23.6 C
San José
keskiviikko, 22.09.2021, 21:12
Koti Blogi

Jotain odottamatonta – Costa Ricassa

Jokaisella meillä on omat kokemuksemme pienistä taianomaisista hetkistä -kuten vastasyntyneen viattomuuden, vanhan ihmisen iättömyyden tai mykistävän luonnon maiseman edessä – jolloin tuntuu, että aika menettää merkityksensä, oma keho ohenee ja olet hetken yhtä kaiken olevaisen kanssa.

Kerron seuraavaksi eräästä kokemuksestani täällä Costa Ricassa.

Hieman taustaa

”Nauti harmonian ilmapiiristä luonnon, kasviston ja eläimistön kanssa,” kuvailee Tucano Resortin omat nettisivut hotelli alueen tunnelmaa. Hotellia ympäröikin laaja koskematon luonto, läpipääsemätön viidakko,, jonka suojassa asustelee tropiikin runsas eläimistö, kuten laiskiaiset, quetzalit, apinat ja oselotit. Hotellin suojaisa sijainti häivyttää autojen ja kaupungin hälyn, joten  lintujen, eläinten ja luonnon äänet pääsevät valloilleen. 

El Tucano resort and spa (kuva hotellin sivuita)

Hotelli sijaitsee vulkaanisella maaperällä, joten tulivuorten voimat lämmittävät hotellin erikokoisia kuumia altaita. 

Eri kokoisia ja lämpöisiä altaita

On suuri nautinto makoilla vulkaanisten mineraalien kyllästämässä vedessä, joka samaan aikaan rauhoittaa, rentouttaa ja lopuksi virkistää kehoa ja mieltä.

Jotain erikoista

Hotellin alueen reunamalla, lähes piilossa metsän kätköissä virtaa joki vapaana ja villinä. Se houkuttelee meidät luokseen pauhaamalla äänekkäästi. Joen uomassa pilkistävät kivet ovat hioutuneet aikojen saatossa sileiksi vesimassojen voimasta. 

Hotelli ei suoranaisesti mainosta jokea, paikalliset costaricalaiset eivät ilmeisesti ole kovinkaan kiinnostuneet siitä. Hotellin altaat kaikkien mausteineen kiehtovat heitä enemmän Silmiini osui vain pieni auringon haalistama kyltti, joka osoittaa joelle johtavaa polkua. Kävelemme joen uomaa mukailevaa polkua korkealla rantatöyräällä ja seuraamme, kuinka vesi leikkii ja loikkii iloisesti eteenpäin ja välillä nuolaisee rantatöyrään yllä kasvavien puiden ja kasvien lehtiä mennessään.

Hetken päästä näemme, että virtaus hieman rauhoittuu ja joen uomaan muodostuu pieni suvanto. Sen jälkeen virtaus jälleen kiihtyy ja uoma putoaa pieneksi koskeksi. 

Olen polskinut elämäni aikana useissa erilaisissa virtaavissa vesissä, kuten lapsena naapurin lasten kanssa kevään ylitulvivissa, jäähileisissä puroissa, peseytynyt Lapin kirkasvetisessä vesissä ja viilentynyt joenrannalla saunan jälkeen ystävien kesämökeillä. Upeita kokemuksia kaikki, joten uskaltaudun astumaan jyrkkää joen törmää alas.

Auringon, tropiikin, veden, kivien ja tuulen kimalteleva ihmemaa. Taivaalla leijailivat hiljaiset kotkat, jotka tuskin räpäyttivät siipiään. Oikeat olosuhteet ovat aina juhlan aihe. 

Astun veteen varovasti. Ensin toisella jalalla, sitten toisella jalalla. Kun seisoin hetken virtaavassa vedessä, äimistyin, keho eikä mieli ota viestiä vastaan. Vesi ei ole kylmää, jääkylmää tai hileistä, vaan vulkaanisen tulivuoren syvyyksistä pulppuavaa lämmintä vettä! Olen astunut vulkaaniseen jokeen.

Näen kuplia nousemassa joen pohjasta. Vesi on niissä kohtaa tulikuumaa. Etenen hiljaa ja hitaasti eteenpäin. Tämä vaatii enemmän rohkeutta kuin tavanomainen kylmään veteen syöksyminen. Hivuttauduttuani veteen, huomaan miten suurenmoista kaikki onkaan. Vasemmalla kädellä tunnistan kylmää, oikealla kädellä tavoitan lähes tulikuuman virtauksen. Istuessani suvannon keskelle, tunnen täydellisen lämpötilan virtaavan ylitseni ja alitseni. Yläruumis on täynnä auringonsäteitä. Huomioni kiinnittyy ilman ja veden rajaan. Jokainen pieni liikahdukseni muuttaa kehoni vastaanottamaa veden virtausta, voimaa ja lämpötilaan.

Ensimmäisen sekuntien hämmästyksen sijaan aloin tuntea uskomatonta keveyttä. Helpotusta. Tämä on täysin totta. Joen vehreyttä ympäröivät sininen taivas ja puiden siivilöimä auringonpaiste. Siirryttyäni hieman eteenpäin, virtaus tahtoo temmata minut mukaansa. Annan veden virrata kasvoilleni, aaltoilla otsan yli. 

Joella ei ole ketään muita meidän lisäksi. Päätän riisua uimapuvun ja heittää sen rantatöyräälle. Tämän lähemmäksi en voi päästä luontoa.

Keho ja lämmin valtoimenaan virtaava joki. Minä pikemminkin keinuin kuin uin. Olen tietoisuus, mutta myös kohde yhtä aikaa. Liikkeeni on samaan aikaan liikkumattomuutta. Järisyttävä onnellisuuden tunne pyyhkäisee ylitseni. Tai sitten se on vain lämpimän veden virtaus, joka huuhtoutuu ylitseni. 

Tuona ajattomana, taianomaisena hetkenä olen pieni vesipisara tuossa valtoimenaan virtaavassa joessa ja samana hetkenä olen tuo joki. 

Kokeiluja ja sekoiluja – Agricultural market

Yksi merkittävä syy, miksi viihdymme Costa Ricassa on tuoreiden (hedelmät, kasvikset, vihannekset, yrtit ym) elintarvikkeiden saatavuus. Maa sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, joten olosuhteet ovat suotuisat sadon ympärivuotiseen kasvuun. Luonto ei vaivu talviuneen, vaan Suomen neljä vuodenaikaa korvautuu kahdella: sade- ja kuivalla kaudella, joilla molemmilla on omat tyypilliset satonsa. Kuitenkin peruselintarvikkeita on aina tuoreina saatavilla, juuri maasta nostettuina tai puusta poimittuna.

