Koti Blogi Sivu 16

Cetinje – entistä kuninkaallista loistoa

0
Minolta DSC

Cetinje (Цетиње) on kaupunki ja kunta Montenegron eteläosassa. Täällä me yövyimme matkallamme kohti Kroatian rajaa. Paikka jäi mieleen ennenkaikkea mielenkiintoisen historiansa takia. Se on ollut Montenegron pääkaupunki, jonka vuoksi siellä oli runsaasti upeita rakennuksia, kuten Cetinjen luostari, Vlaškan kirkko (1450), entinen kuninkaallinen palatsi Biljarda, useat upeat museot, Zetskin kuninkaallinen teatteri sekä useat upeat entiset ulkomaiden lähetystöt. Kaupungin yllä leijui entisten hyvien aikojen loisto.

Cetingen luostari
Cetinjen luostari

Cetinjen syntyjuuret ovat sidoksissa Montenegron itsenäisyyden tunnustamiseen. Se tehtiin virallisesti Berliinin kongressissa vuonna 1878. Tuon jälkeen Cetinjeä varustettiin kilvan pääkaupungin arvolle sopivaksi. Kaupungin kasvot pestiin hajustesaippualla ja rakennukset ehostettiin värikkäin maalein ja kultaisin brodeerauksin. Ruhtinas (myöhemmin kuningas) Nikola I Petrovićin valtakaudella varustelu jatkui muun muassa rakentamalla useita julkisia rakennuksia, kuten kaupungin ensimmäinen hotelli Lokanda, uusi kuninkaallinen palatsi, tyttökoulu ja sairaala. Vuonna 1910 Montenegrosta tuli kuningaskunta, jolloin valtiovallan symboliksi rakennettiin komea hallitusrakennus.

Kuninkaallinen hohdokkuus alkoi himmetä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Montenegro liitettiin Jugoslavian kuningaskuntaan. Cetinje menetti tuolloin asemansa valtiollisena pääkaupunkina nykyiselle Podgoricalle. Kaupungin katukuvan rikkonaisin kerrostus näkyy toisen maailmansodan jälkeen tehdyissä rakennuksissa. Tuolloin Jugoslaviasta tuli sosialistinen valtio ja perustettiin Montenegron sosialistinen tasavalta. Pääkaupungin statuksen menettäminen saattoi kuitenkin olla Cetinjen pelastus, sillä sen myötä kaupunki välttyi hurjimmilta kommunistityylisiltä hallintorakennushankkeilta ja kuninkaan statusta symboloivien rakennusten tuhoamiselta.

Cetinje sai kuitenkin myös omat mammuttihankkeensa. Kaupungista haluttiin tehdä – suuri ja mahtava – teollisuuskaupunki, ja sinne perustettiin muun muassa kenkä- ja makeisteollisuutta. Nämä tehtaat lopettivat toimintansa kommunismin romahduksen myötä.

Cetinjen mielenkiintoa lisää myös sen sijainti. Kaupunki sijaitsee lähellä Lovćen nimistä pyhää vuorta, josta Montenegro on saanut nimensä. Jätämme tämän kuninkaallisen kaupungin taaksemme ja suuntaamme Lovcenin kansallispuistoon. Otimme kuitenkin mukaamme hieman kuninkaallista taikapölyä.

Kolasinista Sveti Stefaniin – koko kattaus

Heräsimme aamulla Kolasinin aurinkoiseen aamuun. Suunnittelimme automatkan jatkamista Kolasinista etelään Moraga kanjonia seuraten Podgoricaan ja lopuksi jäisimme yöpymään Cetinjeen. Lonet Planet matkaopaskirjaan tutustuneena, tiesimme, että tuleva ajoreittimme olisi jälleen maisemallisesti vaikuttava. Laskeutuisimme vähitellen tasamaalle ja siitä ajaisimme kohti merellistä rantamaisemaa. Reitin varrella olisi maisemien lisäksi myös muutama muikea ”pakko nähdä kerran elämässä” nähtävyys makupalana. Timo oli kehittänyt itselleen vuosien työ- ja vapaaajan matkustuskokemusten saatossa erinomaisen 3D kartanlukutaidon. Hän osasi valita reitit, jotka eivät välttämättä ole helpoimpia, mutta niiden varrella oli paikkoja, jotka tutkimusmatkailija Robert Waltonin sanoin ”voittavat ihmeellisyydessään ja kauneudessaan maapallon kaikki tähän mennessä asutut seudut.”

Päivä lähti osaltani kuitenkin tahmeasti liikkeelle. Pää oli edellisten päivien upeista elämyksistä täynnä. Olo oli kuin runsaan ja maittavan illallisen jälkeen. Ei jaksanut enää palastakaan. Mielen ja muistini kovalevy alkoi uhkaavasti täyttyä.

En tiedä liittyikö kylläisyyden tunne aikuisuuden ikään vai oman persoonani muutokseen, mutta tuntui, että nykyisin tarvitsin kaikelle näkemälleni ja kokemalleni yhä enemmän aikaa sulatteluun. Aikaa kerrostaa tapahtuneet omiin aiempiin kokemuksiin ja suhteuttaa asioita toisiinsa. Tunsin vahvasti tämän muutoksen, nuorempana oli huomattavasti helpompi kääntää sivua, ohittaa tunteet ja hypätä seuraavaan tarinaan.

Huomaan olevani matkalla mukana kaikilla aisteilla. Jokainen tilanne ja tapahtuma – niin positiivinen kuin negatiivinen- luo minut uudelleen, pursottaa liima-ainetta identiteettini rakenteisiin. Myönteisesti ajateltuna tämä piirre tässä aikuisuuden iässä antaa lisävoimaa: se on eräänlainen voimavarapankki. Toisaalta tätä tahmean aamun viestiä on syytä kuunnella, voimmeko oppia siitä jotakin. Olisiko syytä seuraavaa omatoimimatkaa suunniteltaessa, antaa joutilaisuudelle tilaa? Onko tämä jo heijastusta iän tuomasta kristallisoituneesta viisaudesta?

Starttaamme auton käyntiin. Matkan on edettävä, sillä muutaman päivän päästä meidän täytyy olla jo Suomessa. Hyväksyn kuitenkin tahmeuden ja katselen maisemia raukein silmin

Podgorica

Autotie johtaa Podgoricaan, Montenegron pääkaupunkiin (139 100 asukasta). Kun lähestyessämme kaupunkia, havaitsimme, että se hohkaa kuumuutta kuin liedelle unohdettu pata. Ilma suorastaan seisoi hehkuvan hautovana kaupungin yllä. Linnut ahmivat meheviä viikunoita liikkumattomista puista. Kiihkeästi eteenpäin pyrkivä autojono tööttäili synkkää odotusta. Diagnoosimme oli nopeasti tehty – OHI!

img_0230

Pääkaupunki jäi taakse. Rentouduimme. Se oli hyvä päätös. Parempi pysytellä katveessa. Suurkaupungit eivät välttämättä ole mitään sivistyksen huippuja, vaikka matkailukuplassa niin helposti ajatellaan.

Lake Skadar

Lähdemme ajamaan Lake Skadar järvelle, joka sijaisee osittain Barin ja osittain Podgorican puolella. Järvi on Montenegron suurin sisäjärvi. Se on sanoinkuvaamaton kaunis ja monin tavoin ainutlaatuinen, katsoopa sitä millä arviointikriteerillä tahansa. Järvi on laaja (391km2). Bojana joki muodostaa yhteyden järven ja Adrianmeren välillä. Järvi jakaantui kahden valtakunnan herruuteen, yksi kolmasosaa järvestä kuuluu Montenegroon, kolmasosa Albanian tasavaltaan. Montenegron puoli järvestä (40000 hehtaaria) julistettiin kansallispuistoksi vuonna 1983. Selvin ero verrattuna muihin Montenegron kansallispuistoihin, on sen poikkeuksellinen rikas lintu-, kala- sekä kasvillisuuslajikkeisto.

