Koti Blogi Sivu 16

Cavtat – illan lempeitä maininkeja

Cavtatin ilta ”tulvehtii täyteläistä ruusuntuoksua ja vieno kesätuuli keinauttaa puita, avoimesta ovesta leihyää sisään sireenin vahva aromi ja vaaleanpunaisena kukkiva orapihlajan herkempi viri.”

Cavtat on kuin Oskar Wilden kertomus, häpeämättömän aistikas ja viipyilevän venyttelevä. Tätä paikkaa ja tunnelmaa kuvatessa voin upottaa tekstiini riemumielin havaintoja kaikilla aisteilla. Aurinko hellii ihoa, ilta uhkuu lämpöä ja elämän värit loistavat kirkkaina. Tai ehkä havainnot ovatkin vain osa  romantiikan luomaa tunnelmakuvaa. Olimme tulleet tänään Montenegrosta takasin Kroatiaan. Teimme mutkan Bosnia-Herzekovinan kautta. Vietimme viimeistä lomapäivää, huomenna olisi paluu Suomeen. Tänään on vielä aikaa raukeaan oleiluun, auringossa loikoiluun. On aikaa yhteiseen keskusteluun matkan annista; maisemista, tunnelmista ja kaikista yhteisistä kokemuksista. Olimme onnistuneet kirjoittamaan omaan elämäntarinaamme yhteisen, mielenkiintoisen luvun, ja vielä tänä iltana meillä on aikaa kirjoittaa lukuun romanttinen loppukohtaus.

img_0239

Cavtatilla on romanttiseen tunnelmointiin sopiva mystinen ja myrskyisä historia. Kaupunki on saanut alkunsa jo kreikkalaisten 2500 vuotta sitten perustamasta siirtokunnasta, alkuperäiseltä nimeltään Epidaurus. Rooman imperiumin aikakautena 200-luvulla nimeksi muutettiin Epidaurumiksi, ja sen nykyinen nimi Cavtat (tsavtat) juontuu latinankielisistä sanoista Civitas Vetus, joka tarkoittaa vanhaa kaupunkia. Historiasta näkyy viitteitä vieläkin muun muassa Epidaurumin mukaan nimetyissä ravintoloissa, laivoissa ja paikallisissa yrityksissä.

c300f3f4-c76e-4c1a-87d1-b8542eed8964

Cavtat tarjosi siis loppukohtauksellemme täydellisen ympäristön. Täällä oli löydettävissä vahva, intohimoisen merenrannan mauste. Kaupungissa tulvi luonnonkauniita maisemia, rantaviivaa ja mieleenpainuvia auringonlaskuja. Cavtat on Dubrovnikia vehreämpi, vaikka täälläkin ranta on lähes kauttaaltaan karua, mäkistä ja kivistä.

Majoituimme yksityisen ylläpitämään pieneen majataloon noin 15 minuutin kävelymatkan päässä Cavtatin rantakadusta. Tämä palmujen reunustama rantakatu oli Cavtatin sykkivä sydän, sen varrella oli varsin tasokkaita ravintoloita, pikkuputiikkeja sekä loisteliaita jahteja ja purjeveneitä ankkuroituna, pienien soutuveneiden ympäröimänä. Kävelykadun rajasi vastakkaisissa päissä olevat Pyhän Nikolauksen kirkko ja Lumen Maria –kirkko (The Church of Our Lady of Snow), ja molempiin suuntiin ulottui kauniit kävelyreitit turkoosin Adrianmeren rannalla.

Istahdamme Epidaurimin ravintolan rantabulevardille illalliselle. Annamme auringonlaskun hurmata meidät. Meillä on vielä aikaa, kynttilät vasta imettävät liekkejään, punaviini kiiltelee lasissa. Yhteinen hetki sisäistyy ja tiivistyy, katseemme kohtaavat, kätemme koskettavat toisiaan. Kiitos rakkaani, meillä on ollut hieno häämatka.

Bay of Kotor – ylellisyyttä ja huomiota

0

Olimme kokeneet matkamme varrella niin Bosnia-Herzegovinassa kuin Montenegrossa jo muutaman omaleimaisen tien (kuten olen niistä aiemmissa postauksissa kuvannut). Tiet olivat luonteeltaan hyvin erilaisia, mutta niistä suositummat olivat kaikki hämmästyttäviä, häikäiseviä ja hengästyttäviä. Olimme tutustuneet huonokuntoisiin kärriteihin (postaus Bosnia- Herzegovinasta Montenegroon – rajan ylitys), tunneleiden kimaraan (”Rajalta kohti Zabljakia – autolla ainutlaatuista vuoristotietä pitkin” sekä käärmemäiseen vuoristotiehen (Serpentiinitie Kotoriin – paras terapeutti). Teillä oli täällä jokaisella omaleimainen luonne, ne olivat valovoimaisia nähtävyyksiä ja omalla tavallaan julkkiksia.

Tutustuimme jälleen yhteen sellaiseen. Ainutlaatuisen erilaiseen. Laskeuduttuamme vuorilta alas, eteemme avautui Bay of Kotor, Kotorinlahti (serbokroaatiksi Boka Kotorska, ital. Bocche di Cattaro), joka on Adrianmeren lahti Montenegron rannikolla. Se koostuu neljästä pienemmästä lahdesta, joita yhdistävät toisiinsa kapeat salmet.

Kotorinlahden alueen ja kapeitten salmien läpi halkoo maisematie, jonka varrella on useita pieniä, vanhoja kaupunkeja tai ovatko ne lähinnä kyliä, kuten merenkulkuun keskittyneet Dobrota ja Perast. Perastin edustalla sijaitsee kaksi pientä saarta, Sveti Đorđe ja Gospa od Škrpijela. Risan taas on kuuluisa muiden muassa roomalaisen huvilan jäännöksistään ja lahden pohjukan Kotor on maailmanperintökohde. Lahden suuta vartioiva Herceg Novi on perustettu vuonna 1382, ja sen itäpuolella sijaitsee Savinan luostari, jossa säilytetään historiallisia aarteita, vuodelta 1030. Kaikilla näillä kylillä on oma historiansa ja tapansa elää. Osa on keskittynyt vauraiden turistien viihdyttämiseen, osa on valinnut hiljaisemman elämänmuodon.

3a47662f-9b4c-4924-89a0-0cca64cebc6d

Emme kuitenkaan tutustuneet kyliin tarkemmin, sillä keskityimme kaikkein tärkeimpään: tiehen ja sen ympärillä avautuviin upeisiin, ainutlaatuisiin, majesteettisiin, jumalallisiin ja kaikilla superlatiiveilla höystettyihin rantatiemaisemiin. Maisema on maantieteellisesti katsojalleen arvoituksellinen, onko tämä alue vuono? Onko se vedenalainen kanjoni? Jotkut ovat pitäneet lahtea Euroopan eteläisimpänä vuonona, mutta se on todellisuudessa tulivuoritoiminnan synnyttämä, meren alle uponnut jokilaakso. Sitä on sanottu yhdeksi Euroopan hienoimmista luonnonsatamista.

img_0238

Kotorinlahti oli siis kuin yhteen ommeltu, paloista tehty vaate. Se on joukko luonnonkauniita lahtia ja keskiaikaisia kyliä. Vetoketjuna toimii maisematie, jonka avulla alueelle oli helppo puikahtaa. Tie kulki varsin tasaisesti, se oli nykyaikainen, mutkat hiottu ja kulmat suoristettu. Kotorinlahti oli kuin liian pieneen vaatteeseen sulloutunut ihminen. Suhteellisen pienellä alueella oli sijoitettu kirkkoja, luostareita, ravintoloita, rakennuksia, seikkailupuistoja ja urheilualueita. Toisella puolella avautui Adrianmeri, joka sävytti kaupungin koboltin siniseksi.