Eräs oiva paikka, jossa käymme tutkimassa satokauden antia, on Atenasin keskustan hieman ulkopuolella sijaitseva agricultural market – maalaismarkkinat. Jokaisella kaupungilla on omansa – ja niiden toiminta on hyvin vilkasta. Maalaismarkkinat avautuvat joka viikko kahdeksi päiväksi (to iltapäivä ja pe aamupäivä), jossa paikalliset viljelijät myyvät tuotteitaan. Markkinat toimivat myös yhteisöllisenä kohtaamispaikkana, jossa tavataan tuttuja ja vaihdetaan kuulumiset. Markkinat ovat saaneet olla auki myös korona-aikana, tosin käsipesu-ja maskipakko on tullut kiinteäksi osaksi toimintaa. Alla oleva kuva on otettu ennen koronaa, valitsin sen, sillä se kuvastaa juuri sitä iloista tunnelmaa, joka markkinoilla vallitsee kaikesta huolimatta. Pura vida!

Agrimarketin tunnelmaa (valitsin kuvan ennen korona-aikaa. Nykyään kaikilla on maskit.

Tuoreiden tuotteiden lisäksi markkinoilla on tarjolla kalaa ja lihaa, hieman jalostetumpaakin tuotetta, kuten käsintehtyjä hilloja, hunajaa, leivoksia, kahvia, choritzo makkaraa ym. sekä paikallisen kukkatarhan kasvattamia kukkia sekä käsityötaitajien käsi- ja puutöitä… Kaikkea sitä, mitä ihminen elääkseen tarvitseekaan.

Pura vida. Hedelmät on aina tuoreita

Toinen tapa on ostaa tuoreutta suoraan paikallisten viljelijöiden autojen lavoilta. Ensin he ajavat vuoren rinnettä ylös kovaa vauhtia ja ”herättelevät” ostajat kuuluttamalla auton kauittimistä ”tarjolla perunoita, sipuleita ym” ja tovin päästä auton ajaa samaa tietä alas ja pysähtyy myymään tienvarrella viittoville ostajille. Aivan kuin ennen nuoruudessani odotimme kauppa-autoja. Emme tienneet tarkkaa aikataulua, istuttiin vain tien varteen ja odotettiin Joskus 15 minuuttia, joskus pidempäänkin. Meille nämä hetket ovat täynnä nostalgiaa, vaikka täällä tapa on osa maan aktiivista kauppakulttuuria.

Kauppa-autoa odotellessa.

Sekoilevia aineksia

Tarjolla on tuttuja, mutta myös aiemmin outoja tuotteita, joihin on mielenkiintoista tutustua – ja kokeilla niitä eri tavoin. Tapoja on monenlaisia, kuten kaikki kotikokit hyvin tietävät, joten ei muuta kuin siivuttamaan, paistamaan, murentamaan, soseuttamaan….

Rakastan tehdä erilaisia salaatteja. Voisin hyvinkin tehdä salaattikirjan. Sen nimi voisi olla: Kokeiluja ja sekoiluja – kotikutoiset salaatit. Kirjan valmistumista hieman hidastaa se, etten tiedä läheskään kaikkien käyttämien aineksien nimiä. Eräs ohje kuuluisi jotenkin näin:

  1. Ota nippu punajuuren lehden näköistä salaattia.
  2. Huuhtele hyvin ja leikkaa kova ranka osa pois.
  3. Pilko sen jälkeen nuoren raparperille näyttävät varret pieneksi ja lisää joukkoon ruttuisesta vihreästä kasviksesta viipaleita…
  4. Jne.

Asiasta innostuneet kirjankustantamot voivat siis ottaa yhteyttä:)

Sekoilevia aineksia

Aikanaan Ecuadorissa tutustuimme runsaaseen tomaattilajiketarjontaan – ja vähitellen opimme, että aivan syystä niillä on omat käyttötarkoituksensa. Tomaattikeittoon käytetään karvaat ja happamat lajikkeet, salaatteihin ne ovat aivan liian voimakkaita. Kantapään kautta oppien! Sekoilevia salaatteja, mutta aina vaivan ja oppimisen arvoista. Mangoja on täällä (ainakin) viittä eri lajiketta. Yksi on se Suomessakin tuttu, keltainen sisuksen, tosin tuoreena huomattavasti mehukkaampi kuin marketin hyllyltä ostettuna. Hedelmän hapokkuuden aste syvenee eri lajikkeissa ja hapokkainta vihreää mangoa höystetään suolalla ja syödään sellaisenaan.

Tällä hetkellä kokeilun alla on choko cayote (kuva alla). Miedon makuinen terveyspommi, jonka mahdollisuuksia ruoanvalmistuksen olen miettinyt, joten ei kuin paloittelemaan, siivuttamaan, halkomaan, keittämään, paistamaan…

Tuoreet yrtit ovat täällä vahvoja ja voimakkaita. Minttu, korianteri, rosmariini ym. Niitä ei tarvitse kuin hippunen siitä määrästä, miten olen tottunut aiemmin suomalaisia ruukkuyrttejä käyttämään.

Toisin kuin mansikat. Missään maailman kolkassa ei ole niin hyviä mansikoita kuin Suomessa. Ei missään! Täälläkin niitä myydään, kalliilla ja aivan liian raakoina. Sen sijaan hedelmät, kuten mango, hunajameloni ja ananas, ne ovat kuin uusi lajike, kun niitä vertaa Suomen kaupoissa myytäviin, liian raakoina poimittuihin hedelmiin.

Jotain kokeiltua

Lopuksi kirjoitan tähän yhden salaattireseptin, jonka olen hyväksi havainnut. Poimin siihen ainekset, joiden nimet tiedän myös suomeksi.

1 iso broccoli tai kukkakaali tai molempia puoliksi
Oliiviöljyä
Hyppysellinen kanelia
(Ai kun minä nuorena vihasin ruokaohjeita, joissa sanoittiin kourallinen ja hyppysellinen – mitä ne tarkoittavat? Nykyään ikä tuo rohkeutta. Ei se ole niin nöpön nukkaa!)
4 dl luomu couscousia
Pienempi kourallinen manteleita ja rusinoita.
1 Limen mehu
Kourallinen karviaiskoisoja (katso alla*)
Suolaa
Vastajauhettua mustapippuria
Tuoreita yrttejä, kuten minttua, persiljaa ja miksei myös basilikaakin

  1. Leikkaa kokonainen broccoli tai kukkakaali noin sentin paksuiseksi kiekoiksi (ei haittaa vaikka hajoaa, sekaan vaan)
  2. Sivele molemmin puolin oliiviöljyllä, lisää suola ja rouhi mustapippuri
  3. Laita ne leivinpaperille ja paista pellillä 220 C noin 20 min
  4. Valmista couscous ohjeiden mukaan. Jäähdytä.
  5. Halkaise karviaiskoisot.
  6. Paahda mantelit
  7. Couscousin jäähdyttyä sekoita siihen rusinat, mantelit ja karviaiskoisot.
  8. Sekoita oliiviöljyä, limen mehu, suolaa ja pippuria vielä hyppysellinen sekaan. Sekoita hyvin
  9. Hienonna yrtit ja nostele broccolit tai kukkakaali päälle (ei tarvitse muuta salaattikastiketta)

Buen provecho!

