1 C
Oulu, Finland
sunnuntai, 22.04.2018, 01:55
Koti Blogi

Erikoisia asioita – Panamasta

Tämä on viimeinen postaus Panamasta, sillä matkamme jatkui. Panama on antoi meille monia hienoja elämyksiä ja kokemuksia, joita on jälkeenkin päin mukava muistella. Panama on maisemiltaan rikas ja monimuotoinen ja ihmiset erittäin ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Ennen kuin siirrymme seuraavaan maahan ja kulttuuriin, haluan kuvata vielä muutaman mielenkiintoisen ja erikoisen asian muistiin tänne virtuaalisen matkapäiväkirjaamme.

1. Tiesittekö, ettei ole olemassa banaania?

Banaani on niin yleinen ja tavallinen hedelmä, ettei sen alkuperää tule edes ajatelleeksi. Tiesitkö, ettei luonto ole koskaan luonut banaania sellaisena kuin me sen tunnemme. Sillä alunperin ei ollut mitään pitkää, paksua keltaista hedelmää. Banaanin kantamuoto kasvaa yhä villinä viidakossa – ja näimme sellaisen täällä Panamassa Volcan Barun alueella. Se on pieni, punainen ja paksukuorinen – ja sen sisällys on suureksi osaksi kovia siemeniä. Syötävää osaa on vain noin pari ruokalusikallista – ja sekin kitkerän makuista.

Aito ja oikea banaani

Banaani sellaisena kuin me sen tunnemme, on ihmisten harjoittaman vuosisataisen risteytystyön tulos. Siihen on yhdistetty kantamuodon parhaiden yksilöiden ominaisuuksia sukupolvi toisensa jälkeen.

Hybridi banaanit

Pitkän kehittelytyön tuloksena banaanista on tullut maukas, siemenetön, käteen sopiva, suuhun sopiva ja helposti kuorittava. Se aito, alkuperäinen banaanihan on vain pieni, mitätön ja kitkerä käppyrä. Nykyiset keltaiset hybridimuodot tuottavat myös hedelmiä nopeammin ja tuottoisemmin.

Banaaniplantaaseja

Matkustaessamme Panamassa Bocasin alueella näimme  suomen yleisimmän banaanin kasvatusalueet – ja olivathan ne valtavia alueita.

2. Quetzal – lintujen aatelia

Lintubongareiden kymmenen tärkeimmän ”tulisi nähdä kerran elämässä”- lintu on quetzales. Lintu viihtyy ylänkömetsässä, erityisesti kosteassa vuoristossa. Lintulaji on harvinainen, ja metsänhakkuiden myötä lajin elinolosuhteet ovat vaikeutuneet. Ne ovat melko suuria ja varsinkin uroksen kokoa suurentaa (linnun kokoon nähden) pitkät pyrstösulat.  Lintu on kuuluisa kirkkaasta puna-sini-vihreästä höyhenpeitteestä. Mutta jopa lintujen kirkkaasta  höyhenpeitteestä huolimatta sitä on erittäin vaikea nähdä luonnollisissa metsämaisemissa.

Upea quetzales (kuva netistä)

Vaeltaessamme Cerro Puntassa Quetsel reittiä ylös metsän kätköihin, toivoimme tietenkin, että näkisimme tämän upean ilmestyksen. Reitille tulee lintubongareita kaukaakin  nähdäkseen tämän harvinaisen linnun. Lähdimme ensisijaisesti kuitenkin vain vaeltamaan, eikä meillä ollut mukana edes kiikareita.

Vaellusreitin alkupäätä

Näitä maisemia on ilo katsella ja kuunnella!

Uskomatonta, mutta totta! Meillä oli ilo ja kunnia nähdä tämä lintu. Kaksi eri kertaa. Ehkäpä lintukin aavisteli, että nuo kaksi suomalaista vaeltajaa ovat kovin vaarattomia ja ilahtuvat aidosti näkemästään.

Siinä se lintu istuskeli suuren puun oksalla ja katseli meitä yhtä uteliaana kuin me sitä. Aikansa katsottuaan, lintu levitti siipensä, paljasti kirkkaan upean vatsapeitteensä ja lensi ylväästi pois. Tunnen vieläkin vatsan pohjassa nipistyksen, jonka linnun näkeminen aiheutti. Takaisin kävellessämme, näimme linnun uudestaan samaisella alueella.

Kiitos luontoäiti uskomattomasta tuurista!

3. Voiko vesi virrata alhaalta ylöspäin?

Yksi mielenkiintoisista paikoista, jossa vierailimme oli Sitio Barrilesin yksityinen museo Volcanissa. Se oli kuin kauniin puutarhatien kulkemista kohti menneisyyttä. Museoalue oli nimittäin iso puutarha, jossa oli nähtävilla muinaisen kulttuurin jäännöksiä. Ne löydettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1906. Vuonna 1925 William Fredrick Houx tuli Kaliforniasta, kasvattamaan kahvia ja perustikin paikalle pienen kahvinviljelytilan. Tehdessään kahvipensaita varten maatöitä, hän löysi hyvin merkillisiä tavaroita maanpovesta.

Suurin löytö oli vuonna 1947, kun 18 ihmiskokoista patsasta löydettiin kahvipensaiden istutusalueelta.

Miten nämä hahmot kertovat menneisyydestä?

Nämä patsaat ovat nyt Panaman kaupungissa, Reina Torres de Araúz -museossa. Ne esittävät kahta erilaista ihmishahmoa; alempi afrikkalaisten piirteiden kanssa ja harteilla oleva itämaisilla piirteillä olevaa ihmishahmoa. Miten  nämä ihmisrodut asuivat täällä jo 300-600 vuotta ekr? Ovatko nämä patsaat todisteita ihmisen historian puuttuvasta palasesta? Emme tiedä, muuta kuin, että tutkijat ovat osoittaneet, että  vielä on paljon opittavaa tästä tärkeästä arkeologisesta löydöksestä.

Löydöksistä tulkitaan, että muinaisina aikoina Sitio Barriles oli tärkeä kaupunki. Kaivauksista on löydetty viitteitä keramiikan ja lääkeaineiden tuotannosta. Yksi suuri kivi näyttää olevan merkittävä vanha kartta, joka on veistetty lähialueiden reiteille. Se osoittaa, että Barriles on ollut myös tärkeä seremoniallinen paikka.

Tätä karttaa ei sujautetaakkaan helposti etutaskuun

Yksi massiivinen kiillotetusta basaltista näyttää kuvionsa vain märkänä. Salaisia tietoja piiloteltiin jo silloin?

Museon pihalla on myös kivilaattoja, joiden luona on varoitustauluja mm. ihmisille, joilla on sydämentahdistin. Kivien magneettisuus on erittäin voimakas.

Hyvin magneettisia kiviä

Nykyään metafyysistä energihoidoista kiinnostuneet tulevat tänne kokemaan Barrilesille ”energiaa, jonka sanotaan olevan parempaa ja voimakkaampaa kuin Macchu Picchulla”.

