-2 C
Oulu, Finland
tiistai, 12.12.2017, 11:35
Koti Blogi

Rentoutuksen saloja – Manizales Terra Viva

Yöllä nousi jälleen sade. Auringonpaiste ja sade vuorottelevat vuorottain näin sadekautena. Sade ei ole kovin rankkaa, mutta se kastelee, ilma on kauttaaltaan niin kosteaa. Sateen ropina ramaisee, matkan rasitukset nousevat pintaan – väsyttää. Olo on joutilas, ei jaksa lukea, ei tehdä mitään.

Miten siis nauttia parhaiten sateesta?

Rentoutukaa! Kyllä, kannatetaan. Mutta miten? Pelkkä hostellin huoneen vuoteella makoilu ei tunnu innostavalle, mutta onneksi vaihtoehtoja on. Yksi parhaista tähän elämän hetkeemme sopivimmista on mennä kylpylään, luonnonmukaiseen mineraalikylpyyn.

Vastaus rentoutumiseen löytyy vedestä. Vesi on elämän symboli! Jo roomalaiset rentoutuivat mielellään luonnon muovaamissa lähteissä, ja heidän muinaisen kaupunkinsa nimikin, Aquincum, viittaa lähteisiin ja veden paljouteen. Myös täällä on maan sisältä pulppuavia lähteitä. Manizalesissa niitä on kolme, valitsimme niistä kätevän bussimatkan päässä olevan Terra Vivan. paikallisten suosiman yksinkertaisen kolmen altaan kylpylän. Siellä ei ole mitään hienouksia, hierontoja, liukumäkiä. Vain kolme allasta, luonnon kauneus ympärillä – ja näin arkena – ihana rauha ja hiljaisuus.

Luonto on lähellä

Rento, rennompi, rennoin

Vesi pulppusi maan alla olevista kuumista lähteistä. Lämpö vaihtelee altaissa 20 – 45 asteeseen. Tämä kylpylä oli väsyneen kehoni ja mieleni keidas. Juuri oikea paikka tulla elpymään ja keräämään itseensä matkan rasituksen heikentämät voimat!

Terra Vivan luonnonkylpylä

Maan alta pulppuava lämmin vesi on täynnä hoitavia mineraaleja. Niiden parantavista voimista on paikallisilla monenmoista ihmetarinaa kerrottavanaan. Toki myös tieteellisiä todisteitakin löytyy. Minulle on tässä vaiheessa aivan sama, onko tarinat totta vai ei, tunsin lämmön ja mineraalien tulevan iholle ja imeytyvän ihon alle. Taivaallista! Uskon, että vesi ei ole itsenäinen ja erillinen aine, vaan sen ominaisuudet ovat riippuvaisia olosuhteista ja ympäristöstä. Tässä maaperässä on sitä jotain. Olen pumpulissa!

Mikä hiljaisuus ja rauha

Hiljaisuuden rikkoo vain sateen ropina. Se tulee suoraan taivaalta niskaamme. Se lisää olotilamme mielenkiintoisen juonteen. Vesi ympäröi meitä joka puoletta. Kuuma altaan vesi pitää kylmyyden poissa, samalla se rentouttaa ja virkistää.

Muutamme välillä allasta. Makaamme altaan mineraaliveden raukeudessa kaksi tuntia. Vesi pääsee vaikuttamaan syvälle – ja välillä otettu kylmä suihku nostattaa rentoutuksen syvävaikutusta.

Kylpylän jälkeen olo on todella rento. Jopa unelias. Askeleet tuntuvat pehmeälle. Kuin olisimme astelleet sadepilven päällä. Iho tuntuu pehmeälle kuin vauvan poski. Iän rypyt oikenevat ja keho tuntuu notkealle – ainakin hetkeksi.

Illalla sade taas yltyy. Antaa sataa, se tulee elämän ja luonnon lähteestä.

En tarvitse odotella unta.

Rakas Suomemme! – ajatuksia matkan takaa

Täältä kauempaa, matkan takaa lähetämme onnittelut 100 vuotiaalle Suomelle ja meille kaikille suomalaisille!

Rakastamme matkustamista, mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö arvostaisi Suomea ja suomalaisuutta. Päinvastoin! Olemme erittäin ylpeitä Suomesta ja suomalaisuudestamme. Olemme saaneet toistuvasti myös kokea Suomen leimoilla varustetun passin voiman ja vahvuuden. Kiitos siitä Suomi!

Emme kuitenkaan ihannoi suomalaisuutta sokeasti. Täältä kauempaa katsottuna näkee monia asioita uusin silmin – ja tulee ajatelleeksi, muun muassa sitä, että miksi me suomalaiset haaskaamme niin paljon hyvää energiaa turhaan perusteettomaan jäykkyyteen, tapaorjuuteen tai kateuteen. Ja miten moiset ajattelumallit ovat enää tänä päivänä mahdollisia, sillä (ainakin tuntemistamme) suomalaisista suurin osa on hyväntahtoista, huumorintajuista ja rentoa porukkaa?

Suomalaisuus

… on syvärakenteessa

Sanotaan, että parhaat matkakohteet jäävät iäksi mieleen, mutta niiden vaikutus ihmisen mielenmaisemaan on kuitenkin vain pintavärettä. Suomalaisuus, ihmisenä olemisen ja ajattelemisen tapa kumpuaa syvärakententeestamme, siitä mitä olemme elämämme aikana hengittäneet sisäämme synnyinmaan ilmanalasta, kulttuurista ja kanssaihmisistä.

Erityisestä täällä matkalla huomaa kuinka suomalaisuuden syvärakenne nousee väkevänä pintaan jonkin aluksi aivan olemattomalta vaikuttavan yhteyden, mitättömän esineen tai arkisen tapahtuman myötä. Eilen päämme yli lensi valtava parvi pääskysiä. Meidän pääskysiä! Siis miten niin meidän pääskysiä? Tunnelma imaisi heti mieleni Järvisuomeen ja kauniiseen kesäpäivään.

Täällä ne meidän pääskyset kuitenkin vapaana liihottavat, nauttivat auringon lämmöstä ja tuulten pehmeistä virtauksista. Linnut eivät maiden rajoja kunnioita; ne ovat täällä ja siellä yhtä kotonaan ja nauttivat elämästä.

… on kuin pääskysen lento – vapautta!

Suomalaisuus on vapautta. Kaikkien meidän elämä on raidoitettu omilla väreillämme. Sisäiset horisointit laajevat ulkoisten horisonttien myötä. Tuntuu siltä kuin luovuuden ilmentymisen lait olisi levitetty suomalaisuudessa eteemme, mutta maailmalla ollessa vain eri kielisinä.

Suomessa on arvostettavaa kansalaisen vapaus valita oman elämän raidoitus; mihin kouluttaudumme, mitä työtä teemme, avioidummeko vai emme, hankimmeko lapsia, äänestämmekö vai jätämmekö äänestämättä vaaleissa? Kaikkia tätä ja vielä paljon enemmän – nämä meille niin itsestään selvät asiat ovat monessa maassa  vain haavekuvia poliittisista, taloudellisista tai uskonnollisista syistä.

Meillä on vapaus valita, siitä Suomelle iso kiitos!

