20.5 C
San José
tiistai, 10.12.2019, 08:43
Koti Blogi

Vanhan naisen sisällä kuplii – Rincon de la Vieja

Nuoruusvuosien eräs suurimmista aarteistani oli pieni pahvinen laatikko, johon oli koottu näytteitä suomalaisista kivilajeista. Mukana oli myös pieni vihko, johon oli kuvattu kivien ominaispiirteitä. Elettiin siis aikaa ennen kaikkitietävää internettiä, suurin piirtein aikaa ennen dinosauruksia eli noin 1970-lukua.

Tuolloin Keski-Suomessa eläteltiin toivetta suuresta malmilöydöstä – ja ihmisiä kehotettiin paikallisen lehden ilmoituksissa pitämään silmät auki ja lähettämään lupaavia malminäytteitä postitse geologian laitokselle tutkittavaksi. Tietenkin minä – noin 13 vuotias Leena Lettipää – osallistuin haasteeseen – ja yritin löytää malmia pienen maatilamme tiluksilta ja lähialueilta. Lähetinkin kaksi malminäytettä. Ensimmäinen näyte toi kiitoskirjeen, jossa kerrottiin kiven olevan ”katinkultaa”, mutta ystävällisesti kehotettiin jatkamaan etsintöjä. Toinen lähetys toikin jo oudon auton kotimme pihalle – ja kaksi asiantuntijaa haastattelemaan minua näytteen löydöspaikasta. Voitte kuvitella miten jännittäviä aikoja elettiin! Ajatella, jos löytöni piristäisi pienen syntymäkuntani alavireisiä työttömyyslukuja! Saisin uuden kiiltävän polkupyörän ja hollannikkaat!

Lähettämäni näyte oli malmia, mutta tarkempi tutkimus osoitti, ettei riittävän suurta ”malmisuonta” löytynyt, eikä kaivostoimintaa koskaan aloitettu. Geologit antoivat kuitenkin minulle kiitokseksi tuon suuren aarteeni: pahvilaatikollinen kiviä. (Kuinkahan moni nuori teini olisi tänä päivänä moisesta riemuissaan?)

Minusta ei tullut geologia, mutta kiinnostus maaperän tutkimiseen on säilynyt. Milloin uinuvampana, milloin se näyttäytyy ohimenevänä kauniiden ja värillisten kivien ihasteluna. Läpi elämäni on kuitenkin säilynyt syvä kunnioitus maaperäämme kohtaan: se on maapallomme iho, kallisarvoinen luonnonvara, jolla on elämän säilymiseen monenlaisia tärkeitä tehtäviä. 

Tuliperäisen maan voimaa

Nämä muistot vyöryivät mieleeni, kun vaelsimme Rincón de la Viejan kansallispuistossa Costa Ricassa. Alue on yli 34 000 hehtaarin alue, joten otimme vain pienen palan kerrallaan.

Seikkailu alkakoon…

Katseltavaa riittää, sillä alueella on tilaa kahdelle tulivuorelle, 32 joelle ja purolle sekä monipuoliselle kasvillisuuden lajeille, runsaalle 300 lintulajin ja laajan villieläimistön ja maaperän monimuotoisuudelle.

Sademetsän siimeksessä

Sijaintinsa ja kokonsa ansiosta tämä kansallispuisto antaa  mahdollisuuden kokea sekä Karibian että Tyynenmeren puolen hyvin erilaiset maaperän diversiteetit. Tyynenmeren rannalla sijaitsevan tulivuoren rinteessä on enemmän kuivaa kuin itäisellä Karibialla päin olevan puolella, jossa tuulet tuovat hyvin runsaasti sadetta vuodessa, pitäen kasvillisuuden rehevänä ja kasvavana koko ajan. Ei siis ihme, että ”itseppinut  geologi” sisälläni jälleen heräsi eloon.

Tulivuori maisemaa Rincon de la Viejan rehevältä puolelta

Viimeinen alueella ollut suuri tulivuoren purkaus oli vuonna 1998. Sen jälkeen toinen tulivuorista, paikan nimen mukainen Rincon de la Vieja on hengitellyt raskaasti, muttei mitään suurempaa purkausta ole ollut.

Suomessa maaperä on maapallon mittapuussa paksua, vaikkei Suomenkaan kallioperä ole yhtenäinen kokonaisuus. Se on aikojen saatossa pirstoutunut useiksi lohkoiksi. Täällä tuliperäisillä alueilla maapallon vaipan päällä oleva kiinteä kuori on Suomeen verrattuna ohut ja siinä on suuria halkeamia. Voidaan jopa sanoa, että maaperä on osittain sulasta kivestä koostuvaa. Siten pienet maanjäristykset ja tulivuorten purkautumiset ovat täällä osa arkipäivää. Vaikka emme ole onneksemme joutuneet kokemaan mitään suurta järistystä, olemme tunteneet ajoittain pieniä tärähdyksiä jalkojemme alla tai nähneet uima-altaan veden epämääräistä loiskintaa. Tosin muutama päivä sitten 5.4 magnitudin maanjäristys sai kattotiilet kolisemaan ja talon epämääräisesti nytkähtämään, mutta mitään näkyvää vahinkoa ei kuitenkaan tullut. 

Joskus aamuisin saattaa myös havaita, että ulkoterassin lasipöydälle on laskeutua punertavaa tuhkaa läheisen tulivuoren Poasin yöllisestä yskähtelystä.

Kuplivaa kuumuutta

Vaeltaessamme kansallispuiston alueella maaperän erityisluonteesta tulee konkreettisesti silmiemme esiin. Kävelyreittimme varrella rikkipitoista liejua höyryttävät fumaroilit, tulikuumat mutakuopat.

Tulikuumaa liejua

Reitin varrella on myös mini-geysyrit, kuplivat harmaat vulkaaniset mutakuopat. Niiden katseleminen on hyvin hypnoottista, ne kuplivat sekunnin välein ja muta roiskuu muutaman metrin päähän. Ympäristössä leijuu vahva rikin tuoksu. Maaperä kuplii ja tutisee kuin hyllyvä kiisseli kupissa. 

Mutakuoppien ääni- ja hajumaailma on mielenkiintoinen

Näimme myös valcanitoja eli  ”pieniä tulivuoria”, jotka höyrysivät kuumaa rikkiperäistä höyryä.

Pienet tuliset tulivuoret höyryävät yötä päivää

Useat pienet tulivuoret on nykyisin aidattu, sillä aukkoon oli pudonnut viime kaudella liian innokas selfien ottaja. Ja onhan se selvää, jos kuumuus pitää kiven sulana, ei ihmisellä ole mitään mahdollisuutta selviytyä.

Kaikkialla on höyryää… Ei parane eksyä polulta

Kävelemme myös sademetsän raikkaudessa. Ohitamme useita maaperän uumenista pulpuavia ja vapaana solisevia vesiputouksia.

Upeita vesiputouksia

Vaelluksen aikana tuli vahvasti esille se, että maapallomme kuorella ja sisällä tapahtuu koko ajan. Usein kuitenkin katse hakeutuu taivaanrannalle, eikä useinkaan tule ajatelleeksi mitä maapallon sisällä tapahtuu. Kaikkea mielenkiintoista!

Onneksi kaikelle löytyy selitys. Ehkei nyt aivan tieteellisesti adekvaatti, mutta selitys kuitenkin. Se on tarina, joka on elänyt sukupolvilta toiselle. Tarinan mukaan alueen luonnonvoimien takana on nainen. Tällä kertaa vanha rouva. 

Legenda Rincon de la Viejan tulivuoresta

Alkuperäiskansojen legenda kertoo prinsessa Curubandásta, heimon päällikön tyttärestä, joka – totta kai – rakastui komeaan ja salskeaan Prinssi Mixcoaciin, vihollisen heimon päällikön komeaan poikaan. Curubandán isä lopetti kielletyn rakkauden, heittämällä tyttärensä kosijan elävänä tulivuoren kraatteriin. Vaikka kielletty kosija oli hoidettu pois, tytär Curubandá ei kuitenkaan totellut isäänsä, vaan hän pakeni tulivuorelle. Hänestä tuli erakko, joka eli loppuelämänsä korkealla tulivuoren rinteellä. Hän opiskeli luonnon lääkkeitä ja kehitti parantavia voimia. Hänestä tuli taitava ja kansan tuntema tietäjä ja parantaja, jonka luokse ihmisiä hakeutui kaukaakin saamaan lääkettä vaivoihinsa ja parannuskeinoja ”vanhan naisen nurkasta”.  Ja siten sanotaan Rincon de la Viejan tulivuoren eli vapaasti käännettynä ”vanhan naisen nurkan” saaneen nimensä.

Vanha rouva saa siis maaperän kuplimaan. Ei siis kannata suututtaa vanhoja rouvia!  

Kuplinta myös hellii ja hoitaa

Kansallispuistossa löytyy myös kuumia lähteitä, joihin oli turvallista istahtaa. Hotellimme, jossa yövyimme, tarjosi mahdollisuuden nauttia hyvin luonnonmukaisista kuumista lähteistä.