Syömme lounaan järven luoteispäässä – ja ihastelimme näkyä. Vatsa on jälleen täynnä niin konkreettisesti kuin kuvainnollisesti.

ea711f01-977a-4b76-a896-68167cd65b8b

Jatkamme matkaa. Laskeudumme yhä alaspäin kohti Adrianmerta. Maisemat ovat edelleen huikaisevan kauniita. Adrianmeren turkoosi välkehdintä tervehtii meitä jo kaukaa. Meri on suuri ja aava. Silmä lepää sen aallokossa.

Sitten tapahtui jotakin. Aivan kuin tyyneen veteen putoaisi kivi, joka nostaa aaltoja ja sekoittaa pohjamudan. Täyteen ahdettuun kovalevyyni, muistojen turvottamaan aivokuoreen tulee jälkiruuan kokoinen aukko. Näen Sveti Stefanin. Se on kuin kuorrutettu kermaleivos ruokakattauksen huipentumana.

Sveti Stefan

Sveti Stefan on pieni saareke, joka on kuin taivaalta tiputettu keidas.

img_0146

Sillä on oma värikäs historiansa käsityöläisten asutuksesta tämän päivän lomanviettopaikaan. Juuri kun olin herännyt taas innokkaana uusiin elämyksiin, kuulimme, että saari on tällä hetkellä yksityisen kansainvälisen Amanresortin omistuksessa. Vierailu saarella oli mahdollista vain yöpyjille. Hinnat saarella pyörivät alkaen 800 eurossa yöltä, joten ainakin meidän osalta saareen tutustuminen sai jäädä julkisen rannan edustalla ihailemisen asteelle.

Vaikka jäinkin ilman jälkiruokaani, olin ilahtunut. Alan jälleen toipua. Jaksan taas innostua.

Stevi Stefanin edustalla oleva julkinen merenranta, oli täynnä lomailijoita. Paikka on suosittu myös montenegrolaisten keskuudessa. Tätä rantaa, sekä muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Budvaa kutsutaan syystäkin Montenegron rivieeraksi. Alueet ovatkin tärkeitä matkailukeskuksia. Varsinkin Budva tunnetaan hiekkarannoistaan (11 310 metriä), vilkkaasta yöelämästään ja välimerellisestä arkkitehtuuristaan. 15. huhtikuuta 1979 siellä sattui paha maanjäristys. Tuolloin varsinkin vanha kaupunki kärsi pahoja vaurioita.

Viikonlopun lomaruuhka alkoi näyttää jo merkkiään. Tiet olivat täynnä autoja. Täällä on liian ahdasta. Nautittuamme tarpeeksi rantaelämästä, starttaamme auton jälleen. Katsoimme parhaaksi mennä taas katveeseen. Ajoimme taas ylös vuorelle. Yövymme Cetinjessä, joka oli aikanaan kuninkaallinen Montenegron pääkaupunki.

Kolasin – väritöntä värikästä

Ohitimme kauniit Tarat ja tulimme perille seuraavaan etappiin – Kolasiniin. Kolasin (олашин ) on Montenegron yksi tärkeimmistä ja suosituimmista vuoristolomanviettopaikoista. Kaupunki sijaitsee 960m merenpinnan yläpuolella, joten sen rinteet ovat läheistä Durmitoria huomattavasti vaatimattomampia. Paikan suosio johtuu paikan monipuolisista ulkoilumahdollisuuksista. Se on tukikohta suosittuihin Biogradska Gora kansallispuiston vaellusretkiin. Alueen ehdoton vetonaula on siellä sijaitseva aarniometsä, joka on yksi Euroopan parhaiten säilynyt. Myös Biogradsko järvi (1094 metrin korkeudessa) ja sen ympäröivät kävelyreitit ovat suosittuja.

Kolasinin suosio piilee sen vaivattomasta sijainnista (se on vain 71 km pohjoiseen Podgoricasta), hyvistä julkisista liikenneyhteyksistä ja siitä, että täällä on saatavilla runsaasti erilaista ja –tasoista majoitusta. Kesän aikana suosio selittyy sen saamasta maineesta ns. ilmakylpylänä. Paikan korkeus, lämpötila ja kosteus ovat juuri ihanteellisessa suhteessa toisiinsa, joten niiden combo tekee ilmastosta ihmiselle erityisen suotuisan. Olimme siis keskellä ilmastollista ihmiskoetta. Mielenkiintoista. Nuuhkimme ilmaa ja vetelimme sitä täysin palkein keuhkoihimme. Ilman erityisyys antoi vielä odottaa itseään, mutta päätimme antaa tälle näkymättömälle, hajuttomalle ja värittömälle ainesosalle mahdollisuuden. Jos se on aiemmin tunnetusti lisännyt paikalla käyneiden ihmisten onnellisuutta ja hyvinvointia, toki annoimme combon vaikuttaa suotuisasti myös meihin. Kaikkea ei meidän ihmisten tarvitse ymmärtää, annetaan siis selittämättömille tapahtumille tilaa elämässämme.

Lähdimme kiertelemään kaupungin pientä keskustaa. Ajattelimme yöpyä paikkakunnan ski resortissa, jota esitteessä kehuttiin nykyaikaiseksi ja moderniksi. Nähtyämme sen silmästä silmään, tiesimme heti, ettei paikka houkuttele meitä. Emme ole valmiita heittäytymään vapaaehtoisesti sen massiiviseen bunkkerimaiseen kitaan. Olimme varmoja, etteivät hotellin paksut betoniseinät ole päästäneet vuosiin paikkakunnan kuuluisaa ilmaa raikastamaan hotellin sisätilaa. Niinhän se on, että kauneus on katsojan silmässä, mutta voin vakuuttaa, että hotelli oli valokuvassa huomattavasti kauniimpi kuin paikan päällä nähtynä. Hotelli oli kuin useimmat hiihtokaupungit, ne näyttävät kauniimmilta lumipeitteisinä.

img_0163

Etsimme siis mieluummin vaihtoehdoksi kodinomaisempaa majoituspaikka. Löysimmekin hyvin pian sellaisen keskustan läheisyydestä. Se oli soma omakotitalo, jonka pihalla seisoi kyltti: huoneita vuokrattavana. Paikkaa piti vanhempi pariskunta, joilla oli yksityinen majatalo. Saimme nauttia montenegrolaisesta pihapiiristä ja sen vieraanvaraisuudesta. Ja siitä kuuluisasta ilmanalasta.

Kolasin pihapiiri

Kiertelimme illalla kaupungin keskustaa ja söimme paikkakunnan lähiruokaa, napostelimme välipalaksi valtavan suuria ja meheviä viikunoita, pulleita mansikoita ja jo hieman ylikypsiä persikoita. Tämä tekee matkailusta elämyksen.

Kaupungissa oli lyhyt, mutta vilkas pääkatu. Sieltä löytyi kaikki tarvittava. Kuten niin monessa muussakin paikassa, myös täällä oli keskuspuisto ja sen reunoilla oli muutamia sodassa säilyneitä kauniita, vanhoja rakennuksia.

Jatkettuamme tutkimusmatkaa, aloimme löytää viitteitä kaupungin salatusta puolesta. Kaupungin vaietusta häpeästä. Asiasta, jonka ihmiset lakaisevat maton alle tai piilottavat takapihalle pressun alle. Täällä olevat piilotettavat asiat olivat todella suuria. Ne olivat massiivisia. Ne olivat The monumentteja, mahtipontisia ja neuvostovaikutteisia patsaita ja rakennuksia. Siellä ne olivat, kaupungin laitamille hylättyinä, eristettyinä entisestä loistonajoistaan. Ajoista, jolloin kaupungissa tuoksui kommunistihenkisten sotilaiden saappaanrasva ja sotilaiden kiväärit kalisivat rytmikkäästi saappaiden korkojen tömähtäessä mukulakiveykseen. Nämä monumentit olivat sotaisan historian ihmisyyden varjoja, meidän ajan virtahepoja olohuoneessa.