Bay of Kotorin tie vei erilaiseen Montenegroon. Tätä emme olleet ennen nähneet ja kokeneet. Tie vei huomiotalouden kehtoon (nimike lähtöisin Sarasvuolta), jota meri keinutteli. Täällä ei vuorotellut ylellinen ja arkinen, vaan nyt pääsi näytteille vain ylellinen ja ylevä. Täältä löytyi kansainvälisen mittaluokan jetset jahdit, purjeveneet, autot ja asunnot. Ihmiset olivat pukeutuneet huolettomasti, mutta muotitietoisen harkiten. Täällä saattoi vastaan tulla elokuvamaailman julkkikset tai nähdä vilauksen kuninkaallisista.

Huomiotalous räväytti hereille. Olihan tämä harvinaista herkkua suomalaiselle. Tällaista loistokkuutta ei ole meillä tarjolla. Ei ole tällaista kiiltoa ja kimalletta. Täällä haisee mammona, raha ja julkisuus. Täällä yritetään selvästi ommella lisätaskuja käärinliinoihin.

Huomiotalous on asennetta: ”on tärkeää tulla nähdyksi.” Jos ennen puhuttiin keräily- tai kasvatustalouksista, tuolloin eniten ”voittoa” teki se joka keräsi eniten marjoja tai viljeli eniten perunoita. Nykyään eniten voittoa tekee se, joka saa hankittua asialleen suurimman ihmisten ja media huomion. Käytännössä tärkeintä on herättää tarpeeksi huomiota. Mediassa käydyt keskustelut vain kasvattavat asioiden tunnettavuutta ja antaa käytännössä ilmaista mainontaa. Siitä kai sanonta: ’’Julkisuutta se on se huonokin julkisuus’’.

Syömme pizzaa rantaravintolassa. Maksamme siitä huomiotalouden määrittämän hinnan. Istuimme rannan parhaalla terassilla, meidät varmasti nähtiin.

Serpentiinitie Kotorinlahti -paras terapeutti

0

Vuoristoisessa Montenegrossa tiet ovat osa elämysmatkailua. Siinä missä turistit valokuvaavat rakennuksia ja ikuistavat itsensä monumenttien juurella, haetaan myös erilaisia kokemuksia maisemateiltä. Tiet ovat luonteeltaan hyvin erilaisia, mutta niistä suositummat ovat kaikki hämmästyttäviä, häikäiseviä ja hengästyttäviä.

9c3a0f1c-fa8d-4fa6-8d1b-8f5295328b81

Alussa myhäilin Timon ehdottaessa matkanteon seuraavaksi tieosuudeksi Krstavan kylän ja Kotorin kaupungin välillä olevaa serpentiinitietä. Tie alkoi oikeastaan jo Lovćenin kansallispuistossa, Njegušin laaksosta, mutta tien oikea luonne alkoi paljastua Krstavin kylän kohdalla. Olimme jo kokeneet matkamme varrella niin Bosnia-Herzegovinan kuin Montenegronkin puolella jo muutaman omaleimaisen tieosuuden (kuten olen niistä aiemmissa postauksissa kuvannut).

Tiet ovat tulleet tunnetuiksi niiden maisemallisuuden tai oikukkuuden vuoksi. Yleensä nämä kaksi määrettä kietoutui yhteen, kuten tässä Timon ehdottamassa mutkittelevassa serpentiinitiessä. Joissakin oppaissa tätä tieosuutta on sanottu yhdeksi maailman vaarallisemmista. Hyytävän maineensa se on saanut perusprofiilinsa vuoksi. Se on kuin luikerteleva käärme, joka taipuu monelle mutkalle. Se on yhtä arvaamaton kuin vahvassa humalassa kävelevä ihminen, seuraavan askeleen suuntaa ei voi ennalta arvata. Jo kartalta katsottuna tämän tien erityisyyden huomaa, mutta kuten aina, todellisuus on tarua ihmeellisempää. Todellisuudessa tämä tie oli todella, todella paljon paljon hurjempi.

c23b8fbb-7d9f-4fde-9f1e-66c6a6b52532

Tie laskeutui vuorelta jyrkästi alas. Tie oli kapea, toisella puolella on rösöinen, periksiantamaton kallionseinämä, toisella puolella ammottava jyrkänne alas vuorelta. Tie on paikoin yhden auton mentävä, kaiteita ei ollut kuin aivan kriittisissä paikoissa. Mitä alemmas matka jatkui, sitä kapeammaksi tie tuntui muuttuvan. Isommat ajoneuvot eivät enää pystyneet kuin vaivoin ohittamaan toisiaan ja pienempienkin autojen kohtaamiset saivat välillä pulssini kohoamaan. Vastaantulevien autojen tilannenopeudet olivat aivan liian suuret näihin tieosuuksiin ja olosuhteisiin.

Paikallisten nuorten miesten uhkarohkea urhonleikki loi epätodellisen elokuvamaisen tunnun, varsinkin kun automme kaista oli ammottavan rotkon puolella. Autoja tuli tiuhaan vastaan. Rotkon reunalle oli vähän väliä maan tapaan, läheisten rakentamia pikku alttareita rotkoon tippuneiden muistoksi. Useammassakin muistoalttarissa vilahti nuoren miehen kuva. Ei tämä ole elokuvaa, todellista elämää tämä on!

On muistettava, että nämä tiet eivät ole perustettu vain meitä vaihtelunhaluisia turisteja varten tai rämäpäisten nuorten testiradaksi. Nämä tiet ovat palvelleet kautta aikojen paikallisia, alueella asuvia ihmisiä. Tämäkin serpentiinitie on monen paikallisen ainoa reitti ulkomaailmaan. Tien tuttuus ei kuitenkaan takaa turvallisuutta. Se voi sulkea huomion automaattivaihteelle. Tuttuus turruttaa ja nostaa usein nopeutta. Paikallisten muistoalttarit erottuivat siitä, että niillä oli tuoreita kukkia.

Miten ihmeessä joku asettuu asumaan tänne, näin vaikeaan maastoon ja maisemaan? Olemme tämänkin matkalla nähneet kaikenlaista asumiseen viittavia viritelmiä. Ei ole sellaista rotkon reunaa tai kielekettä mihin ei ihminen saisi rakennusta aikaan. Ihmiset ovat osoittaneet kautta aikojen kotipesänsä rakentamisella ja elinympäristönsä valinnalla yhtä suurta luovuutta kuin luonnon muutkin lajit. Siinä missä kurki kokoaa heinäisen pesäkekonsa hetteiselle suolle, kiiruna elää vaatimattomassa kivenkolossa tuntureilla, kalasääksi hakeutuu saariston korkeimman männyn nokkaan, niin myös ihminen työstää mökkinsä pieluspuut tiettömän tien päähän, asvalttiviidakkoon tai korkealle vuorelle serpentiinitien varteen. Kuka tekee sen maiseman vuoksi, kuka taloudellisesta pakosta, kuka silkasta luovasta hulluudesta.

