20 C
San José
keskiviikko, 21.08.2019, 08:27
Koti Blogi

Monta aihetta iloon – kesä Suomessa

Tunnen tänään taas sen ilon, jonka jokainen kokee, kun ottaa ikioman mielenkiintoisen harrastuksensa pitkästä aikaa esille. Jälleennäkemisen ja -kokemisen riemua! Palaan taas harrastukseni pariin, joka innostaa. Se ei velvoita, eikä ole perinteistä hyödyllistä työtä, vaan tekee runoilija Amedeo Modiglianin sanat eläväksi:
”Pidä kaikkea sellaista pyhänä, joka jalostaa ja innostaa älyäsi”

Kaivan siis kesätauon jälkeen läppärini laukun pohjalta ja avaan Aikuisina matkalla -blogimme. Siinä se jälleen on. Tunnen vahvaa jälleennäkemisen ja -tuntemisen riemua! Sanat alkavat pulputa sisältäni pyytämättä. Välillä tekee hyvää tyhjentää itsensä kaikesta; asioista, rutiineista, tavoista, jotta pääsee taas täyttymään uudesta ja innostavasta. Huomaan, että kesän vietto Suomessa, rentoutuminen ja lepääminen on selvästi tehnyt hyvää mielelle ja luovuudelle!

Suomen kesä – monia iloja

Kesän viettoa

Tätä kirjoittaessa näen ikkunasta, kuinka vihmoo vettä taivaan täydeltä, valkoiset vaahtopäät vyöryvät pitkin järvenselkää. Tuuli piiskaa ja ujeltaa suomalaisen postikorttimaiseman epäjärjestykseen. Vielä tovi sitten kullasta hopeaksi muuttuneet auringonsäteet yrittivät puhkaista pilvien teräksenharmauden siinä onnistumatta. Kaikkialle levittäytyy raskas harmaus.

On elokuu– ja tunnen itseni erittäin onnekkaaksi ihmiseksi saadessani katsella tätä kaikkea. Aurinko tai sade, valo tai pimeys – ja niiden välinen loputon kirjo – olen vähitellen oppinut nauttimaan niistä kaikista.

”Ulkomailla oleminen kirkastaa suhdetta omaan kotimaahan” sanoo hyvin usea ulkomailla asuva tai pitkään siellä oleillut. Alan itsekin uskoa tuon lauseen voimaan.

Suomen luonto on ainutlaatuinen

Suomessa on suomalaisena helppo keskittyä vain *olemiseen*. Täällä meidän ei tarvitse tulkita kulttuurin eri käytänteitä, sävyeroja tai hienosyisiä piirteitä. Suomalaisuus on osa sydänvaltimoamme, se kuljettaa tätä tarvittavaa kulttuurista tietoa käyttöömme huomaamatta ja vaivattomasti. Oman äidinkielen puhuminen ja ymmärtäminen on vaivattoman helppoa. Niin helppoa, että tätä kaikkea on oppinut pitämään lähes itsestään selvänä.

Uuden valloittaminen

Valitettavaa on, että tästä tutusta ja turvallisesta kulttuuristamme tulee helposti muiston kaltainen, kuin vanha tunne, jota yritetään elvyttää lakkaamatta. Unohdamme uudistua ihmisinä. Jostakin syystä tässä aikuisuuden iässä alamme helposti varmistella, lakkaamme käyttämästä lahjojamme ja välttelemme muutosta. Juuri tästä syystä uskon, että meille on juuri oikea ratkaisu olla välillä pois Suomesta. Se antaa uudenlaisen mahdollisuuden tarkastella ja muuttaa syvään juurtunutta suhtautumistamme maailmaan, toisiimme ja itseemme.

Ulkomailla asuminen on kuin suunnaton peili, joka suurentaa tunnetta, ettei mihinkään voi piiloutua tai mitään ei voi pitää itsestään selvänä. Tämä herättää innostusta, mutta ennemmin tai myöhemmin myös pelkoa. Kuten kaikkia tutkimusmatkailijoita, myös meitä vetää puoleensa se, mikä sieltä löytyy, vaikka emme tiedä onko meillä rohkeutta kohdata sitä. Ja juuri siinä piilee asian mielenkiintoinen puoli: saamme kokemustemme myötä rohkeutta suhtautua rauhallisesti siihen, että emme ole tukevalla pohjalla. Ei ole siis syytä varmistella, lakata uskomasta muutoksen ja uudistumisen voimaan.

Mitä tarkoitan uudistumisella? Pieniä, yksinkertaisia asioita. Kerron henkilökohtaisesta uudistumisestani esimerkin. Asuessamme Costa Ricassa oman äidinkielen väistyessä, maailman kaikki rajat ylittävä kieli alkoi yllättäen elpyä ja vahvistua. Kutsun tätä kieltä intuitioksi, joka on sanaton ja näkymätön kieli. Se näkee asioiden taakse, tai syvemmälle kuin pinta. Se on aistimisen ja tiedostamisen tila, jonka huomaan herkistyvän sitä mukaan, kun astun ulos mukavuusalueeltani, tuntemattomissa maastoissa ja maisemissa. Ja nykyään se ilahduttaa minua paljon enemmän kuin mikään lineaarinen analyysi tai oikeastaan suurin osa sanoista. Se vahvistaa uskoani, että meissä kaikissa on lukemattomia maailmoja, jotka ovat vain odottaneet löytämistään.

Onni on läsnä

Tätä kesä on parhaimmillaan. Olen hiljaa ja katselen ilman, että etsin mitään. Silmäkulmasta näen – ja tunnen hymyilyn mieleni pohjasta. Ilo. Tässä se on. Vähät välitän säästä.

Tässä iässä alkaa ymmärtää, että mitä elämämme aikana teimme, minkä eteen voimamme tunnossa taistelimme, ei oikeastaan ole enää niin tärkeää. On hienoa, että tämä kaikki on koettu, mutta nyt on tärkeämpää katsoa selvisikö ihminen sisällämme hengissä sen taistelun läpi. On jälleen aika uudistua avoimin mielin.

Onni. Se on käden ulottuvilla, silmieni edessä. Kuten tiedämme, onni on haurasta ja kevyttä, ei sitä voi mihinkään kiinnittää. Elämässä on kuitenkin aina onni läsnä. Ainakin se on lähellä, mahdollisuutena, vaikka se olisikin välillä kadoksissa joitakin aikoja. Kuten aurinko on paksun pilviverhon takana. Siellä se on. Varmasti.

Koivut taivuttelevat runkojaan kovenevan tuulen myötä. Ne kuuntelevat ja pian antavat kesän mennä. Siinä luonto on viisas – se pitää elämän virtaavana.

On jälleen aika sulkea läppäri – ja lämmittää sauna. Kiitos tästä hetkestä ja kirjoittamisen ilosta.

Ars longa, vita brevis!- Mexico city

Mexico cityä matkaa on mukava muistella, sillä kaupunki on niin värikäs, rouhea – ja itsessään jo taideteos. Kaupunkikuva on elävä ja tapahtumia täynnä, kuten voi odottaakin maailman toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kaupunki on täynnä upeita ja osin hyvin kunnostettuja historiallisia rakennuksia ja perinteisiä monumentteja. Niin paljon ettei niiden syntyhistoriaa jaksa enää tutkia. Meksikon historia on monivaiheinen, joten hallitsijoiden ja kansan sankareiden monumenttejä riittää joka kadun kulmaan.

Uutta ja vanhaa sulassa sovussa.

Uudempaa Mexico Cityä

Yksi upeista rakennuksista on kaupungin taidemuseo. Kävimme ihastelemassa sen aulaa, mutta koska oli sunnuntai, ihmisiä oli paljon liikkeellä. Täällä sunnuntaisin museoihin on ilmainen sisäänpääsy.

Taidemuseo El museo de Bellas Artes

Katutaidetta on kaikkialla.

Jotka merkitsevät heidän kulttuurissaan jotain. Itse voi vain aavistella.

Ja tämä on… dinosaurus?