… on omaperäisyyttä

Annetaan lahja 100-vuotiaalle Suomelle: uskalletaan olla aitoja suomalaisia! Ei tasapäistetä kaikkea kansainvälisyyden alttarille, isoille brändelle tai multiorganisaatioille. Pidetään kuitenkin rajat auki mahdollisuuksille, uusille virtauksille, viisaille ajatuksille ja yhteistyölle.

Suomalainen ja kansainvälinen – käsitepari, jotka mielestämme eivät ole toisilleen vastakohtia. Mutta miten se tehdään niin, että pysytään tasapainossa: ettei tulla ylimieliseksi mutta ei myöskään hukata omaa kulttuurimme omaperäisyyttä?

Matkakokemustemme mukaan juuri omaperäisyys kiinnostaa. Se herättää arvostusta, kunnioitusta ja mielenkiintoa. Emme mekään matkusta maailmalla nähdäksemme klooneja, tasalaatuisia ostoskeskuksia, samaa toistavia katunäkymiä, köysiratoja, bulevardeja, vaan nähdäksemme maan omaa sekä uutta ja uudistuvaa että vanhaa ja perinteistä kulttuuria sekä ihmisten rehellistä, aitoa elämää.

Tässä ajassa ja tulevaisuudessa tilaa on aidolle omaleimaisuudelle. Hiihdämme ja golfaamme umpihangessa, potkimme suolla jalkapalloa, saunomme ja uimme avannossa, syömme mämmiä, makkaraa ja karjalanpiirakkaa. Kaiken fuusioruuan lisäksi. Tätä kaikkea omaperäistä ja paljon enemmän on näkyvissä jokapäiväisessä elämässä, jos vain näkisimme sen! Mutta olemme suomalaisina itse itsellemme liian sokeita: kaikki se mielenkiintoinen ja tuore on meille aivan liian tuttua ja tavallista.

Huvipuistoja ja viihdekeskuksia toki tarvitaan, mutta massaturismilla ei luoda kestävää Suomi imagoa. Silloin sorrumme liialliseen kansainvälisten muotien seurailuun, päälleliimattuihin ratkaisuihin – ja ne syövät kiinnostavuutensa hyvin nopeasti. Kestävä löytyy siitä, että teemme jotain, mitä halutaan matkia muualla, tai vain olemalla omia aitoja itseämme.

… ainutlaatuisuutta

Täältä maailmalta katsottuna, me suomalaiset häpeämme tai ainakin mitätöimme aivan turhaan itseämme, tavallista arkeamme, realistisuutta ja hitaampaa elämää. Suomalaisuus on ainutlaatuista, sillä suurin osa meistä muun muassa:

#tietää, että ihmisen ei tarvitse aina olla eturivissä ollakseen osaaja tai olla koko ajan huomion kohteena ollakseen asiantuntija.

#osaa ottaa tilan itselle, ja antaa kiireisten juosta juoksujaan.

#osaa olla hiljaa, nauttia ja katsoa sivusta turhaa kouhkaamista.

#on luotettava, rehellinen ja toisesta välittävä.

#osaa arvostaa puhdasta ja rauhallista luontokokemusta. (Maailma on nimittäin hukkumassa muovitettuun elämään).

#tietää myös, että pääskyset lentävät takaisin Suomeen, kun sen aika on.

Onnea sata vuotta täyttävälle vapaalle, omaperäiselle ja ainutlaatuiselle Suomelle!

Onnea 100 vuotta täyttävälle vapaalle omaperäiselle ja ainutlaatuiselle Suomelle!

Ps. Aiempia kirjoituksia ja ajatuksia Suomesta löytyy muun muassa täältä.

Vetelehtimisen autuus – Suomen kesän ytimessä

 

Hyvän sään aikana – Morrogacho

Aamu valkeni Morrogachossa, Manizalesissa. Edellisten päivien sade oli tipo tiessään ja auringonsäteet kuivattivat jo täydellä tohinalla veden kastelemia likomärkiä rinteitä.

Sade ja aurinko. Ilot ja surut, käänteismaailman nurinkurisuus, jossa joka askeleella paljastuu yllätys. Molempia tarvitaan. Elämä ei ainakaan ole tylsää ja tasapaksua.

Asuimme hostellissa nimeltään Mirador Finca Morrogacho. Olimme valinneet tämän majapaikan nimenomaan sen mainostamien upeiden maisemien vuoksi. Sateen harmaus ja sankka sumupilvi peitti edellisinä päivänä laakson näkymän, joten odotimme mielenkiinnolla millainen näkymä eteemme avautui.

Morrogacho sumujen laakso

Emme pettyneet. Emme todellakaan. Tällaisissa maisemissa on unelma herätä. Laakson vehreys, kahvipensaiden runsaus ja avocadopuiden varjot huipentuivat vuorten ympäröimään kehykseen. Luontoäidin suurten siveltimien kaunista pensselinvetoja koko taivaanranta täynnä.

Avaraa maisemaa

Hostellin puutarha kukoisti erilaisia kukkia ja perennapenkkejä.

Koko paikka täytti kaikki toiveemme. Se oli juuri sopivan omaperäinen, omalaatuinen, omaääninen ja monia mieluisia yllätyksiä tarjoava majapaikka.

Paikan omistaja Majidille paikan pitäminen oli elämäntapa; kaikki tarjottava oli lähiruokaa ja mahdollisimman itsetehtyä. Hänen sanojensa mukaan, koira ja kissat olivat hänen pomojaan, lintujen hoito hänen tärkein työnsä. Aamiaiset olivat maukkaita samoin illalla tarjottava omakustanteinen kasvisruoka.

Hostelli sijaitsi kolmen kilometrin päästä Manizalesin keskustasta. Juuri sopivan matkan päässä kaupungin hälinästä, mutta juuri sopivan bussimatkan päässä kaikesta kaupungin tarjoamista mukavuuksista, kuten lounaista ja kahviloista.

Alun perin tarkoituksenamme oli olla hostellissa neljä päivää, mutta miellyimme paikkaan ja maisemaan niin, että olimme täällä kokonaisen viikon. Näihin maisemiin ei todellakaan hetkessä kyllästy.

Ohessa meidän ottama pieni video maisemista:

 

Sukellus sademetsän siimekseen

Kuten Timolla on tapana sanoa, on sadekautena lähdettävä liikkeelle hyvän sään aikana. Olimme jo tutustuneet pintapuolisesti kaupunkiin, mutta majapaikan pihalta avautuvat maisemat houkuttelivat meitä tutustumaan lähemmin muutaman kilometrin päästä avautuvaan luonnonpuistoon EcoParque Alcazares Arenilloon.

Ecoparque Alcázares Arenillossa, joka on luokiteltu kuuluvaksi sademetsäksi, on mahdollisuus tehdä muutaman tunnin vaellus; katsella ja nauttia luonnon äänistä.

Puusto ja kasvillisuus on sademetsälle tyypillisesti rehevää.

Näkymä metsään on häilyväinen; tunnistamme muotoja – lehtiä, köynnöksiä, kukkia, puita – jotka liukuvat epämääräiseen vihreään massaan. Mikäs siinä, kokonaisuudesta muodostuu erinomaisen nautittava.

Näemme sydämenmuotoisia peikonlehtiä.

Assosiaatio on kenties kaukaa haettu, mutta juuri tällainen mielikuvituksen kutittelu tekee matkailusta ja siitä kirjoittamisesta itselle niin virkistävää.