Mutta kaikkein erikoisinta alueella oli puro, jonka vesi kulkee ylämäkeen (pohjoiseen) usean kilometrin kohti Chiriqui-jokea. Tulivuoren magneettisuus (tai jokin vastaava ilmiö) saa aikaan tämän erikoisen ilmiön? Kuulemamme mukaan samanlainen ilmiö on löydettävissä Japanissa ja Chilessä.

Tutkijat ovat todenneet, että tämän mielenkiintoisen ja varsin kehittyneen Barriles-kulttuurin tuhosi  luultavasti Volcán Barun, läheisen tulivuoren purkaus. Niin miespolvet ja kulttuurit vaipuvat unholaan.

Kiitos Panamalle!

Banaani, lintu ja vesi. Nämä kaikki asiat haluamme muistaa Panamasta. Kaikkien muiden kokemustan ja elämysten lisäksi, joita olemmekin jo aiempiin blogipostauksiin kirjanneet.

Gracias y Adiós Panama!

Vaaran ja voiman tunto – Volcan Baru

Monen mielestä vuori on kauneimmillaan kauempaa katsottuna.

Kyllä, olen samaa mieltä! Varsinkin kun katselee aktiivisia tulivuoria, joilla jokaisella on oma persoonallinen muotonsa. Ne huokuvat myös salaperäistä vaaran ja voiman tuntoa, joka  muovaa ihmismieltä luonnon edessä sopivan nöyräksi.

Tulivuorien sanotaaan olevan melkoisen ujoja, ne piiloutuvat usein pilviverhon taakse.

Asuimme Volcan Barun juurella, sekä Boquetin että Cerro Puntan puolella. Volcan Baru on 3 474 metrin korkuinen tulivuori. Ja se luokitellaan vielä aktiiviseksi, vaikka se on purjautunut viimeksi vuonna 1550. Kuitenkin tutkijat ovat aika ajoin huomanneet tulivuoressa seismologista toimintaa. Tulivuorta ei määräile eikä käskytä kukaan! Iltaisin sitä katsellessa näyttäisi kuin se olisi tulessa!

Volcan Baru

Vulcan Barun Cerro Puntan puolelta lähtevä vaellusreitti luokitellaan ”erittäin haastava”, joten emme lähteneet kävelemään polkua ylös sillä mielellä, että kipuaisimme tulivuoren huipulle asti. Meillä ei ollut mukana riittäviä varusteita. Sillä vaikka vuoren juurella on hieno ja tyyni ilma, ylös noustessa ilma kylmenee, tuuli kiihtyy ja sateen mahdollisuus nousee koko ajan.

Vulcan Buru on todella luonnon kaunis. Sen profiilit muistuttavat Alppeja. Vulcan Baru yksi maailman ainoista paikoista, joissa voi nähdä sekä Tyynenmeren että Karibianmeren samanaikaisesti. Ilman kiikaria.

Lähdimme siis kiipeämään vuorta päämäärättömästi. Nautiskellen. Kiipesimme polkua ja totesimme sen olevan haastava, mutta myös erittäin mielenkiintoinen!

Polku alkoi kuivan laakson kautta

Volcan Baru ja luonnon Bonzai puu

…Ylemmäs vihreiden kukkoloiden

… ja rehevänviidakon lapi.

ja jyrkkään vuorenrinteeseen.

Kiipesimme vuoren rinnettä reitin puoleen väliin.

Voimia ja innokkuutta olisi vielä ollut jäljellä, mutta myös tervettä järkeä. Sen minkä kulkee ylös, on myös jaksettava tulla alas. Ja monta kertaa alastulo on haastavampaa kuin ylös kiipeäminen.

Volcan Barun maisemat ja luonto olivat uskomattoman monimuotoista. Kovin pieniä me ihmiset olemme suuren tulivuoren juurella. Sen tunteminen ja tunnustaminen oli yllättävän voimaannuttava kokemus. Tulivuori kuiskasi minulle: Uskalla, ole rohkea ja luota itseesi!

Vihreän keitaan yllätys – Cerro Punta

0

Maanviljely on ja on aina ollut riippuvaista säiden suosiollisuudesta. Missä omat vaikutusmahdollisuudet päättyvät, on elettävä toivon ja uskon varassa. Varhaisissa maanviljelykulttuureissa maa nähtiin äitinä, joka elättää ihmislapsensa, aurinko, tuuli tai sade isänä, joka hedelmöittää maaäidin. Jumalien ja jumalattarien suosiosta riippui ihmisten toimeentulo.

Vuoren rinteet peltoina

Cerro Punta sijaitsee Tierras Altaksen ylänköalueella. Se sijaitsee 2000 metrin korkeudessa Panamassa. Cerro Punta on saanut nimensä kylän korkeimmasta huipusta. Alueella asuu alkuperäisväestöä, jotka ovat ammattitaitoisia ja ahkeria maanviljelijöitä.

Maa on hyvin hedelmällinen johtuen siitä, että se on tulivuoren rinteillä, ja siksi, että siellä vallitsee kasvien kasvuun tarvittava kosteat olosuhteet. Kaikki tämä mahdollistaa joidenkin viljelykasvien leviämisen, mikä olisi mahdotonta muualla Panamassa.

Ennen alueen maata käytettiin pääosin mansikoiden viljelyyn, mutta nyt kotitaloudet ovat laajentaneet valikoimiaan. Täällä viljellään lähes kaikki panamalaisten kasviksista, perunoista, kahvista, appelsiineista, kukista ja mansikoista.

Ilmasto on trooppinen, lyhyt kuiva kausi ja pitkä sadekausi, joka ulottuu noin 9-10 kuukauteen vuodessa. Tämän vuoksi alue sopii loistavasti kasvinvilejlyyn. Yöajan lämpötilat ovat usein viileitä Cerro Puntan korkeuden vuoksi.

Ongelmia tuottavat kovaksikin yltyvät tuulet. Ne ovat tyypillisiä suurimman osan vuotta, mutta ovat voimakkaimpia kuivan (ja aurinkoisen) kauden aikana. Myös raekuurot aiheuttavat satunnaisesti vahinkoa viljelykasveille, kuten herneille, pavuille, yrtteille, kurkuille, mansikoille, perunoille, salaatille, kahville ja muille kasveille.

Täällä Cerro Puntan maisemissa tulee mieleen 1800- luvun lopulla Karel Capekin kirjoittama oivallinen runo, puutarhurin rukous, jonka tähän hieman muunnellen siteeraan:

Anna armossasi sadetta joka päivä, jos vain sopii keskiyöstä kello kolmeen ja kuten tiedät, hyvin hienoa ja lämmintä, jotta se hyvin imeytyy maahan.
Mutta, varjele sateelta Silene, Alyssum, Helianthemum, Laventeli ja muut jotka kuten äärettömässä viisaudessasi tiedät, pitävät kuivuudesta.
Ja anna auringon paistaa koko päivän, vaikka ei tietenkään liikaa, eikä Astilben, Gentianan, Hostan eikä Rhododrendronin päälle.
Ja anna aina paljon kastetta ja vähän tuulta, runsaasti kastematoja, mutta ei etanoita eikä kirvoja eikä härmätauteja.