Oivaltavia veistoksia. Tässä katulampun pylväs.

Katulampulla on jämäkkä pylväs

Vihertaidetta:

Laitamien barriossa on yksi Meksikon ja maailman isoimmista muraaleista ”El Democrata”. Siihen on maalattu vuorenrinteellä sijaitsevan ison lähiön eli barrion kaikki talot. Vaikuttava!

Isoin muraali

Kahlosta ylpeyden aihe

Yksi Meksikon ylpeyden aihe on Frida Kahlo. Hänen henkilöhahmonsa näkyy hyvin monella tapaa myös Mexico cityn katukivassa, kuten esimerkiksi tässä katutaiteessa:

Kahlo maalattuna katutaiteeseen.

Frida Kahlon kuvia on jopa naisten vessan ovessa.

Frida Kahlo (1907 – 1954) oli meksikolainen taidemaalari, kapinallinen, oman aikansa feministi ja vapaustaistelija, jota kuvataan sanoin: ”polioon sairastunut ja onnettomuudessa loukkaantunut rampa, androgyyni ja intohimoinen rakastaja, jolla oli romanttisia suhteita sekä miesten että naisten kanssa.”

Frida Kahlo oli ensimmäisiä meksikolaisia naistaiteilijoita, joka symbolien tai objektien sijasta maalasi poliittisia aiheita ja omakuvia. Juuri tämä on Kahlon taiteessa kaikkein kiinnostavinta. Hän teki yksityisestä tilasta poliittisen.

Frida Kahlolla on täällä tietenkin oma museo, Casa de Azul, joka on nimensä mukaisesti sininen. Emme menneet sinne, yksinkertaisesti siksi, että pääsyliput olivat loppuunmyyty monen päivän ajan. Emme halunneet myöskään sitoa itseämme ennalta sovittuihin aikatauluihin, joten valinnoilla on seuraamukset.

Luin sen sijaan Suvi Lensun kulttuuriantropologin mietteitä Kahlon näyttelystä:
”Tuijottaessani paalupaikalla komeilevaa Kahlon tekojalkaa minut valtaa häpeän tunne. Olen tunkeutunut ihailemani taiteilijan yksityiseen tilaan.”

Historiasta tiedämme, että Fridan jalka amputoitiin hänen viimeisinä elinvuosinaan. Hän häpesi puujalkaansa niin paljon, että peitti sen aina pukeutumalla valtavan suureen Tehuana-helmaan. Hänen miehensä Diego Riviera lukitsi kaikki Fridan tavarat lukkojen taakse, ja nyt ne on nostettu näyttelyyn ihmisten tuijotettavaksi. Ehkä Diego piilotti rakastamansa naisen esineistön syystä, ettei Frida riemuitsisi tekojalkansa nostamisesta parrasvaloihin.

Tämän jälkeen olemme itse asiassa mielissämme, ettemme menneet näyttelyyn. Meille riittää hänen taiteensa ja elämäntyönsä, emme tarvitse viihteeksi hänen yksityisyyttään.

Kävimme sen sijaan hänen miehensä, kuuluisan muraalitaiteilija Diego Riveran näyttelyssä. Yksi hänen kuuluisimmista teoksistaan pelastettiin vanhan kerrostalon hajottamisen alta. Ison operaation myötä kokonainen kiviseinä maalauksineen on nyt museossa.

Nuo taitelijat! Sanotaan, että kun veri on kuumaa, ja joilla on tarmoa, on mentävä kohti uutta. He eivät nuku toisten unirytmien mukaan, kävele toisten määräämää vauhtia, eivätkä anna muiden määrätä sitä, ketä vihaavat ja rakastavat.

Eläköön erilaisuus! Eläköön taide! Eläköön kulttuuri! Eläköön ihmiset!

Ars longa, vita brevis!

(Latinankielinen sanonta; taide pitkä, elämä lyhyt!)


Mielenkiintoisia kohtaamisia – Mexico city

Asumme Aib`b:n kerrostaloasunnossa keskellä tavallista ja arkista Mexico cityn elämää. Asuntomme on hyvällä sijainnilla, joka paikkaan on lyhyt – tai pitkä matka, sillä tämä kaupunki on todella suuri. Esimerkiksi museoita löytyy jokaiseen makuun. Luin jostakin, että yli kolme tuhatta, en kuitenkaan ole tarkastanut tietoa.

Lähdemme kaupunkikävelylle heti aamupäivästä ilman tarkempaa päämäärää tai tavoitetta. Katsotaan mitä Mexico city eli CDMX (Ciudad de México) tarjoaa meille tänään.

Mexico City eli Ciudad de Mexico

Mexico city sijaitsee kahden kilometrin korkeudessa, joten päivälämpötilat pysyvät miellyttävinä auringon paahteesta huolimatta. Öisin lämpötila laskee jopa alle + 10 C:een. Kävelymme alussa, heti nurkan takana ohitamme kadunreunalla joukon kodittomia, jotka asuvat taivasalla. Heistä ei näy näin aamuisin kuin pipon tupsut, sillä he vielä nukkuvat sikeästi muovisäkkeihin tai täkkeihin kietoutuneina pahvialustoilla. Kivinen alusta hohkaa kylmyyttä. Suurkaupunkien varjopuolia. Kävelessämme heidän ohi muutamaan kertaan päiväsaikaan, he alkavat tervehtiä meitä iloisesti – ja me heitä. Kaikilla heillä on oma tarinansa, joihin emme voi matkalaisina mitenkään vaikuttaa.

Pieni löytö puiston perältä

Nautittuamme aamiaisen paikallisella torilla, kävelemme Mexico cityn suurimpaan puistoon Chapultepeciin (espanjaksi Bosque de Chapultepec), joka on yksi maailman suurimmista kaupunkipuistoista. Puisto toimii sekä virkistysalueena että kulttuurielämän keskuksena. Puisto koostuu kolmesta osasta. Puiston nuorin osa on luonnontilaisin ja vähiten vierailtu. Toisessa ja kolmannessa osassa sijaitsee mm. kaksi huvipuistoa, eläintarha, museoita, nykyinen presidentin virka-asunto Los Pinos, lasten museo Papalote, urheilupaikkoja, ravintoloita ja kahviloita. Siellä on myös hautausmaa, johon on haudattu useita presidenttejä sekä kuuluisia taiteilijoita, kuten maalari Diego Rivera. Täällä on tilaa oleiluun.

Nautimme aamupäivän rauhallisuudeta puiston vanhimmalla alueella, jossa sijaitsee muun muassa kaksi pientä järveä.

Ihmisiä on vielä harvakseltaan liikkeellä. Hevospoliiseja tulee meitä vastaan.

Löysimme linnan kupeesta pienen huomaamattoman portin, jossa oli kyltti: Auditiivinen kirjasto. Mikä löytö! Metsän siimekseen oli aseteltu penkkejä, joissa saattoi loikoilla ja kuunnella päivittäin vaihtuvaa musiikkiteemaa.

Auditiivinen kirjasto

Tänään soi Edit Piaf, seuraavana päivänä Jazz, sitten rock ym ja pöydelle oli aseteltu kirjoja, joita sai penkillä loikoillessa lueskella.

Puiston historiallisesti merkittävin osa on kukkula, jolla sijaitsee nykyisin historiallisena museona toimiva Chapultepecin linna.

Chapultecin linna

Miten mahtava idea! Aurinko paistoi lempeästi puiden lehvien läpi, musiikki hyväili mieltä ja ihmiset selvästi nauttivat olemistaan. Tällaiset paikat voittavat mennen tullen perinteiset matkailunähtävyydet!

Tangon taikaa

Nautittuamme ison puiston vehreydestä, jatkamme matkaamme. Yhtäkkiä kuulemme pienemmässä puistossa kuuman tangon rytmin. Kävelemme musiikkia kohti ja näemme, että meneillään on iloiset päivätanssit. Hieman iäkkäämmät ihmiset tanssivat katetun terassin alla.