• Karviaiskoiso eli kapinkarviainen, kapinmarja, ananaskirsikka tai inka-marja (Physalis peruviana, syn. Physalis edulis), on monivuotinen koisokasvi. Karviaiskoiso on sukua monelle tärkeälle ravintokasville, joista merkittävimpiä ovat tomaatti, munakoiso ja peruna (Solanum tuberosum). Karviaiskoison pieni oranssi hedelmä on ohuiden vaaleanruskeiden lehtien keskellä.

Huipulla tuulee – Irazú Volcano

Blogin julkaisemisessa on ollut tauko, sillä välillä on hyvä ottaa etäisyyttä kaikkeen tekemiseensä ja vaihtaa rytmiä. Tauko on tehnyt hyvää, sillä tietokoneen näppäimistön näkeminen ja sen tuntu sormien päässä tuntuu taas mukavalle. Tauon aikana olemme tehneet Costa Ricassa pieniä reissuja, katselleet maisemia uusin silmin ja nauttineet maan vieraanvaraisuudesta. Koronatilanne maassa on tällä hetkellä hyvin maltillinen, laskusuunnassa ja maata on avattu kaikella tapaa.

Meille tämä on tarjonnut oivallisen ajan reissata: paikalliset ovat palanneet lomiltaan töihin, koululaiset ovat koulussa (täällä kesäloma loppui juuri ja koulut on avattu uudestaan), ulkomaalaisia turisteja ei ole kuin kourallinen, kaikkialla on väljää ja tilaa riittää, hintatasot ovat kohtuulliset ja yöpymispaikoista ei ole pulaa. Toki edelleen mietimme tarkkaan minne ja miten kannattaa matkustaa, joten luontokohteet ovat luontevia valintoja. Olemme myös tietoisia, että koronatilanne elää maailmalla ja kaikki saattaa sulkeutua taas hetkessä. Nauttikaamme siis tästä hetkestä!

Ilmassa adrenaliinia ja rikkiä

Tämän tilan ja väljyyden huomaamme myös mennessämme yhdelle Costa Rican tunnetuimmalle tulivuorelle Irazúlle. Se on hyvin suosittu turistikohde, sillä siellä voi vain käväistä tai tehdä vaativampiakin vaelluksia. Yleensä sisäänpääsyä joutuu jonottamaan, mutta nyt meidän lisäksemme oli vain muutama paikallinen tico.

Irazú tulivuori on yksi kuudesta aktiivisesta maan tulivuoresta, jonka lisäksi täällä sijaitsee 61 lepotilassa olevaa tai sammunutta tulivuorta. 

Tulivuoren kiehtovat. Jo sen näkeminen kaukaakin nostattaa kehon adrenaliinin, mutta oikeastaan vasta sen rinteitä kävellessä oivaltaa tulivuoren valtavan koon ja jylhyyden.  Sekä tulivuoren sisällä piilevän voiman, sillä rikin tuoksu ja höyryt kertovat sen sykkivästä pulssista – ja elämästä jalkojemme alla. Irazú kokoa riittää, sillä se on maan korkein tulivuori. Se nousee 3432 m merenpinnasta, joten hengittäminen niin korkealla muistuttaa ihmisen olevan ennemminkin maanpinnan eläjä. 

Kiehtova Irazu

Sana ”Irazú” on johdannainen alkuperäiskansojen sanasta, joka tarkoittaa ”ukkosen ja maanjäristyksen vuoristoa.” Kuuluisin purkaus tapahtui vuonna 1963, jolloin tulivuori aktivoitui äkillisesti, juuri samana päivänä Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy oli vierailulla. Tulivuori suihkutti neljän vuoden ajan ilmaan savua ja nokea  ja lennätti tulenkatkuisia, hehkuvia lohkareita läheisten Cartagon kaupungin ja pääkaupungin San Josén asukkaiden niskaan. Viimeisin pieni purkaus oli vuonna 1994, eikä seuraavaa purkausta voida ennustaa suurella tarkkuudella vielä nykyisillä laitteillakaan. Maan alla oleva voima ei alistu ihmisen käskettäväksi ja hallittavaksi.

Vehreää ja kuumaisemaa

Volcán Irazú -huippu on lähellä puurajaa, joten sen rinteet ovat osin hyvin vehreät. Ajomatka sinne on jo sinänsä kokemisen arvoinen, sillä tulivuoren rinteet ovat vulkaanisen ravinteikkuutensa takia maan vihannesaitta. Rinteet ovat täynnä siististi hoidettuja peruna-, sipuli- ja kaali ym. peltoja. Silmänkantamattomiin. 

Aivan huipulla pääsemme kellumaan pilvien yläpuolella, sinne paistaa silloinkin, kun keskilaakso on sumun seassa.

On hieno tunne seistä ”pilvien päällä.”  

Tulivuoren huipulla käy jatkuva tuuli, joten on muistettava kaivaa taas toppatakki päälle. Tuuli  ja tulivuoren toiminta tekee näkymästä kuunmaiseman vaikutuksen. Opastaulut muistuttavat, että olet nyt lähellä päiväntasaajaa, merkittävällä korkeudella ja auringon voimakkuus voi aiheuttaa palovammoja alle tunnissa. 

Tulivuori koostuu useista aktiivisista kraatereista. Suurin näistä on 275 metriä syvä, kun taas pienin nimeltään Diego de la Haya on 91 m syvä. Kraatereihin muodostuvat mineraalipitoiset järvet ovat kiehtovia, vaikkakin tappavan vaarallisia. Ne muuttavat väriään auringon mukaan, vaihdellen usein smagardinvihreästä karmiininpunaiseen.

Irazu kraateri (kuva wikipedia)

Niiden kauneus ei saa kuitenkaan hämätä, sillä ne vapauttavat myrkyllistä höyryä. Tulivuorella vaeltajan on siis syytä pysyä merkityillä reiteillä.

