja retkeilevät.

Ajoreittimme varrella oli runsaasti sodan vaurioittamia rakennuksia, kokonaisia hajotettua kyliä, jotka saivat nieleskelemään ja hidastamaan ajovauhtia. Hajalle ammutut talot paljastavat meidän ihmisyyden varjot. Ne kirkastavat tämän hetken arvokkuuden. Pienten asioiden tärkeyden. Elämä ei ole itsestäänselvyys. Näitä pohdimme, kun pysäköimme auton ajomatkan päätteeksi yöpymispaikan pihaan ja saimme nauttia syyskesän illan pehmeästä auringon kajosta. Siinä oli hyvä pysähtyä paljain jaloin keskelle nousevaa iltakastetta ja tuntea jotakin sielua ja sydäntä koskettavaa.

Dubrovnik – Lokrumin saaren auringonkylvyt

Dubrovnkissa oli hauska kävellä ja katsella. Kävelyreitimme jälkeen palasimme asuntoomme. Vuokrasimme pienen, mutta kaikilla mukavuuksilla olevan asunnon viikoksi kaupungin ylärinteeltä Only-apartmentsin kautta. Asunto sijaitsi kaupungin keskustaan noin kilometrin kävelymatkan päässä. Paikan päällä totesimme, että matka kaupunkiin oli tosiaan kilometri, mutta se avautui kävelijälle lähes tulkoon suoraa ylöspäin nousevina portaita.

Dubrovikin portaita, niitä riittää
Dubrovikin portaita, niitä riittää

Huomasimme pian, että tässä kaupungissa ydinkeskustaa lukuunottamatta, tämä oli hyvin tyypillistä. Käytännössä useimmat keskustassa lähtevät kävelytiet muodostuivat lähinnä jyrkistä portaikoista. Autoilla ei siis välttämättä päässyt lähellekkään omaa asuntoa, autojen parkkipaikkojen löytäminen oli myös tässä kaupungissa hyvin haasteellista. Osa portaikoista oli hyvässä kunnossa, kuten meidän asuntoon johtava, osa porrasteistä oli valaisemattomia ja erittäin huonokuntoisia. Onneksi pidämme aktiivisesta elämästä, joten portaikot eivät meidän elämäntahtimme hidastaneet. Päinvastoin, kävelyn jälkeen ruoka ja juoma maistui sitäkin paremmalle!
Portaikon kiipeily kannatti myös siksi, että korkeammalla mäellä Adrian meren huikaisevat maisevat avautuivat eteen esteettömästi. Näkymä asunnon parvekkeelta oli huikean kaunis. Sieltä avautui myös hieno näkymä yhteen Dubrovikin suosittuun matkailukohteeseen, Lokrumin saareen.

Lokrumin saari
Lokrumin saari

Tässä kaupungissa löytyy runsas valikoima erilaisia rantoja. Rannat täyttyivät ihmisistä, joten olivat näin elokuussakin hyvin ahtaita ja meluisia. Rannat olivat kivikkoisia ja usein betonilla päällystettyjä. Merenkäynti oli uimiseen minulle liian kovaa, joten käväisin vain hätäisesti pulahtelemassa. Mieheni Timo ui kuin hylje tyrskyissä ja selvästi nautti mankelimaisesta merenkäynnistä.

Dubronvikin rantoja
Dubronvikin rantoja

Kiihkeää rantaelämää

Dubrovnikin kaupungin edustalla, noin reilun puolen kilometrin päässä rannasta, sijaitsevaan Lokrumin saareen pääsee näppärästi lautalla.

Lautalla Lokrumin saareen
Lautalla Lokrumin saareen

Lokrum on Unescon suojelema kansallispuisto eli siellä on runsaasti vehreää luontoa, useita suojeltuja rantoja, monimuotoista kasvillisuutta sekä rauhallisia metsäpolkuja. Saarella ei saa yöpyä eikä siellä saa esimerkiksi tupakoida.Turismi näkyi kuitenkin hyvin voimakkaasti saarella, siellä oli paljon erilaisia aktiviteetteja, ravintoloita ja erittäin suosittu nudistiranta.
Saaressa oli paljon erilaisia rantoja. Niissäkin oli paljon turistipöhinää, joten turha mennä, jos odottaa rauhallista rantaelämää. Sitkeällä etsinnällä voi löytää myös paikan helmiä, jonne voi pujahtaa omaan rauhaan.

img_0075

1fc63856-75e0-4f64-bfd3-2a3e46751faa

Nautimme kesästä, auringosta ja rantaelämästä. Rannalla ollessa valon hurmaavassa kylvyssä, antauduimme vuoden kierrolle, vuoden kaikille vuodenajoille. Maan kallistus ja rata auringon ympäri määräävät vuodenaikojen vaihtelun, ei sitä meiltä kysellä. Elämä on vaan sellaista. Ehkä elämä vaatii aina jotakin antaessaan. Ilman talvea, ei olisi joulua eikä kynttilöitä. Ja ehkä minäkin ihmisenä kasvan ja opin nauttimaan siitä mitä minulla on. Ja minulla ja meillä on vielä lomaa jäljellä!!!