Luonnonmukaisia kuumia lähteitä keskellä sademetsää

Ne sijaitsevat keskellä luonnonmukaista sademetsää. Alueella oli kuumat lähteet rajattu erikokoisiin ja lämpöisiin luonnonkivistä muotoiltuihin altaisiin. Altaat ovat eri lämpöisiä +38-40°C. Kuumimmissa ei voi olla kuin hetken, sillä tarkoituksena on nauttia, ei kiehauttaa itseään. Vesi tulee suoraan tuliperäisestä maaperästä, sisältäen mineraaleja, joita ihminenkin sisältää. 

Tulimme paikalle heti aamusta, ja tunnin verran saimme olla kahdestaan – ja tietenkin vartija. Mikä rauha! Oli autuutta liottaa itseään edellisen päivän vaelluksen jälkeen tuliperäisen maan veden lämmössä/ kuumuudessa. Luonnonmukaisuus teki paikasta hyvin autenttisen. Täällä ei ollut mitään kruusattua. Vieressä soljui vapaasti virtaava joki, jonka kylmään veteen oli välillä hyvä pulahtaa vilvoittelemaan.

Pulahdus virtaavaan jokeen teki välillä hyvää

Täällä saattoi myös nauttia veden lisäksi toisesta maaperän terveellisestä antimesta. Mudasta. Kuuman lähteen yläpuolella porisi pata, josta sai ottaa maan mineraaleja sisältävää mutaa levitettäväksi iholle. On kuitenkin oltava varovainen… Hyvin varovainen…

Sen jälkeen, kun muta on levitetty kauttaalleen iholle, muta kuivatetaan auringon paahteessa. Jotta mudan kaikki hyvät omaisuudet pääsevät esille, sen tulee siis kovettua iholle. Puhdistautumista parhaimmillaan. Siinä me olimme yltä päältä mudassa ja katselimme jäykkänä joen kuohua. Keskellä sademetsän villiä luontoa. Säpsähdän. Yhtäkkiä erotan rantakivillä itseään suoraksi venyttelevän käärmeen. Aurinko hellii meitä kaikkia luontokappaleita samanaikaisesti. Käärme loikoilee vain muutaman metrin päässä joen penkereeltä, jossa seisomme ja josta olimme juuri pulahtaneet jokeen. 

Samoilla rantakivillä köllii toinenkin auringonpalvoja.

”Boan sukuinen, erittäin myrkyllinen käärme. Varsinkin kun näyttää olevan naaraspuolinen, ” kertoo valvoja meille.

Kulps! Hetken päästä paikalle saapuu toinen valvoja pitkän kepin kanssa ja tönäisee varovasti, suorastaan hellästi käärmeen takaisin jokeen. Olemmehan kansallispuisto alueella, jossa kaikki oliot kuuluvat luontoon. Näemme kuinka taidokkaasti käärme ui sekä vasta- että myötävirtaan veden kohinasta välittämästä. Käärme on omassa elementissään, me sen sijaan olemme täällä vain vieraina. 

Nämä ovat niitä hetkiä, joissa on vain kohdattava pelkonsa. Tietenkään turhia riskiä ei kannata ottaa, mutta pelon vangiksi ei voi jäädä, muuten moni hieno kokemus jää elämättä. On siis vain mentävä takaisin jokeen, sillä kovettunut muta alkaa todenteolla kiristää ihoa – ja se on pestävä joessa pois-

Olen oppinut jo aiemmin, että sademetsässä vaeltassa on katsottava tarkkaan, mistä ottaa kädellä kiinni. Onko liaani oikeasti liaani, vai mahdollisesti hyvin maastoutuneen käärmeen häntä?

Siispä pelko pois – ja jokeen. Tietoisina, että jokaisessa paratiisissa on omat käärmeensä. 

Puhdistautuneena kiitämme vanhaa rouvaa maaperän antimista ja lähdemme takaisin hotellille. Poistuessani nappaan pienen kiven taskuuni, olkoon se ensimmäinen näyte uudessa tuliperäisen maaperän kivikokoelmassani.

Maaperän tutkimuksemme siis jatkuvat…

Ps. Olen kirjoittanut käärmeistä aiemminkin. Jos jotain kiinnostaa, se löytyy tästä linkistä.

Ajan ulottuvuuksia – ajatuksia Conchalin rannalta

Aurinko helottaa taivaan täydeltä ja vieno merituuli sekoittaa hiukset pörrölle. Jokaisella askeleella jalkamme uppoavat syvälle lämpimään, pehmeään hiekkaan. Katseemme etsii varjoa, sillä emme ole enää pitkään aikaan tulleet rannalle ruskettuaksemme. Kuten nuorena. Muistatte varmaan ajan, jolloin ruskettumisen maksimoinniksi iho rasvattiin vaseliinipohjaisilla voiteilla. UV-aurinkorasvoja tuskin oli edes saatavilla pienempien kauppojen hyllyillä. Innokkaimmat tehostivat kasvojen ruskettamisen folio-paperilla Huh! Tuolloin vain auringon nousu ja lasku olivat ainoita rusketuksen rajoja.

Tänä päivänä tulemme rannalle oleillaksemme, nukahtaaksemme rannan kohinaan. Leijuaksemme merituulen mukana aikaan, joka ei ole enää sama ja suora, tasaista tahtia tikittävä, vaan se tanssii ja pyörii, menee kiepille itsensä ympärille. Aika, joka ei kulu, vaan joka hengityksellä laajenee ja lisääntyy. 

Erilaisia rantoja – eri vahvuuksia

Löydämme rannalta puiden oksistojen alta suojaavan katveen. Levitämme isot rantapyyhkeet hiekalle ja valmistelemme siihen päiväleirin. Tähän aikaan vuodesta rannoilla on hyvin tilaa, sillä Costa Ricassa on vielä ”low season” eli aika, jolloin turistit ja paikalliset lomailijat loistavat poissaolollaan. Joulukuusta maaliskuuhun tälläkin rannalla näkymä on jo aivan toinen. Lomailijoita riittää ja silloin me vuorostamme loistamme poissaololla.

Costa Ricassa rantoja riittää sekä Tyynenmeren että Karibianmeren puolella. Olemme nyt Tyynenmeren puolella Guoanacasten alueella Playa Conchalin rannalla.

Costa Ricassa riittää rantoja sekä Karibian että Tyynenmeren puolella

Nyt on erinomainen aika tutustua uusiin ja erilaisiin rantakohteisiin. ”Low seasonin” aikana hotellit ovat kohtuullisissa hinnoissa – ja palvelu erinomaista. Itse suosimme pieniä ja siistejä perhehotelleja kahdestakin syystä. Ensinnäkin haluamme, että paikalliset saavat työtä ja elantoa, toisaalta siksi, että pienet perhehotellit ovat vain kertakaikkiaan isoja kansainvälisiä hotelliketjuja persoonallisempia. Niissä on kodin tuntu, kuten Conchal—hotellissa, johon itse tällä kertaa majoituimme. Väriä ja omaleimaisuutta riittää!

Conchal hotelli – pieni persoonallinen perhehotelli

Tiedämme jo kokemuksesta, että rantaa etsiessä kannattaa tehdä etukäteen tutkintaa, sillä eri rannoilla on omat vahvuutensa. Joku rannoista soveltuu hyvin surffaukseen ja toinen snorklaamiseen. Tai oleiluun ja uintiin – ja juuri sellaista rantaa tällä kertaa etsimme. Sen vuoksi kävelimme Guoanacasteen yhden pisimmän rannan Playa Brasiliton ohi, sillä sen harmaa hiekka ja kova merenkäynti ei houkuta rannalla loikomiseen.

Play Brasilito – ei kaikkein kaunein ranta

Paikallisilla asukkailla on Playa Brasilotossa omat rantahökkelinsä, joka tietenkin lisää rannan autenttisuutta, mutta onhan se todettava, ettei tämä ranta ole todellakaan alueen kauneinta osaa. Siksi jatkamme kävelemistä sinnikkäästi eteenpäin ja pian hiekka jalkojemme alla vaalenee ja rantaviiva muuttuu viehättäväksi. Olemme tulleet perille etsimäämme Concahlin rantaan.

Conchalin rannan rauhaa

Nimensä Conchlin ranta on saanut miljoonista pienistä murskatuista simpukoista, jotka muodostavat rannan hiekan. Sen sanotaan olevan on yksi Costa Rican kauneimmista rannoista, sillä vesi on kirkasta turkoosia ja merenkäynti on yleensä rauhallista. Siksi siinä on myös hyvä uida, joten sen suosion ymmärtää hyvin perheiden keskuudessa. 

Tuntuu, että valkeaa simpukkaista hiekkarantaa riittää silmän kantamattomiin. Vain muutama muu ihminen kävelee tai makoilee hiekalla. Ei kovaa musiikkia, ei rantabaareja, ei kaupustelijoita, ei mitään tai ketään, mikä rikkoisi meren pauhun ja tuulen kohinan yllämme kasvavien puiden latvustossa.

Varjossa on hyvä levätä

Näemme vain lintuja ja oravia päivän arkipuuhissa. 

Oravalla päiväpuuhat

Ajan raukeus

Haukotuttaa. Lihakset alkavat lämmetä rantapyyhkeen alta huokuvassa hiekassa. Aika tuntuu menettävän merkityksensä. Nykyään on olemassa monenlaista aikaa. On minuutteja, tunteja, päiviä, tuota tuttua lineaarisesti tikittävää aikaa. Haukotus. On laatuaikaa, joutoaikaa, omaa aikaa, yhteistä aikaa. On aikaa, joka loppuu kesken. On aikaa, joka ei kulu millään. Odotteluaikaa.