Iloisia ilmeitä, keveitä askeleita jo kyyristyneen kehon kannattelemana. Tärkättyjä prässejä, kravatteja, kukkamekkoja, huulipunaa ja punaisia poskia. Päivätanssien huumaa, naurua ja totista tangon taikaa.

Tangon taikaa

Mikään ei piristä päivää niin hyvin kuin tanssiin taipuva keho ja toisen ihmisen kosketus.
Upea yllättävä kohtaaminen Mexico cityn puistossa hivelee mieltä!

Maan alle

Koska kaupunki on niin laaja, käytämme välillä metroa. Se osoittautuukin erittäin mukavaksi menopeliksi. Timo on kartan luvussa ja reittien suunnittelussa mestari, joten minun ei tarvitse kuin nauttia. Kertalippu maksaa vain 25 senttiä!

Mexico cityn metrolla maan alle

Metrot ovat täällä siistejä. Käytimme täällä olomme aikana useaan otteeseen metroa – ja on sanottava, että meksikolaiset ovat kohteliaita ja rauhallisia matkustajia.

Sunnuntain erikoisuus

Sunnuntaisin meksikolaiset ovat liikkeellä. Kauppakadut ovat tupaten täynnä ihmisiä. Kadut ja kaupat pursuavat ihmisiä. Siitä huolimatta tunnelma on erittäin leppoinen ja rento.

Sunnuntai saa ihmiset liikkeelle

Silloin kaupungin (suuri valtakatu suljetaan klo 9-14.00) autoilta ja ihmiset – kaiken ikäiset ja kuntoiset – valtaavat kadut.

Sunnuntaina valtakadut ovat ihmisten!

Ihmiset kävelevät, juoksevat, pyöräilevät, rullaluistelevat sankoin joukoin. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Puiston reunassa soittaa Jazz bändi ja ihmiset jammailevat.

Iloista musisointia

Jos tästä kaikesta ei mieli avaudu niin ei sitten mistään. Tämän maan kulttuuri ei piileksi vain rakennusten sisällä, se aukeaa kaikkialla.

Uuteen kulttuuriin tutustuminen on kuin hyvän ystävän kohtaaminen: ”En tarvitse ystävää, joka muuttuu kun minä muutun ja joka nyökkää kun minä nyökkään: varjoni tekee sen paljon paremmin” – Plitarkhos.

Mysteerin jäljillä – Teotihuacán

Kivipaadet vartioivat hämäriä sisäänkäyntejä, jotka pitävät sisällään hiljaisuuteen kadonneen ajan ja varjoihin valuneet muistot. Olemme nyt Teotihuacánissa, joka on noin 50 km koilliseen México citystä. Muinaiskaupungin arkeologinen historian kuvaus on hyvin monipolveinen, jonka oikaisen toteamalla: Olipa kerran kauan kauan sitten…

Linja-autossa on tunnelmaa

Muinaiskaupunkiin pääsee järjestetyillä retkillä – tai kuten itse valitsimme – aivan tavallisella paikallisbussilla. Matka sinänsä on jo kokemus, sillä bussin ikkunasta näemme konkreettisesti Meksiko cityn laajuuden ja sen reuna-alueiden elämää. Nyt ymmärrämme hyvin miten kaupunkiin mahtuu 10 miljoonaa plus reuna-alueiden toinen 10 miljoonaa asukasta. Vuorten seinämät ovat tiheänä rykelminä täynnä taloja. Niitä on silmänkantamattomiin. Toiset barriot ovat täynnä taloja, jotkut barrioita voisi luonehtia lähinnä hökkelikyliksi.

Taloja pitkin vuorten rinteitä

Bussimatkamme aikana trubaduuri soittaa kitaraa ja laulaa kaihoisia meksikolaisia lauluja. Laulujen tunnelmoinnista maksamme mielellämme muutaman lantin.

Muinaiskaupungin mysteeri

Lähdimme liikkeellä jo aamusta, sillä tiedämme kokemuksesta, että keskipäivää kohti pilvet liukenevat taivaalta ja kiviset seinät alkavat hikoilla tehden maisemasta kuuman utumeren. Kaktukset hikoilevat kanssamme.

Kaktukset ovat osa maisemaa

Teotihuacán eli Jumalten kaupunki oli yksi ensimmäisistä suurista kaupungeista maailmassa – ja yksi suurimmista läntisellä pallonpuoliskolla aikakautensa aikana. Muinaiskaupunki oli suuren valtakunnan keskus, noin 150 000 asukkaan kaupunki. Muinainen Teotihuacán kattoi yli 20 neliökilometriä ja nykyisin siitä on ihailtavana muun muassa kuolleiden valtakatu ja sen varrella olevat temppelit ja kaksi suurta pyramidia.

Kuoleiden valtatie

Auringon pyramidi on vanhin ja kookkain (Pirámide del Sol). Sen sivut ovat 215 metriä pitkät, ja se on 60 metriä korkea. Kiipeämme jyrkkiä kivisiä portaita pitkin ylös pyramidin huipulle. istumme alas ja ihastelemme.

Auringon pyramidi

Muinaiskaupunki sijaitsee lähes 3000 m korkeudessa merenpinnasta, tuuli puhaltelee jo täällä viilentävästi.Täällä kuka tahansa voi tuntea itsensä hetken ajan historialliseksi hahmoksi ja sulautua osaksi vanhojen aikakausien kaikuihin. Ehkä paikan tarunomainen ilmapiiri tarttuu myös meihin, tuntuu kuin aika vilahtaa ohi kuin välähdys. Ajan merkitys katoaa.

Toinen pyramidi on omistettu kuulle (Pirámide de la Luna). Korkeutta sillä on 18 metriä. Kuun pyramidin sisällä on kuusi vanhempaa versiota, joista jokainen seuraajaansa pienempi. Rakennelmaa uskotaan käytetyn aikanaan seremoniallisiin tarkoituksiin. Kuun pyramiidiin päättyy myös tuo aiemmin mainitsemani hyvin vaikuttavan näköinen kuolleiden valtakatu.

Kuun pyramidi

Kuka rakensi tämän loistokkaan kaupungin, sen kaksi valtavaa pyramidia ja useat temppeli rakennukset Meksikon keskiosaan?

Arkeologitkaan eivät ole täysin yksimielisiä vastauksesta. Muinaiskaupungin kaivaukset aloitettiin jo vuonna 1884, mutta siipensä alle se sai voimaa vasta 1960-luvulla tehtyjen ensimmäisten järjestelmällisten tutkimusten myötä (amerik. arkeologi René Millon). Ainutlaatuisuutensa vuoksi muinaiskaupunki valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1987. Pyramidien ja niissä käytettyjen työkalujen lisäksi meidän ihailtavaksi ovat säilyneet myös yllättävän hyvin säilyneet seinämaalaukset.

Hyvin säilyneitä seinämaalauksia

Jo tuona aikana oli käytettävissä kuun ja auringon kierrosta tiivistetty ”kannettava kalenteri”, josta on tullut paikan symboli- ja on varmaankin yksi eniten myyty matkamuisto.

Kannettava kalenteri – osattiin sitä ennenkin

Pyramidin portailla istuessa tulee mieleen, että olivatpa tämän kaupungin rakentajat keitä tahansa, he olivat arkkitehtuurin mestareita.


Nykypäivän amerikkalaisten arkkitehtien laskelmat osoittavat, että jos tämän päivän tiedolla ja välineistöllä rakennettaisiin pyramidit uudestaan, hankkeeseen kuluisi noin viisi miljardia dollaria rahaa ja viitisen vuotta aikaa.

Mitä tapahtui?

Tiedetään siis, että kaksi tuhatta vuotta sitten Teotihuacán oli yksi maailman suurimmista kaupungeista. Muutaman sata vuotta myöhemmin se oli täysin autioitunut. Mitä tapahtui? Miksi mahtava kansa katosi jälkiä jättämättä? Oliko kyse sodista? Joidenkin asiantuntioiden mielestä Teotihuacán tuhoutui siksi, että se kasvoi niin suureksi, että se hukkui omiin jätteisiinsä, mikä edisti kulkutautien leviämistä. Toivottavasti ihmiskunta ottaa opikseen tästä historiasta, eikä anna tapahtumien toistaa itseään.