Tien kaarrokset kovenivat ja vastaatulevien autoilijoiden vauhti ja ajotyyli otti sydämen päälle. Sadattelin ääneen. Mitä hittoa varten lähdimme tälle tielle? Olotila ja tunnelma oli kuin ahdistavassa painajaisunessa, jossa juostaan kovaan vastatuleen ja lopuksi roikutaan rotkonreunalla ja pidetään kiinni satunnaisesta puunjuuresta. Nyt ei ollut kuitenkaan kyse alitajunnan tekemästä huoltotyöstä, jossa puretaan arjen stressi ja huolet. Kyse oli vapaaehtoisesta ja omavalintaisesta matkanteon tyylistä. ”Eikö me jumankauta voitaisi joskus valita normaali tie ja tavallinen reitti? Minä en perhana enää kestä yhtään mutkaa, enkä töyssyä! Saakelin vastaantulevat tunarit! Ei hitto, minkä takia on pakko tulla noin isolla turistibussilla näille teille?”

Timo hallitsi auton hyvin. Tajusin, että minun oli turha suitsuttaa lisää kalmantuoksua autoomme ja nostattaa yhteistä stressiotasoa omalla vaikerruksellani. Tässä ollaan eikä muuta voida. Tällä tiellä ei ole mahdollista kääntyä takaisin. Suu poikki ja keskity nainen oleelliseen, sanoin itselleni.

Tiesin sisimmässäni, että tie vie minut – niin halutessani- kohtaamaan pelkoni, näkemään korkeapaikan kammoni läpi. Serpentiinitie saattoi olla kaikessa kauheudessaan paras terapeutti ikinä. Täällä vuoren reunamalla keikkuessa kammoni tuli täysillä valokeilaan. Sitä ei voinut mitenkään sivuuttaa, selittää tai hämätä itseltään. Kammo sai samalla täyden huomion ja kunnon siedätyshoidon. Tiesin, että tässäkin iässä voi oppia, astua ulos omalta mukavuusalueelta. Nyt jälkikäteen voin sanoa, että tämä kokemus ei ollut turha. Etelä-Amerikassa Andeilla, korkeassa ilmanalassa vaeltaessamme tai paikallisbussin roikkuessa samaan tapaan vuoren reunamalla, pelkoni ei enää ollut sama. Ilman tätä kokemusta olisin saattanut määrittää itseni turvahakuiseksi ja olisin lukinnut itseni turvasäilöön. Siellä olisi tasalämpöistä, mutta tylsää. Hei naiset, uskalletaan muuttua tässäkin iässä. Kyllä me voimme! Kyllä me osaamme! Miksi, koska olemme sen ansainneet!

Myönnetään, että en oikeastaan missään vaiheessa ennättänyt keskittyä tieltä avautuviin upeisiin maisemiin. Oikeastaan ainoa erityisesti muistiin jäänyt kohta oli jyrkänne, josta näkyi alas Tivatin kaupunkiin. Löysimme auton mentävän levennyksen ja pysähdyimme siihen jaloittelutauolle. Tasanteelta avautui huikea panoraamanäkymä myös Tivatin lentokentälle. Timo lentokapteenina tiesi kertoa, että teitten tapaan myös kaikilla lentokentillä on omat erityispiirteensä. Tivatin kentän kiitorata päättyi merenlahteen ja vuorien keskellä tuulet saattoivat olla todella oikukkaat. Eli meni täällä millä välineellä tahansa, aina omat haasteensa.

9ff313b0-cdf7-4659-b732-97c0609e1c9a

Yhtäkkiä edessämme on maineikas Kotorinlahti. Lahden pohjukassa on Kotorin kaupunki. Onpa uskomattoman kaunista! Kotorin vanhakaupunki on Balkanin parhaiten säilyneitä keskiaikaisia kaupunkeja ja on mukana Unescon maailmanperintölistalla. Serpentiinitie päättyi ja elämänhorisontti etsi hetken vakautta. Siitä selvittiin. Teki mieli syleillä maata halkojen alta. Syleilin kuitenkin miestäni. Kiitos kun toit meidät turvallisesti vuorilta alas. Kiitos kokemuksesta. Kiitos, mutta ei kiitos, en lähtisi heti uudestaan. Hetken päästä pysähdymme syömään. Juon Montenegron isoimman ja kylmimmän oluen, ja korvaan sillä tuskanhien pusertaman nestevajeen.

Njegos – panoraamanäkymä Lovceen

0

Lovćen (serbokroaatiksi Ловћен) on lounaisessa Montenegrossa sijaitseva vuori ja kansallispuisto. Vuoren kaksi suurinta huippua ovat Štirovnik (1 749 m) ja Jezerski vrh (1 657 m). Lovćen sijaitsee aivan Adrianmeren rannalla mutkaisen tien Kotorinlahden päässä. Myös Kotorin rannikkokaupunki sijaitsee Lovćenin ja toisen kalkkikivijätin, Orjen-vuoren, varjossa.

abd34ad9-e382-4194-8314-408d56405f94 2bf736e7-223d-4ba0-a41e-84af85b3be04

Lovćenin rinteiden piirteet ovat hyvin kivisiä ja niissä on kuiluja ja halkeamia. Vuori on sekä merellisen että mantereisen ilmaston vaikutuksen alainen, mikä johtuu sen sijainnista Adrianmeren ja Montenegron sisämaan välissä. Ilmasto on antanut mahdollisuuden monipuolisen ja poikkeuksellisen kasvilajien synnylle.

Alueesta tehtiin kansallispuisto vuonna 1952. Perustamissyinä olivat luonnonolosuhteiden lisäksi myös alueen historialliset, kulttuuriset sekä arkkitehtoniset perinteet.