Nuorempana aika oli vastauksia hakevaa. Aika oli elämän kokoinen kysymys. Tässä iässä aika on kutistunut ihmisen kokoiseksi. Pieniksi hetkiksi. Yksityiskohdiksi. Elämme ajassa, jossa vielä voi mennä ja valita. Ei enää tarvitse tutkia ja kokea kaikkea, sillä alkaa ymmärtää, mikä itselle on tärkeää, mikä on oikeasti kiinnostavaa. 

Meren pauhussa on jotain samaa kuin ajassa. Siinäkin on voimaa, uhmaa ja taltuttamattomuutta. Sitäkään ei voi kukaan valjastaa vain omaan käyttöönsä.

Rannan iloja

Päivä rannalla tekee nälkäiseksi, vaikka suurin ponnistus oli kääntää kylkeä ja kastaa itseään välillä meressä. Illalla suuntaamme Play Brasiliton rannalle, jonka ohitse päivällä kävelimme. Pian alamme ymmärtää juuri tämän rannan erityisvahvuudet. Rannalla sijaitsee ravintolat – ja se on ehdottomasti paras paikka kokea upeat auringonlaskut.

Ravintola suoraan rantahietikolla

Löydämme viehättävän ravintolan, jossa pöydät on aseteltu rantahiekalle. Pimenevässä illassa on oma tunnelmassa.

Tunnelma on hyvin elokuvamainen. Aika alkaa liukua silmissä kuva kuvalta. Pieninä hetkinä. Yksityiskohtina.

Koira haukahtaa. Hevoset. Ihmiset ratsastavat kohti auringonlaskua…

Ja juuri sillä hetkellä Brasiton rannan harmaa hiekka alkaa sädehtiä, aika alkaa tanssia taivaanrannalla kaikissa sateenkaaren väreissä. Edessämme avautuu uskomattoman, sanoinkuvaamattoman kaunis auringonlasku!

Sitä kuvittelee jo tässä iässä nähneensä maailman kauneimman auringonlaskun, kunnes.. sen näkee taas!

Taas maailman kaunein auringonlasku!

Näky on samaan aikaan tiivis ja tiheä sekä herkällä tavalla intensiivinen. Nämä hetket ovat enemmän kuin vain tämä hetki. Ne ovat muistin rakennusainetta.

Aika, joka ei kulu mielen poimuista koskaan pois!

Juopon merimiehen kävely – Lusikallinen tico-maustetta SoTe soppaan!

Sanotaan, ettei tiikeri pääse raidoistaan, eikä terveyshallintoa leipätyökseen tehnyt professori sosiaali- ja terveysjärjestelmän pohdinnoista. Totta se on; seuraan edelleen Suomen sote uutisointia, tosin analyyttisyyteni on vaihtunut lähinnä huvittuneisuuteen, ihmettelyyn – ja välillä myös ärsyyntymiseen. Vaali toisensa jälkeen poliittinen valtapeli huuhtoo asiantuntijoiden esittämät faktat näkymättömiin ja saman jauhanta jatkuu eri säveleillä. Soten kehityskulku näyttää seuraavan vääjäämättä taloustieteissä esiintuotua teoriaa talouden satunnaisvaihtelusta, jota luonnehditaan ”juopon merimiehen kävelynä.”

Juopon merimiehen kävely

Teoriassa: Oletetaan baarista tukevassa humalassa lähtevä merimies. Oletetaan tilanne yksiulotteiseksi:

Merimies (= ”uudet sotehaasteet”) pullautetaan baarista kadulle (= vaalien jälkeen valittu hallitus), jota edustaa lukusuora. Baarin ovi on lukusuoran kohdassa x=0. Pisteessä x=L, kadun toisessa päässä sijaitsee oja. Merimies voi astua lukujanaa vasemmalle (negatiiviseen suuntaan) tai oikealle (positiiviseen suuntaan), kummatkin vaihtoehdot ovat yhtä todennäköisiä ja askelet ovat vakiopituisia. Teoria ennustaa, että merimies päätyy täysin varmasti, eli todennäköisyydellä yksi, ennemmin tai myöhemmin ojan pohjalle. Lievennyksenä tähän voi sanoa, että ehkä merimies sammuu ennen kuin päätyy ojaan. Se johtuu siitä, että ei ole olemassa mitään äärellistä askelmäärää, jota ennen jo aivan varmasti oltaisiin ojassa.” (Wikipedia).

Kuulin tämän kiinnostavan talouden satunnaisvaihtelua kuvaavan teorian ensimmäisen kerran taloustieteen professori J. Kinnusen väitöstilaisuudessa – ja linkitän sen nyt sumeilematta Soteen.

Tästä ”merimiehen kävely” mielikuvasta juontuu asiaan liittyvä huvittuneisuuteni. Sote hoipertelua on jatkunut jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta, eikä muutosta ole näkyvissä. Ja tästä seuraa myös ihmettelyni; miten paljon hyvää tutkimustietoa valuu käyttämättömänä merimiehen mukana ojan pohjalle. Ärsyyntymiseni nousee pintaa usein siinä kohtaa, kun huomaan vuosi vuoden jälkeen, kuinka jo muutenkin ylityöllistettyjä alan asiantuntijoita ja tutkijoita pyydetään antamaan sote lausuntoja, tekemään yhteenveto raportteja ym, jotka kuitenkin sivuutetaan poliittisessa päätöksenteossa pelkkänä aiheeseen johdatteleva retoriikkana.

Suomella on näköjään vielä varaa tähän tietohävikkiin!

Costa Rican sote – lyhyt oppimäärä

Hyvät lukijat – ja professori ja tutkija kollegani! Olen tutustunut Costa Rican terveydenhuoltoon (sosiaalipuoli jääköön nyt maininnan asteelle) hyvin pinnallisesti, joten annettakoon anteeksi jos jokin tärkeä elementti jää huomiotta. Kieltämättä välillä käväisee mielessä, että tästä aiheesta saisi hienon vertailevan tutkimushankkeen. Muutama väitöskirjan tekijä löytäisi vaivattomasti mielenkiitoisen aiheen. Mutta aina, kun mieleni lähtee liikaa liitämään, siirrän katseeni taivaanrannalla hitaasti lipuviin pilviin, oikaisen jalkani ja juon pitkän hörpyn omien kahvipensaiden pavuista jauhettua kahvia ja totean: ”Annetaan nuorille ja innokkaimmille tilaa.

Mutta kaiken kaikkiaan tutkijakollegoiden kanssa tehtyä tutkimusyhteistyötä muistelen lämmöllä. Samoin kaikkia kohtaamiani opiskelijoita. Sitä intoa ja oppimisenhalua! Suomessa on uskomaton määrä olemassaolevaa, mutta myös piilotettua tietovarantoa.

Asiaan…

Lähes minkä tahansa standardin mukaan Costa Rica on Latinalaisen Amerikan vakaimpia valtioita. Sillä on todettu olevan myös alueen paras terveydenhuolto ja vahvin sosiaaliturva. Maailman terveysjärjestön tilastotiedot sijoittavat Costa Rica maailman kärkisijoille pitkän elinajanodotteen vuoksi. Erityisesti Nicoyan niemimaan alue, Tyynenmeren pohjoisrannikko on todettu olevan yksi maailman terveellisimmistä asuinalueista. Tutkijat ovat havainneet, että asukkaat elävät keskimäärin pidempään ilmaston, ruokavalion ja muiden tekijöiden yhdistelmän ansiosta. Lasten kuolleisuus on laskenut, hygieniataso on kohonnut.  Suunta on siis oikea. Valtio käyttää 20 % BKT:sta väestön terveyden- ja sosiaalimenoihin.

On kuitenkin muistettava, että Costa Rican väestöstä vielä noin 20 % elää köyhyydessä tai köyhyysrajan alapuolella? Mitkä ovat köyhyyden syitä Costa Ricassa? 

Suuri osa vastauksesta löytyy tuloeroista.  Laaja tutkimus on osoittanut, että tuloerot korreloivat korkeamman köyhyysasteen kanssa.  Ja epäilemättä tuloerot ovat eräs tärkeimmistä köyhyyden syistä Costa Ricassa. Kuten tiedämme, tällä voi olla vakavia seurauksia. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) on todennut, että tuloerot voivat aiheuttaa talouden hidastumisen. OECD esittää eriarvoisuuden vähentämiseen ”lääkkeeksi”  yksinkertaisesti sitä, että kannustetaan naisia työelämään ja tarjoamalla paremmat mahdollisuudet päästä laadukkaampiin työpaikkoihin.  

Hallituksen ylläpitämä terveydenhuoltojärjestelmä eli Caja

Costa Ricassa on olemassa kaksi järjestelmää, joihin molempiin ulkomaalaiset pääsevät tietyin edellytyksin: valtion ylläpitämä yleinen terveydenhuoltojärjestelmä, Caja Costarricense de Seguro Social (CCSS), joka tunnetaan nimellä Caja, ja yksityinen järjestelmä. Näyttää siltä, että molempia rinnakkaisia terveysjärjestelmiä päivitetään jatkuvasti – uusia sairaaloita, uusia laitteita ja parannuksia henkilöstön koulutukseen tehdään jatkuvasti.