Dubrovnik – kaunis elokuun valo. Muistoja kesä 2014

Matkalta hakee usein elämyksiä. Elämyksiä, jotka ovat uusia ja saavutettavissa vain maisemaa vaihtamalla, mutta osin kyse on elämyksistä, joille lomalla ja maiseman vaihdoksen myötä antaa tilaa ja aikaa tapahtua. Niin kävi meille Kroatiassa, Dubrovnikissa.

Dubrovnik

Löysimme elokuun kauniin valon. Ulkona oli lämmin syyskesän ilta, jossa pystyimme jo aistimaan tulevan hämärän. Se rohkaisi meitä tutkimaan Dubrovnikin vanhaa kaupunkia ja kokemaan se sekä päivällä auringon hohteessa, että myös pimeän tullen! Tässä kauniissa kaupungissa on valoille ja varjoilla tilaa leikkiä, sillä poikkikatuja on runsaasti, niitä on pitkin, poikin ja ristiin rastiin, etenkin vanhassa kaupungissa. Tänne voi huoletti eksyä, lähteä kävelemään ilman karttaa, kaupunki ei kuitenkaan ole suuren suuri. Meistä oli mukava maleksia näitä katuja pitkin ilman päämäärää tai istua puistonpenkille ja katsella ohikulkevia ihmisiä.

Praha – kaikkea suurella kauhalla

Praha (tšek. Praha) on Tšekin pääkaupunki ja suurin kaupunki. Kaupungissa on noin 1,3 miljoonaa asukasta. Se sijaitsee Vltavajoen rannalla, joka on Elben sivujoki ja Tšekin pisin joki. Se virtaa Prahan kaupungin läpi. Se on ikäänkuin Prahan elämänviiva ja kaupungin jakava maamerkki.

Nähtävää riittää

Aurinko puki Prahaa, sillä kaupungin goottista, romanttista, barokista, renessanssista ja jugendia iloisesti sekoittava arkkitehtuuri loi tunnelmoinnille täyden latauksen. Illan pimeyden laskeutuessa kaupungin ilme muuttui, mutta se ei ollenkaan huonontanut vaikutelmaa. Silloin kaupungin katukuvasta piirtyi esiin vanhan ajan tunnelmaa huokuvat katulamput. Niiden luomat varjot leikkivät kaupungin iloisen arkkitehtuurin keskellä.

Prahan historiallinen vanhakaupunki kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Vanhankaupungin aukio on tämän kaupungin selkäranka. Sitä ympäröivät Týnin kirkko, Pyhän Nikolauksen kirkko sekä Golz-Kinskýn palatsi. Meille, kuten niin monelle matkailijalle mielenkiintoisinta vanhankaupungissa on raatihuone tai oikeastaan sen tähtitieteellinen kello. (Orloj). Tasatunnein kellon oikealla puolella oleva luuranko vetää narusta esiin 12 apostolia Pietari etunenässä. Se näyttää komealle, ja sen mukainen on myös sen taustatarina. Se on tyly muistutus siitä, että tunti on taas kulunut katsojan elämästä ja viikatemiehen tulo lähenee. Luurangon esittämä Kuolema soittaa tahtia. Näytelmä päättyy kukon kiekaisuun. Kellon muut hahmot esittävät muita paheita: omahyväisyydellä on peili kädessä, luuttua soittava edustaa himoa, juutalaista esittävä hahmo symboloi ahneutta. Toisen maailmansodan jälkeen hahmoa hieman siistittiin; juutalaiselta otettiin pois parta ja sarvet. Kelloa on pidetty lähes maagisena välineenä. Sitä ei pidetty ainoastaan ajan näyttäjänä, vaan ajan luojana. Kellonajan lisäksi se näyttää muutakin. Liikkuva aurinko osoittaa vuodenajan. Se kertoo myös asennon, alemmasta kellotaulusta näkee päivän. Kellontekijälle palkittiin, mutta tylysti. Hänet sokaistiin, ettei hän pystyisi tekemään toista näin hienoa kelloa jonnekin muualle.

Astrologinen kello Prahassa

Kaikkialla virtaa ihmisiä, mutta tunnelma on kuitenkin hyvin rento ja mutkaton. Ihmiset ovat selvästi tulleet viihtymään. Hevoset odottelevat asiakkaita vaunuajeluihin. Olemmeko astuneet aikakapseliin, ja siirtyneet johonkin vanhaan hyvään aikaan?