Ja jos sopii, anna kerran viikossa sataa lannoiteliuosta.”

Uskomatonta – sauna!

Asuimme Cerro Puntassa air bnb:llä erittäin mukavassa talossa, jota piti Kanadasta lähtöisin oleva pariskunta. Emmepä olisi uskoneet, että täällä tulivuoren rinteen juurelta löytyisi mukiinmenevä sauna.

 

Tämä talo oli kuin pieni vihreä keidas keskellä suurta vihreää keidasta.  Näin suomalaiselle tämän keitaan parasta antia  – sauna ja pehmeät löylyt!

Muovinen oivallus! – Plastic Bottle Village

0

Matkoilla näkee hyvin vaatimattomia taloja. Jo pelkästään rakentamisen tyyli on hyvin erilainen kuin mihin olemme Suomessa tottuneet. Tuntuu, että kaikkia taloja ei ole edes suunniteltu, ne on kyhätty kokoon niistä materiaaleista mitkä on saatu haalittua kokoon. Totta kai isommissa kaupungeissa ja rikkaimmilla ihmisillä on täälläkin upeita taloja, mutta alkuperäiskansat asuvat edelleen hyvin vaatimattomissa betoniharkkotaloissa, joissa saattaa olla maalattiat.

Matkoilla näkee myös upeita maisemia ja luonnon nähtävyyksiä, mutta myös roskaamista, jätettä ja roinaa. Silmiin pistävää on muovijätteiden määrä. Panamassakin juomavesi on muovipulloissa, samoin erilaiset virkoitusjuomat ja kaikkialla käytetään valtava määrä muovipusseja ja muovikääreitä. Kierrätystä ei käytännössä ole. Muovi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Se ei häviä luonnosta, se ei sulaudu takaisin luontoon samalla tavalla kuin paperi tai kangas.

Törmäsimme Isla Colónissa Bocas Del Torossa projektiin, jossa pyritään yhdistämään nämä kaksi edellä mainittua asiaa. Näimme muovipulloista tehdyn talon! Tai oikeastaan täältä löytyy ensimmäinen kokonainen muovipulloasunnoista koostuva kylä, Plastic Bottle Village.

Tarkoituksena on rakentaa kaikkiaan 120 taloa muovipulloista! Uskomaton eettinen unelma ja teko. Plastic Bottle Village -perustaja Robert Bezeau pyrkii säilyttämään saaren kiehtovan luonnon ja poistamaan myrkyllisiä aineita kaatopaikalta. Hän uusiokäyttää muovin rakennusmeteriaalina ja samalla herättää ihmisiä huomaamaan muoviongelman. Valitettavasti ihmiset heittävät juomapullonsa usein katuojaan tai jättävät rannalle, eivätkä vie niitä roskiin. Ja toisaaltaan saaressa jätteiden huolto on vaikeampaa.

Miten temppu tehdään?

Jokainen talo koostuu teräksisestä häkistä, joka on täynnä kierrätettyjä muovipulloja. Tämän jälkeen häkki peitetään betoniseoksella. Vaikka teräs ja betoni eivät välttämättä ole kaikkein hyödyllisimpiä materiaaleja, ensimmäinen kahden makuuhuoneen koti kierrätti huikeat 10 000 muovipulloa. Talo tarjoaa esitteen mukaan merkittäviä ympäristöhyötyjä, sisältäen 17 astetta viileämmän sisätilan lämpötilan kuin ulkona.

Paikalliset arkkitehdit ovat suunnitelleet kolme erilaista taloa. Yhteistä niille on, että niissä on riittävästi taipuisuutta maanjäristyksien sattuessa. Esite lupaa myös sen, että kokonainen koti toimitetaan täydellisenä vesijohtovedellä ja sähköllä varustettuna sekä standardi ovien ja ikkunoiden kanssa.

Bezeaun ja hänen tiiminsä mukaan ”muovimateriaalien uudelleenkäyttö mahdollistaa talojen hintojen pienenevän murto-osaan ja tuovan valtavia säästöjä verrattuna paikallisiin materiaaleihin.”

Mielenkiintoinen projekti. Eihän se toki maailman muoviongelmaa ratkaise, mutta jokainen teko siihen suuntaan on valtava edistysaskel. Se on osin yhteiskunnan, osin ihmisen välinpitämättömyyttä. Yksittäisen ihmisen on vaikea hävittää jätteitä, jos järjestelmää ei ole luotu.

Älä roskaa!

Onneksi näitä kylttejä alkaa näkyä puistoissa yhä enemmän.
Jospa vähitellen, yhteiskunta ja ihminen kerrallaan havahtuu luonnon puhtauden tärkeyteen.

Saaressa on aina sunnuntai – Bocas del Toro

Saaressa elämisessä, asumisessa ja matkalla olemisessa on aina oma erityisyytensä. Saaressa on aina sunnuntai, laulaa Putro:

”Rauhallinen hetki kello puoli kaks
Laituri radio ja mä
Voiko kesäpäivän tehdä rennommaks
Tokkopa, en edes yritä
Pilvetöntä taivasta on enemmän kuin muita
Saaressa on aina sunnuntai!

Olemme nyt Bocas del Torossa, Karibianmerellä sijaitsevalla Panaman saaristoalueella. Keskellä saariston kauneutta, tiivisti meren sylissä, merenkäynnin armoilla.

Tuulien viemää

Bocas del Toron saaristo on rehevän trooppisen kasvillisuuden peittämää ja runsaan eläimistön kansoittamaa. Saariston omaperäinen luonto houkuttelee tutkimaan itseään. Täällä näemme kristallinkirkasta turkoosia merivettä, ainutlaatuista korallia ja erikoisia mereneläviä. Ihastelemme saariston biologista monimuotoisuutta.

Jo tänne tuleminen kutkuttaa vatsan pohjaan, rinkat veneeseen ja kaasu pohjaan. Vesi pirskoutuu ympäriinsä ja raikastaa mukavasti bussissa istumisen jälkeen.

Tiedämme, etteivät veneet kulje mantereelle tai mantereelta pois näillä leveysasteilla kellon tai ihmisten tarpeiden tai tahdon mukaan. Aikatauluja säätelevät tuulet ja meren käynti. Kun tulimme tänne, taivas hohti syvää sineä ja meri vastaa samalla sävyllä. Kaunista.

Näimme myös reilun päivän kestävän kovan myrskyn, jossa tuuli tuiversi ja satoi vettä trooppisen myrskyn voimalla. Onneksi olimme sen alkaessa jo majapaikassamme, sillä meri kuohui kuin pyykinpesukoneessa ja korkeat palmut niiailivat ja nyökkivät maata kohti.

Taivas hohti syvää synkkää tummaa, meri vastasi samalla sävyllä.