Kuva internetistä

Caja Costarricense de Seguro Socialilla (CCSS) on valtion tukema sairaala- ja klinikkaverkosto, joka koskettaa koko maata. Se on ensisijaisesti vastuussa tarjota edullisia terveyspalveluita Costa Rican väestölle. Kyseinen järjestelmä on toiminut Costa Ricassa viimeisen 60 vuoden ajan – ja viimeisen vuosikymmenen ajan sen sanotaan olevan ylikuormitettu. Maksutasot määräytyvät kuukausitulojen (vähennettynä elinkustannukset) perusteella, ja ne vaihtelevat paikallisella väestöllä välillä 5,18% ja 10,69%.

Costa Ricassa asuvat ulkomaalaiset, joilla on oleskeluoikeus (kuten pensionado tai residensia) voivat liittyä CCSS: ään. Itse asiassa vuonna 2010 hallitus pakotti residenssiläiset Cajan jäseniksi. Kuukausimaksu on 7% – 11% hakijan kuukausituloista. Puoliso on vakuutettu ja voi liittyä Cajaan tämän maksun perusteella.

Julkisessa Caja-järjestelmässä on noin 30 sairaalaa ja vähintään 250 klinikkaa koko maassa, jotka palvelevat maan lähes viittä miljoonaa asukasta.Caja-katetta rahoitetaan pääosin edellä mainitusta palkkaverosta.  Aivan matalan tulotason asukkaat eivät tarvitse maksaa Caja-järjestelmän maksua. Nämä ihmiset saavat ilmaista terveydenhuoltoa – ja sitä rahoitetaan pääasiassa ylellisyystuotteista kannetulla verolla.

Muille Caja maksu siis mahdollistaa hoidon saannin. Kaikki lääkärintarkistuksista reseptilääkkeisiin ja suuriin leikkauksiin.

Turistit ja vierailijat voivat käyttää Cajan palveluita vain hätätilanteissa. Matkavakuutus on siis hyvä olla!

Yksityinen

Vaikka kaikki Costa Ricassa asuvat kansalaiset kuuluvat julkisen Cajan piiriin, monet Costa Ricalaiset ja ulkomaalaiset valitsevat lisäksi myös yksityisvakuutuksen.  Yksityisen kattavuuden edut ovat samat kuin Suomessakin, esimerkiksi saatavilla on enemmän lääkäreitä ja korkeanpitasoisia sairaaloita sekä lyhyemmät hoitoon pääsyajat.

Länsimaalaiset käyttävät hyvin usein yksityistä terveydenhuoltoa, joka on tutkitusti korkealaatuinen. Kehitystyöstä huolimatta kustannukset ovat pysyneet myös yksityisellä sektorilla alhaisina verrattuna Yhdysvaltojen ja jopa Euroopan maiden kustannuksiin. Terveydenhuollon kustannukset ovat noin kolmasosa tai viidesosa siitä, mitä maksaisit esimerkiksi Yhdysvalloissa hoidosta riippuen. Myös lääkkeet ovat täällä halvempia. Myös hammashoitoa tarjotaan huomattavasti halvemmalla kuin Yhdysvalloissa. 

Yksityisen sektorin edullisuus ja laadun varmuus on herättänyt ilmiön, joka tunnetaan nimellä ”lääketieteellinen matkailu.” Polvi-, lonkka ym korjausleikkaukset ja tietenkin kosmeettiset leikkaukset houkuttelevat terveysturisteja Costa Ricaan.  Hammaspuolella implantit ja hampaiden valkaisu ovat suosittuja. 

Monet lääkärit, etenkin yksityisissä käytännöissä, puhuvat englantia ja ovat saaneet koulutusta Euroopassa, Kanadassa tai Yhdysvalloissa.

Myös silmälääkäri palvelut ovat suosittuja

Costa Ricassa olemassa kolme suurta, yksityistä modernia sairaalaa, joita suurin osa ulkomaalaisista käyttää: CIMA-sairaala Escazússa, Clínica Bíblica San Josessa ja La Católican sairaala San José-Guadalupessa.  Kaikki nämä palvelut ovat maan pääkaupungissa San Joséssa ja sen ympäristössä. Ne ovat ymmärtääkseni JOint Commision Internationalin sertifioimia.

Tässä yksityisessä järjestelmässä asiakas voi maksaa käteisellä tai käyttää vakuutusta, mukaan lukien jotkut Yhdysvaltojen ja Euroopan vakuutukset sekä Costa Rican yhtiöiden tarjoamat vakuutukset.  Esimerkiksi Costa Rican hallituksen monopoliaseman Instituto de Seguro Nacional (INS) sairausvakuutus on paikallisten asukkaiden käytettävissä, jotka ovat sidoksissa lääkärien, sairaaloiden, laboratorioiden ja yksityisen sektorin apteekkien kanssa. 

Kultainen harjas:)

Mielenkiintoista on, että Costa Ricassa julkinen ja yksityinen nähdään toisiaan täydentäviä palvelujärjestelminä, ei kilpailijoina. Hmmmm. Kaikenlaista mielenkiintoista. Ehkä voisin sittenkin joku päivä luennoida aiheesta. Muistan luentosalien tuoksun… Pöytien kolinan, tietokoneiden kuumentavan hehkun…

Nostan pikaisesti katseeni taivaalle ja katson kuinka suuri valkoinen pilvenhattara lipuu ylläni ylväästi ohitseni. Tunnen kuinka tiikerinraidat haalistuvat ja tilalle alkaa kasvaa leijonan kultainen harjas.

… ja Suomessa merimies jatkaa hoiperteluaan…

Kohta se tulee, aivan kohta! – Costaricalaista elämäntyyliä oppimassa

Taloomme on tulossa valokuitu nettiyhteys. Suomalaisittain se ei ylittäisi uutiskynnystä, siitä ei mainittaisi edes kavereille, mutta täällä Costa Rican vuorilla nopeampi nettiyhteys on ISO juttu. Lähi naapurimme ovat kertoneet odottaneensa tehokkaampaa yhteyttä jo vuosia. ”Kohta se tulee, aivan kohta,” on heille vastattu säännönmukaisesti – ja nyt hartaan odotuksen jälkeen, vuosien päästä peräti jo kaksi naapureistamme ovat jo saaneet uuden nettiyhteyden. Ja se myös toimii.

Me vielä odotamme. Mutta kohta se tulee, aivan kohta…

Omatahtoinen netti

Onhan meillä nytkin talonetti, 1 megan suuruinen, laiskanlainen ja oman tahdon omaava virtuaalinen pikselimuunnin. Olemme jo sopeutuneet sen oikuttelevaan luonteeseen ja pelkäänpä, että minun tulee sitä vielä ikävä. Nykyinen nettimme ei mahdollista liiallista ruutuaikaa eikä anna edes tilaisuutta sukeltaa liiaksi netin lonkeroisiin syövereihin. Jos sataa vettä tai taivaanrannalla kuuluu ukkosen kuminaa, tiedämme, että nettimme menee hyvin todennäköisesti poikki tai ainakin se pahasti pätkii. Jos Timo kuuntee jazzradiota tai kansainvälisiltä kanavilta klassista, en voi samanaikaisesti lukea uutisia tai vaihtaa kuulumisia somessa. Ja kuten nyt, kun kirjoitan uutta postausta blogiimme – ja varsinkin, kun siirrän valokuvia blogialustalle, kaiken muun nettitoiminnan on pysähdyttävä talossamme.

Vanha oman tahdon omaava nettimme

Olenkin oppinut ennen blogin avaamista tarkkailemaan taivaalle ja seuraamaan pilvien liikkeitä. Kuuntelemaan taivaan rantaa ja tuulen kohinaa. Uskomatonta, mutta totta, tuo kaikki tuntuu tällä hetkellä hyvin luontevalle – ja juuri tätä kaikkea minun saattaa tulla ikävä!

Tuleeko sade vai ei?

Costa Ricassa on toki toimivat yhteydet kaupungeissa ja taajamissa, mutta onhan se todettava, että olemme Suomessa tietotekniikka (ja tietoturva) asioissa huomattavasti pidemmällä. Siksi myös nettipalvelujen hinnat ovat täällä korkeammat kuin mihin olemme Suomessa tottuneet.

Erilaisia (outoja) tapoja

Uuden nettiyhteyden saaminen vaati tietenkin uuden nettisopimuksen tekemistä. En aio rasittaa teitä kaikilla byrokraattisilla käänteillä, joita olemme (tai jota Timo on lähinnä) joutuneet uuden sopimuksen saamiseksi käymään läpi. Paikallinen virasto on jo sinänsä kokemisen arvoinen paikka. Vartija tarkistaa jokaisen sisääntulijan henkilöllisyyspaperit ja tutkii meidät metallinpaljastimella ja kurkistaa laukkuun. Mitä ihmettä täällä on ryöstettävää?

Tämä on sikäli yllättävää, ettei Costa Ricassa ja varsinkaan täällä pienessä Atenasin kaupungissa useinkaan näe vartijoita (pankeissa kylläkin aina) tai poliiseja, kuten muissa Keski-Amerikan maissa, saatikka Etelä-Amerikassa.

Paperibyrokratian vuoksi jouduimme palaamaan virastoon saman päivän aikana useaan kertaan – ja joka kerta sama juttu: henkilöllisyyspaperit, metallinpaljastimeen ja laukun tutkinta. Aurinkolasit ja hattu pois. Tosin kaikki tapahtuu ystävällisessä ja palveluhenkisessä ilmapiirissä.