Pyhäksi paikaksi

Ratkaisemattomat mysteerit kiehtovat ihmisen mieltä. Teotihuacánista on tullut monelle ihmiselle pyhä paikka, koska siellä luonnehditaan olevan erityistä, sanoin kuvaamatonta energiaa. Tämän energian vuoksi tänne hakeutuu ihmisiä, jotka toivovat ihmeitä. Näimme eri tavoin sairaita, kuten sokeita ihmisiä kävelemässä kuoleman valtatietä pitkin itkien ja rukoillen. Uskomuksen mukaan kuoleman valtatien kävely erikoisen energian ympäröimänä ajatellaan riisuvan kaikista niistä harhoista ja kuorista, jotka ovat ihmisessä itsessään aidon kokemuksen esteenä. Ja juuri siinä tilassa uskotaan ihmeidenkin tapahtuvan.

Asenne ratkaisee: toisille tämä paikka on kasa vanhoja kiviä (ympäröivät viisi kaupunkia himoitsevat aluetta laajentuakseen), toisille arvokas kulttuurihistoriallinen paikka, joillekin ihmeitä tekevä pyhä paikka.

Mielestämme Teotihuacán on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Luovuus tarvitsee tarinoita. Mielen on aika ajoin hyvä pujahtaa mysteerejä kuhiseviin tunneleihin ja kiivetä korkean pyramidin päälle. Muinaiskaupungin kohina pyyhkii tarpeettoman kiireen ja turhan käsitteellistämisen mielen sokkeloista – ja tunnemme kuinka mielikuvituksen pylväskäytävät ja portaikot alkavat laajeta ja kasvaa.

Ja kuin huomaamatta kiviset pyramidit värjäytyvät silmiemme edessä kultaisiksi…

Kävelyn filosofiaa – ensivaikutelma Mexico citystä


Terveiset Meksikosta ja sen pääkaupungista Mexico Citystä. Täällä katuja kävellessä tulee miettineeksi miten venyvä adjektiivi ”suuri” on? Olemme aiemmilla matkoilla vierailleet useassa suurkaupungissa (esim. Hongkong, Kuola Lumpur, Bangkok, Hó Chi Minhin), jotka ovat myös suuria, mutta Meksiko city on todella suuri. Valtava. Meksiko city onkin rankattu maailman toiseksi suurimmaksi kaupungiksi ja täällä asuu yli 10 miljoonaa (lähialueilla asuu toinen 10 miljoonaa) asukasta.

Yllätti täysin

Parin kilometrin korkeudessa sijaitseva Mexico City yllätti meidät ensi silmäyksellä monella tapaa. Ensinnäkin kaupunkikuvan väljyydellä. Tämä on yksi väkirikkaimmista kaupungista, mutta missä nämä kaikki ihmiset ovat? Autot? Koirat? Kävelykadut ovat siistejä ja leveitä.

Vielä 1980-luvulla ilmansaasteet olivat olleet todellinen ongelma, mutta nyt kaupungissa on yllättävän raikasta hengittää. Kaupunkiin on rakennettu toimiva julkinen liikenne; metroverkosto, bussikaistat ym, sekä rajoitettu (verotuksella ja sakotuksella) yksityisautoilua. Autoja toki on, mutta ei ole haitaksi asti.

Kaupunkikuva on vihreä – ja täällä on paljon erikokoisia ja -tyyppisiä puistoja.

Koska kaupunki on niin suuri ja nähtävää riittää, täällä on hyvä harjoittaa filosofian professori Frédéric Grossin kuvaamaa kävelemisen metodiikkaa. Kävelyyn suhtaudutaan siinä eräänlaisena meditaation muotona, jossa ihminen tulee osaksi ympäristöä hyvin konkreettisella tavalla. Tarkoituksenmukainen kävely, jossa halutaan päästä johonkin, on jollain tapaa puuduttavaa. Siinä ympäristö muuttuu maamerkkien ryhmittymiksi, jotka kertovat ihmiselle, missä ihminen on ja kuinka pitkä matka määränpäähän on.

Kävelyretken salaisuus onkin mielen joutilaisuus, joka on rentouden ja aktiivisuuden harvinainen yhtymä. Silloin kävelyn ei tarvitse olla johdonmukainen. Ja kun seuraamuksia ei ole, maailma voi ehkä avautua paremmin oikullisesti jaloittelevalle kävelijälle kuin vakavamieliselle ja järjestelmälliselle tarkkailijalle.

Kaupunki on täynnä mielenkiintoista katseltavaa. Kaikille kaikkea. Museoita, komeaa arkkitehtuuria ja monipuolisia ostosmahdollisuuksia. Kaikkialla on pieniä ostoskojuja, pieniä fondia (pieniä ravintoloita). Katukeittiöitä on kaikkialla.

Katukeittiöitä kaikkialla

Kävelimme läpi vilkkaan keskustan alueen, joka paljastaa pääkaupungin kerrostuneen historian, ennen espanjalaista ja siirtomaa-aikakauden loistoa sen nykyisyyteen. Jokaisella askeleella vanha historia, uudistetut julkiset tilat alkavat elää ja kulttuurinen renessanssi kukoistaa. Vaikka katselemme mielenkiinnolla ympärillemme, meillä on aikaa istuskella ja katsoa ihmisten letkeää menoa. Uskomatonta, sanon uudestaan Timolle ties monettako kertaa jo ääneen. Miten on mahdollista, että täällä miljoonakaupungissa on näin rauhallinen ja rento tunnelma?

Tulimme Zocalo-aukiolle, joka on kaupungin keskus kansallispalatseineen ja katedraaleineen.

Täällä on myös yksi maailman kauneimmaksi sanotuista postirakennuksista.

Postirakennus, joka hurmaa!
Postirakennuksen kauneutta ihastellessa

Alue on täynnä kauppoja, hotelleja, ravintoloita ja viihtyisiä kahviloita.

Värikyyttä on kaikkialla

Sitä on kaupunkikuvassa

Rakennuksissa on väriä

Sitä on katutaiteessa

Ennen kaikkea sitä on taiteessa sekä kukoistavassa käsityöperinteessä. Kävimme suuressa artesaani myymälä alueella (La Ciudadela), jossa on vieri vieressä pieniä putiikkeja.

Käsityömyymälöitä riittää silmän kantamattomiin

Värikkäitä laukkuja

Meksikossa tosiaan nautitaan väreistä.

Unohtamatta somreroita

Kaupunkikävely käy hyvin mielen avaamiseen, kun se muuttuu itsessään tarkoitukseksi. Ympäristö muuttuu abstraktimmaksi ryhmittymäksi muotoja ja tuntemuksia: Värejä ja tuoksuja. Hajua ja melua. Kovaa musiikkia ja linnun laulua. Iloisesti tervehtiviä meksikolaisia, jotka selvästi ovat ylpeitä omasta kulttuurista ja suuren suuresta kaupungistaan.

Tunsimme olomme turvalliseksi. Vaikka Meksikossa on omat huumesotansa, Meksiko cityä luonnehditaan yleisesti ottaen matkailijalle turvalliseksi. Ainakin päiväaikaan.

Ja me puolestamme olimme vaikuttuneita meksikolaisesta kulttuurista ja ystävällisistä ihmisistä. Huomenna lähdemme avaamaan mieltämme lisää.

Lämpöä, kuumuutta, tulisuutta! – Arenal Volcano

Costa Rican kesä on nyt kuumimmillaan ja kuivimmillaan. On lähes sormin laskettavissa ne vesipisarat, jotka ovat neljän kuukauden aikana tulleet maahan saakka. Vaikka nurmikot kuivuvat ja joidenkin puiden ja pensaiden lehtivihreä on paennut juuristoon lepäämään, täällä luonto on oppinut vuosisatojen saatossa elämään kuivuuden kanssa. Vahalehtisten puiden ja pensaiden vihreys vain syvenee, hedelmät kypsyttävät kylkiään ja kukat suorastaan kilpailevat värikkyydessään.