Njegos mauseleumi – mahtipontista

Lovcenissa ei ole pelkästään luonnon muovaamaa maisemaa, vaan siellä sijaitsee Montenegron hallinto- ja kulttuurihistoriallisesti tärkeä arkkitehtooninen rakennus. Jezerski Vrh (1657 m) huipulle rakennettiin vuosien 1970-1974 aikana Montenegrolaisruhtinaan Petar II Petrović-Njegošin muistoksi mausoleumi. Alueen pohjoispäädyssä sijaitseva pieni Njegusi kylä oli Montenegron kuningasperheen, Petrović-suvun, synnyinpaikka. Ruhtinasta pidetään suuressa arvossa ja valtakuntannan suurena hallitsijana. Häntä pidetään myös runoilijana ja filosofina, jonka teoksia pidetään yhtenä tärkeimmistä Montenegron ja Serbian kirjallisuudessa. Ruhtinaan viimeisenä toiveena oli, että hänet haudataan Lovceniin. Paikalle oli jo aiemmin rakennettu vaatimaton hautakappeli hänen edeltäjilleen. Monien värikkäiden vaiheiden jälkeen ruhtinaalle päätettiin kuitenkin rakentaa oma hautarakennus, josta tulikin heti valmistuttuaan erittäin merkittävä nähtävyys.

img_0063

Mauseleumin ulkonäöstä ja mittasuhteista voi jokainen muodostaa oman näkemyksensä. Useat sanovat sitä upeaksi, vetovoimaiseksi ja mahtavaksi. Joka tapaukseksi se on tehty suuresta arvostuksesta maan ruhtinasta kohtaan. Mitään osaa hautarakennuksesta ei ole tehty pienesti tai vaatimattomasti. Kaiken kruunaa yhdestä 28 tonnin painoisesta mustasta graniitista veistetty Petar II Petrović Njegoš´n patsas kotkan siipien kera. Kaksi graniittista vartijaa vartioi Montenegron suurta sankaria. Mauseleumi on sijoitettu yhdelle kansallispuiston komeimmasta kohdasta, toiseksi korkeimman vuoren huipulle. Meidän mielestämme massiivinen mausoleumi ahtauttaa vuoriston ilmavuutta eikä ollut myöskään vuoristomaisemalle kaunistus.

img_0233

Mauseleumin sijoittaminen korkealla vuorelle on ymmärrettävää. Korkeus antaa hautarakennukselle ylimaallisen vaikutelman. Jokaisen ylös haluavan on kavuttava kaikki 461 porrasta, joka korostaa tätä vaikutelmaa. Jokaisen portaan myötä, tunnet pieneneväsi ja rakennuksen monumenttaalisuus kasvaa. Portaiden ylös kävely kuitenkin kannattaa, sillä mauselemin pyöreältä näköalatasanteelta on 360 ° upea panoraamanäkymä Lovcenille aina Adrianmerelle asti.

Cetinje – entistä kuninkaallista loistoa

0
Minolta DSC

Cetinje (Цетиње) on kaupunki ja kunta Montenegron eteläosassa. Täällä me yövyimme matkallamme kohti Kroatian rajaa. Paikka jäi mieleen ennenkaikkea mielenkiintoisen historiansa takia. Se on ollut Montenegron pääkaupunki, jonka vuoksi siellä oli runsaasti upeita rakennuksia, kuten Cetinjen luostari, Vlaškan kirkko (1450), entinen kuninkaallinen palatsi Biljarda, useat upeat museot, Zetskin kuninkaallinen teatteri sekä useat upeat entiset ulkomaiden lähetystöt. Kaupungin yllä leijui entisten hyvien aikojen loisto.

Cetingen luostari
Cetinjen luostari

Cetinjen syntyjuuret ovat sidoksissa Montenegron itsenäisyyden tunnustamiseen. Se tehtiin virallisesti Berliinin kongressissa vuonna 1878. Tuon jälkeen Cetinjeä varustettiin kilvan pääkaupungin arvolle sopivaksi. Kaupungin kasvot pestiin hajustesaippualla ja rakennukset ehostettiin värikkäin maalein ja kultaisin brodeerauksin. Ruhtinas (myöhemmin kuningas) Nikola I Petrovićin valtakaudella varustelu jatkui muun muassa rakentamalla useita julkisia rakennuksia, kuten kaupungin ensimmäinen hotelli Lokanda, uusi kuninkaallinen palatsi, tyttökoulu ja sairaala. Vuonna 1910 Montenegrosta tuli kuningaskunta, jolloin valtiovallan symboliksi rakennettiin komea hallitusrakennus.

Kuninkaallinen hohdokkuus alkoi himmetä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Montenegro liitettiin Jugoslavian kuningaskuntaan. Cetinje menetti tuolloin asemansa valtiollisena pääkaupunkina nykyiselle Podgoricalle. Kaupungin katukuvan rikkonaisin kerrostus näkyy toisen maailmansodan jälkeen tehdyissä rakennuksissa. Tuolloin Jugoslaviasta tuli sosialistinen valtio ja perustettiin Montenegron sosialistinen tasavalta. Pääkaupungin statuksen menettäminen saattoi kuitenkin olla Cetinjen pelastus, sillä sen myötä kaupunki välttyi hurjimmilta kommunistityylisiltä hallintorakennushankkeilta ja kuninkaan statusta symboloivien rakennusten tuhoamiselta.

Cetinje sai kuitenkin myös omat mammuttihankkeensa. Kaupungista haluttiin tehdä – suuri ja mahtava – teollisuuskaupunki, ja sinne perustettiin muun muassa kenkä- ja makeisteollisuutta. Nämä tehtaat lopettivat toimintansa kommunismin romahduksen myötä.

Cetinjen mielenkiintoa lisää myös sen sijainti. Kaupunki sijaitsee lähellä Lovćen nimistä pyhää vuorta, josta Montenegro on saanut nimensä. Jätämme tämän kuninkaallisen kaupungin taaksemme ja suuntaamme Lovcenin kansallispuistoon. Otimme kuitenkin mukaamme hieman kuninkaallista taikapölyä.

Kolasinista Sveti Stefaniin – koko kattaus

Heräsimme aamulla Kolasinin aurinkoiseen aamuun. Suunnittelimme automatkan jatkamista Kolasinista etelään Moraga kanjonia seuraten Podgoricaan ja lopuksi jäisimme yöpymään Cetinjeen. Lonet Planet matkaopaskirjaan tutustuneena, tiesimme, että tuleva ajoreittimme olisi jälleen maisemallisesti vaikuttava. Laskeutuisimme vähitellen tasamaalle ja siitä ajaisimme kohti merellistä rantamaisemaa. Reitin varrella olisi maisemien lisäksi myös muutama muikea ”pakko nähdä kerran elämässä” nähtävyys makupalana. Timo oli kehittänyt itselleen vuosien työ- ja vapaaajan matkustuskokemusten saatossa erinomaisen 3D kartanlukutaidon. Hän osasi valita reitit, jotka eivät välttämättä ole helpoimpia, mutta niiden varrella oli paikkoja, jotka tutkimusmatkailija Robert Waltonin sanoin ”voittavat ihmeellisyydessään ja kauneudessaan maapallon kaikki tähän mennessä asutut seudut.”

Päivä lähti osaltani kuitenkin tahmeasti liikkeelle. Pää oli edellisten päivien upeista elämyksistä täynnä. Olo oli kuin runsaan ja maittavan illallisen jälkeen. Ei jaksanut enää palastakaan. Mielen ja muistini kovalevy alkoi uhkaavasti täyttyä.

En tiedä liittyikö kylläisyyden tunne aikuisuuden ikään vai oman persoonani muutokseen, mutta tuntui, että nykyisin tarvitsin kaikelle näkemälleni ja kokemalleni yhä enemmän aikaa sulatteluun. Aikaa kerrostaa tapahtuneet omiin aiempiin kokemuksiin ja suhteuttaa asioita toisiinsa. Tunsin vahvasti tämän muutoksen, nuorempana oli huomattavasti helpompi kääntää sivua, ohittaa tunteet ja hypätä seuraavaan tarinaan.