Mielenkiitoista oli myös kokemuksemme, joka tuli vastaan, kun otimme kännyköihimme paikalliset prepaid liittymät. Täällä on kilpailevia puhelinliittymiä,kuten ylikansalliset Moviestar, Claro ja paikallinen Kölbi. Astelimme Claron toimistoon ja saimmekin avattua liittymät hyvin jouhevasti. Kun olimme käyttäneet loppuun prepaid liittymään ladatun puheajan, palasimme toimistoon ostamaan lisäaikaa. Toimistossa istui kolme virkailijaa toimettoman näköisenä – ja totesivat etteivät he voineet myydä oman firmansa tuotetta eli lisäaikaa. Sen sijaan he ohjasivat meidät viereiseen rakennukseen, jossa ostos oli mahdollista. Mutta hetkinen… viereinen talo on apteekki! Astellessamme sisälle apteekkiin, olin vakuuttunut, että olemme piilokamerassa teemalla ”näin turisteja jekutetaan”. Mutta ei, päästyämme salvoja ja lääketablettia ostavien asiakkaiden jälkeen jonossa kassalle, he möivät meille prepaid liittymiin lisäaikaa ja saimme erittäin hyvää palvelua.

Tämähän se on täällä erityisen mukavaa. Opetella maan tapoja ja purkaa omaa logiikkaa, joka on syntyjään omasta kulttuurista. Kävellessäni Suomessa kauppaan, tiedän tasan tarkkaan, mistä löydän hiivaa leivontaan, mutta täällä en edes tiedä, millaista hiivaa he käyttävät. Mielenkiintoista. Kuten se, että kuvittelin, että neulaa ja lankaa saa kangaskaupasta, mutta ei. Sitä saa toria vastapäätä olevasta sekatavarakaupasta. Hiirenloukkujen ja paperiservettien välistä. Kyllä elämää kannatteleva logiikka voi olla niin erilaista!

Jossakin kuuluu kuminaa…

Taivaanrannalta kuuluu kuminaa. Alkaa olla kiire kirjoittaa tämä loppuun ja julkaista. Vielä pari (..pätkii..) kuvaa ja sitten (…pätkii) tämä kaikki on val..

Piip piip piip….

Pisaroita poskilla – Paluu Costa Ricaan

Asettelen tuoleja pyöreään rinkiin talomme ulkoterassille. Pian terassi täyttyy lähialueen naapureista ja iloisista huudahduksista. Ulkona pimenevä ilta ja vesisateen tasainen ropina luo tunnelmallisen taustan tapaamiselle. Costa Ricassa on nyt sadekausi, mikä tarkoittaa yleensä sitä, että aamupäivisin paistaa aurinko täydeltä terältä ja iltapäivisin alkaa sataa. Joko tihkuttaen tai kaatamalla. Ilma pysyy kuitenkin lämpimänä – ja täällä vuorilla kosteus säilyttää miellyttävän raikkauden

Sadepilviä

Kokous alkaa. Tunnemme osan ihmisistä, osa sen sijaan on tuntemattomia. Espanjankielinen puhe solisee korviini kuin sointuva laulu, välillä kuulen englanninkielisiä välisointuja. Katseemme kohtaa mieheni Timon kanssa ihmisjoukon lävitse. Arvaa sanomattakin, mitä hän ajattelee:
”No, mitäs sanot Leena? Olisitkos arvannut vuosia sitten, että isännöisimme tänään Costa Ricassa paikallista vesihuoltojärjestelmää kehittävää kokousta? Että miettisimme yhdessä veden johtamiseen liittyviä kysymyksiä meille itsellemme ja paikallisille vedenkäyttäjille?”

Hymyilen takaisin: ”Enpä totisesti olisi uskonut!” Vaikka toisaalta olen vähitellen alkanut uskoa, että näinkin voi käydä, kun uskaltautuu maailmalle ja katselemaan sitä erilaisista vinkkeleistä.

Tunnen lämpimän tunnelman sukeltavan ihoni alle. Erotan espanjankielisiä sanoja, jotka toistuvat puheessa: caño de agua (vesijohto), mantenimiento (huolto) ja communidad (yhteisö). Paikallinen projektinjohtaja esittelee asiaansa, hänen pieni poikansa kiemurtelee hieman tylsistyneenä isänsä sylissä ja imee kaiken aikaa yhteisöllisyyttä itseensä.

Yhteinen asia

Meillä on tällä hetkellä oma yhteinen kaivo muutaman naapurin kanssa. Se on ollut toimiva järjestelmä, mutta toki siinä on omat haavoittuvuutensa. Nyt provinssin hallitus on päättänyt laajentaa julkista vesijohtojärjestelmää myös tänne vuorille. Kuten Suomessakin, tontinhaltijat kustantavat itse vesijohdot ym, mutta erityistä täällä on se, että myös muihin kustannuksiin vesijärjestelmää käyttävät ihmiset osallistuvat talkootyön periaatteella. Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että provinssin hallitus maksaa vain osan (mm. Insinöörien palkat), muutoin käyttäjät maksavat kulut joko rahalahjoituksin tai konkreettisena työnä (kaivamalla putkille ojaa). Projektinvetäjä korostaa puhtaan veden merkitystä vuorella asuville vähempivaraisille ihmisille. Totta! Suomessa vesihuolto mielletään usein itsestään selvyydeksi. Vesi tulee hanasta ja vasta sen puute havahduttaa usein meidät huomaamaan sen, kuinka arvokas asia se on – ja kuinka välttämätön palvelu jokapäiväisen elämän sujuvuuden kannalta. Puhdas talousvesi, kattava verkosto turvaa terveyden ja elintason sekä minimoi haitalliset ympäristövaikutukset. Olemme siis tänään tärkeän asian äärellä.

Maisemaa vuoristossa.

Pura vida -projekti

Olen aiemmin työelämässäni tutkinut ja kirjoittanut projektinjohtamisesta tieteellisiä artikkeleita ja pari kolme kirjaakin – ja huvittuneena ajattelen niiden toimivuutta tässä kontekstissa. Tavoite on toki kirkas: tarjoamme vettä mahdollisimman monelle. Aikataulu: Pura vida! Eli katsotaan miten työt lähtevät etenemään ja kuinka paljon lahjoituksia tulee ja työvoimaa. Ei siis mitään riskianalyysiä, ei edistymisraportteja, ei hyötylaskelmia… Mutta se on varma, etä kun tämä on valmis, pidämme yhteiset partyt. Pura vida. Parasta yhteisöllistä jälkiarviontia!

Kokous päättyy. Lähellä asuva paikallinen ticonaapurimme tulee esittäytymään. Hänelle vähävaraisten vesiasia on sydämen asia. Ja yhteisöllisyys naapureiden välillä. Hän haluaa ehdottomasti saada meidät kotiinsa vieraakseen ja esitellä meidät perheelleen. Pura vida! Ilman muuta. Emme ehkä osaa täydellisesti toistemme kieltä, mutta sydämellisyys ja hyväntahoisuus välittyy.

Jäämme kahdestaan. Järjestelemme tuoleja takaisin paikoilleen. Joudun lähes pidättelemään kyyneleitä, arkinen onnellisuus tuntuu juuri tältä. Tuntuu uskomattoman hyvälle, että saamme olla osa tätä kulttuuria, näitä ihmisiä ja elämää. Tämä on juuri sitä mitä olemme tavoitelleet, että näemme enemmän kuin paikalliset nähtävyydet, pääsemme pintaa syvemmälle. Tunnemme, että nämä arkiset hetket ovat kuin kultahippuja kokemuksiemme korissa. Arkiset hetket ovat kuin puhdas vesi, arvokkaita, eivätkä todellakaan itsestään selviä.

Mitäpä noita pidättelemään: annan ilonpisaroiden valua poskilleni.

Ihmisen kokoisia tekoja – matkamme jatkuu

0

Istun kiven päälle. Tunnen hiekan. Pölyn. Lehtiä. Multaa. Todellisuutta, joka on mahdollista tuntea sormien välissä. Ei ole kuitenkaan mitään mihin takertua, eikä mitään, mitä hallita. Tiedän kuitenkin istuvani sen päällä, eikä mikään tunnu liikkuvan. Se kuitenkin kannattelee meitä koko elämän ajan. Se puhuu tuulen ja sateen kautta. Se vain on ja antaa jatkuvasti odottamatta saavansa mitään vastalahjaksi. Maapallomme. Pitääkö meidän olla siitä huolissamme?

Metsän siimeksessä

Matkustamme. Kyllä. Lennämme ainakin pari kertaa vuodessa. Kannammeko huolta ilmastosta?

Totta kai: maapallon hyvinvointi (tai pahoinvointi) on kaikkien yhteinen asia. On hyväksyttävä oma eettinen vastuu, mutta on kuitenkin säilytettävä suhteellisuudentaju. Suurimmat ilmastoon vaikuttavat päätökset ovat valtiollisen tason poliittisia päätöksiä, mutta toki uskomme, että jokainen yksittäinen ihminen ja matkailija voi tehdä maapallon hyvinvoinnin eteen oikeita valintoja liittyen omien elintapojensa ilmastovaikutusten ehkäisemiseksi.

Positiivinen kädenjälki

Costa Rica matkakohteena on meille harkittu valinta. Maa on antanut yhden maailman kunnianhimoisemmista lupauksista energian tuotannon suhteen: se pyrkii täysin hiilineutraaleiksi vuoteen 2020 mennessä. Maailmassa ensimmäisenä.