Tänäänkin aurinko tervehtii meitä ja hymyilee jo aamusta leveästi, keskipäivään mennessä sen säteen helottavat kuumaana ja ahnaana pilvettömältä taivaalta. Hakeudumme päiväkahville palmujen varjoon ja siinä istuessamme tunnemme, kuinka pieni vuoristotuuli hajottaa kuumuuden ihon lämpöiseksi.

Kuumuutta lisää

Mitä ihminen vielä tähän voisi lisää toivoa? Korjaan, mitä suomalainen tähän voisi vielä lisää toivoa? Tietenkin saunan. Ajattelemme lämpimiä lauteita, kiukaan sihinää. Lempeän kosteaa lämpöä. Ja välillä tulisimme vilvoittelemaan saunan terassille. Costa Rican lämpö hivelisi kuin linnunmaito saunan kuumentamaa kehoa.

Tätä ajatusta näissä olosuhteissa ei ymmärrä kuin toinen suomalainen – ja tätä suomalaista hulluutta kannamme ylpeänä sydämessämme.

Tulisuutta tarjolla

Päivän piristeeksi lähdemme ajamaan kohti Arenal Volcanon kansallispuistoa. Se on alueena laaja, tällä kertaa käymme ihastelemassa sen keskushahmoa – Volcano Arenalin majesteettisuutta. Tulivuori on hyvin valokuvauksellinen.

Arenal Volcano

Ei uskoisi sen symmetristä profiilia katsellessa, että se on eräs aktiivisimmista Costa Rican tulivuorista. Että sen sisällä liikehtivät tuliset laavat ja happoiset kaasut. Vaikka tulivuoressa ei ole viime aikoina ollut toimintaa, tutkijat uskovat edelleen, että se ei ole passiivinen.

Alueella on hyvät vaelluspolut. Ne risteilevät pitkin poikin metsäistä kansallispuistoa, mutta myös tulivuoren rinteillä. Täällä voi myös kierrellä Costa Rican isoimpiin kuuluvan Arenal järven rannoilla.

Arenal järvi

Tänään meitä ei houkuta kävely kuumuutta hehkuvan vuoren rinteelle, etsimme nyt jotain aivan muuta. Sillä tiedämme, että alueella sijaitsevat maan parhaat kuumat lähteet. Tältä alueelta löytyy sopiva kylpylä jokaiseen makuun. Valitsemme Ecotermalesin kuumat lähteet sen puutarhamaisuuden ja rauhallisen ilmapiirin vuoksi. Pidämme ajatuksesta, että paikan ideana on rajoittaa vierailijoiden määrää, jotta jokaisen kylpyhetkessä on enemmän yksityisyyttä.

Kuumia kylpyjä

Vesi tulee tuliperäisen maan uumenista kiehuvan kuumana. Sanotaan, että vesi on koostumukseltaan ainutlaatuinen, mineraaliensa vuoksi jopa parantava, joka johdetaan maahan louhittuihin altaasiin, ja jäädytetään sopivaksi.

Kevyesti rikiltä tuoksuva vesi sisältää mineraaleja ja hivenaineita, joiden on todettu auttavan erilaisiin vaivoihin, mutta ennen kaikkea se rentouttaa.

Rentoutumista

Kylvemme eri altaissa, niiden lämpöasteet vaihtelevat. Kuin huomaamatta rentous alkaa pehmentää kehoa ja mieltä.

Kylpiessä mieli oikenee sitä mukaan kuin vesi rypyttää ihoa. Kylpylän kattona on sininen taivas, seininä metsän puut, jotka sopivasti antavat varjoa altaiden päälle.

Vihreät seinät

Ylimmillä puiden oksilla makailee laiskiaiset, kaukoputkella näen niiden haukottelevan ja venyttelevän itseään. Sielunveljemme ja -sisaremme puussa ja me täällä maassa. Venyttelemme ja haukottelemme.

Illalla kotona raukeus jatkuu. Ihosta tulee yllättäen hyvin pehmeä, sileä ja notkean tuntuinen.

Kumpi on parempi sauna vai kuumat kylvyt? Huokaisemme tyytyväisenä. Onneksi näitä elämyksiä ei tarvitse arvottaa; nautimme molemmista. Molemmista tulee vahvastii mieleen 1800-luvulla eläneen kirjailija G.B. Shawin mietelmä: ”Älä odota oikeaa hetkeä: luo se.

Siitähän näissä hetkissä on perimmältään kyse.

Elävää muotokieltä – Zarcero

Olemme matkailleet nyt Costa Ricassa; otamme aika ajoin uuden kohteen, johon haluamme tutustua. Maa on pinta-alaltaan kompaktin kokoinen, pääosin kaupungit ovat hyvin lähekkäin toisiaan; joten välimatkat eivät ole kovin pitkiä, mutta aikaa kuluu vuoriston kiemuraisilla teillä. Maisemat ovat vehreitä ja polveilevia.

Yksi monista Alajuelan maakunnan kaupungeista on luonnonkaunis Zarcero, joka sijaitsee San Ramonin pohjoisilla vuorilla. Tämä 1700 metrin korkeudessa sijaitseva pieni kaupunki yllättää viehättävillä vuoristo näkymillä ja eteen avautuvilla kahviviljelmillä.

Kaupunki henkii maalaismaista luonnon rauhaa, joten tänne on mukava piipahtaa juomaan – taatusti – tuoretta kahvia. Paikan vuoristoilmasto on tehnyt siitä merkittävän osan Alajuelan maatalousalueesta, jossa paikalliset viljelijät ovat vaalivat ylpeinä luonnonmukaisia viljelytapoja. Luomua jokaisella puraisulla.

Kaupunkia lähestyäessä alkaa aavistella, että kaupunkilaiset rakastavat puistoalueitaan.

Uljas maamerkki

Yksi Zarceron tärkeimmistä nähtävyyksistä on Iglesia de San Rafael, joka on sekä sisältä että ulkoa aivan upea kirkko.

Kirkko on täynnä upeita uskonnollisia maalauksia, siro valkoinen holvikaari johdattaa katseen katossa oleviin maalauksiin ja vähitellen liu´uttaa katseen ikkunoiden värikkäisiin lasimaalauksiin.

Vuonna 1895 rakennettu kirkko sisältää costaricalaisen arvostetun taiteilijan Don Misael Solis Alvaradon tekemiä taideteoksia.

Vehreä maamerkki

Kirkon sisäänkäynti kulkee Parque Francisco Alvaradon läpi, joka on Don Evangelista Blancon vuonna 1964 suunnittelema erikoinen puistoalue.

Puiston puutarhuri muotoili tavalliset pensaat eläinten, ihmisten ja mielenkiintoisiin abstrakteihin muotoihin. Paikassa on myös lukuisia holvikaaren muotoon leikattuja pensaita, joiden siimekseen on mukava hakeutua varjoon taivaan täydeltä porottavalta auringolta.

Sypressipensaat puutarhuri kasvatti siemenistä ja hän joutui odottamaan neljä vuotta, kunnes ne olivat kasvaneet tarpeeksi suuriksi, jotta ne niitä saattoi muotoilla.

Vaikka puisto on osa kirkkopihaa, pensaiden elävä muotokieli ei saa innoitusta vain uskonnollista aiheista, vaan vuosien varrella hän on muotoillut pensaista hupaisia hahmoja, dinosauruksia, helikoptereita sekä Kristuksen jolla on risti.

Pensaissa näkyy kasvojen hahmoja.

Don Evangelista Blanco työskentelee edelleen Zarceron alueen puutarhoissa, jotka ovat kuuluisia vehreydestään ja moitteettomasta kunnostaan.