Tulivuori on itsessään jo ravisuttava kokemus kaikkine kraatereineen, mutta sieltä on myös henkeäsalpaavat näkymät. Selkeänä päivänä täältä huipulta näkee sekä Tyynenmeren että Karibian rannikolle. Joskus tekee sielulla hyvää katsella kauas horisonttiin.

”Rohkeus on kuin tulivuori, empivän siemen ei kasva sen kraateissa” – Kahlil Gibran

Aivan kuin rakkaus – San Josén rosot ja arvet

Jos  minua pyydettäisiin luonnehtimaan San Joséta (SJO), asukasluvultaan noin Helsingin kokoista Costa Rican pääkaupunkia yhdellä ainoalla sanalla, se olisi ehdottomasti: rakkaus. Taustoitan sanavalintaani hieman.

Rakkautta kuvataan prosessina, joka etenee rakastumisesta rakastamiseen. Kuten tiedämme jo tässä aikuisiässä hyvin, alkuhuuman eli rakastumisen jälkeen puolisoille alkaa vähitellen valjeta, ettei kaikki ollutkaan niin kiiltävää ja kaunista kuin mitä aluksi itselleen haluaa uskotella. Vääjämätön tosiasia on, että ajan oloon puolisosta (kuten tietenkin myös itsestä) alkaa löytyä myös rosoja ja arpia. Kuitenkin, jos malttaa mielensä ja molemmat tekevät töitä parisuhteen eteen – juuri nuo rosot ja arvet tekevät puolisosta mielenkiintoisen ja kerroksellisen. Inhimillisen ja ihmeellisen. Ainutlaatuisen. Kerta kaikkisesti rakastettavan.

Tiedän varsin hyvin, että vertaukseni rakkauteen on kaukaa haettu, mutta sallittakoon taiteellinen vapaus. Joskus on vain niin, että jotain monimuotoista asiaa, kuten San Joséta on vaikea kuvata arkisemmin. Ehkäpä on paikallaan tehdä pieni kävelykierros tähän kaupunkiin. 

Siispä matkaan…

Chepe – kuten paikalliset pääkaupunkiaan hellästi kutsuvat – ei tee meihin häikäisevää ensivaikutelmaa. Kaupunkia on ravistelleet useat maanjäristykset, ja jokainen vuorollaan on haurastuttanut rakennusten julkisivuja ja lyönyt lommoja katukuvaan. Toisaalta samanaikaisesti tapahtunut nopea kasvu on innostanut ihmisiä keskittymään enemminkin rakennusten määrään kuin laatuun -tai kestävään kauneuteen.  

San Jose on tiiviisti rakennettu pääkaupunki

Käytämmekin San Josehen tullessa mieluummin hyvin toimivaa ja edullista julkista liikennettä, sillä kaupungin liikenneruuhkien tukkimat kadut eivät houkuttele oman auton käyttöön. Vapaan pysäköintipaikan löytäminen on jo pienoinen lottovoitto.

Täällä ei vilkutella

Kaiken tämän arkisen – rosoisen ja arpisen- elämän keskeltä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista, kun vain malttaa etsiä. Kävelemme kullan, jaden, taiteen ja luonnonhistorian museoiden sekä kulttuurikeskuksen ohitse, sillä niihin voimme tutustua jonakin harmaampana päivänä. Tai sen jälkeen, kun korona-aika kaikkine rajoituksineen on muisto vain.

Kävelemme ensin historiallisiseen kaupunginosaan, Barrio Amóniin. Siellä löytyy 1900 vuosisadan alulla rakennettuja siirtomaakartanoita, jotka aikanaan kuuluivat vauraille kahvitilallisille. Rakennusten värikkyys ja kahviloiden runsaus on tehnyt tästä alueesta hyvin suositun.

Löytyy täältä San Josesta myös vanhaa ja kaunista

1. ja 8. kadun väliin avattiin vuonna 2002 kävelykatu, joka nimettiin Costa Rican kolmannen kerran valitun presidentin Ricardo Jimenez Oreamunon kunniaksi. Katu ulottuu yli viiden korttelin ja tarjoaa avoimen ja rentouttavan paikan. Tuttavallisesti katua kutsutaan Miamiksi. Kadun suunnitelussa on haettu vaikutteita amerikkalaisesta Miami citystä.

Kävelykatu Miamin hengessä

Kadun varrelta löytyy monia historiallisia rakennuksia, kuten upea keltainen kansallismuseo.

Kansallismuseo

Yksi kävelykadun varrella sijaitseva rakennus on Castillo Azul eli sininen linna. Sen historiasta löytyy mielenkiintoinen alamerkintä. Linnan rakennutti vuonna 1908 maassa hyvin tunnettu ja vauras poliitikko Maximo Fernandez. Hän pyrki maan presidentiksi ja vaalikampanjansa aikana vilkutteli usein linnansa parvekkeelta kadulla käveleville ihmislle. Hän oli hyvin varma valinnastaan, jopa niin varma, että vuokrasi linnansa valtiolle tulevan presidentin virka-asunnoksi. Ei olisi kannattanut vuokrata, eikä ennen kaikkea vilkutella, sillä kansa ei voinut sietää moista tapaa… Häntä ei koskaan valittu tehtävään. Sen sijaan linnassa asui vuosien varrella monet muut presidentit.

Castillo Azul

Ajan saatossa maan parlamentti päätti, että presidentin virka-asunnosta luovutaan. Jokainen presidentti ja virkamies asukoon omassa kodissaan. Tällä päätöksellä haluttiin alleviivata presidentin palvelutehtävää. Presidentin kuuluu palvella kansaa, ”eikä tehtävänä ole vilkutella turhamaisena puolinsonsa kanssa parvekkeelta alamaisille korostaakseen omaa asemaansa.” 

Fernandezin turhamaisuus kostautui siten seuraaville sukupolville.

Rauhanpatsas – ja tappeluhan siitä tuli

Pysähdymme hetkeksi Plaza Artigakselle, jossa näemme tutun hahmon. John Lennonhan se siinä. Hahmo on kuubalaisen kuvanveistäjän José Ramón Villan suunnittelema patsas, jonka nimi on ”Imagine all the people living life in peace.” (=”Kuvittele kaikkien ihmisten elävän elämäänsä rauhassa”.) Mitä ihmettä kuubalaisen kuvanveistäjän patsas brittiläisestä muusikosta tekee Costa Ricalaisen San Josén kaupungin keskustassa?

Mitä John Lennonin patsas on San Josen keskustassa?