Ulkoministeriön taloudellisten ulkosuhteiden osastopäällikkö (nykyinen alivaltiosihteeri) totesi: ”Costa Rica on Suomelle samanmielinen kumppani, joka pyrkii pitämään yllä hyvää mainettaan korkean teknologian maana, joka huolehtii myös ympäristöstä, sosiaaliturvasta ja maailmanrauhasta.”

Mediassa puhutaan paljon hiilijalanjäljestä. Itse uskomme myös positiiviseen hiilikädenjälkeen. Päätökset eivät liity vain kulutukseen vaan myös pieniin tekoihin. Siksi istutamme puita sekä Costa Ricassa ja Suomessa.

Metsä hengittää

Istutimme siis kuusentaimia. (Kiitokset myös Jaskalle!)

Kuusentaimien istuttamista

Yli 2000 kappaletta.

Ympäristönsuojelun emeritusprofessori Pekka Kaupilan totesi: ”Yhdellä puulla on pieni merkitys, mutta jos kaikki tekevät sitä, merkitys kasvaa. Joka kevät vähän, kyllä niitä kertyy.”

Toivomme, että taimet juurtuvat hyvin ja sopeutuvat muuttuviin olosuhteisiin. Että ne kasvaessaan puhuvat meille edelleen tuulen ja sateen kautta.

Pian matkamme jatkuu…

Yhteinen tahdistus!

Yhteiset pitkät vedot! Kuuman hikiset vartalot! Suolan maku huulilla! Innostuksesta palavat katseemme etsivät horisonttia. Ystävät hyvät, kuten varmaan arvasitte, kirjoitan nyt parisoudusta.

Siinä se on. Noin kuusimetrinen vanerista rakennettu
parisoutuveneemme.

Parisuhdeveneemme

Timo osti sen meille jo muutama vuosi sitten Pohjois-Karjalaiselta perinteisen veneen veiston osaajalta (Allu Huikurilta). Ammattitaitoista käsityötä veneen perästä etupäähän. Arvostamme! Veneeseen kuuluu on myös veneenveistäjän suunnittelemat airot; hieman kaarevammat kuin mihin olemme soutaessa tottuneet

Kaarevat airot tuo paremman tuntumat veden pintaan

Olemme toki parisoutaneet aiemminkin, mutta erityisesti tänä kesänä olemme innostuneen yhteisiin souturetkiin. Mikäpä sen mukavampi tapa viettää kesäpäivää kuin viilettää tasatahdin pitkin järven selkää.

Niinpä. Tasatahdin. Siinäpä heti yksi iso pulma. Tai haaste. Pariskunnan yhteinen parisoutu kuulostaa hyvin romanttiselle ja varsin helpolle, mutta totta vieköön – siihen liittyy omat mielenkiintoiset kommervenkkinsä. Parisoutu vaatii oikeanlaista soututekniikkaa, tahdistusta – ja ennenkaikkea se vaatii mielenhallintaa. Parisoutuveneessä ei hyväksytä vapaamatkustajia. Kun veneessä on kaksi henkilöä, molemmat soutavat, sillä muuten vene möyrii liian syvällä ja tekee soudusta todella raskaan. Vene on saatava liitoon!

Parisoutuveneessä istutaan peräkkäin. Edessä soutava määrää tahdin sekä seuraa peilien avulla veneen suuntaa. Toisen on osattava olla takana – ja sopeutua tahdistukseen ja kertoa omasta jaksamisesta. Ei siis liene mitenkään yllättävää, että parisoutuvene on vuosien varrella puhekielessämme vääntynyt muotoon ”parisuhdevene”, koska niin paljon sen airoissa oppii itsestään, puolisostaan ja yhteisen tekemisen tilasta.

Veto! Veto!

Olen oppinut monenlaista tämän harrastuksen myötä. Jo pelkkä veneeseen meneminen rauhoittaa mieltä. Veneeseen astutaan, ei koskaan hypätä. Tapa periytyy puuveneiden aikakaudelta, jolloin veneen pohjalla olevat ”lantit” eli lautojen väliset saumakohdat aukesivat herkästi. Astumalla veneeseen vältetään myös turha keinuttelu.

Veto! Veto! Oikea soututekniikka on opittava, mikäli haluaa soutaa väsymättä pitkiäkin matkoja. Olen oppinut kantapään kautta, että soudettaessa oikea asento on tärkeä, muuten alaselkä krampaa.

Luonnollisesti veneessä istutaan selkä menosuuntaan. Jalkojen tulee olla melkein suorina loivasti eteenpäin työnnettynä, ja ne on voitava tukea veneen pohjaan. On opittava myös käyttämään liukuvaan penkkiä työntöä tukemaan, ei sitä hankaloittamaan. Voimanlähteenä käytetään selkä- ja jalkalihaksia, syvät vatsalihakset sen sijaan tukevat lihastyötä. Vasta viimeisenä liikkeenä käytetään käsillä vetoa. On siis hyväksyttävä muutama rakko jokaisen kesäkauden aluksi ennen kuin saa ”soutajan känsät” kämmeniin. Soudun perusta on pitkä, rauhallinen veto. Airojen liikeradan tule olla matala, ja airojen tulee soutajan edessä kohdatessaan mennä hiukan ristiin. Sanonta kuuluu, että ”kokemattoman soutajan tunnistaa siitä, että ”vedessä on kantoja” eli hän nostaa airot liian korkealle. Tunnustan, että liika yrittäminen kostautuu.

Tyynellä säällä soututekniikan ylläpitäminen on helpompaa. Tuuli ja aallokko nostavat vaikeusastetta. Olen oppinut siitäkin jo kaikenlaista. Muun muassa sen, että kun soudetaan sivutuulessa tiettyyn kohteeseen, otetaan tuulenvaraa eli ei soudeta suoraan määränpäähän, vaan hiukan tuuleen päin. Näin korjataan ”sorto”, joka johtuu tuulen aiheuttamasta ”lavettumisesta” eli siitä, että tuuli siirtää venettä sivusuunnassa.

Parisuhdeveneen tuhdolta katseltuna

Kuten arvata saattaa, parisoutu on erinomainen parisuhdeharjoitus. Sen tarkoituksena ei ole siirtää informaatiota vaan liikauttaa soutajien sielua lähemmäksi toisiaan. Tässä pitkät souturetket ovat keskeisiä. Opimme pariskuntana tuntemaan dialogimme airojen rytmissä, ilman puhetta, ilman turhia sanoja.

Väitän, että se on lähellä filosofiassa kuvattua sokraattista dialogia, jonka (muistaakseni filosofi Heidegerin mukaan) perusidea on, että harjoitukset saavat ihmisen tarkistamaan asennettaan, uskomuksiaan, käymään dialogia ja kamppailemaan itsensä kanssa. Siten parisoudussa kaksi ihmistä muovaa yhteistä parisuhteen olemusta, koko sen eksistenssiä: yhteisesti käytettyä mielikuvitusta, tahtoa, sensitiivisyyttä jne. Tällaisen parisuhdeharjoituksen tarkoituksena ei ole minkään abstaktin tiedon omaksuminen vaan jopa kokonaisen maailmankuvan muutos. Tai kuten filosofiassa kuvataan tätä yksilötasolla käsitteellä ”persoonallisuuden metamorfoosi”. Huikea ajatus. Pidän siitä. Parisoutaminen on siis persoonallisuuden metamorfoosi kahden ihmisen välillä. Tätä lausetta maistelen seuraavan kerran, kun tekee mieli heittää airot järveen ja sättiä aviomies vääränlaisesta rytmistä ja tahdistuksesta.

Lisää vetoja ja aivoituksia

Yhteinen tahti soutamisessa avaa, raivaa ja antaa tilaa, myös ennen kaikkea etu- tai takatuhdolla olevalle toiselle ihmiselle. Toinen ihminen on yksi raja, joka puolison on kohdattava, yksi tuntematon, jota kohti järki ja tunne liikkuu. Filosofit sanovat ongelman olevan se, että kun yritämme ymmärtää toista ihmistä, käytämme silloin itseämme mallina. Ymmärrämme silloin vain itseämme, emme toista. Silloin tietämättömyys voi olla paras ratkaisu. On vain jatkettava soutamista.

Järven aallokko keinuttaa venettä. Ristiaallokko yrittää kammeta venettä kumoon. On vaikeaa pysyä rytmissä. Täysin tyyni järvi tuntuisi jopa luonnottomalle. Jos pyrkii siihen, että ei halua kohdata soutaessa tuulta eikä myrskyä on parempi pysyä mantereella. On kuin antaisi itselleen ja parisuhteelleen mallin, että negatiiviset tunteet eivät ole sallittuja. Siinä missä aallokossa on lainetta, tyrskyä, puuskaa, kuohua, pärskettä ja vaahtopäät, on myös ihmisillä suuttumusta, surua ja pettymystä. Soutamaan oppii soutamalla, tunteista voi puhua ja niitä oppii käsittelemään – ja ne menevät ohi. Selvisimme – ja matka jatkuu entistä eheämpänä.

Yhteiset kokemukset. Elämä on rosoista ja kuuluu asiaan, että siinä on aallokkoa. Hyvä tulee, jos molemmilla on halu ja kyky selvittää ristiriitatilanteita ja tulla puolitiehen vastaan. Kahden ihmisen välinen suhde on inhimillinen. Siinä tulee olla realistiset odotukset. Siinä on parisoudun opetus tiivistettynä.