Tosin ei täälläkään ole ollut aina hyvää vanhaa aikaa. Josefov eli Juutalaiskortteli sijaitsee vanhankaupungin pohjoispuolella. Prahan getto purettiin 1800-luvun lopussa lähes täydellisesti ja tilalle pystytettiin jugendia ja kubismia edustavia uudisrakennuksia. Siellä sijaitseva vanha juutalainen hautausmaa on erittäin vaikuttava näky, alueella on noin 12 000 hautakiveä vieri vieressä. Prahan historiassa oleva juutalaisvastaisen politiikan aikana, juutalaisia ei saanut haudata muualle, joten ahtauden vuoksi vainajia jouduttiin hautaamaan jopa kahteentoista kerrokseen.

Vanhankaupungin eteläpuolella on Uusikaupunki (Nové Město), jossa sijaitsee Prahan vilkas liikekeskusta. Kaupunginosan keskipiste on Venceslauksen aukio (Václavské náměstí), joka on toiminut Tšekin historian monien kohtausten, kuten samettivallankumouksen tapahtumapaikkana. Aukiolla sijaitsevat Kansallismuseo ja Tšekin kansallispyhimyksen Pyhän Venceslauksen ratsastajapatsas. Kaarlenaukiolla puolestaan on Uudenkaupungin raatihuone.

Täällä riittää katseltavaa! Vaikka jalat alkavat olla jo poikki, ei voi ohittaa Prahan linnaa. Siinä on Prahan syntyjuuret ja historian kirjoissa kerrotaan, että se on moneen kertaan jälleenrakennettu. Linna-alueen nähtävyyksiä ovat muun muassa Pyhän Yrjön luostari, Pyhän Yrjön basilika, Kuninkaanpalatsi, Vituksen komea katedraali ja kultainen kuja käsityöläistaloineen.

Kaarlensillalta toispuol jokeen – pienelle puolelle

Kaarlensilta (tšek. Karlův most) on Vltavajoen ylittävä kuuluisa kivinen goottilaistyylinen silta. Se ei olekaan mikään pieni ja vaatimaton joen ylityspaikka, vaan se on 516 metriä pitkä ja lähes kymmenen metriä leveä. Se koostuu kuudestatoista kaaresta. Silta yhdistää toisiinsa Prahan Pienen puolen (Malá Strana) ja Vanhankaupungin (Staré Město).

Silta on ihmisten kokoontumispaikka. Niin mekin otamme sieltä pakolliset turistikuvat.

Kustaansilta
Kaarlensilta

Nykyään sillalla saa liikkua vain jalan, mutta aiemmin sen yli liikennöivät ensin hevos- ja sitten sähköraitiovaunut sekä autot. Sillan molemmissa päissä on torni. Sekä Vanhankaupungin puoleiseen Staroměstská vežiin että Pienen kaupungin puoleiseen Malostranská vežiin pääsee ihailemaan Prahan ja Kaarlensillan maisemia. Varsinkin iltavalaistuksessa maisemat sykkivät suurkaupungin elämää. Aiemmin sillat olivat taiteilijoiden ja valokuvaajien lempipaikkoja, nykyään sillan ovat vallanneet turistimassat, rihkamakauppiaat ja eri tasoiset katutaiteilijat. Kävimme sillalla kävelemässä illalla, jolloin siellä oli huomattavasti rauhallisempaa.

Vltavajoen toisella rannalla on kaupungin barokkipalatsien täyttämä pieni puoli (Malá Strana). Pyhän Nikolauksen kirkko ja Nerudova-katu ovat tärkeimmät nähtävyydet. Keskustan ulkopuolella sijaitsevia nähtävyyksiä ovat muun muassa Vyšehradin linna ja Pietari-Paavalin kirkko, Prahan eläintarha, benediktiiniläisluostari Břevnov ja Trojan palatsi, mutta näihin meillä ei enää aika ja innostusta riittänyt.

Maisteltavaa ja juotavaa

Praha on raskaan ja suolaisen ruuan rakastajille. Täällä kalori on paras mauste. Grillissä pyöri iso porsas, vartaissa porsaan lihaisa polvi ja kaikialla tirisee rasva. Tämä ei ole kasvissyöjän paratiisi, mutta tokihan täältäkin löytyy kaikki kansainväliset fuusioruokapaikat sekä pikaruokalat niille, jotka eivät uskaltaudu maistamaan häränhäntää tai lampaan munuaisia. Pivóa eli olutta kannatti tietenkin hörppiä, täällä riittää kuppiloita, pubeja ja vanhan ajan kuppiloita. Paikallisten kantakuppiloissa kaikki asiakkaat olivat lähinnä vanhoja kumaraisia miehiä. Olut kuohui hanoista jatkuvana virtana ja oluttuopit olivat todella suuria. Nämä paikat sykki hyvää paikallista tunnelmaa, mutta valitettavasti tupakansavu oli niin paksua, ettei niissä voinut yskimättä istua. Täällä tupakkalaki on toki myös voimassa, mutta sen säännöksiä toteutetaan omalla harkinnalla ja valtuutuksilla.