Patsas on, eikä varmaankaan maailmassa ainoa rauhanpatsas, jonka takia on taisteltu. Tämänkin patsaan ympärillä on poltettu tavaroita, mellakoitu ja heiluteltu banderolleja. Se sai (2000-luvun alussa) syvästi uskovaisten katolilaisten veret kuohumaan. Kaiken mielenilmaisujen keskiössä oli Lennonin vuonna 1966 antama lausunto, jonka mukaan ”The Beatles on suositumpi kuin Jeesus.” Vastustajat ilmaisivat mielenosoituksissa myös huolensa siitä, että patsas ei esittänyt costaricalaista taiteilijaa, eikä se ollut myöskään paikallisen taiteilijan suunnittelema.

Istahdamme penkille ja ajattelemme aikaa, jolloin se herätti kaupungilaisten piilotetun raivon, muualta tulevan kulttuurin pelon.

Aikanaan patsaan paljastustilaisuus oli täynnä jännitteitä. San Josén pormestari Johnny Araya rohkaisi puheessaan yleisöä jatkamaan kulttuurin tukemista hyödyntämällä julkisia tiloja. ”Miljoona kertaa on sanottu, että kaupungilla, jolla ei ole kulttuuria, ei ole sielua”, Araya sanoi ja jatkoi: ”Pyrimme houkuttelemaan turisteja maahamme katsomaan niin tulivuoriamme ja rantojamme, mutta he ovat tervetulleita myös tänne pääkaupunkiimme. Nyt ihmiset voivat tulla tänne ottamaan valokuvansa John Lennonin kanssa, jonka rauhan viesti on sama kuin maallamme: Pura vida, kuvittele kaikkien ihmisten elävän rauhassa, ”Imagine all the people living life in peace.”

Ja niin vain kävi, että ajan oloon kiistellystä patsaasta tuli kuin tulikin kaupungin rakastettu rauhanpatsas. Sen viestin sanotaan ylittäneen sukupolvet, uskonnot ja kansakunnat. ”Taide ja kulttuuri tekevät ihmisistä parempia. Rauhan viesti on sama riippumatta siitä, mistä maasta se tulee,” jatkoi pormestari taitavasti valmisteltussa puheessaan.

Istumme hetken penkillä. Alamme saada tuntumaan kaupungin kulttuuriseen monimuotoisuuteen. Kaupungissa on paljon patsaita, niin perinteisiä sankarihahmoja kuin myös nykytaiteen luomuksia. Ehkäpä saamme  ajan oloon selville niiden taustat ja tarinat. 

Roskia harjaava mies-patsas

Vahvat uskomukset – hääkirous

Seuraavaksi pysähdymme pienen kirkon eteen. Se on ulkoisesti hyvin samankaltainen kuin monet muutkin maan pienet kirkot, mutta sen yllä leijuu kirous. (Valitettavasti minulla ei ole siitä valokuvaa, kaikki ottamani kuvat olivat yli- tai alivalottuineita). Oli miten oli, tämä pieni kirkko on hyvin suosittu jumalanpalveluksien viettopaikka, mutta kirkossa ei ole vihitty pariskuntia yli kahteensataan vuoteen. Ei vaikka papit ovat kuinka yrittäneet suostutella nuoria pareja.

Kuten tiedämme, katollisissa maissa avioerot ovat harvinaisia (tosin ovat ne täälläkin yleistymään päin),  mutta vielä 200-vuotta sitten avierot olivat todella harvinaisia.

Kirouksen langetessa kaksisataa vuotta sitten, kirkko oli täynnä häävieraita, jotka todistivat tuolloin onnellisen nuoren parin vihkitilaisuutta. Hääseremonia eteni siihen vaiheeseen, jossa pappi kysyy kirkkoväeltä: ”Onko kellään mitään tätä avioliittoa vastaan?” Tätä kysymystähän pidetään osana seremonian muodollisuutta, mutta tarinan mukaan eräs mieshenkilö nousikin ylös – ja väitti tulevan pariskunnan olevan toisilleen sopimaton ja sanoi vihkimisen olevan aivan turha, sillä pari tulisi ottamaan avioeroon.

Arvatenkin, kauhea kirous laskeutui nuoren parin päälle ja vaikka kuinka he yrittivät elää elämäänsä onnellisena, avioerohan siitä tuli. Ja samalla kirous, tai ainakin vahva pelote, lankesi myös tuon pienen kirkon päälle, jonka  jälkeen kukaan ei ole uskaltautunut uhmaamaan kohtaloaan ja viettämään kirkossa hääjuhlaansa. 

Papit ovat kuitenkin varmoja, että jonain kauniina päivänä ihme tapahtuu – ja kirous raukeaa.

Latinonaisille ei ryppyillä

Costa Rica on ollut Latinalaisessa Amerikassa kärkimaana kehittämässä naisten asemaa. Siitä esimerkki on Colegio Superior de Señoritas eli ensimmäinen naisille suunnattu korkeakouluopisto, joka perustettiin niinkin aikaisin kuin vuonna 1888. Se oli merkittävä askel naisten aseman arvotukselle. 

Tämä lähes keskustan tuntumassa sijaitseva valtion rakennuttama ja ylläpitämä opisto määritteli hyvin pitkälle tulevien rakennusten rakentamistyylin.  

Naisille suunnattu ensimmäinen opinahjo

Tlo on tietenkin myös näkemisen arvoinen, mutta parasta kaikessa on näiden ajassa elänneiden naisten päättäväisyys! Tarina kertoo, kuinka naisopiskelijat yrittivät saada kehittämiään ideoita esille, mutta mm. paikallinen sanomalehden miesvaltainen toimituskunta ohitti täysin heidän yrityksensä saada asiansa kuuluviin. Mitä tekivät tuon ajan latinonaiset? Menettivätkö kiinnostuksen kehittää naisasiaa? Itkivät hiljaa pitsiseen nenäliinansa?

Ei totta vie! He keräsivät maata viistävät pitkät hameen helmansa käärölle, kiipesivät lehtitalon ikkunasta sisälle ja polttivat kostoksi koko talon. Toiminnan naisia nämä latinot. Eikä siis ihme, että costaricalaiset miehet yleisesti ottaen kunnioittavat naisia, ja naisen aseman sanotaan olevan täällä Keski- ja Etelä- Amerikan yhteiskunnista kehittynein.

Niin se on

Mutta nyt on todettava, että kävelymatkamme on ollut pitkä ja päivä kääntyy pimenevään iltaan. Huomaamme, että kaupunki on täynnä kaikkea mielenkiintoista. Ne saavat unohtamaan kaupungin katujen kolot ja montut. Rakennusten yleisen harmaan ilmeen ja roskapönttöjen ruhjotut rungot. Niin se on. Tämän kaupungin mielenkiintoisuus on juuri siinä, että se haastaa meitä katsomaan ja kaivautumaan pintaa syvemmälle. Kuuntelemaan. Tutkimaan. Vain siten kaupungin piilotettu ja todellinen kauneus avautuu meille.