Ja onhan tässä myös hauskuutta ja rentoa romantiikkaa.

Timo kastoi veneen nimeäni kantavaksi: Ihana Leena. Johan se pistää minut yrittämään ja jaksamaan…

Monta aihetta iloon – kesä Suomessa

Tunnen tänään taas sen ilon, jonka jokainen kokee, kun ottaa ikioman mielenkiintoisen harrastuksensa pitkästä aikaa esille. Jälleennäkemisen ja -kokemisen riemua! Palaan taas harrastukseni pariin, joka innostaa. Se ei velvoita, eikä ole perinteistä hyödyllistä työtä, vaan tekee runoilija Amedeo Modiglianin sanat eläväksi:
”Pidä kaikkea sellaista pyhänä, joka jalostaa ja innostaa älyäsi”

Kaivan siis kesätauon jälkeen läppärini laukun pohjalta ja avaan Aikuisina matkalla -blogimme. Siinä se jälleen on. Tunnen vahvaa jälleennäkemisen ja -tuntemisen riemua! Sanat alkavat pulputa sisältäni pyytämättä. Välillä tekee hyvää tyhjentää itsensä kaikesta; asioista, rutiineista, tavoista, jotta pääsee taas täyttymään uudesta ja innostavasta. Huomaan, että kesän vietto Suomessa, rentoutuminen ja lepääminen on selvästi tehnyt hyvää mielelle ja luovuudelle!

Suomen kesä – monia iloja

Kesän viettoa

Tätä kirjoittaessa näen ikkunasta, kuinka vihmoo vettä taivaan täydeltä, valkoiset vaahtopäät vyöryvät pitkin järvenselkää. Tuuli piiskaa ja ujeltaa suomalaisen postikorttimaiseman epäjärjestykseen. Vielä tovi sitten kullasta hopeaksi muuttuneet auringonsäteet yrittivät puhkaista pilvien teräksenharmauden siinä onnistumatta. Kaikkialle levittäytyy raskas harmaus.

On elokuu– ja tunnen itseni erittäin onnekkaaksi ihmiseksi saadessani katsella tätä kaikkea. Aurinko tai sade, valo tai pimeys – ja niiden välinen loputon kirjo – olen vähitellen oppinut nauttimaan niistä kaikista.

”Ulkomailla oleminen kirkastaa suhdetta omaan kotimaahan” sanoo hyvin usea ulkomailla asuva tai pitkään siellä oleillut. Alan itsekin uskoa tuon lauseen voimaan.

Suomen luonto on ainutlaatuinen

Suomessa on suomalaisena helppo keskittyä vain *olemiseen*. Täällä meidän ei tarvitse tulkita kulttuurin eri käytänteitä, sävyeroja tai hienosyisiä piirteitä. Suomalaisuus on osa sydänvaltimoamme, se kuljettaa tätä tarvittavaa kulttuurista tietoa käyttöömme huomaamatta ja vaivattomasti. Oman äidinkielen puhuminen ja ymmärtäminen on vaivattoman helppoa. Niin helppoa, että tätä kaikkea on oppinut pitämään lähes itsestään selvänä.

Uuden valloittaminen

Valitettavaa on, että tästä tutusta ja turvallisesta kulttuuristamme tulee helposti muiston kaltainen, kuin vanha tunne, jota yritetään elvyttää lakkaamatta. Unohdamme uudistua ihmisinä. Jostakin syystä tässä aikuisuuden iässä alamme helposti varmistella, lakkaamme käyttämästä lahjojamme ja välttelemme muutosta. Juuri tästä syystä uskon, että meille on juuri oikea ratkaisu olla välillä pois Suomesta. Se antaa uudenlaisen mahdollisuuden tarkastella ja muuttaa syvään juurtunutta suhtautumistamme maailmaan, toisiimme ja itseemme.

Ulkomailla asuminen on kuin suunnaton peili, joka suurentaa tunnetta, ettei mihinkään voi piiloutua tai mitään ei voi pitää itsestään selvänä. Tämä herättää innostusta, mutta ennemmin tai myöhemmin myös pelkoa. Kuten kaikkia tutkimusmatkailijoita, myös meitä vetää puoleensa se, mikä sieltä löytyy, vaikka emme tiedä onko meillä rohkeutta kohdata sitä. Ja juuri siinä piilee asian mielenkiintoinen puoli: saamme kokemustemme myötä rohkeutta suhtautua rauhallisesti siihen, että emme ole tukevalla pohjalla. Ei ole siis syytä varmistella, lakata uskomasta muutoksen ja uudistumisen voimaan.

Mitä tarkoitan uudistumisella? Pieniä, yksinkertaisia asioita. Kerron henkilökohtaisesta uudistumisestani esimerkin. Asuessamme Costa Ricassa oman äidinkielen väistyessä, maailman kaikki rajat ylittävä kieli alkoi yllättäen elpyä ja vahvistua. Kutsun tätä kieltä intuitioksi, joka on sanaton ja näkymätön kieli. Se näkee asioiden taakse, tai syvemmälle kuin pinta. Se on aistimisen ja tiedostamisen tila, jonka huomaan herkistyvän sitä mukaan, kun astun ulos mukavuusalueeltani, tuntemattomissa maastoissa ja maisemissa. Ja nykyään se ilahduttaa minua paljon enemmän kuin mikään lineaarinen analyysi tai oikeastaan suurin osa sanoista. Se vahvistaa uskoani, että meissä kaikissa on lukemattomia maailmoja, jotka ovat vain odottaneet löytämistään.

Onni on läsnä

Tätä kesä on parhaimmillaan. Olen hiljaa ja katselen ilman, että etsin mitään. Silmäkulmasta näen – ja tunnen hymyilyn mieleni pohjasta. Ilo. Tässä se on. Vähät välitän säästä.

Tässä iässä alkaa ymmärtää, että mitä elämämme aikana teimme, minkä eteen voimamme tunnossa taistelimme, ei oikeastaan ole enää niin tärkeää. On hienoa, että tämä kaikki on koettu, mutta nyt on tärkeämpää katsoa selvisikö ihminen sisällämme hengissä sen taistelun läpi. On jälleen aika uudistua avoimin mielin.

Onni. Se on käden ulottuvilla, silmieni edessä. Kuten tiedämme, onni on haurasta ja kevyttä, ei sitä voi mihinkään kiinnittää. Elämässä on kuitenkin aina onni läsnä. Ainakin se on lähellä, mahdollisuutena, vaikka se olisikin välillä kadoksissa joitakin aikoja. Kuten aurinko on paksun pilviverhon takana. Siellä se on. Varmasti.

Koivut taivuttelevat runkojaan kovenevan tuulen myötä. Ne kuuntelevat ja pian antavat kesän mennä. Siinä luonto on viisas – se pitää elämän virtaavana.

On jälleen aika sulkea läppäri – ja lämmittää sauna. Kiitos tästä hetkestä ja kirjoittamisen ilosta.

Ars longa, vita brevis!- Mexico city

Mexico cityä matkaa on mukava muistella, sillä kaupunki on niin värikäs, rouhea – ja itsessään jo taideteos. Kaupunkikuva on elävä ja tapahtumia täynnä, kuten voi odottaakin maailman toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kaupunki on täynnä upeita ja osin hyvin kunnostettuja historiallisia rakennuksia ja perinteisiä monumentteja. Niin paljon ettei niiden syntyhistoriaa jaksa enää tutkia. Meksikon historia on monivaiheinen, joten hallitsijoiden ja kansan sankareiden monumenttejä riittää joka kadun kulmaan.

Uutta ja vanhaa sulassa sovussa.

Uudempaa Mexico Cityä

Yksi upeista rakennuksista on kaupungin taidemuseo. Kävimme ihastelemassa sen aulaa, mutta koska oli sunnuntai, ihmisiä oli paljon liikkeellä. Täällä sunnuntaisin museoihin on ilmainen sisäänpääsy.

Taidemuseo El museo de Bellas Artes

Katutaidetta on kaikkialla.

Jotka merkitsevät heidän kulttuurissaan jotain. Itse voi vain aavistella.

Ja tämä on… dinosaurus?

Oivaltavia veistoksia. Tässä katulampun pylväs.

Katulampulla on jämäkkä pylväs

Vihertaidetta:

Laitamien barriossa on yksi Meksikon ja maailman isoimmista muraaleista ”El Democrata”. Siihen on maalattu vuorenrinteellä sijaitsevan ison lähiön eli barrion kaikki talot. Vaikuttava!

Isoin muraali

Kahlosta ylpeyden aihe

Yksi Meksikon ylpeyden aihe on Frida Kahlo. Hänen henkilöhahmonsa näkyy hyvin monella tapaa myös Mexico cityn katukivassa, kuten esimerkiksi tässä katutaiteessa:

Kahlo maalattuna katutaiteeseen.

Frida Kahlon kuvia on jopa naisten vessan ovessa.

Frida Kahlo (1907 – 1954) oli meksikolainen taidemaalari, kapinallinen, oman aikansa feministi ja vapaustaistelija, jota kuvataan sanoin: ”polioon sairastunut ja onnettomuudessa loukkaantunut rampa, androgyyni ja intohimoinen rakastaja, jolla oli romanttisia suhteita sekä miesten että naisten kanssa.”