Huomaan olevani matkalla mukana kaikilla aisteilla. Jokainen tilanne ja tapahtuma – niin positiivinen kuin negatiivinen- luo minut uudelleen, pursottaa liima-ainetta identiteettini rakenteisiin. Myönteisesti ajateltuna tämä piirre tässä aikuisuuden iässä antaa lisävoimaa: se on eräänlainen voimavarapankki. Toisaalta tätä tahmean aamun viestiä on syytä kuunnella, voimmeko oppia siitä jotakin. Olisiko syytä seuraavaa omatoimimatkaa suunniteltaessa, antaa joutilaisuudelle tilaa? Onko tämä jo heijastusta iän tuomasta kristallisoituneesta viisaudesta?

Starttaamme auton käyntiin. Matkan on edettävä, sillä muutaman päivän päästä meidän täytyy olla jo Suomessa. Hyväksyn kuitenkin tahmeuden ja katselen maisemia raukein silmin

Podgorica

Autotie johtaa Podgoricaan, Montenegron pääkaupunkiin (139 100 asukasta). Kun lähestyessämme kaupunkia, havaitsimme, että se hohkaa kuumuutta kuin liedelle unohdettu pata. Ilma suorastaan seisoi hehkuvan hautovana kaupungin yllä. Linnut ahmivat meheviä viikunoita liikkumattomista puista. Kiihkeästi eteenpäin pyrkivä autojono tööttäili synkkää odotusta. Diagnoosimme oli nopeasti tehty – OHI!

img_0230

Pääkaupunki jäi taakse. Rentouduimme. Se oli hyvä päätös. Parempi pysytellä katveessa. Suurkaupungit eivät välttämättä ole mitään sivistyksen huippuja, vaikka matkailukuplassa niin helposti ajatellaan.

Lake Skadar

Lähdemme ajamaan Lake Skadar järvelle, joka sijaisee osittain Barin ja osittain Podgorican puolella. Järvi on Montenegron suurin sisäjärvi. Se on sanoinkuvaamaton kaunis ja monin tavoin ainutlaatuinen, katsoopa sitä millä arviointikriteerillä tahansa. Järvi on laaja (391km2). Bojana joki muodostaa yhteyden järven ja Adrianmeren välillä. Järvi jakaantui kahden valtakunnan herruuteen, yksi kolmasosaa järvestä kuuluu Montenegroon, kolmasosa Albanian tasavaltaan. Montenegron puoli järvestä (40000 hehtaaria) julistettiin kansallispuistoksi vuonna 1983. Selvin ero verrattuna muihin Montenegron kansallispuistoihin, on sen poikkeuksellinen rikas lintu-, kala- sekä kasvillisuuslajikkeisto.

Syömme lounaan järven luoteispäässä – ja ihastelimme näkyä. Vatsa on jälleen täynnä niin konkreettisesti kuin kuvainnollisesti.

ea711f01-977a-4b76-a896-68167cd65b8b

Jatkamme matkaa. Laskeudumme yhä alaspäin kohti Adrianmerta. Maisemat ovat edelleen huikaisevan kauniita. Adrianmeren turkoosi välkehdintä tervehtii meitä jo kaukaa. Meri on suuri ja aava. Silmä lepää sen aallokossa.

Sitten tapahtui jotakin. Aivan kuin tyyneen veteen putoaisi kivi, joka nostaa aaltoja ja sekoittaa pohjamudan. Täyteen ahdettuun kovalevyyni, muistojen turvottamaan aivokuoreen tulee jälkiruuan kokoinen aukko. Näen Sveti Stefanin. Se on kuin kuorrutettu kermaleivos ruokakattauksen huipentumana.

Sveti Stefan

Sveti Stefan on pieni saareke, joka on kuin taivaalta tiputettu keidas.

img_0146

Sillä on oma värikäs historiansa käsityöläisten asutuksesta tämän päivän lomanviettopaikaan. Juuri kun olin herännyt taas innokkaana uusiin elämyksiin, kuulimme, että saari on tällä hetkellä yksityisen kansainvälisen Amanresortin omistuksessa. Vierailu saarella oli mahdollista vain yöpyjille. Hinnat saarella pyörivät alkaen 800 eurossa yöltä, joten ainakin meidän osalta saareen tutustuminen sai jäädä julkisen rannan edustalla ihailemisen asteelle.

Vaikka jäinkin ilman jälkiruokaani, olin ilahtunut. Alan jälleen toipua. Jaksan taas innostua.

Stevi Stefanin edustalla oleva julkinen merenranta, oli täynnä lomailijoita. Paikka on suosittu myös montenegrolaisten keskuudessa. Tätä rantaa, sekä muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Budvaa kutsutaan syystäkin Montenegron rivieeraksi. Alueet ovatkin tärkeitä matkailukeskuksia. Varsinkin Budva tunnetaan hiekkarannoistaan (11 310 metriä), vilkkaasta yöelämästään ja välimerellisestä arkkitehtuuristaan. 15. huhtikuuta 1979 siellä sattui paha maanjäristys. Tuolloin varsinkin vanha kaupunki kärsi pahoja vaurioita.

Viikonlopun lomaruuhka alkoi näyttää jo merkkiään. Tiet olivat täynnä autoja. Täällä on liian ahdasta. Nautittuamme tarpeeksi rantaelämästä, starttaamme auton jälleen. Katsoimme parhaaksi mennä taas katveeseen. Ajoimme taas ylös vuorelle. Yövymme Cetinjessä, joka oli aikanaan kuninkaallinen Montenegron pääkaupunki.

Kolasin – väritöntä värikästä

Ohitimme kauniit Tarat ja tulimme perille seuraavaan etappiin – Kolasiniin. Kolasin (олашин ) on Montenegron yksi tärkeimmistä ja suosituimmista vuoristolomanviettopaikoista. Kaupunki sijaitsee 960m merenpinnan yläpuolella, joten sen rinteet ovat läheistä Durmitoria huomattavasti vaatimattomampia. Paikan suosio johtuu paikan monipuolisista ulkoilumahdollisuuksista. Se on tukikohta suosittuihin Biogradska Gora kansallispuiston vaellusretkiin. Alueen ehdoton vetonaula on siellä sijaitseva aarniometsä, joka on yksi Euroopan parhaiten säilynyt. Myös Biogradsko järvi (1094 metrin korkeudessa) ja sen ympäröivät kävelyreitit ovat suosittuja.

Kolasinin suosio piilee sen vaivattomasta sijainnista (se on vain 71 km pohjoiseen Podgoricasta), hyvistä julkisista liikenneyhteyksistä ja siitä, että täällä on saatavilla runsaasti erilaista ja –tasoista majoitusta. Kesän aikana suosio selittyy sen saamasta maineesta ns. ilmakylpylänä. Paikan korkeus, lämpötila ja kosteus ovat juuri ihanteellisessa suhteessa toisiinsa, joten niiden combo tekee ilmastosta ihmiselle erityisen suotuisan. Olimme siis keskellä ilmastollista ihmiskoetta. Mielenkiintoista. Nuuhkimme ilmaa ja vetelimme sitä täysin palkein keuhkoihimme. Ilman erityisyys antoi vielä odottaa itseään, mutta päätimme antaa tälle näkymättömälle, hajuttomalle ja värittömälle ainesosalle mahdollisuuden. Jos se on aiemmin tunnetusti lisännyt paikalla käyneiden ihmisten onnellisuutta ja hyvinvointia, toki annoimme combon vaikuttaa suotuisasti myös meihin. Kaikkea ei meidän ihmisten tarvitse ymmärtää, annetaan siis selittämättömille tapahtumille tilaa elämässämme.