Rento ilmapiiri

Sanotaan, että meri muovaa vuosien saatossa kivenkin muotoa; hyväilee aaltojen voimalla vähitellen kiven särmät pyöreäksi ja sileäksi. Samaa tapahtuu varmasti täällä asuville ihmisille. Ilmapiiri on nimittäin niin rento ja saaressa henkii omanlainen Karibialainen rytmi. Asiat hoidetaan, mutta kukaan ei tunnu hätiköivän. Ehkä se johtuu alati ympärillä vellovasta merestä ja mahtipontisesta luonnosta. Niiden äärellä ihminen muistaa, että viime kädessä hän ei ole kaiken valtias.

Bocas del Torossa elää rikas monikulttuurinen arkielämä. Saaristossa asuu hyvin erilaisia etnisiä ryhmiä (alkuperäiskansat, Länsi-Karibian latinoryhmät ja amerikkalaisia expatteja) sopusoinnussa keskenään. Paikka on hyvä esimerkki rinnakkaiselosta ja monikulttuurisesta kunnioituksesta!

Kävimme eri saarilla ja niiden rannoilla ja totesimme miten erilainen tunnelma niillä onkaan vaikka saman Karibianmeren rannalla oleillaan.

Vaellus halki sademetsän

Ensimmäisenä menimme veneellä Bastimentoksen saarella.

Siellä asuu noin 1300 alkuperäiskansan asukasta, hyvin alkeellisissa ja yksinkertaisissa asumuksissa.

Venesatamasta jatkoimme eteenpäin vaeltaen muutaman kilometrin saaren halki pientä polkua pitkin Wizardin rantaan. On elämys kävellä sademetsän halki, sillä se on täynnä elämää. Pääsimme uskomattomien kauniiden perhosten saattelemina perille.

Wizardin ranta on hyvin rauhallinen ja ”miehittämätön.” Täällä ei ole myyntikojuja tai ihmispaljoutta. Vapaata rantaa ja hiekkaa riittää molempiin suuntiin. Merenkäynti on tällä rannalla varsin kova. Varoitustauluissa ilmoitetaan kovien virtausten vaaroista. Myös punainen lippu oli nostettu varoitukseksi salkoon. Isoissa aalloissa viihtyivät surffaajat. Itse vilvoittelimme matalassa vedessä.

Yllätykseksemme rannalla vartioi kaksi poliisia (ei siis rantavahtia tai hengenpelastajaa), vaan poliiseja pyssyjen ja pamppujen kanssa.

Kaikki ihmiset eivät usko luonnon voimia. Ja sitä, että aallot muuttavat nopeasti luonnettaan. Taitavat surffaajat sen varmasti tietävät, mutta kaikki tyhmänrohkeat turistit eivät. Yksi sellainen lähti keinuttelemaan aalloille isolla uimarenkaalla. Juuri niin, isolla uimarenkaalla! Hän ajautui vähitellen kauemmas rannasta, kaatui ja joutui voimakkaaseen virtaukseen. Hän yritti renkaaseen roikkuen päästä takaisin rantaa, mutta virtaukset ovat niin kovia, ettei sieltä pääse omin avuin rantaan. Ja paraskaan uimari ei pystyisi pelastamaan virtauksessa olevaa ilman pelastusvälineistöä. Ei rannalla olevat poliisitkaan, sillä aseet ja pamput eivät tehoa merenaaltoihin.

Kaksi surffajaa lähti rannalta auttamaan, mutta meren aallokko oli muuttunut niin pyöriväksi, että aallot palauttivat surffaajat takaisin rannalle, ja merihädässä olevan takaisin merelle. Onneksi vasemmalta sivulta kaksi muuta surffajaa havaitsi kiperän tilanteen ja pääsivät puikkelehtimaan lautojensa avulla aaltojen lomitse merihädässä olevan luo ja hinasivat hänet rannalle. Viimeisellä hetkellä, nuori nainen oli aivan poikki. Onneksi kaikki päättyi hyvin.

Poliisit kiittelivät kädestä pitäjien pelastajia. Luontoäiti opetti ihmistä.

Meritähtien Boca de Drago

Tulimme Boca de Dragonin rannalle paikallisella pikku bussilla. Vaikka ranta sijaitsee 20 km päässä, matka kestää, sillä tie on erittäin huonossa kunnossa.

Rantaa riittää täälläkin, mutta suosituimalle rannalle ihmiset jatkavat matkaa bussin pääteasemalta veneillä. Me valitsimme kävelyn rantaa myötäilevällä polulla. Se oli parasta. Pääsimme lähelle kaikkia niitä ääniä ja näkymiä.

Boca de Dragonin ranta on tunnettu puhtaista vesistä, rauhallisesta mainingeista ja pitkästä rantaviivasta. Tämä on uimiseen, snorklaisukseen ja sukeltamiseen sopiva paikka. Se on myös tunnettu sen rantavesissä asustelevista meritähdistä.

Kun menimme uimaan, täytyi huolellisesti valita askeleensa, ettei sattuisi astumaan meritähden päälle. Ne olivat tosin täällä punertavia ja sangen isoja, joten kirkkaassa vedessä ne oli helppo erottaa. Meritähden alapinnalla on tähdenmalliset putkijalat, joiden avulla meritähti liikkuu ja syö.

Merenranta oli luonnonnähtävyytenä hieno, mutta ihmisten lomameininki teki siitä meille liian meluisan ja stressaavan. Liian paljon ihmisiä, meteliä ja hälinää. Ennen kaikkea meitä stressasi meritähtien puolesta.

Älä koske meritähtiin

Isoista kieltotauluista huolimatta selfietä ottavat ihmiset repivät niitä merenpohjasta rinnoilleen, reisien ja päänsä päälle kuvattavaksi. Vaikka meritähdillä ei ole päätä eikä aivoja, ja niiden ruoansulatuselimistö on varsin yksinkertainen, ne kuitenkin reagoivat. Kuolemalla.

Tämä ihmisten itsekkyys luontoa kohtaan ja selfiekulttuurin hulluus on uskomattoman julmaa!

Takaisin paluu luontopolkua kohtaan oli jälleen parasta!

Rauhallista rantaa

Yövyimme Bocas del Torossa hotellissa Stay Bocasissa. Se oli mukavan rento paikka, jossa oli mukava tunnelma.

 

Hello friends!

Saimme myös polkupyörät lainaan. Pyöräily näissä maisemissa kannattaa.

Vajaan kymmenen kilometrin päässä sijaitsi valjastamaton Bluff beach. Siinä oli yli kahden kilometrin pituinen hiekkaranta, jossa ei ollut kuin muutama ihminen meidän lisäksemme.

Rantaa riitti joka suuntaan. Saimme pulikoida aivan rauhassa. Tässä saaressa ja rannassa on aina sunnuntai.