Erityisen mielenkiintoinen on niin sanottu bambumysteeri. Se on bamburunkojen alle muodostunut pesämäinen paikka, jossa saattoi kuulla bambuille ominainen kohina runkojen hangatessa toisiaan vasten.

Vaellusreittinä puiston polut eivät olleet mitenkään vaativia. Muutamassa jyrkässä laskussa ja nousussa täytyi olla erityisen tarkkana, sillä edellisten päivien sateet olivat tehneet poluista liejuisen liukkaita liukumäkiä. Eksyminen tuskin on täällä mahdollista, sen verran vilkkaasti patikoituja polut ovat.

Paikkana puisto on viihtyisä ja rauhallinen. Istuskelimme kaatuneiden puiden runkojen päällä ja vain kuuntelimme linnunlauluja, joiden lajeista ei meillä ollut mitään tietoa. Lintulajistossa on sekä muuttavia että kotoperäisiä lajeja, erittäin suuret määrät, joten ei ihme, että tämä on lintuharrastajien ja -bongareiden kohde.

Luontoelämyksiä on aina vaikea sanoittaa. Kolumbian luonto on ylitsepursuavan rikas, moniaistinen ja kokonaisvaltainen kokemus.

Luonto aina kuitenkin muistuttaa siitä, miten me kaikki olemme osa kosmista, yhteistä virtaa, jossa henkilökohtaiset ajatukset kietoutuvat globaaleihin tarinoihin. On hienoa olla osa tätä juonenkulkua.

Kun taivas repesi – Manizales

Morrocachon sumujen laakso

Istahtaessamme aamulla Filandiassa bussiin, tummat pilvet peittivät aurinkoisen taivaan – ja todistimme sanonnan; taivas repesi! Tähän asti matkaamme, olemme nähneet sadekaudesta huolimatta vain auringonpaistetta tai pilvistä päivää. Kuten paikallisetkin ovat sanoneet, nyt on ollut poikkeuksellisen kuivaa. Mutta nyt satoi. Ja satoi lujaa. Välillä satoi isoja rakeita. Sateen ropina bussin kattoon ja ikkunoihin häivytti bussissa soivan salsanrytmin alleen. Sade piiskasti hiekkatien pölyn tiehensä, peitti vuorenrinteet sumupilvien peittoon.

Näkymät bussin ikkunasta olivat olemattomat. Olimme matkalla kohti kahvikolmion kolmatta kaupunkia Manizalesia. Kiinnostuimme kaupungista luettuamme maailmanpankin tekemästä vuoden 2010 tutkimuksessa, jonka mukaan Manizales oli paras, helpoin, jopa turvallisin Kolumbialainen kaupunki. Mittareista ja kriteereistä emme tiedä sen enempää, joten ajattelimme mennä itse tutkimaan asiaa.

Välillä sade hieman hellitti. Sää muuttui tuhruiseksi ja ikäväksi. Tien molemmilla puolilla levisivät sateen kastelemat pellot, likomärät pihapiirit ja sumun verhoama laaksomaiseman. Kolumbialainen maisema ei todellakaan ollut kauneimmillaan tänä päivänä kun saavuimme perille Manizalesiin.

Sateen piiskaamana päätimme ottaa taksin, koska majapaikkamme oli hieman kaupungin ulkopuolella. Ensin muutama taksi kieltäytyi, sillä he eivät tunnistaneet paikkaa ja osoitteet täällä voi olla välillä sangen omaperäisiä ja epämääräisiä. Onnistuimme kuitenkin löytämään osaavan taksin, joka puikkelehti vuoren rinnettä ylos, pitkin kujia, löytäen myös onneksi perille.

Yöllä taivas repesi jälleen kovalle kuulostavan ukkosen myötä. Salamat leimusivat ja tanssivat pimeydessä. Taivaallinen näytelmä on yhtä aikaa jännittävä ja samalla tavattoman kaunis. Siinä taivas kieppui edessämme kuin sähköisen virtapiikin kouriin joutuneena.

Onpa mielenkiintoista nähdä aamun valjetessa, sumun hälvetessä ja sateen kaikotessa millaiseen maisemaan ja majapaikkaan oikeastaan olemme saapuneetkaan?

Avoimien ovien kaupunki

Manizales on kolumbialaisen kahvin päätuotantokeskus. Kaupungiin virallinen motto kuuluukin. ”Avoimien ovien kaupunki – maailman kahvipääkaupunki”. Unesco julisti muutaman vuosi sitten Manizalesin ja Kolumbian kahvialueen kulttuurimaiseman maailmanperintökohteeksi.

Manizalesin keskustaa

Manizales on paikallisesti erittäin tärkeä koulu- ja kulttuurikaupunki. Täällä sijaitsee yksi Kolumbialaisittain arvostetuimmista yliopistoista. Kaupungissa asuu arviolta 500 000 asukasta eli asukasluvultaan se on lähelle Helsinkiä. Kaupunki sijaitsee 2,150 metriä merenpinnan yläpuolella, joten sää vaihtelee 30 kilometrin säteellä erittäin paljon. Säässä saattaa olla jopa kymmenen celciusasteiden heitto.

Bussilla ympäri kylää

Ensimmäisen päivän huviamme tässä sateissa säässä oli ajaa paikallisilla busseilla ympäri kaupunkia. Kaupunkion alueellisesti laaja ja siellä, kuten niin monissa kaupungeissa on erilaisia lähiöitä. On kyllä annettava erityiskiitos tämän kaupungin paikallisliikenteelle; busseja ajaa jatkuvasti eli liikenne toimii valtavan hyvin.

Bussin ikkunasta näky on sateella paljon lohduttomampi kuin auringonpaisteessa. ollaanpa sitten missä maankolkassa tahansa. Salenton ja Filandian väriloiston ja iloittelun jälkeen tavallinen kahvikaupungin katukuva näyttää yhtä harmaalta kuin tämä sadesääkin.

Kaupungin ajan patinoimat rakennukset näyttivät kuitenkin hyväntahtoisilta. Osissa niissä näkyi maanjäristysten jäljet. Viime vuosituhannen alussa laaja tulipalo tuhosi paljon keskustan vanhoja historiallisia rakennuksia, joten niitä ei täällä ole enää paljoa jäljellä.

Erityisesti huomio kiinnittyy harmaaseen katedraaliin (The Cathedral of Manizales), joka hallitsee koko kaupunkikuvaa. Katedraalin pinta on jo haalistunut, ikkunanpuitteet lohkeilleet ja tornien huiput ovat noen peittämiä.

Onko rakennus ollut joskus valkoinen? Jos on ollut, siitä oli enää aavistus alkuperäisestä jäljellä.

Katetraali

Sisältä katedraali on vaikuttava.

Vanhat rakennukset ovat aina jotenkin lohdullisia. Ne muuttuvat ajan saatossa yhä kauniimmaksi pinta rosoista huolimatta. Jos nämä rakennukset osaisivat puhua, ne sanoisivatkin jotain lohdullista ajan kulumisesta.

Bussi kävi kääntymässä kaupungin laitamilla. Bussikuski vain moikkasi meille, kun pysymme vielä kyydissä. Matkailijoille ollaan täälläkin erityisen ystävällisiä. Itse asiassa kaupungissa näkyy erittäin vähän ulkomaalaisia.