Lähdimme kiertelemään kaupungin pientä keskustaa. Ajattelimme yöpyä paikkakunnan ski resortissa, jota esitteessä kehuttiin nykyaikaiseksi ja moderniksi. Nähtyämme sen silmästä silmään, tiesimme heti, ettei paikka houkuttele meitä. Emme ole valmiita heittäytymään vapaaehtoisesti sen massiiviseen bunkkerimaiseen kitaan. Olimme varmoja, etteivät hotellin paksut betoniseinät ole päästäneet vuosiin paikkakunnan kuuluisaa ilmaa raikastamaan hotellin sisätilaa. Niinhän se on, että kauneus on katsojan silmässä, mutta voin vakuuttaa, että hotelli oli valokuvassa huomattavasti kauniimpi kuin paikan päällä nähtynä. Hotelli oli kuin useimmat hiihtokaupungit, ne näyttävät kauniimmilta lumipeitteisinä.

img_0163

Etsimme siis mieluummin vaihtoehdoksi kodinomaisempaa majoituspaikka. Löysimmekin hyvin pian sellaisen keskustan läheisyydestä. Se oli soma omakotitalo, jonka pihalla seisoi kyltti: huoneita vuokrattavana. Paikkaa piti vanhempi pariskunta, joilla oli yksityinen majatalo. Saimme nauttia montenegrolaisesta pihapiiristä ja sen vieraanvaraisuudesta. Ja siitä kuuluisasta ilmanalasta.

Kolasin pihapiiri

Kiertelimme illalla kaupungin keskustaa ja söimme paikkakunnan lähiruokaa, napostelimme välipalaksi valtavan suuria ja meheviä viikunoita, pulleita mansikoita ja jo hieman ylikypsiä persikoita. Tämä tekee matkailusta elämyksen.

Kaupungissa oli lyhyt, mutta vilkas pääkatu. Sieltä löytyi kaikki tarvittava. Kuten niin monessa muussakin paikassa, myös täällä oli keskuspuisto ja sen reunoilla oli muutamia sodassa säilyneitä kauniita, vanhoja rakennuksia.

Jatkettuamme tutkimusmatkaa, aloimme löytää viitteitä kaupungin salatusta puolesta. Kaupungin vaietusta häpeästä. Asiasta, jonka ihmiset lakaisevat maton alle tai piilottavat takapihalle pressun alle. Täällä olevat piilotettavat asiat olivat todella suuria. Ne olivat massiivisia. Ne olivat The monumentteja, mahtipontisia ja neuvostovaikutteisia patsaita ja rakennuksia. Siellä ne olivat, kaupungin laitamille hylättyinä, eristettyinä entisestä loistonajoistaan. Ajoista, jolloin kaupungissa tuoksui kommunistihenkisten sotilaiden saappaanrasva ja sotilaiden kiväärit kalisivat rytmikkäästi saappaiden korkojen tömähtäessä mukulakiveykseen. Nämä monumentit olivat sotaisan historian ihmisyyden varjoja, meidän ajan virtahepoja olohuoneessa.

Patsaita oli paljon, erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Eräs monumentti oli Heritage museum. Museo oli hyvin raskasrakenteinen betonijärkäle, se oli neuvostovaikutteisen sotapropagandan ruumiillistuma. Sotamuseo näytti hylätylle. Sen ovessa roikkui kellastunut ja auringon paahtama kyltti , josta informaatioteksti aukioloista oli ajan saatossa haalistunut pois.  Meille jäi hieman epäselväksi mitä museo oikein sisälsi, mutta luultavasti rakennus oli jossakin vaiheessa toiminut vankilana toisen maailmansodan aikana.

img_0161

Sotamuseo oli silmiinpistävän ruma. Se ei sopinut mitenkään päin katsottuna Kolasinin ylänkömaisemaan. Mutta se sopi saumattomasti yhteen monumenttaalisten patsaiden, sekä ski resort hotellin kanssa. Täällä ei ole betonia säästelty! Tiesimme löytäneemme Kolasinin monumenttien hautausmaan.

Betoni, tuo arkkitehtuurin muotokielen käenpoika. Sen sanotaan vapauttaneen 1960-luvulla arkkitehdit ja taiteilijat luomaan lennokkaita kaaria ja painovioimia uhkaavia valutöitä. Puhutaan betonibrutalismista (raakabetonin nimi ranskaksi beton brut), taitelijoiden mielestä betonissa sykkii valojen ja varjojen leikki harmaassa pinnassa. Törmäsin joskus vuonna 2010 perustettuun betoniarkkitehtuuria esittelevään Fuck Yeah Brutalismia -kuvablogi sivustolle, josta löytyi satoja mitä mielikuvituksellisempaa betoniluomusta. Kolasinista löytyisi täyttä betonitavaraa sivustolle lähetettäväksi. Niin, betonin graafisuus syntyy taiteilijoiden mielestä valokuvissa edukseen, ja siksi se on kuin luotu internetissä jaettavaksi. Mielikuvitukseni ja kauneusarvoni joutuivat taas koetukselle.

Meitä betonibrutalismi ei oikein sytyttänyt, kehittelimme aikamme kuluksi niille jotain uutta ilmettä. Ne olivat aivan liian isoja piilotettaviksi, joten niihin tulee käyttää käänteispsykologiaa. Tehdään siis niistä entistä näkyvämpiä ja näyttävämpiä.  Ehdottaisimme esimerkiksi japanilaisen taiteilija Kusaman tyylistä ratkaisua:

6cbe3bbb-dc59-44f6-a071-82e3506f7283-collage

Sotamuseo onkin hankalampi, mutta ehkä keravalainen pinkki, 100 hengen neulojaporukan projekti tuottaisi tällekin uuden ilmeen:

img_0172

Kyllä! Tarkoitus ei ole pilkata paikkakunnan kulttuurihistoriaa. Patsaat ja rakennukset vain alkoivat näyttää heti iloisimmilta ja kutsuvimmilta. Tunsimme itsemme heti onnellisemmiksi ja hyvinvoivemmiksi. Ilo kupli näiden uudistuneiden monumenttien keskellä. Uskottava se on, tässä ilmanalassa on todellakin jotakin!

Dobrilovinan luostari – hiljaisuuden monet äänet

0

Taran kauneuden vaikutuspiirissä oli myös kuvauksellisen kaunis Dobrilovinan luostari. Luostarin pihaan ajaessa mieleeni puikahti uskonnollinen sanonta: ”olemme nyt jumalan kämmenellä”. Luostari lepäsi vehreällä keitaalla, ikään kuin kämmenellä, sormet olivat kuin ympärillä kohoavat kalkkikiviset vuorenseinät ja elämänviivana halkoi Tara rotkossa virtaava Tara joki. Ympärillä soi hiljaisuus, vaivoin erotti puiden vaimean huokailun.