Aivan kuin rakkaus. 

Tekemisen meininki – Erityistä Arabicaa!

Costa Rican yltäkylläisen värikäs ja vehreä luonto sekä horisonttiin piirtyvät tulivuoren profiilit tervehtivät meitä edelleen joka aamu avatessamme verhot.  Aurinko hymyilee tammikuun kuivan kauden aikaan päivä päivältä leveämmin. Keskipäivään mennessä sen säteet helottavat kuumana ja ahnaana pilvettömältä taivaalta. Osaamme jo hakeutua oikeaan aikaan palmujen varjoon. Kahvi maistuu mukissa tuoreelle, vahva-aromiselle ja erityiselle. Se on jauhettu pavuista, jotka olemme kasvattaneet ja poimineet pihapiirimme kahvipensaista. 

Pakko nipistää välillä itseään. Onko tämä unta vai totta? Jos reilut viisi vuotta sitten joku oraakkeli olisi ennustanut, että tulette lähitulevaisuudessa asumaan Costa Rican kahvinviljely alueella, olisin hymähtänyt – ja kehottanut ennustajaa kiillottamaan huolellisemmin kristallipalloaan.

Muutos tuo muutosta, ja täällä olemme. Totisesti kahvi mukissamme on meille erityistä arabicaa, sillä se on tulosta kokeilusta, jossa teimme itse – ensimmäisen kerran – pienen erän kahvia alusta loppuun. Loput kahvipavut veimme lähellä olevan pieneen kahvipaahtamoon käsiteltäväksi.

Kahvipavut lähtee paahtimolle

Onneksi, sillä perinteisin, alkeellisin menetelmin kahvipapujen jalostaminen höyryäväksi juomaksi on todella iso urakka. Jos joutuisimme käsittelemään tällä tavoin kaiken vuoden aikana nauttimamme kahvin, siirtyisimme varmaankin vähiä äänin juomaan muita nautintoaineita. 

Kahvin kasvattaminen

Asumme korkeudessa, jossa kahvipensaat viihtyvät. Niiden kasvua ei tarvitse kiihdyttää lannoitteilla tai rajoittaa myrkyillä. Varsinkaan, kun kasvatamme kahvia vain omaksi tarpeeksi ja iloksi, eikä intressinämme ole jalostaa tai tehostaa sen tuotantoa. Hoidamme pensaita leikkaamalla niitä aika-ajoin.

Kahvipensaiden vihreydessä huokuu pihapiiriimme vahva kasvun kuhina, mutta myös levollinen tyyneys. Pensaat ovat syvän tummanvihreitä, jotka oikean lämmön ja kosteuden herääminä peittyvät pienten valkoisten kukkien hehkuun. Ihastelimme tätä upeaa näkyä, sillä näytti aivan kuin kahvipensaiden päälle  olisi yön aikana heitetty valkoinen tiivis lumipeitto. 

Valkoiset kukinnot valtaavat pihapiirin

Kukinto hehkuu muutaman ohikiitävän päivän ja tuon ajan kukkien tuoksu seuraa meitä kaikkialle mihin tahansa menemmekin pihapiirissämme. Vähitellen näemme kukintojen muuttumista vihreiksi pavuiksi,

Kahvipavut kehittyvät hiljalleen

kunnes eräänä päivänä huomaamme vihreän seassa pilkistävän jo punaista. Se on lupaus kypsenevästä kahvipavusta. 

Keräämisen ilo ja tuska

Pienen erän kahvinpapujen kerääminen on mukavaa, vaikka pavut tarttuvat tahmaisina hanakasti sormiin. Pavut ovat reilun kokoisia, joten keräysastia täyttyy nopeasti, mutta samanaikaisesti se alkaa myös painaa.

Punainen lupaus

Aurinko kuumottaa selkään ja pienet mäkäräisen kaltaiset öttiäiset ilmestyvät kuin tyhjästä, hakeutuvat hanakasti nilkkoihin ja kaikkialle mistä löytävät paljaan, kuumasta hiostuneen ihon.

Kahvin keräämisen vaihe

Ymmärrän hyvin nopeasti, että näin sunnuntaipäiväviljelijänä tämä on mukavaa, mutta kokopäiväinen, ammattimainen kahvinkerääminen on erittäin raskasta työtä. Suurin osa pensaista kasvaa kaukana vuorilla, vaikeasti käveltävillä, jyrkillä paahteisilla vuorenrinteillä. Kahvin keruuprossessi tapahtuu alusta loppuun ilman apuvälineitä. Täyttyneiden kahvipapusäkkien kantaminen pois vuortenrinteiltä autotien varteen on todellinen fyysinen voimannäyte. Kunnioitus kahvimukillista kohtaan kasvaa papu pavulta.

Kun pavut on vihdoin kerätty, niiden kuivaaminen tapahtuu pressun päällä auringossa.

Kahvipapujen kuivaamista

Kääntelimme papuja noin viikon verran. Sillä välin suurin osa pavuistamme kuivui kahvipaahtimon hyllyillä:

Kahvipaahtamossa kuivatetaan kahvipapujamme

Kuoriminen – oppi kärsivällisyyteen

Kun totesimme pavut tarpeeksi kuiviksi, aloitimme kaikkein aikaa vievimmän osuuden. Jokainen kahvipapu sisältää kaksi pientä pavun puolikasta, jotka ovat erillään toisistaan, kumpikin oman kalvon alla suojassa. Ensimmäinen punainen kuori kuivuu ruskeaksi ja lähtee suhteellisen helposti irti, mutta alimmainen läpinäkyvä kalvo on tiukasti kiinni. Ammattilaisilla on kuorimisvaiheeseen asianmukaiset laitteet, mutta kuorimme itse jokaisen pavun yksitellen. Aikaa kului, sormenpäät heltyivät, ja kynnet lohkeilivat, kunnes vähitellen löysimme oikeanlaisen kuorimisotteen ja sopivimman puukon. Ruuvimeisseli ei ollut ollenkaan huonompi väline, vaikkakin sain siitä pari rakkulaa kämmeneeni.

Jokainen papu kerrallaan

Parasta tässä vaiheessa oli kuitenkin tekotapa. Istuimme vastakkain ja meillä oli hyvää aikaa keskustella kaikenlaista: maailman politiikasta, seuraavan päivän ruoasta, säästä, elämän filosofiasta… Papu pavulta kehitimme omaa kärsivällisyyttämme, olemassaolomme kiirettömyyttä ja tietoutta siitä, että teemme tätä täysin vapaaehtoisesti, rakkaudesta ja kunnioituksesta perinteistä kahvikulttuuria kohtaan.