Patsaita oli paljon, erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Eräs monumentti oli Heritage museum. Museo oli hyvin raskasrakenteinen betonijärkäle, se oli neuvostovaikutteisen sotapropagandan ruumiillistuma. Sotamuseo näytti hylätylle. Sen ovessa roikkui kellastunut ja auringon paahtama kyltti , josta informaatioteksti aukioloista oli ajan saatossa haalistunut pois.  Meille jäi hieman epäselväksi mitä museo oikein sisälsi, mutta luultavasti rakennus oli jossakin vaiheessa toiminut vankilana toisen maailmansodan aikana.

img_0161

Sotamuseo oli silmiinpistävän ruma. Se ei sopinut mitenkään päin katsottuna Kolasinin ylänkömaisemaan. Mutta se sopi saumattomasti yhteen monumenttaalisten patsaiden, sekä ski resort hotellin kanssa. Täällä ei ole betonia säästelty! Tiesimme löytäneemme Kolasinin monumenttien hautausmaan.

Betoni, tuo arkkitehtuurin muotokielen käenpoika. Sen sanotaan vapauttaneen 1960-luvulla arkkitehdit ja taiteilijat luomaan lennokkaita kaaria ja painovioimia uhkaavia valutöitä. Puhutaan betonibrutalismista (raakabetonin nimi ranskaksi beton brut), taitelijoiden mielestä betonissa sykkii valojen ja varjojen leikki harmaassa pinnassa. Törmäsin joskus vuonna 2010 perustettuun betoniarkkitehtuuria esittelevään Fuck Yeah Brutalismia -kuvablogi sivustolle, josta löytyi satoja mitä mielikuvituksellisempaa betoniluomusta. Kolasinista löytyisi täyttä betonitavaraa sivustolle lähetettäväksi. Niin, betonin graafisuus syntyy taiteilijoiden mielestä valokuvissa edukseen, ja siksi se on kuin luotu internetissä jaettavaksi. Mielikuvitukseni ja kauneusarvoni joutuivat taas koetukselle.

Meitä betonibrutalismi ei oikein sytyttänyt, kehittelimme aikamme kuluksi niille jotain uutta ilmettä. Ne olivat aivan liian isoja piilotettaviksi, joten niihin tulee käyttää käänteispsykologiaa. Tehdään siis niistä entistä näkyvämpiä ja näyttävämpiä.  Ehdottaisimme esimerkiksi japanilaisen taiteilija Kusaman tyylistä ratkaisua:

6cbe3bbb-dc59-44f6-a071-82e3506f7283-collage

Sotamuseo onkin hankalampi, mutta ehkä keravalainen pinkki, 100 hengen neulojaporukan projekti tuottaisi tällekin uuden ilmeen:

img_0172

Kyllä! Tarkoitus ei ole pilkata paikkakunnan kulttuurihistoriaa. Patsaat ja rakennukset vain alkoivat näyttää heti iloisimmilta ja kutsuvimmilta. Tunsimme itsemme heti onnellisemmiksi ja hyvinvoivemmiksi. Ilo kupli näiden uudistuneiden monumenttien keskellä. Uskottava se on, tässä ilmanalassa on todellakin jotakin!

Dobrilovinan luostari – hiljaisuuden monet äänet

0

Taran kauneuden vaikutuspiirissä oli myös kuvauksellisen kaunis Dobrilovinan luostari. Luostarin pihaan ajaessa mieleeni puikahti uskonnollinen sanonta: ”olemme nyt jumalan kämmenellä”. Luostari lepäsi vehreällä keitaalla, ikään kuin kämmenellä, sormet olivat kuin ympärillä kohoavat kalkkikiviset vuorenseinät ja elämänviivana halkoi Tara rotkossa virtaava Tara joki. Ympärillä soi hiljaisuus, vaivoin erotti puiden vaimean huokailun.

Luostari toimii tänä päivänä nunnien pyhättönä. Luostarin perustamisesta tiedetään hyvin vähän, mutta sen perustamisen arvellaan tapahtuneen joskus 1600-luvun alussa. Tällä hetkellä luostarirakennus on pieni ja vaatimaton.

Meille luostaria esitteli eräs siellä asuva nunna. Hän kertoi, luostarin idyllistä, mutta myös luostarin tuhoisasta menneisyydestä: se oli tuhottu ja rakennettu uudestaan useita kertoja historiansa aikana. Idyllin takana on ollut valtavasti vallan käyttöä; eristämistä, vaientamista, kuolemanpelkoa ja hämmennystä. Historia oli täynnä siellä olleiden munkkien hiljaisuuden tukahdettuja huutoa. Jumalan kämmen oli silloin puristuneena.

Tulimme vakavina ulos luostarista. Nunnan esitys oli vaikuttava. Tänne me olimme tulleet, seisoimme molemmat hiljaisina kuulemastamme ja näkemästämme lumoutuneena. Se oli jaettu yhteinen hetki, joka ei sanoja tarvitse. Johann Von Goethen runo kuvaa tätä hetkeä hyvin:

Tuntea joku,
jonka kanssa vallitsee yhteisymmärrys
välimatkoista tai lausumattomista
ajatuksista huolimatta
– se voi tehdä tästä maailmasta
puutarhan. (Johann Wolfgang Von Goethe)

Kolme Taraa – luonnon ja ihmisen sulava liitto

0

Zabljakista ajelimme kohti Kolasinia. Maasto alkoi muuttua yhä enemmän ylänkömäiseksi. Vuoret menettivät hieman terävyyttään ja isot komeat jylhät maisemat sulivat vihreyteen. Oli kuin luontoäiti olisi katsellut aiempaa luomaansa ja päättänyt vaihtaa sisustustyyliään. Hän oli ammentanut jo runsaasti vuorien ja karuuden maisemaa, nyt tarvittiin jotakin vaihtelua. Luontoäiti otti maailman suurimman pensselin käteensä, ja alkoi maalata maisemaa eri värisillä vihreillä. Maisema muuttui hetkessä hätkähdyttävän vehreäksi. Luonto sai erilaisia luonnonkasveja ja puustoa, ilmassa tuoksui lehtivihreän tuoksu.

img_0150

Koska kaikkea ei voi aina aloittaa alusta, jotain vanhaakin piti säilyttää. Luontoäiti säilytti jylhyydestä suuren rotkon ja päätti tehdä siitä kerralla kunnollisen. Nyt ei näyttävyydestä säästelty, rotkosta tuli 78 kilometriä pitkä ja syvimmillään jopa 1300 metriä. Siitä tuli maailman toiseksi suurin heti Yhdysvaltojen Grand Canyonin jälkeen. Nimekseen se sai Tara kanjoni.

c277a5ac-abc0-4095-9480-0b24ff6c16ba

Maiseman tasapainoisuuden vuoksi luontoäiti antoi vesien vuorilta virralta kanjoniin ja loi vesielementin, Tarajoen. Se muodostui Alpeilla, Ospanica- ja Veruša-jokien yhdistyessä. Senkin suhteen luontoäiti oli runsas, Taraoen pituus on 144 kilometriä ja lähellä Bosnia ja Hertsegovinan rajaa yhdistyy Pivan kanssa muodostaen Drinan.