Kaupungin laitamilla talot muuttuvat itsetehdyiksi. Rakennusaineina on käytetty sitä mitä on löydetty. Miten ihmeessä jotkut itse tehdyt talokyhäelmät pysyvät jyrkänteen reunalla?

Kaupungissa on sekalainen arkkitehtuuri. Tuntuu, että jokainen rakentaa tontilleen ja vähän toistenkin tonteille mitä haluaa ja miten haluaa. Sekatyylillä siis mennään.

Teleferico – köysihissillä ylemmäksi

Seuraavan sadepäivän ilo oli Teleférico. Se on Manizalesissa kätevä ja erittäin edullinen koko kansan köysirata, jolla paikalliset liikkuivat ylhäällä sijaitsevista asunnoistaan keskustaan ja takaisin. Köysiradalta alas näkymät ovat uljaat.

Teleferico

Korkeudesta näkyy kulttuurikeskus. Kaupungin merkittävimpiä kulttuuritapahtumia ovat Manizalesin kansainvälinen teatterifestivaali, joka on yksi Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä teatteritapahtumista. Harmillisesti myöhästyimme muutamalla päivällä Jazzfestivaaleilta, joka kokoaa jazzmuusikoita kaikkialta maailmasta.

Kaupunki on täynnä elämää. Olipa festivaaleja tai ei. Kauppaa käydään isoissa moderneissa ostoskeskuksissa sekä kaduilla ja kujilla. Satoi tai paistoi.

 

Seuraavassa postauksessa kerron, millaiseen maisemaan ja majapaikkaan saavuimmekaan. Täällä ei hotellit ole todellakaan standardeja.

Hyvät ystävät- tämä on tarkoitettu nautittavaksi!

Siinä niitä nyt on – kahvipapuja suoraan edessämme. Tuoreena pensaassa. Silmiemme edessä. Kädessämme.

Kolumbialaista  Arabica-kahvia

Juuri niitä kahvipapua, jota me Suomessa paljon juomme. Tämä COLOMBIAN COFFEE`ksi kutsuttu kahvilaji on 100 prosentista Arabica-kahvia, jotka tuotetaan kahvikolmioalueilla 2 000 metriä merenpinnan yläpuolella.

Jotenkin näky juovuttaa; edessämme on kahvipensaita silmänkantamattomiin. Ne levittäytyivät kaikkialle vuoren rinteille, välillä ne ryhmittäytyivät avocadopuiden lomaan.

Kahviplantaasi pilvisenä päivänä

Vihreiden sävyt lainehtivat kuin loppukesän kypsät niittyvainiot. Tuulessa kahvipensaiden lehdet havisevat vain vaivoin, kääntäen kuitenkin jäykästi vuoroin tummanvihreän päällyspuolensa, vuoroin hieman vaalemman vihreän alapuolensa.

Kahvipensaat auringossa

Filandia ja lähialueet ovat syvintä kahvinviljelyaluetta, niin sanottua kahvikolmioaluetta. Suuntaamme kulkumme läheisille kahvifarmeille.

 

Maanviljelijät tervehtivät iloisesti. Kahvialueilla liikutaan jeepeillä, niin että rapa roiskuu.

Jeep on paikallinen traktori, työvälinen ja kulkuneuvo

Tai muuleilla, jotka ovat suosittuja työjuhtia vaativissa vuoristomaisemissa.

Kahvinviljelijöitä Morrocachossa

Juodaan yhdessä

Ollappa mukana termospullollinen kahvia. Tässä pellonreunalla kelpaisi nostaa kahvimuki huulille- ja kiittää äitimaata tästä hienosta tilaisuudesta. Kiitos, kun saamme nauttia olemassaolostamme täällä vihreän lehtikuohun keskellä! Harvoin tulee edes ajatelleeksi joka aamuisen kahvin äärellä mistä tämä tuttu aromikas ruskea kuumajuoma on lähtöisin. Kahvi löytyy marketin hyllyltä kätevästi. Kasvaako se puussa vai pensaassa?

Ei ole kahvia mukana, mutta ei haittaa. Keitän meille ja teille virtuaaliset kahvit!

Keskellä vihreää pilkistää jo punaista. Lupaus kypsenevästä kahvipavusta. Se maistuu yllättävän makealle.

Punainen kahvipapu pilkistää

Punaiset pavut, punainen väri. Kolumbialaiset rakastavat värejä. Ei ihme, kun näkee nämä maisemat ja kypsenevät kahvinpavut. Punainen väri on tunteiden väri: rakkauden ja vihan. Me hiljaiset hallasoiden kainot perilliset pidämme vaaleista sävyistä. Arastelemme paljastaa sävyjämme, syvimpiä liikahduksimme. Mutta tässä me olemme kolumbialaisten kanssa samalla aaltopituudella: me molemmat kansat rakastamme kahvia. Olemme molemmat tilastojen mukaan maailman kovimpia kahvinjuojia. Juomme sitä arkena, juhlana, aamuin päivin, suruun ja iloon, kiireen ja rentouden hetkiin. Yksin ja yhdessä.

Ottakaa te sopiva takanoja tuolissa ja käteensopiva kahvimuki, me istumme pellonreunalle. Ensiluokkaiseen kahviin ei sekoiteta maitoa, ei mitään. Ensimmäinen kulaus on aina paras. Siinä aromi pääse juoksemaan näkymättömänä aistinvaraisena elämyksenä makunystyröihin – ja nautinnon kanavat aukenevat.

Lähetämme teille terveiset täältä kahvipensaitten juurelta. Kolumbialainen kahvi -ainakin näillä tiluksilla- tehdään suurella sydämellä.

Ole’! – Filandia

Filandiassa

Juuri kun kuvittelimme nähneemme kaikki sateenkaaren värit Salentossa – näimme niitä lisää ja vielä enemmänkin! Astuessamme bussista Filandian keskusaikiolle (jonka nimi on myös Simon Bolivar), huokasin ihailusta. No nyt on söpöä, kaunista ja somaa!

Filadian kirkko ja keskusaukio

Ole’! Olemme tulleet yhä syvemmälle Kolumbian maaseudulle, Filandiaan. Se on Salennon naapurikaupunki. Kiinnostuimme tästä pienestä kaupungista, sillä matkan tässä vaiheessa kaikki aito, pienempi, syrjäisempi ja tuntemattompi kiinnostaa. On mukava poistua perinteisten turistivirtojen uomasta.

Melkein kuin sukulaiskylä

Kaupungilla on vetävä nimikin – Filandia. Melkein kuin Finlandia, vain n-kirjain puuttuu nimestä. Tosin näimme jossakin käytettävän myös Finlandia muotoa, joten jo pelkästään tämä nimen ”sukulaiskaiku” sai meidät liikkelle.

Filandia on pieni kaupunki, jonka elinkeino perustuu lähes puhtaasti maatalouteen. Vaikka kahvi on tärkein maataloustuote, lukuisten hedelmien ja vihannesten tuotanto monimuotoistaa kunnan elinkeinoa. Asukkaita tässä pienessä kaupungissa on lähes 7000, ja noin 6 500 asukasta asuu läheisillä maatiloilla.

Ihmiset liikkuvat jeepeillä, tavalliset autot eivät välttämättä jaksa vääntää tavaralasteissa vuoren rinteitä ylös.