”Ruoho kasvakoot, villiintykööt horsmat
Minä pidän poutaa
Saaressa on aina sunnuntai”

Sateenkaaren suojatit – Boquetessa

Sateenkaari merkitsee hyvin eri asioita eri ihmisille. Joillekin se on vain yksi meteorologinen ilmiö muiden ilmiöiden joukossa. Olemme nyt Boquetessa, Panaman ylängöllä, jossa sateenkaari on tärkeä osa alkuperäisväestön kulttuuria ja tarustoa.

Boquette

Boqueten ympärillä olevat vuoret ovat Ngobe-Bugle-kansan koti. Tämä alkuperäiskansalainen ryhmä koostuu maanviljelijöistä ja käsityöläisistä.

He muokkaavat chaquiruksia (helmi kaulakorut), koreja, chacara (kudotut pussit) ja nahuja (heidän tyypilliset vaatteensä). Samoin Kuna-ihmiset ovat kuuluisia kirkkaista mekoista ja niiden värikästä kirjailuista. Koruissa ja vaatteiden koristeissa kuvataan sateenkaarta ja sen lukuisia värisävyjä.

Uskomuksia

Sateenkaareen liittyy paljon erilaisia uskomuksia, jotka perustuvat sen kaarimaiseen muotoon ja väreihin. Myytin mukaan sateenkaaret toimivat siltana ihmisen ja jumalan (tai jumalien) välillä. Sateenkaari yhdistää myös taivaan ja maan, jonka avulla saadaan jumalten viestejä.

Sateenkaarella on sanottu olevan myös tärkeä osa vesisysteemiä. Sateenkaari imee veden taivaalle, josta se jälleen putoaa maahan. Joten ihmisellä on aina vaara joutua sateenkaaren imaisemaksi. Monet alkuperäiskansat uskoivat, että jos sateenkaarelle viheltää, se sieppaa mukaansa taivaaseen.

Ja koskaanhan ei tiedä, milloin sattuu löytämään sateenkaaren päästä ruukullisen kultaa.

Kuten saamelaisetkin uskoivat, että sateenkaarella oli voima karkoittaa konflikteja, jonka vuoksi niitä piirrettiin mm. noitarumpuihin. Alkuperäiskansalla voi toki olla erilaisia muitakin tapoja, mutta ainakin täällä kiinnitetään vaatteisiin sateenkaaren väreissä leiskuvia nauhoja.

Osana arkea

Täällä on mahdollista nähdä uskomattoman hienoja sateenkaaria. Johtunee varmaankin Boqueten sijainnista isojen ja rehevien vuorien kätköissä. Erityisesti tulivuori Volcan Barun, joka on vielä aktiivinen, tekee sijainnista hienon. Mekin näimme todella hienoja, vaikka sadekausi oli jo ohitse.

Boqueten hienot sateenkaaret

Boquete on ”ikuisen kevään kaupunki” ja sieltä avautuvat upeat panoraamanäkymät ympäröiville vuorille.

Kukkatorit. Nekin ovat täynnä sateenkaarenvärejä.

Boqueten kukkatorit

Kahvifestivaalien yhteydessä on myös kukkafestivaalit. Joka tammikuussa Boqueten puutarhat pistävät parastaan. Festivaaleilla käy kahden viikon aikana yli 100 000 ihmistä, joten pieni kaupunki pullistelee silloin ihmisiä.  Tämä vehreys näyttäytyy parhaiten festivaalilla, mutta sitä voidaan tarkastella ympäri vuoden eri yhteyksissä.

Kukkafestivaalit Boquetessä 

Myös kaikkialla katukuvassa näkyy kukka-asetelmia.

Näiden värikkäästi pukeutuneiden ihmisten elämää seuratessa tulee mieleen Mark Twainin sanonta:

”Meillä ei ole enää samoja sateenkaareen kohdistuvia tunteita kuin alkuperäiskansoilla on, koska tiedämme miten se on muodostunut. Olemme menettäneet yhtä paljon kuin saaneet perehtymällä asiaan.”

Villahattupäinen lintu – Santa Fe

Tämä on jo kolmas bussin vaihto matkalla El Valle del Antonista Santa Fe:en. Bussit ovat olleet tupaten täynnä; istumme kuin sardiinit bussinpenkeissä, osa joutuu seisomaan käytävällä. Bussi heilahtelee myötäillessään tien muotoja. Kaikkialle bussin pieniin koloihin on tungettu ostoskasseja, pussukoita ja nyyttejä. Tunnen perunasäkin jalossani etuistuimen alla. Bussi tuoksuu vanhoille vaatekääröille. Ruualle. Kainaloille.

Tummanvihreän metsän läpi ajettaessa avaan bussin ikkunan ja annan tuulen kutitella kasvojani. Maistan raikkaan keväisen tuulen. Tunnen miten se tuivertaa hiuksissani. Tulemme kohta perille pieneen (noin 3000 asukkaan) Panaman syrjäiseen kylään Santa Fe:hen, joka elää rauhallista maalaiselämää. Kuten se on elänyt jo vuosisatoja tähän mennessä.

Kylätie on hiljainen

Päästyämme perille, hiljaisuus kääri hihat ylös ja  löysytti puseronsa nappeja. Bussiasemalla meitä on vastassa iso, komea ja kirjava kukko, joka vahti mustasukkasesti kanalaumaansa. Kylätie on hiljainen.

Hevoset hirnahtelivat aitauksissaan, kun kävelemme reput selässä kohti majapaikkaamme.

Santa Fe.n keskusta on juuri sellainen kuin kuvittelimme. Tai myönnetään, se on vielä hiljaisempi ja rauhallisempi kuin kuvittelimme. Tämä on todella pieni kylä, sen asukkaat asuvat vuorten rinteillä hasiendoissaan. Sää on täällä samanlainen kuin Suomen kesässä. Raikkaan lämpöinen.

Saavumme majapaikkaamme. Maalaismaisema on kaunis kumpuilevine ylänköineen. Aurinko nyökyttelee meille hyväksyvästi ja toivottaa tervetulleeksi. Tavoitteenamme on rentoutua luonnon keskellä. Vetää henkeä. Kieltäytyä kaikista houkutuksilta. Levätä. Hengittää sisään raikasta ylänkö ilmaa.

Seuraavana päivänä satoi. Utuinen lämpö yhdistettynä vuorimaisemaan antaa taustatukea olemassa olon raukeudelle. Täällä olemme kaukana kaupungin savuista, metelistä ja toimeliaisuudesta.

Illaksi sumu päästää vuorten ääriviivat uudelleen esiin. Aurinko hymyilee jälleen. Täällä on aikaa pohdiskella kaikkea näkemäänsä, katsella valon vaihtelua ja kirjoitella rauhassa. Muistiinpanoja elämästä. Sateen jälkeiseen aurinkoon liittyy suloista surumielisyyttä. Sademetsän kesä kypsyy ja täyttyy. Kypsän kesän ihanuutta.