Lopuksi vielä taivaansinen sipaisu ja sisustuksen kruunuksi viritteli valaistuksen, kultaisena kehränä hehkuvan auringon. Maisema oli valmis. Luontoäiti vetäytyi hetkeksi lepäämään.

Sitten tulivat taidekriitikot. Koko alue ja maisema saivat ansaittua tunnustusta: koko Durmitorin kansallispuisto sai maisemana UNESCOn maailmanperintökohteen arvonimen. Oli kuitenkin yksi mutta, sillä käytännönläheiset mieskriitikot sanoivat:
• Maisema on kaunis, mutta miten tuonne rotkon toiselle puolelle päästään? Miten betonisäkit saadaan sinne? Entäs sotajoukot?

Paikalle kutsuttiin kuuluisa Mijat Trojanović. Hän katseli myhäillen ja tyytyväisenä maisemaa ja tiesi saaneensa loistavan mahdollisuuden suunnitella kyvyilleen sopivan, mahtavan sillan – Taran sillan. Silta rakennettiin vuosina 1937 ja 1940 Jugoslavian kuningaskunnassa. Sillasta tuli komea, se oli 365 metriä pitkä, siinä on viisi suurta kaarta; suurin jänneväli oli 116 metriä. Silta rakennettiin poikkeuksellisen korkealle, 172 metriä Tara joen yläpuolelle. Sillan valmistuessa kuuluisa Mijat Trojanović oli entistä kuuluisampi, silta oli silloin suurin ajoneuvoliikennettä kestävä kaarisilta Euroopassa.

Kriitikot olivat tyytyväisiä. Sillasta tuli strategisesti merkittävä ylityspaikka koko alueelle. Tämä tuli todistettua myös toisessa maailmansodassa, jossa sillan ympärillä käytiin kiivaita taisteluja. Se, joka omisti sillan herruuden, oli vallan kahvassa. Kuten yleensä vallan juovuttamien ihmisten käy, he tekevät hurjia tekoja. Silta tuhottiin partisaanien toimesta, koska he halusivat estää vihollishyökkäysten etenemisen. Silta eheytettiin ja lähestulkoon rakennettiin uudestaan vuonna 1946.

img_0058 img_0140

Silta sulautuu todella kauniisti maisemaan. Se on hyvä osoitus liitosta, jonka luonto ja ihmiset voivat hyvässä sovussa tehdä. Nyt silta on yksi alueen keskeisiä turistinähtävyyksistä, ja se on erityisen suosittu benjihyppääjien keskuudessa. Tarajoella harrastetaan myös paljon melontaa ja koskenlaskua.

img_0151

Niin mekin ihastelimme kolmea Taraa: rotkoa, jokea ja siltaa –ja niiden muodostamaa harmonista luonnon ja ihmisen sopuisaa liittoa.

Rajalta kohti Zabljakia – häikäisevä tunnelitie

Yksi häikäisevimmistä tieosuuksista Montenegrossa oli ehdottomasti vuoristotie, joka soljui alussa Piva jokea mukailevasti kohti Zabljakia. Auton sivuikkunasta tien vasemmalla puolella näkyi leikatut, rosoiset kallioseinämät ja tien oikealla puolella avautui henkeäsalpaavan kaunis, laaksossa lainehtiva Pivajoki. Olen käyttänyt jo aiemmin useita veden pinnan kauneutta kuvaavia adjektiiveja, mutta tämä näkymä oli jotakin häkellyttävän ylimaallisen kaunista.

Tie kääntyy juuri ennen Pluzinea päätieltä kohti Trsaa. Pivajoki jäi taakse ja käännyimme kohti sisämaata. Tie alkoi dramaattisesti pitkällä, kapealla, valottomalla ja mutkittelevalla tunnelilla. Kaikki edellä mainitut adjektiivit olisivat yksistään ovat jo riittäviä pitämään autoilijan mielenkiinnon hereillä, mutta kaikkien mutta näiden neljän elementin läsnäolo sai tutkiskelemaan ihmisyyden rajallisuutta ja tieinsinöörin luovuuden rajattomuutta. Tien alku oli kuin hyvä alkusoitto orkesterille, nämä ensimmäiset tahdit lupasivat jotakin aivan uutta ja erilaista. Ja tie lunasti lupauksensa koko matkalla Trsaan. Tie jatkui lukuisten samantyyppisten pitempien ja lyhyempien tunnelien sarjana ja tunneleiden sisällä olevien risteysten jatkumona. Alussa tunneleissa vietetyt sekunnit olivat mykistävän pitkiä, sillä silmät yrittivät mukautua häikäisevän kirkkaan auringonpaisteen jälkeen pilkkopimeään. Autonvalot imeytyivät kuin olemattomiin mustiin kallioseinämiin.

Ohessa youtubesta kopioitu linkki tunnelitien tunnelmaan

Vaikka tämäkin tie oli kapea ja mutkainen lukuisine tunneleineen, tie oli paremmassa kunnossa kuin vastaavanlainen naapurimaassa Bosnia-Herzegoviassa. Tämä tie oli kauttaaltaan päällystetty ja jopa viitoitettu. Kaikkeen näköjään tottuu; Bosnia-Herzekovinassa rotkon reunalla ajamisen jälkeen, tämä tie alkoi tuntua jo kodikkaalta. Osasin jo vähitellen rentoutua – ja nauttia huikaisevista maisemista. Onneksi tieosuus oli nyt hiljainen, se vähensi ratkaisevasti vastaantulevien autojen aiheuttamaa sydämentykytystä.

Trsa

Saavuimme Trsaan, joka osoittautui pieneksi ja hiljaiseksi, muutaman asukkaan kyläksi. Durmitorin kansallispuiston läheisyys oli saanut Trsan kyläläiset jo hieman kehittämään matkailuyrittäjyyttään. Heillä oli muun muassa pieni taverna, terasseja, pieniä puumökkejä vaeltajille, hevosia ratsastajille ja polkupyöriä pyöräilijöille.

img_0053
Maisema alkoi täällä vähitellen muuttua ylänkömaisemaksi. Veden elementit väistyivät ja tilalle tuli laidunmaat, lampaat, heinikot ja jyhkeät kivikot. Tie jatkuu siis yhä kauniina; vuoriston ja laaksojen helminauhana. Pian eteemme tulevat myös Durmitormin kansallispuiston huikeat maisemat. Nautimme näkymää vielä hetken. Kauempaa löytyy Prutaš (2393 m) ( oksa paikallisella kielellä) ja Sedlena Greda (2227 m), joka näytti valtavalta satulalta (sedlo = satula ). Paikalliset ihmiset kutsuvat sitä joskus ”Jumalan satulaksi”.

Nämä huikeat luonnon elementit pistävät sinut nöyrtymään ja uskomaan, että olet vain pieni hiukkanen Universumissa. Eteläpuolelta Durmitor on täysin puutonta ja kaikkialla on kuivaa ja keltaista ruohoa. Yhdessä tämä sinisen taivaan ja harmaa-valkoisen kivikon kanssa, paikka, osoittautui houkuttelevaksi paikaksi valokuvaajille. Ja haavelijoille. Täällä tuntee lempeän tuulen ihollaan, hiljaisuuden korvissaan. On olo, että olet astunut ulos maailmasta, jossa on liikaa informaatiota, liikaa reagointia. Täällä sinulla on oma kivi, jonka päälle voit istua ja se riittää!

Tie jatkui Trsasta hieman leveämpänä. Tai ainakin se tuntui siltä, koska tien sivuilla oli jo paikoin enemmän tilaa. Matkaa Zabljakiin oli reilun kahden tunnin ajomatka, käytännössä reilusti enemmän, sillä tie puikkelehti pitkin vuoristoa ja kivikkoista ylänkömaata. Matkaa hidastivat peltoaukioiden laidoilla maleksivat kotieläimet. Ylängöllä oli isoja lammaslaumoja ja siellä täällä näkyi yksittäisiä paimenia. Kovin kaukana mukavuuksista nämäkin ihmiset asuivat!