Jeepeillä pitkin vuoristoteitä

Tai sitten perinteisesti hevosella.

Lisää väriä

Jos Salento on värikäs, ei Filandia jää yhtään vähäisemmäksi. Ymmärtääksemme, kaupunkien välillä on kilpailua arkkitehtuurissa, maisemissa ja jopa asukkaiden ystävällisyydessä. Monet paikalliset kysyivätkin meiltä: kumpi on kauniimpi – Salento vai meidän Filandia?

Vaikea sanoa. Niin ovat samanlaisia, värikkäitä ja pittoreskejä molemmat. Filandiassa on jäljellä aitoa kolumbialaista elämänmenoa. Filandia on saanut elää hyvin rauhassa. Matkailijat jäävät usein Salentoon, eivätkä ole ainakaan vielä löytäneet tätä hienoa ja kaunista paikkaa. Meille toivoteltiin kadulla ”bienvenidos”, tervehdittiin ”buenos dias/ buenos tardes” – ja tunsimme olevamme todella lämpimästi tervetulleita. Saimme länsimaalaisina turisteina erittäin hyvää ja perin juurin yksilöllistä palvelua.

Täällä ei kruusailla rakennusten värien soinnuilla, tai sillä sopivatko värisävyt naapuritaloon; mitä näyttävämpi sen parempi. Jokainen talo valitsee oman mielivärinsä, aivan sama miten naapuri talonsa maalaa. Värien käyttö näkyy kaikkialla ja kaikessa.

Värikästä katukuvaa

Tässä pienessä kylässä on potkua! Täällä on vahva omalaatuinen muototaju, joustava kontrasti- ja vivahdeherkkyys!

Rakennuksissa on runsaasti koristeellisia ja värikkäitä yksityiskohtia.

Kauniita yksityiskohtia

Yleisvaikutelmasta tulee näin hauska ja optimistinen.

Yksityiskohtien ja värein tulvassa kokonaisuus muuttuu tavallaan katsojasta jo epätodelliseksi. On kuin kävelisi sadun kuvitetussa lavastuksessa tai asuisi nukkekodissa.

Koreja

Kuten Salentossa, niin myös Filandiassa tehdään paljon käsitöitä. Tämän kaupungin erityisosaamista on punoa bambuista ja muista luonnonmateriaaleista esimerkiksi koreja. Näitä olisi mukava tuoda tuliaisena, mutta kovin ovat herkkiä kuljetettavaksi rinkan pohjalla.

Käsintehtyjä koreja

Mirador

Kaupungin tunnetuin nähtävyys on sen ”mirador” eli korkea näköalapaikka. Se on suuri, 27 metriä korkea puurakenne, joka sijaitsee aivan kaupungin laidassa. Se tarjoaa laajat näkymät lähikaupunkeihin Armeniaan ja Pereiraan, länteen päin näkyy Cauca-joen laakso ja itäpuolella avautuu näkymä los Nevadosin luonnonpuistoon.

Yksi asia ylitse muiden

Pieneen kaupunkiin mahtuu monenmoista persoonallista majapaikkaa.

Vihreää hotellin sisällä

Valitsimme pienen hotellin keskeltä kaupunkia. Olimme ainoat asiakkaat, joten palvelu pelasi. Näkymä ikkunasta oli vehreä, ja kun katsoi tarkemmin, avautui herttainen yksityiskohta: puu oli hautovien kyyhkysten pesiä täynnä.

Kyyhkysiä

Nälkä ei pääse yllättämään! Täällä on paljon erilaisia ravintoloita. Ihanan pieniä. Eräs mieleenpainuva oli Orale´s Tacos.

Orales Tacos

Maukasta ruokaa ja erittäin persoonallista ja sydämellistä palvelua.

Mutta yksi asia täällä on ylitse muiden. Emme ole missään kaupungissa nähneet näin paljon kahviloita. Ollakseen näinkin pieni paikka, täällä on niitä valtavasti! Totesimme, että paikallisten on juotava kahvia ämpäritolkulla, jotta näihin kaikkiin kahviloihin riittää asiakkaita. Mekin istuimme fiilistelemässä tätä maukasta ja aromikasta kahvilakulttuuria.

Filandia on juuri sitä mitä Kolumbian kuvittelimme olevan: Värikäs, rento ja maukas.

Täällä me jatkamme kahvinjuontia.

Salainen sola – Mitä ihmettä?

Luin netistä viikonloppuna takautuvasti uutisia 100-vuotis juhlaansa valmistautavasta Suomesta: presidentinvaalit lähestyy, sote-uudistus takkuilee niinkuin ennenkin ja lunta on tullut ovista ja ikkunoista. Suomessa siis kaikki hyvin.

Silmiini eksyy uutinen, joka ”räjäyttää somen”, eläkkeelle jäänyt uutisankkuri kuvailee ET-lehden kolumnissaaan kaupan kassajonossa näkemäänsä nuorta naista, jonka kertoo olleen pukeutunut: ”harmaisiin verryttelyhousuihin ja mustaan lepattavaan t-paitaan”. Sanoo vielä että ”en ole aiemmin nähnyt pöksyjä, joiden takapuoli on niin tiukka, että anatomia paljastuu. Kummut, kumpareet ja salainen sola.” Hän jatkaa vielä arvostelemalla naisen kehon ominaisuuksia ja ulkonäköä: ”Tytön ruumiinrakenne oli suomalais-ugrilainen eli lyhyet jalat, pullea takamus, runsas povi – muutaman vuoden kuluttua luvassa olisi paino-ongelmia.”

Onnittelut 100-vuotta täyttävä Suomi, on meillä asiat mallillaan. Meillä on aikaa moiseen uutisointiin. En tiedä itkeäkö vai nauraako, sillä täältä Etelä-Amerikan kulttuurista käsin katsottuna, tuo naisnäkökulma on aivan absurdi monessakin mielessä.

Naisena arjessa

Olemme nyt Kolumbiassa, ja ei ole mitenkään tavatonta, että nainen käy hakemassa aamulla tuoreen aamuleivän yöpyjamassaan tai aamutakissaan. Kaiken ikäiset naiset. Samaiset naiset saattavat hetken päästä kipsutella korkkareilla viimeisen päälle tällättäny työpaikalleen -tai mihin tahansa, eikä se kuulu kenellekkään! Tiedän ja ymmärrän, ettei täälläkään naisten asema ole paras mahdollinen, mutta se mikä täällä on hyvää, on rento suhtautuminen elämään!

Toinen arkinen paikka täällä on kirkko. Katolinen uskonto on ihmisten lähellä, kirkot – niin isot katedraalit, basilikat ja capillat- ovat auki lähes kellon ympäri, ja ihmiset käyvät tiuhaan niissä. Niin mekin matkalaisina, käymme lähinnä ihailemassa kirkkojen upeaa taidetta ja arkkitehtuuria, sekä viettämässä rentouttavaa lepohetkeä kauniissa ja turvallisessa ympäristössä. Näemme täällä kaikenikäisiä naisia polvistumassa rukoukseen; he ovat tulleet kuka missäkin elämäntilanteesta, kuka hakemaan apua hädän hetkellä, kuka jakamaan ahdistuksen kuormaa tai kiittämään onnen hetkistään. He ovat tulleet useinkin niillä vaatteilla, jotka heillä on sillä hetkellä ollut kotona päällään. Eikä varmasti kukaan täällä tule ajatelleeksi, etteikö tämä rukoileva ihminen arvostaisi paikkaa tai tilannetta.