Persoonallisuuksia luonto täynnä

Ilma on täynnä lintujen ääniä. Samankaltaisia kuin kotimaan kesäillassa, mutta myös hyvin erikoisia. Yksi iso lintu laulaa kuin sillä olisi suussa liian isot tekohampaat. Toinen kilahtaa kuin merkiksi, että saamme aika ajoin maailmankaikkeudesta tekstiviestin. Linnut ovat myös hyvin personaallisen näköisiä. Tumma haukansukuinen lintu istuu puun ylimmällä oksalla hieman kumarassa aivan kuin sillä olisi vedetty liian iso villahattu silmien yli. Päämme yli lennähtää papukaijalauma. Ne näyttävät kuin olisivat puoliraakoja, sillä niiden sulkapeitteen vaaleanvihreydessä on hyvin paljon samaa kuin alkukesän kypsymättömissä tomaateista. Täällä on yksi maailman laajin lintulajisto. Minulle riittää tällä kertaa tämäntason ornitologia.

Kävimme pienellä kävelyllä, joka päätyi pienen pienelle perheen pitämälle farmille. Se tuottaa kaiken orgaanisesti, kahvin ja kasvikset ym. Emme ole eläissämme saaneet niin tuoretta kahvia. Se oli muutama päivä sitten poimittua, puhdistettua ja kuorittua, edellisenä iltana paahdettua ja aamulla jauhettu. Kaikki hyvin perinteisin ja vanhoin menetelmin.

Takaisin kävellessämme luonto teki edelleen tuttavuutta kanssamme. Pian alkaisi sataa. Oksalla istuva villahattupäinen lintu veti myssyään yhä syvemmälle silmille. Joskus tekemättömyys on täynnä elämää.

Mikä rakkaustarina! -La India Dormida El Valle Del Antonissa

Tunnustan heti: olen heikkoina tarinoihin, jotka ovat kulkeneet vuosituhansien ajan ihmisten puheissa ja elämän mytologiassa. Tarinoihin, jotka ovat pysyneet lähes tulkoon muuttumattomana sukupolvelta toiselle. Ne ovat samalla sekä todentuntuisia että tarunhohtoisia, ettei edes nykyihmisten mieleen tule muuttaa tarinan kulkua vain oikeassa olemisen ilosta.

Törmäsimme kauniiseen, traagisen romanttiseen ja silmiemme eteen avautuvaan tarinaan El Valle Del Antonissa. Tämä Panaman ylängöllä sijaitseva pieni kaupunki on jo sinällään oman tarinan arvoinen. El Valle de Antón sijaitsee Coclen maakunnassa, 120 km Panama citystä. Kaupunki on kätkeytyneenä yhden maailman suurimman romahtaneen tulivuoren kraateriin, jonka säde on noin kuusi kilometriä. Se muodostui noin 1,1-1,3 miljoonaa vuotta sitten. Nykypäivänäkin paikallinen (noin 6500 asukkaan) väestö koostuu pääosin Guaymin intialaisesta heimosta. Heidän tekemät värikkäät käsityöt ovat esillä kaikkialla El Vallessa.

Olipa kerran tyttö nimeltään La India Dormida…

Tarina La India Dornidan (sleeping India, nukkuva intiaanityttö) juuret ovat siis miljoonien vuosien takainen. Ajoilta, jolloin ensimmäiset alkuperäiskansan intiaanit alkoivat asuttaa aluetta. Paikkaa, jossa oli mikroilmasto pilvimetsineen, eksoottisine eläimineen ja sademetsän runsaine kasveineen. Maaperä oli tulivuoren purkauksen tuhkapilvestä rikastettu ja lannoitettu.

La India Dormida oli nuori kaunis intiaanityttö, joka rakastui ”väärän heimon” mieheen, eikä heidän rakkautensa saanut tyttären isän siunausta. Heidän oli siis erottava. Tytär, joka ei saanut rakastamaansa miestä itselleen, käveli ylös korkealle vuorelle – ja laskeutui makamaan sen huipulle. Siellä India Dormida, intiaanityttö edelleen makaa – ja odottaa.

Nukkuvan nuoren naisen hahmo on selvästi näkyvissä vuorijonojen silhuetissa. Jopa silmäripset erottuvat, kun katsoo silhuettia tarkasti.

La India Dormida

Tarinan tekee mielenkiintoiseksi ja eläväksi se, että vuorelle voi vaeltaa. Niin myös mekin lähdimme kävelemään tarinan kiemuraista, kivikkoista, liukasta ja välillä todella jyrkkää polkua ylös.

Panamassa on Amazonin jälkeen läntisen pallonpuoliskon suurimmat sademetsät – ja sitä vehreyttä saimme ihastella polun molemmin puolin.

Täällä sanotaan olevan esimerkiksi yli 14 000 perhoslajia, joista erotin ehkä 20. Isot siniset ovat yleisempiä – ja kun sellainen lentää eteen siivet auki, on hetki henkeäsalpaava. Sille hetkelle ei löydä edes tässä tarinassa sanoja.

Sademetsä tihkui kosteutta. Sammaleet turpoilivat kivistä ja pullistelivat tihkuvasta kosteudesta.

Metsä oli hautovan helteinen. Matkamme varrella oli vesiputouksia. Niiden keitaissa olisi mahdollista pulahtaa, mutta jätimme sen seuraavaan kertaan.

Ohitimme La Piedra Pintadan, valtavan ison kivilohkareen, jossa on nähtävissä esikolumbialaisten tekemiä kivipiirroksia.

Pienet värikkäät sammakot pomppivat kuraisissa polun mutakoissa. Lehtipeitteiden kivien välissä vilahtelivat likomärät liskot. Pieniä otuksia pitkine varjoineen, kiertämässä ja vartioimassa Intiaanitytön hämärää loppua. Tietäen, ettei rakkaus kuole koskaan.

Ja tarina jatkuu…

Pääsimme ylös. Maisema on puuton. Se tuntui sademetsän villin kasvuston jälkeen lähes alastomalle. Istahdimme alas, alhaalta katsottuna intiaanitytön nenän päälle. Näköala oli hieno. Mutta vain hetken, sillä tarinan mukaan intiaanityttö itkee aika ajoin. Se kaipaa rakastettuaan, ja anelee isältä lupaa saada itselleen rakastamansa mies.

Ja kun intiaanityttö itkee, hän ei itke pieniä kyyneleitä, vaan sademetsän isoja, nyrkinkokoisia, märkiä kyyneleitä. Sää muuttuu täällä todella nopeasti. Eikä täällä huipulla ole mitään paikkaa minne voisi mennä sadetta suojaan. Sade siis kastelkoon. Onneksi sade on lämmintä. Intiaanitytön kyyneleet ovat lämpimät. Rakkauden toivo pitää ne lämpimänä.

Takaisin paluu ei ole helppo. Myönnän. Sillä jokainen joka on mennyt jyrkkää, kivikkoista, mutaista vuoren rinnettä ylös, tietää että alas tulo on vielä vaikeampaa. Ja varsinkin nyt, kun taivaalta tuli vettä kuin saavista kaataen. Ja se saavi on todella valtava täällä sademetsässä.