Papujen paahtamisen huumaa

Kun pavut oli vihdoin kuorittu ja kaikista kalvoista irti hierottu, alkoi prosessin huumaavin vaihe. Paahtaminen. Teimme sen pellillä kaasu-uunissa. Emme lisänneet mitään mausteita, emmekä sokeria, kuten monet paahtimot tekevät terästämään makua ja kirkastamaan pavun kiiltävyyttä. Nyt olemmekin oppineet tarkastamaan kaupasta ostamistamme kahvipakkauksen kyljestä, onko kahvissa lisätty sokeria vai onko se luonnollisessa muodossa.

Jännittyneinä odotimme uunin lasi-ikkunan takana papujen tummenevaa sävyä, tietäen, että tähän pellilliseen olimme käyttäneet monen monituista tuntia.

Lopputulos on täydellinen. Tietenkin, sillä maun loppuarvioitiin tulee lisätä koko prosessin aikana kokemamme elämykset; hien, tuskan, vaivan, ilon, ihmetykset ja mielenkiintoiset keskustelut.

Kahvinautinto on erityinen

Buen Cafecito!

Kohti vuoden 2021 valloitusta – Näin Costa Ricassa

Joulun  ja uuden vuoden aika vierähti meillä täällä aurinkoisin ja levollisin mielin. On todella mielenkiintoista nähdä ja kokea erilaisia tapoja viettää näitä perinteikkäitä juhlapyhiä! Esimerkiksi Costa Ricassa ehdoton perinneruoka on tamale tai tamal. Sen perusaines on maissijauho – ja sitä ”höystetään” lihalla, juustoilla, hedelmillä, vihanneksilla, chilillä (tai nykypäivänä lähes millä tahansa). Valitut ainekset kiedotaan banaaninlehteen ja sidotaan lehdestä tehdyllä nauhalla, mutta nykyisin narulla kauniiksi paketiksi. Lopuksi paketti höyrytetään (mielellään perinteisin menoin)  avotulella. Tamlesin ympäröimä banaaninlehtikääre toimii avattuna oivallisena lautasena. 

Tamale sidottuna banaaninlehteen

Maistoimme toki tamaleksia, mutta vastassamme oli perinneruokien perimmäinen ongelma; niiden makuihin sekoittuu aiempien joulujen muistot, tunnelmat ja sukujen pitkät perinteet, joita toisesta kulttuurista tulevan on aivan mahdoton tavoittaa. Kuten kukapa muu voi löytää lanttulaatikon tuoksusta ja rosollisalaatin makujen yhdistelmästä Joulun kuin toinen suomalainen. Joulun tunnelma rakentuu näistä pienistä asioita. Ja sen olemme vahvasti ymmärtäneet ollessamme poissa Suomesta.

Olemme hyväksyneet täysin sen, että olemme vain hetkellisiä nautiskelijoita ticojen rakentamassa Joulussa. Tätä taustaa vasten eri kulttuurien jouluruokien makuja onkin turha arvioida tai verrata. Lienee tärkeintä, että ihmisillä on hyvä ja turvallinen olo ja kunkin kulttuurin tunnelmat saavat elää omanlaisina. 

Joulun värikkyyttä luonto täynnä

Tänä jouluna nautimme runsaasta fuusioruokabufeesta länsimaalaisten ystäviemme kanssa ”nyyttärikestien hengessä” – ja uutena vuotena tuoreiden merellisten herkkujen äärellä. Virkistävää vaihtelua! 

Todettakoon, että myös täällä ovat koronarajoitukset edelleen voimassa kokoontumisten suhteen, täällä on kuitenkin aina mahdollisuus kokoontua turvavälejä kunnioittaen avonaiselle patiolle ja terassille ja siten nauttia turvallisesti yhdessäolosta.

Uuden vuoden toivon sävy

Uuteen vuoteen liittyy vahva toivon sävy. Ihmiset toivovat uutta ja samaan aikaan tekevät lupauksia, joissa päättävät korjata edellisten vuosien tehdyt erheet. Ticojen sanotaan olevan vahvasti taipuvaisia taikauskoon ja maagisuuteen. Täällä ymmärretään, etteivät toiveet ja ihmeet ole älyn tuotteita, vaan ne eletään kokemuksen kautta todeksi.

On arkista nähdä, että ravintolan vahtimestari kantaa taskussaan estampitaa (pientä kuvaa jumalasta tai jostakin muusta pyhästä) tai taksin kojelautaan on istutettu onnenamuletti. Se auttaa väistämään onnettomuudet tai ajaa potentiaaliset varkaat pois. On arkipäiväistä nähdä täällä aikuisten ihmisten heittämässä ämpärillisen vettä kotinsa ikkunansa päästääkseen eroon huonosta onnesta. Tai käyttää onnen etsimiseen alusvaatteitaan ensin nurinpäin ja pukea ne sitten oikein päin puolentoista tunnin jälkeen; tai täyttää uutena vuotena jääkaapin täyteen varmistaakseen vuoden pituisen ruoan riittävyyden.  

Siinä missä Suomessa kerätään juhannuksena kukkia tyynyn alle sulhasen näkemisen toivossa, täällä juostaan uutena vuotena matkalaukun kanssa korttelin ympärillä toivoen matkalle pääsyä jonnekin mukavaan paikkaan tulevana vuonna. Tai kannattaisiko meidän suomalaisten kokeilla ticojen tapaan pukeutua 1. Tammikuuta keltaisiin ​​vaatteisiin onnen maksimoimiseksi – tai ainakin kerätä Santa Lucían kukkia lompakkoon varmistaakseen rakkautta, terveyttä ja rahaa itselleen ja läheisilleen.

Mitä optimismia! Täällä ihmisten ja kotitalouksien rituaalit vielä kukoistavat. Luotetaan johonkin suurempaan, näkymättömään ja tuntemattomaan. 

Uudenvuoden rituaalit toimivatkin sosiaalisina leikkeinä, mutta myös vakavamielisinä opasteina, jotka ohjaavat ihmisiä tulevien, jopa pelottavien aikojen ja siihen liittyvien muutosten läpi.  Ne tarjoavat perinteiden tapaan pysyvyyden tunnetta elämän muuttuvuuden ja väistämättömän ajan kulumisen keskellä. Säilytämme nämä perinteiset Joulun ja Uuden Vuoden tavat, koska – suurimmaksi osaksi – ne ovat vaarattomia ja hauskoja. 

Uuden  vuoden rituaaleissa on aistittavissa vahva tunne, että aika ja onni ovat puolellamme. Toivotamme teille ticoilta tapaan: Vuosi 2021, emme voi hallita sitä, joten voimme vain valloittaa sen!