Sunnuntaisin on asia toisin; silloin laitetaan parhaat päälle ja näyttäydytään koko perheen voimin. Joskus se paras, uusin ja kaunein on verryttelypuku mihin perheellä on varaa.

Kaupat ja kirkot ovat ihmisiä varten, ei ihminen niitä varten.

Naiseuden ihanne

Toisekseen Kolumbiassa naiset ovat huomattavasti rehevämpiä ja muodokkaampia kuin länsimaalaisessa naismallissa. Tunnen olevani heidän rinnallaan kukkakeppi. Mutta eivät he arvostele minua siitä, päinvastoin tunnen, että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Eikä tulisi mieleenikään arvostella heitä, he kantavat ylväästi rehevät reitensä ja muhkeat rintavakonsa. Kyllä nainen naisen hyväksynnän tuntee, ei siihen välttämättä yhteistä kieltä tarvita. Naisen katse naiselle voi olla arvostava, kannustava kulttuurisesti ylittävällä tavalla – hymyllä.

Olen itse aiemmilla matkoilla kipuillut naisellisuuden ja naiseuden kanssa. Kirjoitin siitä blogiimmekin kirjoitukseN:

Naisena matkalla

– ja täytyy sanoa, että se on yksi eniten kommentteja saanut tarina matkaltamme. Ymmärrän sen naisena todella hyvin myös miksi.

Kirjoitan postauksessani siitä miten matkalla ollessa joutuu kuvainnollisesti ja osin konkreettisestikin riisumaan itsensä alastomaksi kaikista ulkoisista naisellisuuden tehokeinoista. Kun seisoo rinkka selässä, pölyiset matalakantaiset vaellussandaalit jalassa ja hiki latistaa hiukset päätä myöten, joutuu naisena kohtaamaan oman salaisen pelkonsa: Miltä minä nyt näytän? Mitä minusta jää jäljelle, kun korkokantakengät eivät tee säärtäni pidemmäksi tai kun vyö ei somista lantioni kaarta? Kun ripsiväri valuu auringon paahteessa poskia pitkin ja matkavarustukseen kuuluu lähinnä käytännöllisiä vaatekertoja. Kun tuohon lisää vielä iän tuoman painokertoimen, eletyn elämän tuomat rypyt tulee kysymykseen suurempi ja painavampi kysymysmerkki: ”Olenko enää riittävä tähän maailmaan?”

Pohdin myös naisellisuuden ja naiseuden eroa. Olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat syvällisiä, pehmeitä ja vahvoja sanoja ihmisyydestäme. Näiden sanojen suhde toisiinsa on kiinteä, mutta niiden välissä on merkityksellinen ero. Siinä on pinnan ja syvän ymmärryksen mentävä railo. Onneksi. Naisellisuus on kulttuurista opittuja naisen roolimalleja. Se saa voimansa menevistä ja tulevista muotivirtauksia. Täällä matkalla on nähnyt mitä erikoisempia virityksiä naisellisuuden voimamerkkeinä; koruja, vaatteita, meikkityylejä.

Naisellisuus ei ole iästä kiinni. Mutta naiseus on. Siihen kasvetaan, kehitytään ja vahvistutaan. Siinä ikä on meidän naisten puolella. Me tiedämme ketä me olemme. Naiseuden syvä mysteeri näyttäytyy kokonaisena eteemme. Se on kuin ikiaikainen salaisuus, joka avautuu vähitellen, tihkuu makuja ja sävyjä, joista ei nuorempana tiennyt vielä mitään. Aikuisena naisena naiseuden mysteeri voi vasta aueta. Ja tätä nykymedia ei ymmärrä. Eikä moni nainenkaan.

Pinnalta on helppo moittia ja tuomita toista, mutta en usko, että on syvällistä naiseuden puhetta arvostella toista naista kauppajonossa.

Jos joltakin tuntuu siltä, että kauppajonossa alkaa silmä hakeutua liikaa toisen naisen salaiseen solaan – ja se alkaa ahdistaa, on kertakaikkisesti aika ottaa uutta näkökulmaa, vaihtaa hetkeksi maisemaa ja kulttuuria.

Täällä jaksaa hetken ihmetellä, sitten kaikki arkipäiväistyy, alkaa matkan paras vaihe: sinä hymyilet jälleen kannustavasti toiselle naiselle!

Valintojen edessä – Valle de Cocora

0

Monista kauniista maisemista, luonnon muovaamat ovat usein mieleenpainuvimmat ja koskettavimmat. Mieli lähtee liikkeelle ja saa elämän ihmettelyn täyteen kukoistukseen.

Olemme viettäneet aikaa Salentossa. Omassa pienessä pesässämme, rentoutuen ja akkuja ladateten.

Niin rentoa ja autuasta kuin onkin loikoilla ja olla joutilaana, alkaa terve ruumis kaivata liikuntaa ja haastetta. Saada veri ja hiki taas virtaamaan ja syke kohoamaan! Täällä maaseudun rauhassa, jos missä on hienoa yhdistää nämä kaksi elementtiä: kauniit maisemat ja liikunnan ilo.

Kohti Cocoran laaksoa

Lähdemme vaeltamaan Salenton läheisyydessä sijaitsevaan laaksoon, Valle de Cocoraan. Se on osa laajaa Los Nevadosin kansallispuistoa. Matkaa Salenton keskustasta on noin 11 km, joten otamme allemme jeep-taksin, sillä kävely vilkkaasti liikennöidyn ja kapeahkon tien varrella ei innosta.

Jeep vie meidät vaellusreitin alkupäähän, jossa sijaitsee hostelleita, leirintäalue ja ravintoloita. Siitä eteenpäin laaksoon pääsee vain joko vaeltamalla polkuja pitkin tai ratsailla. Vaellus Valle de Cocorassa on epäilemättä tärkein maisemallinen nähtävyys Salentossa. Koko vaellus on pituudeltaan (jos vierailee myös Acaimen kolibritalossa kuten teimme) noin 13 kilometriä vuoren rinteitä ylös ja alas. Toisin sanoen vaellus kestää yhteensä 5-6 tuntia riippuen olosuhteista, vauhdista ja kuinka usein pysähtyy nauttimaan maisemista.

Taival alkaa

Tuulien piiskaamat ja sateiden hiomat vuoret toivottivat meidät heti alusta lähtien aurinkoisesti tervetulleiksi vaellusreitille.

Kauniita laaksomaisemia

Alkuun polku on hyvin, jopa liiankin hyvin viitoitettu. Molemmin puolin polkua oli pystytetty piikkilanka-aidat, sillä laakso on hevosten, lehmien ja lampaiden viljavaa laidunmaata. Ja sonnien. Onneksi siis oli aidat.

Valle De Cocoran vaellusreitin alku

Polku vaihtui laidunmaan jälkeen metsäpoluksi. Polun profiili vaikeutui, jalat hakevat sopivaa sijaa kivien lomasta, ylitämme kaatuneita puita ja juurakoita. Sademetsämäisessä kosteudessa polku tihkuu kosteaa ja liukasta mutaa. Onneksi on hieno, aurinkoinen päivä, sadesäällä täällä olisi todella hankala kävellä.