Hitaasti, hyvin hitaasti laskeudumme. Silmälasipäiselle, kuten minulle, alastulo on vielä haastavampaa, sillä lasit huurtuvat ja kastuvat. Mutta, tänne on tultu vapaaehtoisesti, niin myös takaisin paluu tehdään vapaaehtoisesti. Hitaasti, hyvin hitaasti. Polun loppupäässä sade lakkaa. Ja aurinko alkaa paistaa häikäilemättömän kauniisti.

Sunnuntai-iltana, vilkkaan viikonloppu markkinoiden jälkeen hiljaisuus laskeutuu El Valle Del Antoniin. Ja silloin kuuluu kaupungin yllä Legendaarisen ”Intian Dormidan” loitsu huuto. Kaikkien on aika käydä levolle…

The End

Mitä on kauneus? – mietteitä Panaman kanavalta

Platon sanoi aikanaan, että kauneus on tosiolevainen, joka voidaan tajuta järjellä, mutta jonka vajavaisia heijastuksia voidaan havaita aistinvaraisestikin. Tämän objektivistisen käsityksen vastakohta on ajatus, että kauneus on puhtaasti subjektiivinen arvo: ei ole olemassa mitään itsessään kaunista vaan ainoastaan ilmiöitä, jotka koetaan kauniiksi.

Hmmm, pistää miettimään. Katselemmeko kauneutta järjellä vai sydämellä? Näiden kahden näkökulman välillä on länsimaisessa ajattelun perinteessä käyty kriittistä keskustelua jo yli kaksi vuosituhatta.

Päätimme ratkaista tämän visaisen kysymyksen kerta heitolla katselemalla ympärillemme tuorein silmin – ja kysyä itseltämme mitä on kauneus?

Mikä on kaunista?

Luonnon maisemaa katsellessa on helppo todeta ja hyväksyä kauneus; kukkien värikkyys, maaston polveilevuus, meren aaltojen kimallus. Se ei tarvitse filosofista pohdiskelua. Kaunista on! Se selitys ja perustelu riittää.

Sen sijaan, kun seisoo ihmisten kunnianhimoisten ajatusten ja tekojen äärellä, kauneus kysymys saa hieman erilaisen merkityksen. Platon ei kauneuden filosofiaa pohtiessaan vielä tiennyt mihin ihmisten insinööritaidot kykenevät.

Juuri nyt katselemme yhtä ihmisen kunnianhimoisinta ajatusta, joka myös toteutettiin: Panaman kanava. Se yhdistää Tyynenmeren ja Atlantin valtameren 82 km pituisella kanavalla. Muutama vuosi sitten kanavan laajennustyöt saatiin valmiiksi.

Mitä varten on kaunista?

Määritelmään tähtäävän ”mitä”-kysymyksen ohella kauneudesta on filosofien mukaan keskusteltu myös tarkoituksen – ”mitä varten?” – näkökulmasta. Onko luonnon tehtävä palvella ihmistä? Mikä on kauneuden tehtävä tai tarkoitus?

Yhdet katsovat, että kauneuden tulee palvella moraalia; toisten mukaan sen tulee palvella totuutta, kolmansien mukaan nautintoa, neljännen ihmisen elämänedellytyksiä.

Panaman kanavan käyttötarkoitus on helppo määrittää. Se lyhentää laivan reittiä huomattavasti, yli kahden viikon laivamatkan, yli 13 ooo meripeninkulman verran.

Kanavan rakentaimisen suururakka alkoi vuonna 1880 ja vuoteen 1914 mennessä jo noin 25 000 ihmistä oli kuollut, lähinnä trooppisten tautien takia. On sanottu, että tämän huonosti suunnitellun projektin ansiosta ihminen oppi luonnon voimista jotain oleellista. Muun muassa sen, että Tyynenmeren rannikko on erittäin matala, ja että vuorovesi on täällä poikkeuksellisen raju, yli seitsemän metriä. Ihmisiä kuoli vuoroveden voimaan ja tehtyjä rakennelmia hajosi sen virtaan. Opittiin kunnioittamaan luonnon voimia, vaikkakin tässä tapauksessa kahlitsemalla niitä. Kauneuden tulee palvella totuutta.

Toisaalta tämän projektin myötä löydettiin malarian syntymekanismi, keksittiin yhdistää pienen pieni hyttysen ja malariakuumeen syy ja seuraus. Valitettavasti 25 000 ihmistä kuoli ennen tätä oivallusta. Opittiin suojautumaan, siivoamaan ympäristöä ja päällystämään mutaisia teitä. Ihmisen kauniita tekoja toisille ihmisille. Kauneus on moraalia.

Canal Museum -museossa kerrotaan kattavasti kanavan  historiaa.

Miten kauneudesta puhutaan?

”Mitä” ja ”mitä varten” -kysymysten ohella filosofien mukaan tulee huomioida vielä kolmaskin kysymystyyppi: ”miten?” Miten kauneudesta puhutaan?

Tätä kanavaa katsellessa kauneus on sen suuruudessa. Pääsemme seuraamaan kanavaa ja sen sulkujen toimintaa aivan aitiopaikalta. On huikeaa, kun suuri laiva alkaa lähestyä kanavaa, kun sen valtavat sulkulaitteet pumppaavat vettä laivan alta pois viereiseen kanavaan, ja kun laiva etenee hitaasti ”sulutuksessa” aivan silmiemme edessä, näky on pelottavan kaunista.

Kuumuutta hehkuvat, jylhät betoniseinät ja veden pimentoihin siististi taipuvat varjot. Se on kolhoudessaan kaunista. Rujoudessaan virtaviivaista. Rationaalisen älykkyyden tosiolevaista. Subjektiivinen arvo tulee lähinnä metallin kolinasta, happaman raudan tuoksusta. Kyllä ihminen on pieni kanavan ja ison liikkuvan laivan vieressä. Toisaalta kyllä ihminen on suuri saadessaan valtavan laivan liikkumaan ketterästi haluaamaansa suuntaan. Arviomme kauneudesta ei voi olla kaukana siihen kätkeytyvästä totuudesta.

Panaman kanava sijaitsee bussi ja metromatkan päästä Panama citystä. Istuessamme takaisin tullessa metrossa, emme voi välttyä vertaukselta. Metro on maanalainen kanava, siinä on samaa virtaviivaista kauneutta. Tunnemme saman happaman raudan tuoksun.

Mitä on siis kauneus?

Kaupunkinäkymät ja ihmisten kunnianhimoiset projektit hämmentävät käsitystämme kauneudesta. Ihminen on aina manipuloinut luontoa, mutta miten pitkälle se on tarpeellista, siihen toivoisi meille ihmisille hyvää tarkoitusta, ymmärrystä, moraalia ja totuutta. Järkeä ja sydäntä.

Kumman kannalla olemme, onko kauneus arvona objektiivinen vai subjektiivinen?