Osa pubeista oli selkeästi suunnattu turisteille. Niihin oli raahattu rekvisiittaa, viulunsoittajia katolta ja kansallispukuisia miehiä ja naisia laulamaan nälkäpalkalla. Eräs näistä oli U Fleku, Prahan vanhin ravintolapanimo. Se aloitti toimintansa jo 1300-luvulla. Siellä oli useita saleja, itse tehtyä tumma olutta, kabareeteatteri ja panimon historiaa esiteltiin näyttävästi. Idea oli hyvä, mutta siellä oli turistien tunnelma. Sen päälleliimattu railakkuus ja epäuskottava rekvisiitta oli lähinnä koomista.

Praha – taiteilijoiden kaupunki

Praha pursuaa erilaisten kulttuurielämän osa-alueita ja tyylisuuntia. Kaupunki on ollut kautta aikojen muusikoiden, kirjailijoiden ja taiteilijoiden boheemielämän keskus. Prahasta löytyy musiikintekijöitä laajalla kaarella, korkeakulttuurista katu-uskottavaan avantgardistiseen lauluntekijään. Meille tuli yllätyksenä, että Prahalla myös uskottava jazzkaupungin maine. Sanotaan, että jazz valtasi Prahan 1930-luvulla. Se juurtui sinne tiukasti, eikä sitä saatu kitkettyä edes kommunistien toimesta. Myös me nautimme jazzista paikallisessa klubissa, U Maleho Glenassa. Tupa oli täynnä, tunnelma intensiivinen ja nautimme siitä oluen kera.

Jazzin lumoissa
Jazzin lumoissa

Prahan keskusta on täynnä kuvanveistäjien tekemiä patsaista. Vanhan aukion keskellä on muun muassa perinteinen Jan Husin muistomerkki. Patsaita on kaikista tyylisuunnista erittäin modernista juuri näihin perinteisiin, Ne on ripoteltu sinne tänne, ympäri kaupunkia. Sijoittelupaikan logiikka ei katsojalle helposti avaudu, mutta sama se. Ne ovat lähellä ihmisen arkea, niiden juurella tavataan kavereita tai syödään eväitä. Prahan kaduilla näkyi myös paljon performanssitaitelijoita, ehkäpä täällä näimme eniten ”eläviä patsaita” eli ihmisiä esittämässä patsaita kuin missään muualla käymässämme Euroopan kaupungissa.

”Kun tavallinen ihminen vaikenee, se voi olla taktinen veto. Kun kirjailija vaikenee, hän valehtelee”, näin sanoi tsekkien Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut runoilija Jaroslav Seifert. Prahan kirjailijat eivät ole vaienneet, vaan ovat kirjoittaneet sydänverellään. Kirjailijat ovat käyttäneet kynäänsä miekkanaan, yrittäessään taistella neljäkymmentä vuotta kestäneen sosialistisen vaiheen aikana totuuden puolesta.

Praha on tarinoiden kaupunki. Se on läkähdyttävän täynnä kaikkea, josta kirjailijat ovat ammentaneet inspiraatiotaan. Neruda kuunteli aikanaan Petrinin kukkulasta satakielenlaulua. Ja Jaroslav Hasekin kirjoittamaan tarinaa siitä, miten Kunnon sotamies Svejkin yrittää päästä vapaaehtoisena rintamalle siinä koskaan onnistumatta, seurattiin Suomessa asti. Mutta muistatteko vielä Svejkin legendaarisen tokaisun: ”tavataan kello kuusi sodan jälkeen.” Täsmällistä!

Praha on kaupunki, jolla on vielä sielu jäljellä. Täällä elää ikiaikaiset myytit, sokkeloiset kujat, mahtipontiset kirkot ja savuiset kapakat, jotka ruokkivat ihmisen mielikuvitusta ja juottavat luovuutta. Olut on edelleen halpaa ja mutkaton elämäntapa tallella. Nauru ja iloinen puheensorina raikaa kaikkialla. Tänne tulemme varmasti uudestaan.

Säätiedot

San José
ajoittaisia pilviä
20 ° C
20 °
20 °
60 %
9.8kmh
40 %
ma
19 °
ti
21 °
ke
20 °
to
23 °
pe
22 °