POLKU VAIKEUTUU

Valle de Cocora on suojelualuetta, joten maisemat pysyvät ilman ihmisen vaikutusta samana vuodesta toiseen. Niinkuin ihmisen ajatukset ja asenteet. Niitä on vaikea muuttaa.

Kävelemme elämässä joka päivä omaa polkuamme. Seisomme jatkuvasti totuuden kynnyksellä. On tehtävä valintoja. Mitä polkua kävelemme? Valinnat alkavat pienistä asioista ja laajenevat kuin metsän polut elämän mittaiseksi valinnoiksi. Kysymys on lopulta elämän asenteesta. Onko se annettu? Vai onko se itse valittu?

Heiluvat riippusillat

Ylitämme muutaman riippusillan. Tai puista kyhätyn sellaisen.

Erilaisia siltoja ja niiden ylityksiä

Riippusillat heiluvat ja notkuvat askeleen alla. Syke nousee jokaisessa ylityksessä. Ohessa pieni pätkä videota (aikuisinamatkalla omalta youtubekanavalta).

https://youtu.be/KY7am4ZV3TQ

Alla on kuohuvana virtana menevä joki tai mutaa puskeva lähteenpohja.

Riippusillan ylityksiä Cocoralla

On haastavaa nousta liukasta rinnettä ylös. Mieluummin ihminen valitsee helpoimman polun. Olemme suomalaisina tottuneet tasaiseen muuttumattomuuteen; peltoaukeisiin ja ikuisesti jatkuvaan metsänrajaan.

”Pelko on rohkeuden hautausmaa, missä unelmamme ja haaveemme käpristyvät ja kuivuvat kuuman auringon alla”, sanoo tuntematon runoilija. Eteenpäin siis polulla. Pelossa ei ole vaihtelua, ei syvyyttä, ei substanssia, ei vivahteita. Tämä polku on aivan muuta kuin pelon polku. Tämä on käänteinen, jokaisella askeleella on vaihteluita, syvyyttä, substanssia ja vivahteita.

Polun varrella näkyy paljon erilaisia lintuja – ja aivan upeita, värikkäitä perhosia. Kolumbian luonto on yksi maailman monimuotoisin kasvillisuuden ja linnuston suhteen. Silmä hakee vihreyden keskeltä ihailtavaa.

Liian paljon ja liian monenlaista erottaakseen jotain erityistä. Kaikki on kauniin rehevää. Kuitenkin niin erilaista kuin meidän kaunis ja raikas Suomen luontomme.

Yhä ylemmäs

Maasto jyrkkenee. Vaellusreitti on kuin silmukka tai ympyrä.

Valle de Cocoran vaellusreitti. Tarkempia karttoja ei ole saatavilla

Etenemme vaellusreitillä kohtaan, jossa tulee mahdollisuus tehdä pisto kolibritalolle. Lähdemme sinne maisemien, mutta myös kannatuksen vuoksi. Se on paikallisen perheen pitämä talo, jonne on pieni pääsymaksu. Talo on jo sinänsä kokemisen arvoinen; asutaan sitä täälläkin syrjässä. Talo on kaukana kaikesta, ilman teitä ja mukavuuksia. Talon pihalla on kolibrien syöttöpaikkoja, joista ne saavat juoda makeaa nestettä. Pääsmme seuraamaan tätä siroa ja taitavaa lentäjää hyvin läheltä. Vaikka näimme niitä toki luonnossakin, silmän on vaikea erottaa tätä nopeaa lintua kukkien lomasta.

Iloksemme yllätyimme, kun pääsylipun hinnalla sai myös kuumaa kaakaota/ kahvia sekä palan paikallista juustoa. Suolainen välipala teki hyvää rinnekävelyn jälkeen.

Punainen nuoli – siis mitä?

Lähdemme takaisin polulle. Viitoitukset eivät ole kolumbialaisten, eikä meidän kokemuksemme mukaan etelä-amerikkalaisten parasta osaamista. Kylttien sijoittelussa ja niiden tarkkuudessa olisi suomalaisella insinööritaidolle tarvetta. Niinkuin tälläkin reitillä. Punainen nuoli näyttää suuntaa. Mutta oikeasti se tarkoittaa, että päästäksemme perille pitääkin lähteä kuitenkin toiseen suuntaan. Reitin varrella on nimittäin muitakin pitempiä vaellusreittien alkuja laajalle luonnonsuojelualueelle, jotka vaikeuttivat reitin valintaa.

Hetken pohdinnan jälkeen pääsemme yhteisymmärrykseen reitin suunnasta. Emme lähde siis nuolen suuntaan vaan lähdemme kapuamaan ylöspäin. Ja sitä kipuamista riittää. Jyrkkää nousua riittää yli 800 metriä. Kuulostaa lyhyeltä, mutta käytännössä se tarkoittaa tiukkaa, jyrkkää nousua liukkaalla polulla.

Ai kun se tekee hyvää! Onnistumisen iloa! Jaksamisen iloa! Tätä on mukava tehdä vielä kun voi ja jaksaa. Ei tämäkään ole itsestään selvää.

Jyrkän nousun jälkeen tulee palkinto. Avara laakso maisema avautuu eteemme.

Valle de Cocoran maisemaa ylhäältä

Hiljennymme katselemaan. Annamme katseen liukua. Nautiskelemme silmänräpäys kerrallaan.

Tämän takia kannattaa joskus valita se vaikeampi polku.

Elävät symbolit – mystinen näky

0

Lopetin edellisen kirjoituksen vahapalmujen huojuntaan. Enpä silloin vielä tiennyt miten merkityksellisten puiden katveesta teille terveisiä lähetin: https://aikuisinamatkalla.fi/2017/11/04/oma-rauha-oma-pesa-salento/

Uljas näky

Ihastelimme vahapalmujen uljasta ja ylvästä olemusta asuntomme puutarhassa. Auringonnoususta auringonlaskuun. Vahapalmut ovat totta totisesti mystinen näky: sen sylinterimäinen, sileän vaalea ja vahamainen runko huojuu yksinäisessä ylväydessään tuulessa ja kuin kruununa on sen tummanvihreä pitkä lehvistö. Onhan se pitkän huiskeakin, pieneksi ihminen sen äärellä tuntee itsensä. Vahapalmu voi kasvaa 45 metrin korkeuteen, jopa huikeaan 60 metriin. Siksi se on maailman korkein ja näyttävin palmulaji.

Kierreltyämme Salentossa, löysimme vahapalmuille omistetun puiston. Selvisi, että vuonna 1985 vahapalmu (ceroxylon quindiuense) julistettiin Kolumbian kansalliseksi symboliksi, kansallispuuksi.

Vahapalmut

Palmunhalaaja

Kävin kokeeksi halaamassa vahapalmua. Tuntui erilaiselle kuin suomainen kansallispuu – kotoinen rauduskoivu. Molemmat kertovat halaajalleen omaa tarinaa maansa kallisarvoisista arvoista ja luonnon erityisistä vahvuuksista.

Vahapalmu huokuu tyyneyttä. Sille ei ole tyypillistä raudaskoivumme kevään ja kesän kiivas kasvun kihinä, vaan olemassa olon rauha. Kuin se tietäisi tärkeän asemansa ihmisen ja uskonnon historiassa. Palmunlehvästöt näyttäytyvät monissa ihmiskunnan symboleissa ja uskonnollisissa rituaaleissa.