Erään mutkan jälkeen huomasimme olevamme keskellä valtaisaa sonnilaumaa. Vuokra-auto tuntui kovin pieneltä ja auton pelti ohuelta sonnien mylviessä ja tömistellessä ikuisuudelta tuntuvan ajan automme ympärillä. Hetkeen sisältyvä kiihkeys huipentui, kun huomasin tuijottavani suoraan sonnin sieraimiin ja seurasin henkeäni pidätellen sonnin sierainten painautumista tiiviisti auton sivuikkunaan. Lopulta pitkä, karhea kieli nuolaisi hetken kestävän matkamuiston auton sivupeiliin. Sillä hetkellä tiesin, että maisemien lisäksi tämä luontohetki tallentui ikuiseksi ajoiksi muistikanaviini ja kehonmuistiini. Onneksemme sonnit olivat tyytyväisellä tuulella, ja vähitellen väistyivät auton tööttäilyihin. Paikallinen maajussi istuskeli tien penkalla ja myhäillen seurasi kaikessa rauhassa tilanteen etenemistä.

Perillä Zabljakissa

Tulimme Zabljakin vuoristokaupunkiin, joka on Balkanin korkeimmalla oleva kaupunki (1450 metriä), joka elää ja hengittää Durmitorin kansallispuiston ja sen reunamilla olevien hiihto- ja laskettelu- ym luontomatkailu mahdollisuuksien kautta. Zabljak sijaitseekin aivan Durmitorin kansallispuiston kainalossa. Kansallispuiston pinta-ala on 390 neliökilometriä ja korkein huippu, Bobotov kuk, kohoaa 2 522 metrin korkeuteen. Kansallispuisto on UNESCOn maailmanperintökohde.

Zabljak kaupunkina ei sinänsä jäänyt erityisemmin mieleen. Lähinnä kaupungin kauneus oli ympäröivässä vuoristossa. Yövyimme pienessä ja siistissä vuoristomotellissa. Tähän aikaan majoitusta oli hyvin saatavilla, vaikka patikoinnissa oli sesonki käynnissä. Koko ajomatkamme aikana aurinko paistoi täydellä terällä, mutta perille saavuttuamme aurinko väistyi. Tilalle tuli harmaankalpea valo, joka pyyhki ylitsemme ja häivytti näkyvyydestä terävyyden. Se antoi kuitenkin vuorille myyttisen vaikutelman. Pilvet tulivat kuin toivottamaan meidät tervetulleeksi ja sulkivat meidät kosteaan syliinsä. Olimme pilvessä!

Bosnia-Herzegovinasta Montenegroon – hullu rajan ylitys

Matkamme Bosnia-Herzegovinasta Montenegroon kulki Bosnia-Herzegovinan puolelta Focasta Scepan Poljen rajanylitys paikkaa. Ajoimme sinne ”hell-road-tietä”. Voin nyt jälkikäteen empiirisesti todistaa, ettei sitä turhaan kutsuta Euroopan huonoimmaksi rajanylityspaikalle johtavaksi tieksi. Tie oli täynnä äkkimutkia, siinä oli ammottavia rotkokohtia ilman mitään kaiteita. Tie muistutti paikoin lähinnä kärripolkua, jossa oli monttuja ja vuoren rinteiltä valuvan veden kuluttumia eroosikulumia. Tiellä mahtui paikoin ajamaan vain yksi auto ja joissakin kohti tiessä mahtui juuri ja juuri ohittamaan kaksi autoa.
Tien yllätyksellisyyttä kuvaa mielestäni hyvin tien pätkä, joka näytti siltä, että tie päättyi erään talon pihaan, mutta sitten tekikin terävän, äkkinäisen mutkan – ja tie jatkui. Vilkutin pihansa tuolilla istuvalle miehelle, joka tyynesti katsoi tapahtumien etenemistä ja jatkoi kanan kynimistä päivällispöytään. Emme varmaankaan olleet ensimmäisiä hölmistyneen näköisiä ihmisiä, jotka piipahtavat äkkivierailulle pihan puolelle. Ja kuten tyypillistä näille vuoristoteille, tietä kuvaavia ja ennakoivia tienviittoja ei ollut. Tie vain puikkelehti pusikoiden lomassa, ja jossa saattoi vain arvailla vastaantulevia autoja. Ja kuten aiemmin olen kuvannut maan ajotyyliä, paikalliset autoilijat eivät tunnetusti mielellään väistele!

Katselin matkan aikana miestäni uusin silmin. Tokihan olin tiennyt, että Timo on hyvähermoinen ja taitava kuski, mutta nyt noissa silmissä välähti uusi poikamainen pilke! Tie toi uudenlaisen haasteen ajamiseen. Nyt ei todellakaan ollut kyse vain siirtymisestä pisteestä A pisteeseen B. Tien luonne lisäsi tavanomaiseen ja osin rutiininomaiseen ratin takana olemiseen uudenlaista näkymää ja tarvetta vaativampaan tietotaitoon. Jokaisessa suomalaisessa miehessä lienee hippu rallimiehen geenejä; bensantuoksua, kuminkäryä ja jarrutusjälkiä. Tällä tiellä Timon autoilutaidot pääsivät näkyväksi ja seurasin ihaillen vierestä ajon etenemistä. Kuten hyvässä näytelmässä, kun yleisö tulee paikalle ja valot syttyvät, näytelmä syttyy eloon ja sisäiset salaisuudet avautuvat.
Itse rajamuodollisuudet Scepan Poljen rajanylityspaikalla olivat hyvin yksinkertaiset. Ensin ohitimme Bosnia-Herzekovinan puolen rajamuodollisuudet ja sitten ajettiinkin yksiväyläistä, kapeaa siltaa pitkin Montenegron puolelle. Uudelleen passintarkastukset ja matka jatkui!

img_0229

Mitä tulee mieleen, kun kuulet sanan Montenegro? Minulle maa piirtyi vahvasti esiin mielikuvista, jotka ovat lähtöisin nuoruuden euroviisulähetyksistä ja siellä esitetyistä ns. ”maisemallisista tervehdyskorteista”. Siinä missä Suomi esitettiin lumen ja saunan maana, Montenegro kuvattiin pienenä, mutta vauraana maana merellisissä maisemissa.

Suunnitellessa ajomatkaa Montenegrossa, halusimme nähdä maata merellistä maisemaa laajemmin. Kartta osoitti, että maan voi jakaa karkeasti kolmeen maisemalliseen kokonaisuuteen: karunjylhään vuoristoon, maanviljelyskelpoiseen ylänköön ja merelliseen ranta-alueeseen. Tutkimusmatka siis alkakoon…

Sarajevo – palanen historiaa ja palanen nykypäivää

Bosnia-Herzegovinan matkamme jatkui Mostarin jälkeen kohti Sarajevoa. Ohitimme ajomatkan aikana muutamia pikkukyliä, jotka eivät kuitenkaan saaneet meitä pysähtymään. Kysymys ei ollut niinkään näistä pikkukylistä, vaan siitä, että tarvitsin Mostarin jälkeen tilaa hengittää ja aikaa sulatella näkemääni. Sivuikkunasta vilahtelevat maisemat antoivat ajatuksilleni tarvittavan taustakankaan ja aikataulullisesti tuleva kohteemme Sarajevo oli juuri sopivan matkan päässä.

Sarajevo (Сарајево, turkiksi Saraybosna) on Bosnia ja Hertsegovinan pääkaupunki ja maan suurin kaupunki. Nykyisin itse Sarajevon kaupungissa arvioidaan olevan noin 315 000 asukasta, lähialueineen 465 000.