Katsoessani elefantin muotoista pensasta edessäni, en voi olla naurahtamatta. Ehkä tämän kirkon puutarhan muotokielen keveydessä piilee jokin syvällisempikin eksistentialinen (henkinen tai hengellistä) viesti. Chertersonin mietettä mukaillen: ”Onni ja ilo on mysteeri siinä kuin henkisyys, eikä sitä koskaan pitäisi järkeistää.”

Oleutumisen iloa – liikkuvaa elämää Costa Ricassa

Olemme vähitellen sopeutuneet elämäämme täällä Costa Ricassa. Tai olisiko parempi sanoa ”oleutuneet” paikalliseen kulttuuriin ja ympäröiviin olosuhteisiin, sillä viihdymme täällä erinomaisesti. Syitä siihen on monia (kuten olen aiemmissa postauksissa kuvannut), mutta merkittävimmät syyt ovat ilmasto, täällä olevat ihmiset ja upea ympäröivä luonto. Lähdimmepä mihin ilmansuuntaan tahansa pihamaaltamme, avautuu eteemme mahdollisuuksia eritasoisille ja -tyyppisille vaelluksille. Vaikka vuoristomaisemat tuovat omat haastavuutensa tasamaahan tottuneelle, kannustavuutta luovat upea maisemat. Näistä ei pääse nauttimaan kotisohvalta.

Maisemat kannustavat liikkumaan

Kannustusta liikkumiseen lisää myös vapaamuotoinen vaellusryhmämme (eli Hiking-club), joka muodostuu täällä asuvista länsimaalaisista (meidän lisäksi muun muassa amerikkalaisia, kanadalaisia, hollantilaisia) aikuisista ihmisistä.

Iloisia vaeltajia

Vaelluksillamme, joita teemme yhdessä satunnaisen säännöllisesti, tärkeintä ei ole vauhti tai suoritus itsessään, vaan yhdessä nauttiminen maisemista ja toistemme seurasta.

Matka joutuu
Aikaa riittää rupatteluun

Pisin ja haastavin, johon olen osallistunut oli noin 23 km vaellus ylös ja alas vuoren rinteitä. Lähdimme onneksi vaellukselle varhain aamulla, jotta auringon vaativa paahde ei hyydyttäisi heti alkumetreillä tasamaan kävelyyn tottunutta suomalaista.

Jossakin vaelluksen puolessa välissä

Tulivuoren taikaa

Ikkunastamme näkyy erilaisten vuorten silhuetteja. Ne ovat mystisen kauniita mihin vuorokauden aikaan tahansa katsottuna. Erityisen hehkun niille antaa auringonnousut ja laskut.

Vuorten silhuetteja

Yksi kiehtovista vuorista on kerrostulivuori Poásin silhuetti. Se sijaitsee noin 45 kilometriä maan pääkaupungista San Josésta koilliseen. Korkeutta vuorella on 2 708 metriä. Poás on yksi Costa Rican aktiivisimmista tulivuorista, ja se on purkautunut viimeksi kunnolla vuonna 2010, mutta pientä tupruttelua sillä on aika ajoin, kuten esimerkiksi viime viikolla jolloin sinne evättiin kaikilta pääsy.

Poásilla on kolme kraatteria. Huipulla sijaitsee kaksi kraatterijärveä, joista eteläisempi on nimeltään Botos. Se on kirkas- ja kylmävetinen. Botos on viimeksi purkautunut noin 7 500 vuotta sitten. Pohjoisempi kraatterijärvi on nimeltään Laguna Caliente. Se puolestaan lukeutuu maailman happoisimpiin järviin ja sen pH on miltei nolla. Kaunista kaukaa katsottuna.

Poás tulivuori (kuva wikipediasta)

Toinen upea nähtävyys on Irazú-tulivuoren ympärille muodostunut kansallispuisto, jonka kohokohta on itse tulivuori. Se on Costa Rican korkein aktiivinen tulivuori. Sana ”Irazú” on itse asiassa alkuperäiskansan sana, joka tarkoittaa ”ukkosta ja maanjäristysvuorta.”

Nämä molemmat tulivuoret itsessään ovat karun kauniita, mutta niiden vulkaaninen toiminta on levittänyt lähiympäristöön tuhkaa, mikä tekee maaperästä erittäin hedelmällisen. Muun muassa paksu sademetsä kaikkine vehreyksineen halaa Irazun tulivuoren Karibian puolella.

Vaikka tulivuorten läheisyys saattaa tuntua arvaamattomalta, itse emme ajattele näitä upeita ja jylhiä vuoria pelon kautta. Ne huokuvat luonnon voimaa, joka saa tuntemaan itsensä juuri sopivan pieneksi maailman kartalla.

Jatkamme vaellustamme tällä upealla yhteisellä maapallomme pinnalla. Jos jotain tämä matkailu opettaa niin tämän kaiken ainutlaatuisuuden kunnioittamista. Mikään ei todellakaan ole itsestään selvää, emme me, eikä tämä upea luonto.

Pura vida!

Vanha ja viisas Higuerón – toteutuuko toive?


Olen aina rakastanut vanhoja kookkaita puita, ne ovat kuin konsanaan vanhat ihmiset parhaimmillaan – viisaita, sillä niiden pitkä, hidas ja paikallaan pysyvä elämä on kehittänyt puille merkillisiä ominaisuuksia. Sanotaan, että ne ovat niin viisaita, että ne tietävät, mitä niiden ympärillä tapahtuu ja osaavat manipuloida ympäristöään. Ne ovat myös iän tuomilla kulumillaan komeita ja hauraudessaankin kaunottaria.

Kiinnostukseni aiheeseen nousi jälleen, kun luin Ylen Elävät puut -luontosarjasta Siinä luontotoimittajat sukeltavat syvälle puiden salaperäiseen maailmaan. (Jota en valitettavasti ole katsonut).

Moniaistisuus

Jo pelkkä ajatus puiden moniaistisesta elämästä saa silmäni hakeutumaan myös täällä Costa Ricassa suuriin, vanhoihin puihin ja niiden laajoihin latvustoihin. Omalla tontillamme ja sen läheisyydessä kasvaa muutama upea vanha puu, joista yksi vaikuttavimmista on tonttimme reunalla elävä reilu 200 vuotta vanha Higuerón (Fig tree). Tämä hiljainen jättiläinen on meidän uskollinen portinvartija ja viisas neuvonantajamme.

Ikiaikainen Higuerón puu
Ikiaikainen Higuerón, vanha viisas puu

Puun koko on luonnossa vaikuttava, tarvitaan ainakin viiden aikuisen miehen kädet, jotta sen rungon ympärille yltää kädet. Puu ei antaudu helposti valokuvattavaksi, sillä jos valokuvaa sen latvustoa, sen runko jää varjoon, jos sijaan kuvaa sen jyhkeää paksua runkoa, sen valtava juuristo jää näkymättömiin.

Pieni on ihminen isojen edessä

Higuerón seisoo hievahtamatta, tervehtii meitä joka aamu ja toivottaa iltaisin auringon laskiessa hyvät yöt. Se näyttää hyvinvoivalle, vaikka näyttää siltä, että jokainen ohi kiitänyt myrsky olisi taivutellut sen oksistoa umpisolmuun. Pelkästään sen yksi oksa on jo itsessään täysaikaisen suomalaisen koivupuun paksuinen.

Paksuja komeita yksityiskohtia pimenevässä illassa

Sen suojassa levähtää monenlaista eläintä ja lintua, tutuimmasta päästä ovat tummahäntäiset oravat.

Kuka katsoo ja kuulee ketä?

Sanotaan, että puut ovat eläviä olentoja, joilla on hämmästyttäviä kykyjä ja ominaisuuksia. Niillä voi esimerkiksi olla yli kymmenen valoa aistivaa solua siinä, missä ihmisellä on vain muutama. Puut siis aistivat valoa paljon tarkemmin kuin ihmiset – ja näkeminen on valon aistimista. Kuulostaa hullulle, mutta niin tiede väittää oikeaksi. Katsooko siis puu siis minua vai minä puuta?