Vahapalmu oli kuolla sukupuuttoon sen monimuotoisen käyttötarkoituksen vuoksi. Muun muassa sen hedelmiä käytettiin karjan ja sikojen ruokinnassa. Lehvästöä käytettiin laajasti sunnuntain katolisiin uskonnollisiin juhliin; lehdet otettiin nuorista palmuista, ja se johti usein palmun kuolemaan. Rungon vahaa on käytetty kynttilöiden valmistukseen. Palmujen ulkoreunaa on käytetty paikallisesti talonrakennuksiin, ja sitä käytettiin vesiputkiston rakentamiseen köyhille maanviljelijöille. Ei ihme, että palmumetsänhakkuu on ollut voimallista. Nykyisin palmun lehvästöäkäyttöä on rajoitettu voimakkaasti lainvalvonnan ja laajan kampanjan vuoksi.

On hienoa, että vahapalmua arvotetaan ja kunnioitetaan. Matkatessa huomaa miten eritavalla me ihmiset ja kulttuurit luontoamme kohtelemme. Miten yhteiskunta siihen panostaa?

Luonto – maapallon yhteinen arvokas aarteemme, globaali suojelukohteemme. Maapallolla on yhteiset keuhkot, yhteinen sydän. Harvoin julistan, mutta nyt sen teen!

Iloksemme olemme huomanneet, että kolumbialaiset ovat vireitä luonnonarvojen kunnioittamisessa. Täällä on muun muassa kertakäyttöiset muovikassit kaupoissa laitettu maksulliseksi, roskaaminen on todella vähäistä ja aurinkoenergia saa lisää kannattajia.

Täälläkin paikalliset ihmettelevät, että sadekausi on muuttanut muotoaan. Ilmenee poikkeuksellisia sääilmiöitä.

Kello käy, maapallo pyörii. Vahapalmu huojuu mystisesti.

Auringonnousu Salentossa

Oma rauha, oma pesä – Salento

Olemme nyt Salentossa. Oli oikea aika vaihtaa maisemaa ja matkailun näkökulmaa. Timo varasi meille majapaikan keskeltä hehkeää maalaismaisema. Majapaikkamme sijaitsi paikallisessa omakotitalossa, Haciendassa.

Haciendamme Salentossa

Haciendassa meillä on käytössä iso huone saniteettitiloineen. Talossa on vuokrattavana myös kaksi muuta huonetta – ja meillä kaikilla on yhteiskäytössä iso keittiö, olohuone ja suuri ja vehreä pihamaa. Talon päädyssä asuu talonmies perheineen.

Talon saniteettitiloista on suora näköyhteys vuorille. Välissä ei ollut ikkunalasia, vain koristeraudat. Tosiaan, täällä ei tarvitse lämmittää, eikä viilentää huoneita.

Minulla ja Timolla on taloon oma sisäänkäynti ja sitä myöten myös oma rauha ja yksityisyys. Tässä aikuisuuden iässä sitä kaipaa.

Ecofarmi

Hacienda on osa läheistä ekofarmia La Seranaa, jossa on muitakin majoituspaikkoja. Se sijaitsi kävelymatkan päässä majapaikastamme. Kävimme siellä syömässä aamiaisen. Ekofarmin ideaan kuuluu eettisesti viljelty lähiruoka. Kananmunat maistuvatkin kuin lapsuudessa, ja uskoisin, että jos olisin syönyt pekonia, sekään ei olisi ollut mitään kuivaa, jalostettua sian kylkeä.

Haciendamme on myös kävelymatkan päästä Salenton keskustasta.https://aikuisinamatkalla.fi/2017/11/01/joskus-pieni-voittaa-isoimman-salento/) Sinne johtava tie on kuin entisiltä ajoilta; ei katuvaloja – ja jalan alla rahisi hiekkatie. Rinteillä laudunti lammaslaumoja, hevosia, lehmiä ja kuuloetäisyyden (onneksi ei hajuetäisyyden) päässä sijaitsee sikalakin.

Näkymät haciendasta ovat upeat.

Olemme löytäneet paikan, missä voimme levähtää, ladata akkuja ja nauttia uskomattoman hienosta ilmanalasta. Sää on kuin linnunmaitoa: ei liian kuumaa, Andien tuulet liehyttivät liiallisen paahteen iholta. Vaikka täällä on nyt sadekausi, sadetta on ollut paikallisten kertoman mukaan poikkeuksellisen vähän.

Uskomatonta, mutta totta!

Kun istumme illalla vehreässä puutarhassa ja katselemme eteemme avautuvaa auringonlaskua, on pakko nipistää itseään.

Hämärtyvässä illassa Salentossa

Täällä me nyt olemme, päiväntasaajalla, Kolumbian maaseudulla. Isot papukaijaparvet kirskahtelivat ja lensivät ylitsemme. Haukkoja kaarteli sulavasti läheisellä laitumella valmiina iskemään saaliin kimppuun.

Täällä ei lukita talojen ovia tai säilötä rahoja turvalokeroon samalla tavalla kuin aiemmissa kaupungeissa. Omakotitalomme oven lukkokin on lähinnä vain näön vuoksi, sen verran huteralle se tuntui. Talon ympärillä ei ole piikkilanka-aitoja, ei sähköaitoja, vain istutettuja pensaita näkösuojana.

Pimeys laskeutuu auringon painuessa suojaksemme. Pimeys ja hiljaisuus. Kun viimeinenkin maanviljelijä sammuttaa jeeppinsä, ja vetää saappaat jalastaan, vallitsee todellakin hiljaisuus. Mielen rauhoittuessa kuulen joitakin yksittäisiä linnun ääniä, sirkkojen ja kaskaiden siritystä. Kaukaa kuuluu koiran haukuntaa. Voimistuva yötuuli kahisuttelee puiden lehtiä aivan kuin sade olisi ropissut kattoon. Näihin hiljaisuuden ääniin nukahdamme.

Yhteisöllisyys on suojana

Salento. Paikalliset alkavat jo tervehtiä meitä muutaman päivän jäljeen. Yhteisöllisyys on paikan ominaisuus, jota ei suurissa kaupungeissa enää tavoita. Matkaoppaiden varoitukset kolumbialaisesta maailmanmenosta tuntuivat todella kaukaiselta. Täällä ihmiset ovat todella ystävällisiä meitä kohtaan.

Hevosen kavioiden kopse kuuluu läheiseltä hiekkatieltä. Kukat kukkivat hehkuvina. Yksinkertaisia onnen hetkiä. Hetkiä, jolloin koemme rauhaa luonnon helmassa: vuoren rinteellä avarien näkymien auetessa edessämme:

Pihamaalla voimistellessa:

Näin Salentossa

Auringonlämmöstä nauttiessa

Herätessä auringonnousuun aamulla palmupuiden alla.

Ne ovat hetkiä, jolloin haihdutamme normaalit kiintopisteet mielestämme: olemme vain tässä ja nyt, vapaana ja elämälle avoimena.

Säätiedot

Oulu, Finland
ajoittaisia pilviä
-2 ° C
-2 °
-2 °
86 %
4.1kmh
48 %
ti
-2 °
ke
-2 °
to
-0 °
pe
-1 °
la
-3 °