Huokaus. Elämä on jo sinänsä kaunista. Oikeastaan on hyvin helppo särkeä kuin ylläpitää kauneutta. Katkaista mielikuvituksen ketju. Pilata unelmien palanen, jota tulisi pitää hellävarovasti kuin perhosta kädessään.

Tämän kaiken kauneuden ymmärtämiseen tarvitaan varmaan molempia: järkeä ja sydäntä. Omasta puolestamme nostamme kädet ylös antautumisen merkiksi ja toteamme: jatkukoon kriittinen keskustelu tästä asiasta vielä seuraavat kaksituhatta vuotta.

Nyt jatkamme matkaa. Kuulimme nimittäin kauniin tarinan, jota eräässä pienessä Panamalaisessa intiaanikylässä kerrotaan…

Legendat elävät – Panama city

Hotellimme ikkunasta näkyy suurkaupungin kauneus. Julkisivut. Tyylit vilisevät silmissä.

Lasi, teräs, tiili, rosteri, kivi, rapattu pinta, valaistus. Niistä on kaupungit tehty. Siitä on myös Panama city, Panaman pääkaupunki tehty.

Uusi kulttuuri odottaa

Lensimme Kolumbian Cartagenasta Panamaan ja sen pääkaupunkiin Panama cityyn. Suurkaupunkialueella asuu yhteensä noin 1,7 miljoonaa ihmistä, eli suunnilleen puolet maan väestöstä. Etelä-Amerikka vaihtui Keski-Amerikaksi, raha Balboaksi/ dollareiksi, virallinen kieli pysyi edelleen espanjana.

Panama

Panama sijaitsee Karibianmeren ja Tyynenmeren välisellä kannaksella, joka yhdistää Etelä- ja Pohjois-Amerikan.

Korkeita torinitaloja kaikkialla. Itse rakennuksetkaan eivät ole yksitotisia. Kerrostalojen ulkonäkö muuttuu, kun niiden ympäristössä on pimeydessä sykkiviä valoja.

Kaikkien  rakennusten alla on arkkitehtuuri, joka nopeasti kasvavassa suurkaupungissa on vaihteleva. Silmiin pistää nopeasti toteutetut ja usein käytännölliset rakenteet, joissa on jäänyt ajattelematta koko kaupunginkuvan estetiikka.

Rakennuksetkin muuttuvat, joskin hitaammin kuin näemme. Materiaalit vanhenevat. Ilmankosteuden vaihtelut, kuumuus, saasteet, työmaaräjäytykset. Monen vuoden päästä näitäkin rakennuksia pidetään epämuodikkaina ja aikansa eläneinä.

Korkein on Trumpin omistama hotelli (Ocean Club International Hotel and Tower) 284 m.

Korkein rakennus Panama cityssä

Panama city on bisneskaupunki, jolla on oma historiansa. Historia, joka on kasvua, politiikkaa, korruptiota, optimismia, pessimismiä, ahneutta, teknologiaa ja insinööritaitoa.

Panama City on moderni, jonka sanotaan kaupungin skylinen muistuttavan USA:ssa Miamia. Näin matkailijasta myös tuntuu, että sieltä on myös paljon haettu ideoita kaupankäynnin, taiteen, muodin ja ruokailun saralle.

Tunnelmallinen vanha kaupunki

Panamassa on myös vanha kaupunki, Casco Viejo. Se on Unescon perintökohde.

Sanotaan, että jo kauan sitten jumalat valvoivat näitä kapeita tiilikaduja ja pitivät tunkeilijat kaukana.

Mutta nykyään vanhat siirtomaan aikaiset murenevat pastellimaiset julkisivut ovat osa pääkaupungin ”tyylikkäimpiä” osoitteita. Täällä on sekaisin vanhaa ja kunnostettua.

Vanha kaupunki Panamassa

Panaman rannikoita kutsutaan Tyynenmeren ja Karibian rannikoiksi eikä etelä- ja pohjoisrannikoksi. Tyynenmeren rannikko on erittäin matala, ja siksi vuorovesi on poikkeuksellisen raju, yli seitsemän metriä.

Merellisyyden ansiosta tuoretta kalaa on tarjolla aina. Vilkas Mercado de Mariscos, Panaman kalamarkkinat, avautuu joka aamu klo 5.00. Söimme sitrushedelmien maistamaa cevicheä, joka tarjoillaan styrofoam-kuppeihin. Tämä suosittu panamalaista ruokalaji sopii parhaiten jääkylmän oluen kanssa.

Casco Viejon persoonalliset kadut on pakattu pieneen niemimaahan, joka putoaa Tyynenmeren alueelle. Täältä on loistava panoraamanäköala modernia keskustaan ja sen horisonttiin.

Panoraama uuteen kaupunkiin

Paras näkymä on Esteban Huertasilta, joka on vanhan kaupungin muurille rakennettu kävelykatu.  Täällä kuna-naiset myyvät kirjottuja molaareja, joista he ovat kuuluisia.

Täällä on niin paljon historiaa – ja rakastamiani tarinoita, että pää menee pyörälle. Uuden maan kultuuriin sisäänpääseminen on aina yhtä jännittävää ja haastavaa, mutta tarina kerrallaan pääsemme lähemmäksi ydintarinaa.

Eräs legenda

Eräs legenda kertoo Iglesia de San Josen kirkosta ja sen vanhasta kultaisesta alttaritaulusta. Englantilaisen merirosvon Henry Morganin hyökättyä kaupunkiin, keksiliäs pappi maalasi Kultaisen alttarin piiloon mustalla maalilla.

Kun Morgan poltti suuren osan vanhasta kaupungista ja ryöväsi kaikki irtilähtevät kalleudet, tämä mustaksi maalattu alttaritaulu sai jäädä paikoilleen. Pappi sai merirosvon vakuutettua, että toinen merirosvo oli jo ennättänyt ennen Morgania ryöväämään kuuluisan kultaisen alttaritaulun.

Legendan mukaan pappi esitti asiansa niin vakuuttavasti, että sai jopa merirosvo Morganin lahjoittamaan rahaa uuteen alttariin. Merirosvon kerrotaan sanoneen. ”En tiedä miksi, mutta luulen, että sinä olet suurempi huijari kuin minä.”

Aikojen kuluessa tämä alttaritaulu siirrettiin uuteen kirkkoon, nykyiselle paikoilleen – ja entisöitiin. Kultainen alttari on luonnossa todella vaikuttava.

Kultainen alttari

Suurkaupungissa on oma viehätyksensä. Näissä on mukava viettää aikaa muutama päivä, nauttia atmosfääristä, hyvästä ruuasta ja maleksia kaupungin katuja. Vähitellen kiihkeä syke alkaa muuttaa elämänpulssimme, jolloin se on merkki: on aika jatkaa matkaa.

Tutkimusmatkamme Panamaan alkaa iloisin mielin!

Säätiedot

Oulu, Finland
pilvinen
1 ° C
1 °
1 °
74 %
3.1kmh
88 %
su
3 °
ma
5 °
ti
3 °
ke
5 °
to
1 °