Palanen historiaa

Sarajevo huokui vanhaa historiaa. Ennen kaupunkiin asettumista kiertelimme autolla pitkin poikin kaupunkia ja sen lähimaastoa. Sarajevon suurinta osaa kaupunkimaisemasta hallitsivat hyvin massiiviset, raskaannäköiset – ja kommunistityyppisesti rakennetut lähiöt. Varsinkin niitä oli rakennettu runsaasti vanhasta kaupungista länteen. Olin toki nähnyt näistä aiemmin median ja elokuvien kautta kaikuja, mutta olihan ne rakennukset elävänä edessä massiivisia ja rujoja. Ihmiset olivat ottaneet myös tilan itselleen ja haltuun. Siinä missä asukkaat ahtaavat talonsa takapihat täyteen tavaraa, sama tavaramäärä löytyi näiltä pieniltä parvekkeilta.

Sarajevo

Mieleen tuleen elokuva ”Ei kenenkään maa”, joka on karu ja kyyninen sotaelokuva. Se kylpee kirkkaassa kesäisessä auringonpaisteessa. Luin joskus 2000 alussa Hesarista artikkelin, jossa kuvattiin sarajevolaisen elokuvaohjaajan Danis Tanovicin muistelmia. Hän kuvasi teräväpiirteisesti aikaa, kun sota Bosniassa alkoi keväällä 1992. Hän kuvasi tavallisia sarajevolaisia ihmisiä, jotka olivat ennen kaikkea ymmällään. Luodinreiät ja kranaattikuopat eivät kuuluneet heidän valoisaan maailmaansa. Vaikuttavaa oli lause: ”Oli kuin van Goghin maalaus olisi peitetty mustavalkoisella valokuvalla”.

Tämä visuaalinen ristiriita on kammottavan tuttu bosnialaisille ja Bosnian sodassa käyneille veteraaneille. Yhtäällä oli ihmiselämän arkipäiväinen lämpö, toisaalla äkkinäinen, äänetön tuho. Sala-ampujan luoti saattoi viedä omansa keskellä keväistä iltapäiväruuhkaa. Kranaatteja saattoi jysähdellä baarikadulle parhaassa terassisäässä.

Tämän todellisuuden alla sarajevolaiset ovat eläneet ja hengittäneet. Kirkastin muistikuviani Googlen kautta kaupungin historiasta, jotta ymmärtäisin hieman paremmin tätä maata ja kaupunkia. Jugoslavian liittotasavallan jouduttua sisällissotaan serbijoukot piirittivät Sarajevon vuonna 1992. Siitä seurannut Sarajevon piiritys oli nykyajan pisin piiritys ja se kesti syyskuuhun 1995 asti. Piiritys aiheutti suurta tuhoa kaupungille. Tämä ei siis ollut vain elokuvan todellisuutta. Kaupunki oli jatkuvan kranaattitulen kohteena ympäröiviltä kukkuloilta, ja sanotaan, että tuskin ainoakaan rakennus säästyi vaurioilta. Jälleenrakennustyöt aloitettiin heti sodan jälkeen, ja suurin osa kaupungista on saatukin kunnostettua.

Sarajevoon saapuessa tuntuu kuin astuisi toiseen, kymmenien vuosien takaiseen maailmaan. Vanhat ränsistyneet raitiovaunut kulkevat pitkin kaupungin katuja, Baščaršijan markkina-alueella tehdään kauppaa samoin kuin jo satojen vuosien ajan.

 

Sarajevo

Voimakkainta massiivisten lähiöiden kasvu oli 1980-luvun alussa, sillä vuoden 1984 talviolympialaiset pidettiin Sarajevossa. Olympialaiset toivat aikanaan paljon turisteja ja infrastruktuuria kaupunkiin.

Kävimme katsomassa talviolympialaisten näyttämöä, joka muistetaan muun muassa Matti Nykäsen mäkihypyn kultamitalista. Minäkin muistan katsoneeni hyppykisat televisiosta, olen siis osa tätä urheiluhistoriaa! Poissa oli kuitenkin entinen olympiakisan loisto, juhlavuus ja marssivien urheilijoiden suorat rivit. Hyppyrimäet seisoivat paikoillaan, mutta ränsistyneinä ja käyttämättöminä. Ruoste oli raiskannut kaiken minkä oli hampaisiinsa saanut. Luonto oli päässyt hyvään vauhtiin. Se maastoutti kärsivällisesti vuosi vuodelta maisemaa ja nieli ennen niin jylhiä betonirakennelmia pala palalta takaisin luonnon kiertoon.

Sarajevo

Palanen nykypäivää

Sarajevossa on toki toinenkin puoli. Sarajevo on nykyään ennen kaikkea moderni kaupunki, josta löytyvät tärkeimmät kauppaketjut, ostoskeskukset, paljon hyviä ravintoloita sekä vilkas ja eläväinen kaupunkikulttuuri. Matkailijoina meitä kuitenkin kiehtoo usein Sarajevon rikas historia, jota ei voi kokea missään muualla. Mielikuvat voivat kuitenkin olla rautahäkkejä, joihin ihminen mielellään lukkiutuu. Havahduimme yhdessä tähän oivallukseen. Siirsimme kellomme takaisin tähän päivään ja haihdutimme nostalgian nälkämme. Päätimme tehdä tilaa uudelle Sarajevon kaupunkikuvalle ja antaa sille mahdollisuuden yllättää meidät.

Kiertelimme Sarajevon kaupungin katuja. Istahdimme puiston penkillä ja katsoimme ihmisvilinää. Kaupunkikuvan päivittäminen tähän päivään kannatti. Sarejevo on kuin sarajevolainen elokuvaohjaaja Danis Tanovic. Hän on hyvin moderni, matkustelevainen, rauhaton ja kiireinen mies, jonka kaikkiin näihin puoliin on nykyajan ihmisen helppo samaistua.

Illan päätteeksi söimme Baščaršijan basaarialueella paikallisia antimia. Ruoka on yleensä ottaen täällä hyvin mutkatonta, rehevää ja lihapitoista. Aidot bosnialaiset jauheliha cevapit, pitaleivät ja burekit (tai börekit) ovat täällä hyvin suosittuja. Cevapien muoto ja resepti vaihtelevat paikkakunnan mukaisesti.

Burekit tai börekit ovat yleisnimitys turkkilaiselle piiraalle, jotka ovat myös hyvin suosittuja täällä. Piiraita on myös hyvin monenmuotoisia ja eri raaka-aineista tehtyjä, muun muassa uppopaistettu sigara börek, pasteijaa muistuttava puf börek sekä pellillä tai vuoassa tehtävä tepsi börek. Sarajevoa pidetään parhaana burek-kaupunkina Balkanilla.

On ilo maistaa näiden taitureiden loihtimia perinneruokia. Niitä sai täälläkin melkein jokaisesta nurkasta ja jokaisesta paikasta. Usein kaupungin parhaat ruuat saa vaatimattoman näköisistä peltikojuista. Kannattaa mennä sinne, missä on kaikista pisin jono. Hyvää kannattaa odottaa!

Näillä eväillä nälkä siirtyy ja taas olemme yhtä makumaailmaa rikkaampia. Meillä on mottona, että kaikkea voi maistaa ainakin kerran, kaikesta ei tule loppuelämän tuttavuutta, mutta koskaan ei voi tietää!

Tunnelma ruokaillessa oli hyvin välitön ja vieraanvarainen. Olimme molemmat tyytyväisiä täällä kokemaamme. Meidän kannatti siis pysähtyä ja antaa kaupungin puhutella meitä. Sarajevon – ja oikeastaan koko Bosnia-Herzegovina syntyi meille uudestaan. Siitä tuli paljon rikkaampi ja moninaisempi. Palanen historiaa ja palanen nykypäivää. Tärkeintä on kuitenkin tämä hetki. Sarajevolainen kaupunkikulttuuri antaa sille hyvin tilaa.