Frida Kahlo oli ensimmäisiä meksikolaisia naistaiteilijoita, joka symbolien tai objektien sijasta maalasi poliittisia aiheita ja omakuvia. Juuri tämä on Kahlon taiteessa kaikkein kiinnostavinta. Hän teki yksityisestä tilasta poliittisen.

Frida Kahlolla on täällä tietenkin oma museo, Casa de Azul, joka on nimensä mukaisesti sininen. Emme menneet sinne, yksinkertaisesti siksi, että pääsyliput olivat loppuunmyyty monen päivän ajan. Emme halunneet myöskään sitoa itseämme ennalta sovittuihin aikatauluihin, joten valinnoilla on seuraamukset.

Luin sen sijaan Suvi Lensun kulttuuriantropologin mietteitä Kahlon näyttelystä:
”Tuijottaessani paalupaikalla komeilevaa Kahlon tekojalkaa minut valtaa häpeän tunne. Olen tunkeutunut ihailemani taiteilijan yksityiseen tilaan.”

Historiasta tiedämme, että Fridan jalka amputoitiin hänen viimeisinä elinvuosinaan. Hän häpesi puujalkaansa niin paljon, että peitti sen aina pukeutumalla valtavan suureen Tehuana-helmaan. Hänen miehensä Diego Riviera lukitsi kaikki Fridan tavarat lukkojen taakse, ja nyt ne on nostettu näyttelyyn ihmisten tuijotettavaksi. Ehkä Diego piilotti rakastamansa naisen esineistön syystä, ettei Frida riemuitsisi tekojalkansa nostamisesta parrasvaloihin.

Tämän jälkeen olemme itse asiassa mielissämme, ettemme menneet näyttelyyn. Meille riittää hänen taiteensa ja elämäntyönsä, emme tarvitse viihteeksi hänen yksityisyyttään.

Kävimme sen sijaan hänen miehensä, kuuluisan muraalitaiteilija Diego Riveran näyttelyssä. Yksi hänen kuuluisimmista teoksistaan pelastettiin vanhan kerrostalon hajottamisen alta. Ison operaation myötä kokonainen kiviseinä maalauksineen on nyt museossa.

Nuo taitelijat! Sanotaan, että kun veri on kuumaa, ja joilla on tarmoa, on mentävä kohti uutta. He eivät nuku toisten unirytmien mukaan, kävele toisten määräämää vauhtia, eivätkä anna muiden määrätä sitä, ketä vihaavat ja rakastavat.

Eläköön erilaisuus! Eläköön taide! Eläköön kulttuuri! Eläköön ihmiset!

Ars longa, vita brevis!

(Latinankielinen sanonta; taide pitkä, elämä lyhyt!)


Mielenkiintoisia kohtaamisia – Mexico city

Asumme Aib`b:n kerrostaloasunnossa keskellä tavallista ja arkista Mexico cityn elämää. Asuntomme on hyvällä sijainnilla, joka paikkaan on lyhyt – tai pitkä matka, sillä tämä kaupunki on todella suuri. Esimerkiksi museoita löytyy jokaiseen makuun. Luin jostakin, että yli kolme tuhatta, en kuitenkaan ole tarkastanut tietoa.

Lähdemme kaupunkikävelylle heti aamupäivästä ilman tarkempaa päämäärää tai tavoitetta. Katsotaan mitä Mexico city eli CDMX (Ciudad de México) tarjoaa meille tänään.

Mexico City eli Ciudad de Mexico

Mexico city sijaitsee kahden kilometrin korkeudessa, joten päivälämpötilat pysyvät miellyttävinä auringon paahteesta huolimatta. Öisin lämpötila laskee jopa alle + 10 C:een. Kävelymme alussa, heti nurkan takana ohitamme kadunreunalla joukon kodittomia, jotka asuvat taivasalla. Heistä ei näy näin aamuisin kuin pipon tupsut, sillä he vielä nukkuvat sikeästi muovisäkkeihin tai täkkeihin kietoutuneina pahvialustoilla. Kivinen alusta hohkaa kylmyyttä. Suurkaupunkien varjopuolia. Kävelessämme heidän ohi muutamaan kertaan päiväsaikaan, he alkavat tervehtiä meitä iloisesti – ja me heitä. Kaikilla heillä on oma tarinansa, joihin emme voi matkalaisina mitenkään vaikuttaa.

Pieni löytö puiston perältä

Nautittuamme aamiaisen paikallisella torilla, kävelemme Mexico cityn suurimpaan puistoon Chapultepeciin (espanjaksi Bosque de Chapultepec), joka on yksi maailman suurimmista kaupunkipuistoista. Puisto toimii sekä virkistysalueena että kulttuurielämän keskuksena. Puisto koostuu kolmesta osasta. Puiston nuorin osa on luonnontilaisin ja vähiten vierailtu. Toisessa ja kolmannessa osassa sijaitsee mm. kaksi huvipuistoa, eläintarha, museoita, nykyinen presidentin virka-asunto Los Pinos, lasten museo Papalote, urheilupaikkoja, ravintoloita ja kahviloita. Siellä on myös hautausmaa, johon on haudattu useita presidenttejä sekä kuuluisia taiteilijoita, kuten maalari Diego Rivera. Täällä on tilaa oleiluun.

Nautimme aamupäivän rauhallisuudeta puiston vanhimmalla alueella, jossa sijaitsee muun muassa kaksi pientä järveä.

Ihmisiä on vielä harvakseltaan liikkeellä. Hevospoliiseja tulee meitä vastaan.

Löysimme linnan kupeesta pienen huomaamattoman portin, jossa oli kyltti: Auditiivinen kirjasto. Mikä löytö! Metsän siimekseen oli aseteltu penkkejä, joissa saattoi loikoilla ja kuunnella päivittäin vaihtuvaa musiikkiteemaa.

Auditiivinen kirjasto

Tänään soi Edit Piaf, seuraavana päivänä Jazz, sitten rock ym ja pöydelle oli aseteltu kirjoja, joita sai penkillä loikoillessa lueskella.

Puiston historiallisesti merkittävin osa on kukkula, jolla sijaitsee nykyisin historiallisena museona toimiva Chapultepecin linna.

Chapultecin linna

Miten mahtava idea! Aurinko paistoi lempeästi puiden lehvien läpi, musiikki hyväili mieltä ja ihmiset selvästi nauttivat olemistaan. Tällaiset paikat voittavat mennen tullen perinteiset matkailunähtävyydet!

Tangon taikaa

Nautittuamme ison puiston vehreydestä, jatkamme matkaamme. Yhtäkkiä kuulemme pienemmässä puistossa kuuman tangon rytmin. Kävelemme musiikkia kohti ja näemme, että meneillään on iloiset päivätanssit. Hieman iäkkäämmät ihmiset tanssivat katetun terassin alla.

Iloisia ilmeitä, keveitä askeleita jo kyyristyneen kehon kannattelemana. Tärkättyjä prässejä, kravatteja, kukkamekkoja, huulipunaa ja punaisia poskia. Päivätanssien huumaa, naurua ja totista tangon taikaa.

Tangon taikaa

Mikään ei piristä päivää niin hyvin kuin tanssiin taipuva keho ja toisen ihmisen kosketus.
Upea yllättävä kohtaaminen Mexico cityn puistossa hivelee mieltä!

Maan alle

Koska kaupunki on niin laaja, käytämme välillä metroa. Se osoittautuukin erittäin mukavaksi menopeliksi. Timo on kartan luvussa ja reittien suunnittelussa mestari, joten minun ei tarvitse kuin nauttia. Kertalippu maksaa vain 25 senttiä!

Mexico cityn metrolla maan alle

Metrot ovat täällä siistejä. Käytimme täällä olomme aikana useaan otteeseen metroa – ja on sanottava, että meksikolaiset ovat kohteliaita ja rauhallisia matkustajia.

Sunnuntain erikoisuus

Sunnuntaisin meksikolaiset ovat liikkeellä. Kauppakadut ovat tupaten täynnä ihmisiä. Kadut ja kaupat pursuavat ihmisiä. Siitä huolimatta tunnelma on erittäin leppoinen ja rento.

Sunnuntai saa ihmiset liikkeelle

Silloin kaupungin (suuri valtakatu suljetaan klo 9-14.00) autoilta ja ihmiset – kaiken ikäiset ja kuntoiset – valtaavat kadut.

Sunnuntaina valtakadut ovat ihmisten!

Ihmiset kävelevät, juoksevat, pyöräilevät, rullaluistelevat sankoin joukoin. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Puiston reunassa soittaa Jazz bändi ja ihmiset jammailevat.

Iloista musisointia

Jos tästä kaikesta ei mieli avaudu niin ei sitten mistään. Tämän maan kulttuuri ei piileksi vain rakennusten sisällä, se aukeaa kaikkialla.

Uuteen kulttuuriin tutustuminen on kuin hyvän ystävän kohtaaminen: ”En tarvitse ystävää, joka muuttuu kun minä muutun ja joka nyökkää kun minä nyökkään: varjoni tekee sen paljon paremmin” – Plitarkhos.

Säätiedot

San José
vähän pilviä
20.5 ° C
22 °
19.4 °
73 %
5.1kmh
20 %
ti
23 °
ke
23 °
to
22 °
pe
23 °
la
15 °