Puut aistivat siis valoa ja reagoivat erittämällä hajumolekyylejä. Tuoksut ovat niiden puhetta, viestejä ympäristöön, niin sanovat viisaat asiantuntijat. Ja onhan se totta; sateen jälkeen metsässä tuoksuu ja nenä paljastaa, että metsässä puhutaan. Esimerkiksi suomalainen mänty erittää yli kahtakymmentä tuoksua, joista tunnistaa ihminen vain osan.

Pistän silmäni kiinni ja yritän kuunnella nenälläni vanhan Higuerón puhetta. Kuinkahan montaa tuoksua tämä vanha puu erittää? En tunnista kuin korkeintaan kaksi tuoksua ja epäilen niidenkin erittyvän ennemminkin ruohosta tai läheisestä kukkivasta pensaasta. Vai onko niin, etten suomalaisena ymmärrä costaricalaisen puun puhetta?

Vähän alempana tontillamme seisoo pari muutakin vanhaa puunkörilästä, ikää en tiedä, mutta puun runkojen paksuudesta päätellen hieman nuorempia kuin pihallamme seisova.

Komeita puita

Erityisesti toisessa erottuu jättimäiset, ryhmyiset haavat. Ne olivat paksuja ja täynnä erilaista elämää. Oksat ovat kuin umpisolmussa ja itse puukin seisoo vinossa. En ihmettele, että jotkut elokuvan tekijät ovat nähneet nämä puut kummituspuina tai muina mielikuvitusolentoina.

Osa oksista solmussa. Ja itse puukin on vinossa.

Niiden oksilla soi erityisesti kaskaiden laulu. Tuo sirittävä ääni on kova ja kun niitä on satoja, on ääni huimaava. Laulukaskaan toukka kaivautuu aikuistuessaan maan alta ulos vietettyään juuristossa useita vuosia. Se kiipeää sen jälkeen puuhun, jossa se luo nahkansa ja muuttuu aikuiseksi. Ei siis ihme, että niitä laulattaa puun oksilla. Aurinko hivelee niiden paljastunutta nahkaa ja lempeä tuulenvire leuhuttaa viiksiä.

Hieman seksistä

Puillakin on kuulemma seksielämää. Tämähän vasta hulluksi menee. En ole aikaisemmin ajatellut, että pajunkissat ovat puun sukuelimiä – vihertävämmät naaraita ja kellertävät koiraita, jotka himokkaina ja kukkeina houkuttelevat kevään ensimmäiset hyönteiset luokseen.

Älykkyys

Tontillamme on puulaji, Eukalyptus, joka osaa kuoria itsensä. Sen kuori näyttää maalaukselta. aivan kuin itse taiteilija Matisse olisi käynyt heiluttamassa sivellintä. Runko on täynnä kirkkaan punaista, vihreän ja ruskean eri sävyjä. Puu kuorii itsensä, ja sillä tavalla poistaa itsensä kaikista loiskasveista ja eläimistä. Se on siis sekä taitelija ja itsellinen metsänhoitaja.

Eukalyptys – puunrunko kuin taideteos

Asiantuntijat sanovat, että yleensä ottaen puun juurten sienirihmasto on maanalainen internet.

Juuret – maanalainen tiedonsiirto

Rihmastossa kulkee tietoa puulta toiselle. Mukana kulkee myös ravinteita, eli siinä mielessä se on kehittyneempi kuin meidän nettimme. Huikeaa. Tämä kaikki on älykkyyttä, eikö totta?

Pitkä ikä

Jotkut puut elävät pitempään kuin toiset. Aivan kuin ihmisetkin. ”Oma lääketehdas, niukat elämäntavat ja hidas aineenvaihdunta, ne ovat puiden vanhan iän salaisuus,” asiantuntijat summaavat. Aika samalla tavalla sanovat tutkimukset ihmisistä, jotka elävät 100 vuotiaaksi tai yli. Ei ihme, että heitä kutsutaankin tervaskannoiksi.

Ja vielä siitä toiveesta…

Matkailu avartaa ja kaikki tämä alkaa jo omasta pihapiiristä. Puiden moniaistisuus, sisukkuus, älykkyys,niiden seksielämä, pitkä ikä ja mitä vielä? Puilla ja ihmisillä on elämän ja kuoleman kysymykset yllättävän samanlaiset. Ehkä kaiken tämän vuoksi täällä paikallisilla elää vahva uskomus, jonka mukaan, näille ikiaikaisille vanhoille puille kannattaa kuiskata toiveensa. Hyvin usein ne ovat huhujen mukaan toteutuneet. Päätän tehdä empiirisen kokeen; käyn kuiskaamassa yhden toiveeni pihamaan hiljaiselle jättiläiselle, ja jään nyt mielenkiinnolla odottamaan toteutuuko kuiskaamani toive…

Higuerónin lehvästö auringonlaskiessa

Respect!

Jos meistä on kiinni, näistä tonttimme puista ei koskaan tehdä vessapaperia ja nenäliinoja. Tai costaricalaisia hammastikkuja.

Tämä maailma tarvitsee kaikenikäisiä. Niin nuoria kuin vanhoja. Puita ja ihmisiä. Respect meille kaikille!

Riitelyn mahti – pariskuntaelämästä

Matkailu tuo paljon positiivista voimaa, yhteisiä kokemuksia, mutta myös omat haasteensa parisuhteeseen. Meiltä onkin kysytty parisuhteemme ”salaisuutta” siitä, miten jaksamme yhdessä haasteellista omatoimimatkailua, vieraassa kulttuurissa asumista -ja toistemme seuraa lähes tulkoon 24/7.

Ei liene mikään uusi näkökulma, jos totean, että keskeisin ja tärkein parisuhteen taidoista kaikille on puhuminen, asioiden esille otto ja erityisesti ristiriitojen käsittely. Kirjoitettuna tuo kaikki kuulostaa hyvin helpolle, mutta kaikki tässä iässä tietävät täytäntöönpanon vaikeuden. ”Kyllähän minä, mutta kun tuo toinen…”

Parisuhde on kahden erilaisen persoonan suhde, jossa ristiriidat ovat väistämättömiä olipa liitto kuinka onneton tai onnellinen. Uskomme asiantuntijoiden kommentteihin siitä, ettei ristiriitatilanteiden määrällä voi mitata sitä kuinka onnistunut suhde on, vaan siitä, kuinka hyvin vaikeat asiat uskalletaan ottaa esille ja kuinka ne saadaan käsiteltyä. Sillä pahimmassa tapauksessa pariskunta saattaa varmistella suhdettaan, jättää ristiriidat käsittelemättä miellyttämisen ja mukautumisen tarpeesta. Riita voi tuntua liian pelottavalle, varsinkin jos parisuhde on turvaton tai ihmisillä ei ole aiempaa kokemusta siitä, että on turvallista riidellä.

En ole, enkä yritä olla alan asiantuntija, mutta välillä on mukava kirjoittaa blogiin hieman erilaisista matkalla oloon ja ulkomailla asumiseen liittyviä kokemuksistamme.

Koeteltu taito

Kyllä! Kyllä me riitelemme – ja toivon totisesti, että emme koskaan hukkaa tätä elämän aallokossa koeteltua taitoa. Se on varmasti yksi valitsemamme elämänmuodon ja yhteiselämän onnistumisen edellytys. Oudossa ja uudessa kulttuurissa ristiriitojen mahdollisuudet ja haasteellisuuden kertoimet ovat vielä tuttua ja turvallista kotia korkeammalla. Täällä ei ole mahdollisuutta pujahtaa toiselta piiloon työhön tai omiin harrastuksiin.

Totta on myös se, että ristiriitojen purkamiseen riittää yleensä meilläkin perinteiset neuvottelutaidot, mutta joskus tilanne eskaloituu kuumemmaksi. Silloin neuvottelutaidoilla ei ole käyttöä, sillä niitä voi soveltaa vain rauhallisissa ristiriitatilanteissa. Sillä joskus yhteisymmärrys menee niin solmuun tai se etsii uusia reittejä, että sen selvittämiseen tarvitaan kunnon riita. Silloin tarvitaan myös järeimpiä tekniikoita purkaa tilanne. Kuvaan alla matkamme varrella hiomaamme R-R-R- tekniikkaa.