Huomenna matka jatkuu. Ylitämme rajan ja matka Montenegroon alkaa…

Mostar – kaupungin kahdet kasvot

Trebinjen yöpymisen jälkeen ajoimme läpi maalaismaista  tienoota kohti matkamme seuraavaa etappia, Mostaria. Valitsimme paikan keskeisen sijaintinsa, mutta myös mielenkiintoisen historiansa vuoksi. Mostarilla on nähtävissä ainakin kahdet kasvot. Mostar on maisemallisesti kaunis, se sijaitsee turkoosinsinisenä kimaltavan Neretva-joen varrella.

img_0137

Toisaalta Mostar on paikka, jossa elämykset tulevat voimalla iholle, rumuuden ja karuuden kautta. Lähihistorian Balkanin sodan taistelun jäljet näkyvät vielä Mostarissa kaikkialla. Vuonna 1993 alkanut ja vuonna 1995 loppunut sota moukaroi talot maan tasalle ja autioitti ne asumiskelvottomiksi.

Mostar on samanaikaisesti  kaupunkina sotahistoriansa vuoksi synkkä ja karu, mutta toisaalta tämän hetken  kaupunki sykkii  eloisana  ja kadut täyttyvät ihmisvilinästä. Kaupunki avautuu matkaajalle kuitenkin hyvin paljaana, rakennusten seinät täyteen ammutut luodinreiät hiljentää omien askelten vauhtia. Sodan jäljet liikauttivat voimalla meidän molempien mukavuusalueen reunoja, viilsivät konkreettisuudellaan suojamuuriemme läpi ja koskettivat niitä aivojen ja sydämen sopukoita, jotka usein jää käyttämättä.

90230d2b-bb92-4b66-becc-31b81c4fc696

Mostar ei siten ole perinteinen paikka, jossa matkailija voi pitää matkakohdetta lepopaikkanaan.  Vertaisin tätä kaupunkia taideteokseen, jossa taiteilija rikkoo maalauksella  tapaa kuvata idyllistä maisemaa. Hän maalaakin kauniiseen maisemaan säröjä ja riitasointuja. Hän rikkoo eheän pinnan ja tekee kurkistusaukon keskelle taulua. Se voi olla katsojasta epämiellyttävää, mutta se voi myös herättää uusia luovia ideoita. Uskon, että matkailussa on etsittävä rajoja ja myös matkailijan on  vastaanotettava erilaisia kulttuurisia kohtaamisia, historian ylilyöntejä ja ihmisen luomaa pahuutta. Totuutta ei voi paeta.

Stari Mostin silta

Mostar on tunnettu ennen kaikkea Stari Mostin sillasta, joka on kaupungin tärkein maamerkki ja rauhan symboli. Silta pommitettiin hajalle sodan aikana, kuten monet muutkin Mostarin. Silta oli kaupungille merkittävä kohde. Se oli yhdistänyt muslimien ja kroaattien valvomat kaupunginosat toisiinsa rauhanomaisesti satojen vuosien ajan. Nykyään on rakennettu uusi silta ja se avattiin restauroituna käyttöön kesällä 2004. Silta on tänä päivänä suojeltu Unescon maailmanperintökohde. Silta on myös näyttäytymispaikka. Sieltä uhkarohkeat nuorukaiset tekevät hurjia uimahyppyjä turistien iloksi sillalta alas lahjoituksia vastaan. Siltaholvin korkeus Neretvan keskimääräisestä vedenpinnasta on noin 20 metriä + 4 metria lisää kaiteesta,  joten aikamoinen syöksy näillä huimapäillä on hyytävän kylmään veteen. He kuuluvat ”Mostarin diving club:en”, johon pääseminen ja kuuluminen lienee paikallisten nuorten miesten mahdollisuus osoittaa rohkeutensa ja huimapäisyytensä.

c70617c7-470c-4de0-ad29-ccd9b1f876cf

Mostarin toinen tärkeä nähtävyys on ottomaanien aikainen vanhakaupunki, josta löytyy runsaasti viehättäviä kahviloita ja ravintoloita, pieniä kauppoja ja käsityöläisiä. Siellä on nähtävissä paljon turkkilaistyylistä vaikutusta.

7ef75283-2da4-4489-85fa-07cd33eb436f

Mostarissa on myös useita kauniita moskeijoita ja kirkkoja. Historiallinen kaupunki on itsessään niin puhutteleva, että se vetää vertoja monelle museolle. Mostarissa liikkuminen on vaivatonta, joten tämä ”ulkoinen museoreitti” sujuu helposti jalkaisin kaupunkia tutkaillen.

Huomasimme iloksemme, että Bosnia-Hertsegovinen hintataso on matkailijoille erittäin edullinen, joten täällä Mostarissakin ravintoloista, kahviloista ja kuppiloista kannattaa tosiaan nauttia. Samoin kuin Trebinjessä olimme mieheni kanssa mielellämme  turistina tukemassa tämän kaupungin kehittymistä tuomalla omaa valuuttaa. Kannattaa siis  istahtaa jollekin kaupungin lukuisista terasseista nauttimaan vahvuudestaan tunnettua bosnialaista kahvia ja katsella paikallisten menoa.

Mostar ei jättänyt minua kylmäksi. Oikeastaan hämmästyin sen kivisten seinien ja mukulakivien voimaa miten ne puhuttelivat minua. Mostar on juuri niitä paikkoja, joissa matkailijana joutuu pohtimaan omaa matkailufilofiaansa. Mitä taustaa vasten valitsemme matkailukohteemme? Matkustammeko vain paikkoihin, joissa on  perinteistä kauneutta ja omalle mukavuusalueelle mahtuvia helppoja elämyksiä. Vai olemmeko kiinnostuneita kohteiden erilaisuudesta ja niiden omintakeisuudesta? Hyväksymmekö rosoisuuden ja karheuden?

Huomaan, että Mostarissa vierailu sai siirrettyä oman mukavuusalueeni reunoja taas piirun verran.

Trebinje: pieni on kaunista – ja yllättävää

Ensimmäinen tuttavuus Bosnia-Herzegovian puolella oli pieni, päivällä jopa uinuva Trebinje (kyrillisillä aakkosilla Требиње). Se on kunta Bosnia ja Hertsegovinan eteläosassa Dinaaristen Alppien tuntumassa. Idässä Trebinje rajoittuu Montenegroon ja etelässä Kroatiaan. Matkaa Adrianmerelle Trebinjestä on noin 10 km. Meillä oli alun perin tarkoitus seisahtua vain hetkeksi jaloittelemaan, mutta hetken päästä huomasimme, että kaupungissa oli jotain mystistä idyllisyyttä, joka viehätti meitä molempia.  Dubronvikin  ihmishälinän ja paljouden jälkeen, tämä paikka suorastaan kutsui meitä hengähtämään ja nauttimaan hitaista hetkistä. Jäimme siis tänne yöpymään.

4113fde3-ef14-4c92-9d5e-fa6c50ac6530

Trebinjen sijainti Kroatian rajan läheisyydessä (noin 20 km, Dubrovnkista noin 35 km)  antaa leimallista piirrettä kaupunkiin. Sen asukkaat ovat tottuneet ohikulkeviin, valokuvaaviin turisteihin ja eri päämääriin suuntaaviin matkalaisiin. Paikalliset asukkaat  olivat yhtä aikaan erittäin vieraanvaraisia ja samalla toivat oman elämänsä tavat ja tottumukset reilusti esille. Meitä molempia viehätti paikallisten aitous, tunsimme ettei idylli ollut meidän turistien takia päälleliimattua.

c0449ff6-212d-4214-a076-96ac82f1f998

Aitous  huokui torilla, kaupoissa ja kaikkialla. Torilla olivat paikalliset maanviljelijät myymässä tuotteitaan ja näytti, ettei kaupanteko ja myyntityö olleet toistensa tapaamisen perusjuonne. Naurua ja tarinaa näytti riittävän.