Luostari toimii tänä päivänä nunnien pyhättönä. Luostarin perustamisesta tiedetään hyvin vähän, mutta sen perustamisen arvellaan tapahtuneen joskus 1600-luvun alussa. Tällä hetkellä luostarirakennus on pieni ja vaatimaton.

Meille luostaria esitteli eräs siellä asuva nunna. Hän kertoi, luostarin idyllistä, mutta myös luostarin tuhoisasta menneisyydestä: se oli tuhottu ja rakennettu uudestaan useita kertoja historiansa aikana. Idyllin takana on ollut valtavasti vallan käyttöä; eristämistä, vaientamista, kuolemanpelkoa ja hämmennystä. Historia oli täynnä siellä olleiden munkkien hiljaisuuden tukahdettuja huutoa. Jumalan kämmen oli silloin puristuneena.

Tulimme vakavina ulos luostarista. Nunnan esitys oli vaikuttava. Tänne me olimme tulleet, seisoimme molemmat hiljaisina kuulemastamme ja näkemästämme lumoutuneena. Se oli jaettu yhteinen hetki, joka ei sanoja tarvitse. Johann Von Goethen runo kuvaa tätä hetkeä hyvin:

Tuntea joku,
jonka kanssa vallitsee yhteisymmärrys
välimatkoista tai lausumattomista
ajatuksista huolimatta
– se voi tehdä tästä maailmasta
puutarhan. (Johann Wolfgang Von Goethe)

Kolme Taraa – luonnon ja ihmisen sulava liitto

0

Zabljakista ajelimme kohti Kolasinia. Maasto alkoi muuttua yhä enemmän ylänkömäiseksi. Vuoret menettivät hieman terävyyttään ja isot komeat jylhät maisemat sulivat vihreyteen. Oli kuin luontoäiti olisi katsellut aiempaa luomaansa ja päättänyt vaihtaa sisustustyyliään. Hän oli ammentanut jo runsaasti vuorien ja karuuden maisemaa, nyt tarvittiin jotakin vaihtelua. Luontoäiti otti maailman suurimman pensselin käteensä, ja alkoi maalata maisemaa eri värisillä vihreillä. Maisema muuttui hetkessä hätkähdyttävän vehreäksi. Luonto sai erilaisia luonnonkasveja ja puustoa, ilmassa tuoksui lehtivihreän tuoksu.

img_0150

Koska kaikkea ei voi aina aloittaa alusta, jotain vanhaakin piti säilyttää. Luontoäiti säilytti jylhyydestä suuren rotkon ja päätti tehdä siitä kerralla kunnollisen. Nyt ei näyttävyydestä säästelty, rotkosta tuli 78 kilometriä pitkä ja syvimmillään jopa 1300 metriä. Siitä tuli maailman toiseksi suurin heti Yhdysvaltojen Grand Canyonin jälkeen. Nimekseen se sai Tara kanjoni.

c277a5ac-abc0-4095-9480-0b24ff6c16ba

Maiseman tasapainoisuuden vuoksi luontoäiti antoi vesien vuorilta virralta kanjoniin ja loi vesielementin, Tarajoen. Se muodostui Alpeilla, Ospanica- ja Veruša-jokien yhdistyessä. Senkin suhteen luontoäiti oli runsas, Taraoen pituus on 144 kilometriä ja lähellä Bosnia ja Hertsegovinan rajaa yhdistyy Pivan kanssa muodostaen Drinan.

Lopuksi vielä taivaansinen sipaisu ja sisustuksen kruunuksi viritteli valaistuksen, kultaisena kehränä hehkuvan auringon. Maisema oli valmis. Luontoäiti vetäytyi hetkeksi lepäämään.

Sitten tulivat taidekriitikot. Koko alue ja maisema saivat ansaittua tunnustusta: koko Durmitorin kansallispuisto sai maisemana UNESCOn maailmanperintökohteen arvonimen. Oli kuitenkin yksi mutta, sillä käytännönläheiset mieskriitikot sanoivat:
• Maisema on kaunis, mutta miten tuonne rotkon toiselle puolelle päästään? Miten betonisäkit saadaan sinne? Entäs sotajoukot?

Paikalle kutsuttiin kuuluisa Mijat Trojanović. Hän katseli myhäillen ja tyytyväisenä maisemaa ja tiesi saaneensa loistavan mahdollisuuden suunnitella kyvyilleen sopivan, mahtavan sillan – Taran sillan. Silta rakennettiin vuosina 1937 ja 1940 Jugoslavian kuningaskunnassa. Sillasta tuli komea, se oli 365 metriä pitkä, siinä on viisi suurta kaarta; suurin jänneväli oli 116 metriä. Silta rakennettiin poikkeuksellisen korkealle, 172 metriä Tara joen yläpuolelle. Sillan valmistuessa kuuluisa Mijat Trojanović oli entistä kuuluisampi, silta oli silloin suurin ajoneuvoliikennettä kestävä kaarisilta Euroopassa.

Kriitikot olivat tyytyväisiä. Sillasta tuli strategisesti merkittävä ylityspaikka koko alueelle. Tämä tuli todistettua myös toisessa maailmansodassa, jossa sillan ympärillä käytiin kiivaita taisteluja. Se, joka omisti sillan herruuden, oli vallan kahvassa. Kuten yleensä vallan juovuttamien ihmisten käy, he tekevät hurjia tekoja. Silta tuhottiin partisaanien toimesta, koska he halusivat estää vihollishyökkäysten etenemisen. Silta eheytettiin ja lähestulkoon rakennettiin uudestaan vuonna 1946.

img_0058 img_0140

Silta sulautuu todella kauniisti maisemaan. Se on hyvä osoitus liitosta, jonka luonto ja ihmiset voivat hyvässä sovussa tehdä. Nyt silta on yksi alueen keskeisiä turistinähtävyyksistä, ja se on erityisen suosittu benjihyppääjien keskuudessa. Tarajoella harrastetaan myös paljon melontaa ja koskenlaskua.

img_0151

Niin mekin ihastelimme kolmea Taraa: rotkoa, jokea ja siltaa –ja niiden muodostamaa harmonista luonnon ja ihmisen sopuisaa liittoa.

Rajalta kohti Zabljakia – häikäisevä tunnelitie

Yksi häikäisevimmistä tieosuuksista Montenegrossa oli ehdottomasti vuoristotie, joka soljui alussa Piva jokea mukailevasti kohti Zabljakia. Auton sivuikkunasta tien vasemmalla puolella näkyi leikatut, rosoiset kallioseinämät ja tien oikealla puolella avautui henkeäsalpaavan kaunis, laaksossa lainehtiva Pivajoki. Olen käyttänyt jo aiemmin useita veden pinnan kauneutta kuvaavia adjektiiveja, mutta tämä näkymä oli jotakin häkellyttävän ylimaallisen kaunista.