R-R-R tekniikkamme

Olemme siis ehdottomasti riitelyn kannattajia, tosin muutamalla tärkeällä täsmennyksellä. Riiteleminen on terveen ja tasavertaisen parisuhteen voima ja ponnin, jos sen tekee parisuhdetta voimistavalla, ei repivällä tavalla. Toisaalta on selvää, että runsas riiteleminen ei edistä kenenkään hyvinvointia. Se voi olla merkki, että tunnesuhde parin välillä on turvaton tai siihen on jäänyt liian paljon käsittelemättömiä pettymyksiä.

Olemme huomanneet, etä jos ristiriitatilanteemme eskaloituu, eikä riidalta voi enää välttyä, on paras tehdä se kunnolla ja perusteellisesti R-R-R tekniikamme avulla.

1. Riitely eli linnakevaihe

Sen aistii kireytenä: riita kasvaa ja paisuu kummankin sisällä. Ehkä hieman epätahtisesti, mutta siellä riidan siemen kehittyy ja muhii. Yksi sana tai katse, huokaisu väärässä paikassa voi saada megalomaaniset mittasuhteet. PAM! Alkaa kahden voimakkaan ihmisen mielten mittelö ja riitatilanteen stressi saa rakkaan puolison tuntumaan vastustajalta. Yhtäkkiä, kuin sanattomasta sopimuksesta molemmat alkavat kaivautua poteroonsa ja valmistautua hyökkäysasemiin omiin linnakkeisiin.

Riitelyvaihe sinänsä on erittäin tylsä, jopa mitäänsanomaton, sillä kun stressi kasvaa tarpeeksi suureksi, ihmisen mieli ja toiminta kapeutuu pelkäksi nopeiden reaktioiden hallinnaksi. On selvää, ettei ihminen tuolloin enää kykene rakentavaan neuvotteluun, luomaan uutta tai rakentamaan siltaa toiseen, sillä siihen tarvittaan joustavuutta, harkintakykyä, myötätuntoa ja levollisuutta. Nämä hienot ominaisuudet ovat kuitenkin sillä hetkellä sumentuneet reaktioryöpyn alle. Mutta niin tylsä kuin riitelyvaihe onkin, sitä tarvitaan joskus keinoksi asioiden esille ottamisen pontimeksi, etteivät ne jää hiertämään mielen perukoille.

Riitelyvaiheen käydessä kuumimmillaan meitä helpottaa tieto, että tämä on vain haastellisen vuorovaikutustilanteen ensimmäinen vaihe. Jotta riitely ei jää pelkäksi repiväksi, kaoottiseksi syyttelyksi, umpimieliseksi tunteiden siirroksi ja altistuta jatkuvammalle tiuskimisen ja komentelun kierteelle on siirryttävä rohkeasti seuraavaan vaiheeseen.

2. Rehellisyys

Kun kovimmat ristiriitojen aallot alkavat tyyntyä ja puoliso alkaa näyttää jo tutummalle, on aika rehellisesti yhdessä pohtia, missä riidassa oli pohjimmiltaan kysymys. Tunteet ovat uskomattoman ovelia maastoutumaan ja verhoutumaan. Mistä siis kenkä hiertää? Ehkä kyse oli väärinymmärryksestä? Olisiko aika muuttaa toimintatapojamme? Olenko ohittanut toisen oman väsymykseeni vedoten?

Rakentavaan riitelyyn kuuluu pyrkimys molemminpuoliseen kunnioitukseen erimielisyyksistä huolimatta. Parhaimmillaan molemmat ottavat vastuun omista teoistaan ja sanoistaan. Itse asiassa perimmäisen syyn etsimisestä tulee mielenkiintoinen salapoliisityö, jota voidaan tässä vaiheessa tehdä jo tyynesti ja yhdessä. Rehellisyydellä rakentaa kestävimmän sillan toisen luo.

Rehellisyys on kantavin silta toisen luo. (Kuva Nicaraguasta.)

Parhaimmillaan sen kautta ristiriidat ovat mahdollisuus luoda läheisyyttä ja tutustua toiseen entistä syvemmin, ja löytää toisesta erilaisia puolia. Rehellisen keskustelu auttaa ymmärtämään toisen toiveita, pelkoja sekä sitä, millainen toinen on erillisenä ihmisenä.

Usein nämä hetket ovat silmiä avaavia! Hetkiä, joilloin voi rakastua puolisoonsa jälleen uudestaan.

3. Ratkaisuehdotus

Asiantuntijoiden mukaan rakentavaan riitelyyn kuuluu aina sovinto, joka on eri asia kuin ratkaisu. Suurimman osan parisuhteen erimielisyyksistä voi ratkaista, mutta osa on niin sanottuja ikuisia, ratkaisemattomia ristiriitoja. Ne voivat liittyä toisen persoonaan tai erilaisiin unelmiin. Niiden kanssa on vain opittava elämään myös reppuselässä tai uima-altaan reunalla.

Itse koemme, että riidassa on joka kerta jotain uutta opittavaa. Sillä on aina jokin viesti meille kerrottavana. Itse asiassa tämä on kaikkein mielenkiintoisin vaihe riitelyprosessissa. Riidan siemenestä on löydettävissä uusi ratkaisuehdotus elämäämme.

Sen vuoksi riitaprosessi antaa loistavat mahdollisuudet kehittää parisuhdetta aivan konkreettisesti, mutta myös kartuttaa ymmärrystä toiseen ja itseensä.

Sillä sitähän me ihmiset itse asiassa riidalla haemme: uutta näkökulmaa ajatella tuttua, junnaavaa asiaa. Ja sitä, että saamme tuntea olevamme tunteinemme turvassa ja saamme kokea aitona ja paljastettuna toisen ihmisen myötätuntoa.

Värikkyys luonnossakin tulee erilaisista sävyistä

Ehkä siinä on salaisuuden siemen…

Parasta tässä kaikessa on se, että ristiriitatilanteiden käsittelytaitoa ja riitelyprosessia voi opetella. Vielä tässäkin iässä! Niin me olemme tehneet ja iloksemme havainneet, että pitäessämme itsepintaisesti kiinni R-R-R-tekniikasta yhä useammin itse riitelyvaihe ohitetaan nopeammin tai, että hallitsemme itse stressireaktioitamme ja siksi voimme jopa hypätä riitelyvaiheen yli suoraan vaiheeseen kaksi: rehellisyys. Riitely laimenee neuvotteluksi.

Ehkä siinä on salaisuutemme, että jaksamme toisiamme 24/7 haastavissakin olosuhteissa. Emme pelkää vastoinkäymisiä, erimielisyyksiä, koska meillä on sitkeä visio siitä, mitä olemme tekemässä.

Olemme reilusti elämää oppimassa -ja sen teemme parhaiten kohtaamalla toisemme. Aitoina ja paljaina toisen toimiessa tunteiden peilinä. Pienentämättä tai suurentamatta, juuri sellaisina kuin olemme: epätäydellisinä, siksi inhimillisinä ihmisinä. Suhde tuntuu entistä turvallisemmalta, kun saa kokea, että toinen on lähestyttävissä, saatavilla ja ymmärtäväinen. Sen turvin voi matkata vaikka kuuhun!

Ehkä tämä koeteltu taito paras matkalta saatu oppi parisuhteeseemme.

Ps. Kommentteja voit laittaa alla olevan kommenttilaatikon kautta tai sähköpostitse leena(at)aikuisinamatkalla.fi. Mukava kuulla mietteitänne tästä tai jostakin muusta postauksesta.

Säätiedot

San José
hajanaisia pilviä
20 ° C
21.1 °
18.3 °
94 %
1.5kmh
75 %
ke
26 °
to
27 °
pe
27 °
la
30 °
su
22 °