8efdcdd4-e78b-4368-ba87-59e326596808

Kaupunki ei ollut suurensuuri, joten ehkä se selittää jotain tästä kokemastamme idyllistä. Vanha kaupunki oli tiiviisti rakennettu.  Ihmiset tunsivat toisensa, varmaan jo monen sukupolvien ajalta.

Kaupunki oli myös kosketuksessa luontoon, maanviljelykseen ja paikallisuuteen yleensä. Lyhyen matkan päästä kaupungin keskusaikiolta avautuivat  ihmisten arkiset maapalstat, pienet kasvimaat ja täyteen ahdetut takapihat. Kävelimme pieniä hiekkaisia teitä , ja huomasimme, että talot olivat varsin vaatimattomia. Jokainen talo varmaan tarvitsi nämä kasvimaiden antimet. Pienten viljelysmaiden  lisäksi lähes jokaisen talon pihalla oli kotkottava kana, reviiriään vartioiva kukko ja maatamönkivä sika. Tässä oli siis kaupunki, joka eli omaa elämäänsä välittämättä direktiivien määrittämistä hygieenisyyden ja  hajuhaitojen säännöksistä.  Miten virkistävää!

Trebinjen kaupunki Trebišnjica-joen varrella. Joki antaa myös omanleimansa kaupunkikuvaan.

fbbe544f-59a9-40df-b946-9da72b3d6ff1 c5b3b3a7-b9fc-4ab9-9909-f7bf8b553a8c

Kaupungissa oli useita viihtyisiä kahviloita kauniin keskuspuiston ympärillä. Nämä ihmiset täällä ja tässä maassa ovat kokeneet lähihistoriassa sodan kauheuksia, joten oli hienoa nähdä, että ihmiset ovat tänä päivänä pystyneet kääntämään uuden lehden. Olimme  mieheni kanssa mielellämme  turistina tukemassa tämän maan kehittymistä matkamme tuomalla omalla  valuutalla. Istuimmekin kahviloissa.

5896864e-e41f-4e44-8864-970b6710ab5e

Ja kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa. Palvelu oli erinomaista ja ruoka todella tuhtia.

9fa0b0d0-9f58-4919-b3bb-21c5291c248c 4aaa05ad-cad2-4d72-97b2-de3115e7ea2c

Bosnia-Hertsegovinan kaupungeista yleensä ottaen löytyi  tavallista hotelli- ja hostellimajoitusta, mutta itse yövyimme  ajomatkamme varrella usein, paikallisten pitämissä pienissä majapaikoissa tai heidän vuokraamissa huoneissa heidän omassa kodissaan. Hinnat pysyvät näin huomattavasti edullisempina ja mikä parasta – näin pääsi näkemään aitoa paikallista elämää. Niin nytkin, Timo neuvotteli meille yöpymisen, pienen huoneiston aivan keskusaukion katveesta.

Yöpymispaikan ikkunasta näimme, että keskusaukiolle oli alettu pystyttämään isoa esiintymislavaa. Timo kävi selvittämässä tilaisuuden luonnetta,  ja saimme iloksemme kuulla, että illalla lavan ottaa haltuun  Bosnia-Herzegoviassa erittäin suosittu bändi (nimi on haihtunut muistista taivaan tuuliin). Mikä tuuri, ilakoimme! Hyvissä ajoin ennen kuin ihmisiä alkoi enemmänkin valua paikalle, istuimme varjoisalle aukiolla olevaan kahvilaan –  ja annoimme rauhan ja hitauden taas valua meihin. Mikäpä kiire tässä, olimme tyytyväisiä, kylläisiä ja vielä kaiken lisäksi kohta näkisimme ja kokisimme tämän maan  musiikkielämää livenä. Parhaalta paikoilta.

Eikä aikaakaan kun keskusaukio alkoi täyttyä ihmisistä. Ja niitä tuli ja tuli. Emme olisi uskoneet, että tässä pienessä, uinuvassa kaupungissa oli näin paljon ihmisiä. Lämmittelybändi aloitti soiton ja sehän oli meidän mielestä varsin mainiota kuultavaa. Nuorista miehistä koostuva rock henkinen bändi, joka soitti uskoaksemme rakkauden tuskasta ja maailman valloituksesta. Näin oletimme musiikin sykkeestä ja rytmin poljennosta, bosnian kieli kun ei avaudu kummallekkaan meistä.

Kohta olikin H-hetken aika ja pääesiintyjät tulivat soittimiaan kantaen lavalle ihmisten raikuvia aplodien saattelemina. Huomasimme, että istuminen kahvilan tuolilla oli jo mahdotonta. Ihmiset olivat selvästi fanittamassa bändiä ja rytmiä haettiin jo seisaaltaan. Mielenkiintomme bändiä kohtaan kasvoi;  millaista on bosnialaisten mielimusiikki? Musiikkia, joka  tempaisee nämä ihmiset näin mukaansa. Kävi ilmi, että bändi koostui bosnialaisista, karvaisista miehistä, jotka olivat jo selvästi eläessään monet laulut  laulaneet.

Harvoin sitä hätkähtää ihan oikeasti, kun musiikki alkaa. Sillä tavalla, että adrenaliini vapautuu vereen. Mutta nyt kävi niin. En tiedä oliko se mielihyvää vai mitä se oli, mutta musiikki oli taistelulaulun, pelimannimusiikin ja Kari Tapion sekoitusta. Sanoista emme edelleenkään saaneet selvää, mutta kaikki ympärillä olevat osasivat sanat ulkoa ja heiluttelivat käsiään ilmaan kannustuksen merkiksi. Me tietenkin mukana maan musiikkikulttuuria arvostaen ,ja olihan se kertakaikkiaan hauskaa laulaa bosniaksi  kertosäkeen hakkaavia sanoja.. Jaksoimme jonkun aikaa olla menossa mukana, mutta vähitellen meistä alkoi tuntua, että päivän elämyksille tulisi antaa aikaa sulaa ja toisaalta tuntui myös, että bändi esitti samaa biisiä koko ajan. Poljento ja rytmi ei ainakaan kappaleen vaihduttua pahemmin muuttunut.  Kiittelimme kohteliaasti ympärillämme olevia ihmisiä, näytimme peukkua ja häivyimme vähin äänin yöpymispaikkaamme. Avasimme vielä siellä ikkunan ja  sieltä käsin katselimme epäuskoisena näkyä; päivällä niin rauhallinen ja idyllinen keskusaukio oli täynnä musiikkihurmoksessa olevia ihmisiä ja valoshow valaisi taivaanrantaa. Ja sama biisi jatkui ja jatkui…

a78fbcb2-b8aa-4a6a-96a5-fe1379bb868e

Suljimme ikkunan ja aloimme nukkumaan. Ja biisi vain jatkui ja jatkui… yritin hautautua tyynyn alle ja tiesin, että tämä on tulevien päivien kanssakulkija – junnaava korvaamato, josta ei pääse millään irti!

Mitä tämä päivä Trebinjessä  minulle ja meille opetti. Omatoimimatkailu on yllätyksiä täynnä. Se ei aina tarjoa sitä mitä kuvittelee, se tarjoaa usein enemmän kuin osaa edes kuvitella.

Säätiedot

San José
taivas on selkeä
25.5 ° C
28 °
23.3 °
47 %
9.8kmh
0 %
pe
24 °
la
20 °
su
23 °
ma
23 °
ti
20 °