Tie kääntyy juuri ennen Pluzinea päätieltä kohti Trsaa. Pivajoki jäi taakse ja käännyimme kohti sisämaata. Tie alkoi dramaattisesti pitkällä, kapealla, valottomalla ja mutkittelevalla tunnelilla. Kaikki edellä mainitut adjektiivit olisivat yksistään ovat jo riittäviä pitämään autoilijan mielenkiinnon hereillä, mutta kaikkien mutta näiden neljän elementin läsnäolo sai tutkiskelemaan ihmisyyden rajallisuutta ja tieinsinöörin luovuuden rajattomuutta. Tien alku oli kuin hyvä alkusoitto orkesterille, nämä ensimmäiset tahdit lupasivat jotakin aivan uutta ja erilaista. Ja tie lunasti lupauksensa koko matkalla Trsaan. Tie jatkui lukuisten samantyyppisten pitempien ja lyhyempien tunnelien sarjana ja tunneleiden sisällä olevien risteysten jatkumona. Alussa tunneleissa vietetyt sekunnit olivat mykistävän pitkiä, sillä silmät yrittivät mukautua häikäisevän kirkkaan auringonpaisteen jälkeen pilkkopimeään. Autonvalot imeytyivät kuin olemattomiin mustiin kallioseinämiin.

Ohessa youtubesta kopioitu linkki tunnelitien tunnelmaan

Vaikka tämäkin tie oli kapea ja mutkainen lukuisine tunneleineen, tie oli paremmassa kunnossa kuin vastaavanlainen naapurimaassa Bosnia-Herzegoviassa. Tämä tie oli kauttaaltaan päällystetty ja jopa viitoitettu. Kaikkeen näköjään tottuu; Bosnia-Herzekovinassa rotkon reunalla ajamisen jälkeen, tämä tie alkoi tuntua jo kodikkaalta. Osasin jo vähitellen rentoutua – ja nauttia huikaisevista maisemista. Onneksi tieosuus oli nyt hiljainen, se vähensi ratkaisevasti vastaantulevien autojen aiheuttamaa sydämentykytystä.

Trsa

Saavuimme Trsaan, joka osoittautui pieneksi ja hiljaiseksi, muutaman asukkaan kyläksi. Durmitorin kansallispuiston läheisyys oli saanut Trsan kyläläiset jo hieman kehittämään matkailuyrittäjyyttään. Heillä oli muun muassa pieni taverna, terasseja, pieniä puumökkejä vaeltajille, hevosia ratsastajille ja polkupyöriä pyöräilijöille.

img_0053
Maisema alkoi täällä vähitellen muuttua ylänkömaisemaksi. Veden elementit väistyivät ja tilalle tuli laidunmaat, lampaat, heinikot ja jyhkeät kivikot. Tie jatkuu siis yhä kauniina; vuoriston ja laaksojen helminauhana. Pian eteemme tulevat myös Durmitormin kansallispuiston huikeat maisemat. Nautimme näkymää vielä hetken. Kauempaa löytyy Prutaš (2393 m) ( oksa paikallisella kielellä) ja Sedlena Greda (2227 m), joka näytti valtavalta satulalta (sedlo = satula ). Paikalliset ihmiset kutsuvat sitä joskus ”Jumalan satulaksi”.

Nämä huikeat luonnon elementit pistävät sinut nöyrtymään ja uskomaan, että olet vain pieni hiukkanen Universumissa. Eteläpuolelta Durmitor on täysin puutonta ja kaikkialla on kuivaa ja keltaista ruohoa. Yhdessä tämä sinisen taivaan ja harmaa-valkoisen kivikon kanssa, paikka, osoittautui houkuttelevaksi paikaksi valokuvaajille. Ja haavelijoille. Täällä tuntee lempeän tuulen ihollaan, hiljaisuuden korvissaan. On olo, että olet astunut ulos maailmasta, jossa on liikaa informaatiota, liikaa reagointia. Täällä sinulla on oma kivi, jonka päälle voit istua ja se riittää!

Tie jatkui Trsasta hieman leveämpänä. Tai ainakin se tuntui siltä, koska tien sivuilla oli jo paikoin enemmän tilaa. Matkaa Zabljakiin oli reilun kahden tunnin ajomatka, käytännössä reilusti enemmän, sillä tie puikkelehti pitkin vuoristoa ja kivikkoista ylänkömaata. Matkaa hidastivat peltoaukioiden laidoilla maleksivat kotieläimet. Ylängöllä oli isoja lammaslaumoja ja siellä täällä näkyi yksittäisiä paimenia. Kovin kaukana mukavuuksista nämäkin ihmiset asuivat!

Erään mutkan jälkeen huomasimme olevamme keskellä valtaisaa sonnilaumaa. Vuokra-auto tuntui kovin pieneltä ja auton pelti ohuelta sonnien mylviessä ja tömistellessä ikuisuudelta tuntuvan ajan automme ympärillä. Hetkeen sisältyvä kiihkeys huipentui, kun huomasin tuijottavani suoraan sonnin sieraimiin ja seurasin henkeäni pidätellen sonnin sierainten painautumista tiiviisti auton sivuikkunaan. Lopulta pitkä, karhea kieli nuolaisi hetken kestävän matkamuiston auton sivupeiliin. Sillä hetkellä tiesin, että maisemien lisäksi tämä luontohetki tallentui ikuiseksi ajoiksi muistikanaviini ja kehonmuistiini. Onneksemme sonnit olivat tyytyväisellä tuulella, ja vähitellen väistyivät auton tööttäilyihin. Paikallinen maajussi istuskeli tien penkalla ja myhäillen seurasi kaikessa rauhassa tilanteen etenemistä.

Perillä Zabljakissa

Tulimme Zabljakin vuoristokaupunkiin, joka on Balkanin korkeimmalla oleva kaupunki (1450 metriä), joka elää ja hengittää Durmitorin kansallispuiston ja sen reunamilla olevien hiihto- ja laskettelu- ym luontomatkailu mahdollisuuksien kautta. Zabljak sijaitseekin aivan Durmitorin kansallispuiston kainalossa. Kansallispuiston pinta-ala on 390 neliökilometriä ja korkein huippu, Bobotov kuk, kohoaa 2 522 metrin korkeuteen. Kansallispuisto on UNESCOn maailmanperintökohde.

Zabljak kaupunkina ei sinänsä jäänyt erityisemmin mieleen. Lähinnä kaupungin kauneus oli ympäröivässä vuoristossa. Yövyimme pienessä ja siistissä vuoristomotellissa. Tähän aikaan majoitusta oli hyvin saatavilla, vaikka patikoinnissa oli sesonki käynnissä. Koko ajomatkamme aikana aurinko paistoi täydellä terällä, mutta perille saavuttuamme aurinko väistyi. Tilalle tuli harmaankalpea valo, joka pyyhki ylitsemme ja häivytti näkyvyydestä terävyyden. Se antoi kuitenkin vuorille myyttisen vaikutelman. Pilvet tulivat kuin toivottamaan meidät tervetulleeksi ja sulkivat meidät kosteaan syliinsä. Olimme pilvessä!

Säätiedot

San José
hajanaisia pilviä
22.9 ° C
24 °
21.7 °
69 %
4.1kmh
75 %
su
29 °
ma
29 °
ti
29 °
ke
28 °
to
23 °