Rakkauden vahva voima – Esterilloksen neito

Siinä hän istuu kivellä – ja odottaa. Tuuli nostaa voimakkaita pärskeitä rannan karikkoa vasten ja kastelee naisen pitkät kiharaiset hiukset. Hän ei kuitenkaan väistele aallokkoa tai kyyristele kovassa tuulessa. Hän vain istuu selkä suorassa ja tuijottaa herkeämättä kaukana siintävään horisonttiin tai kenties etsii taivaan kaistaa, joka juuri ja juuri erottuu myrskypilvien takaa. Laivan silhuettia ei kuitenkaan näy taivaanrantaa vasten.

Pelko syöpyy naisen vereen. Niin kauan nainen istuu ja odottaa rakastettuaan takaisin kotiin, että hänestä tulee muiston kaltainen: hän kasvaa kiinni mereen – ja lopulta rakkauden menetyksen vahva voima jähmettää hänet kokonaan kiveksi.

💙 💙 💙

Kävelemme Esterilloksen pitkää rantaviivaa ja erotamme jo kaukaa naisen silhuetin. Meriusva värittää sen vesivärisointuiseksi, lasuurinsiniseksi – ja vähitellen askeleittemme edetessä, ääriviivat hahmottuvat yhä yksityiskohtaisemmin: hiukset, vartalo ja kalansuomupyrstö. Merenneito, joka odottaa edelleen kivettyneenä rannalla puolisoaan.

”Joku” tämän merenneitopatsaan on ”joskus” tälle paikalle pystyttänyt. Kysymme paikallisilta patsaan historiaa. ”Meille vastataan: ”kukaan ei meistä tiedä.” Paikalliset  kutsuvat ”häntä”  vagabundaksi (kodittomaksi naiseksi) ja lisäävät:

”koska niin kauan kuin muistan, hän on istunut vedessä päivin ja öin.”  

Emme saa siis merenneitopatsaan historiasta tarkempaa tietoa, vain sen, että patsas on paikallisille hyvin tärkeä ja rakas. Laskuveden aikana merenneidon luo voi kävellä ja monet käyvätkin kuiskaamassa sille omat rakkauden kaipauksensa, epäonnensa – tai toivonsa onnen hetkien säilymistä. 

Sen äärellä muistellaan menettyjä mahdollisuuksia ja unelmoidaan uusista. Monet istahtavat patsaan viereen ja katsovat merenneidon tapaan taivaanrannan horisonttiin. He haaveilevat hiljaa ja ajan kanssa, sillä kuten tiedämme, unelmat särkyvät metelissä ja kiireessä. Kuin laivat, jotka murskautuvat myrskyävään karikkoiseen rantaan.

Siinä merenneito istuu silmiemme edessä: kivenkovana, kauniina ja niin todellisena kuin legenda vain voi. Vanhojen legendojen tapaan, patsaan salaperäisyys vain lisää merenneidon kalvakkaan ihon hehkua silmissäni.

Mikä onkaan neidon motiivi?

Mielenkiintoista on, että merenneitotarustot ovat hyvin samankaltaisia lähes kaikkialla maailman merillä. Vain merenneitojen motiivit vaihtelevat eri maiden kulttuureissa. Joissakin tarustoissa (kuten Ranskassa) heidät kuvataan vaarallisina ja petollisina. He voivat kalliolla ja rannalla loikoessaan ottaa kauniin naisen ulkomuodon ja hurmata miehet orjikseen tai vetää heidät lumovoimallaan syvyyksiin ja kuolemaan.

Täällä Esterilloksen rannalla merenneidot ovat kuitenkin hyväntahtoisia. Tarinan mukaan, jos heitä kohdellaan kunnioittavasti, niiden kerrotaan varoittavan ihmisiä tulevista myrskyistä sekä he antavat neuvoja parantavista kasveista. He myös auttavat valaita synnytyksessä ja pitävät saalistajat loitolla vastasyntyneistä valaanpoikasista.

Esterilloksen rantaa riittää 

Hyvästelemme merenneitopatsaan ja jatkamme kävelyä. Playa Esterillos Oesten rantaviivaa riittää. Sen erikoisuus on tumma hiekka ja tummansiniset vedet, joissa käy jatkuva aallokko. Merenkäynti näyttää auringonpaisteen välkkyvässä vedessä levolliselle, mutta pinnan alla vaanii vaarat: kovat merivirrat ja kiviset karikot.

Näemme paikallisten lasten uivan meressä ja leikkimässä rannalla. Rannan hiekka- ja vuorovesialtaat ovat turvalliset, kunhan vain tietää oikeat paikat. Itse uskaltaudun hädin tuskin kastautumaan meressä. Esterilloksen ranta ei ole parhaimmillaan uimiseen, sen sijaan se on ihanteellinen surffaamiseen. Tosin vain kokeneille surffaajille, sillä heidän on tiedettävä missä rantojen karikot sijaitsevat  – ja sen missä meren virtaukset tekevät laudalle parhaimmat aallokot. 

Aallokon tauotonta kohinaa kuunnellessa on helppo uskoa, että rannan karikkoihin ja aallokkoihin on moni vene ja laiva aikojen kuluessa törmännyt ja murskautunut. Onneksi rannalla vahtii merenneitopatsas. Se muistuttaa olemassaolollaan merenkulkijoita rannikon pinnan olla piilevistä vaaroista. 

Esterilloksen rantaviiva on ihanteellinen kävelemiseen. Hiekka on aalloissa kovettunut juuri sopivaksi jalan alle ja  palmut reunustavat rantaviivaa ja luovat leikkiviä varjoja rantahiekkaan.

Täällä voimme huoletta kävellä kaksi tai kolme tuntia yhteensuuntaan – ja vielä enemmänkin, on vain huolehdittava siitä, että jaksaa kävellä takaisin. Juomavettä kuluu. Emme näe kävellessä montaakaan vastaantulijaa, vain vedenrajassa ruokaansa etsiviä vesilintuja ja taivaalla kaartelevia siivekkäitä.

Esterillos tarjoaa hienon kokemuksen luonnovaraisesta rannasta, joita näkee vain, kun uskaltautuu pois turistipaikoista. Vaikka täällä ranta onkin vielä suurelta osin luonnonvaraisessa tilassa, pilkahtaa palmujen kätköistä pari kolme pientä perhehotellia.

Nämä perhehotellit ovat  ehdottomasti niille, jotka haluavat rauhaa ja kokea ei-turistista rantalomaa Costa Ricassa.

Taivaan horisonttiakin riittää, joten täällä voi nähdä myös loisteliaita auringonlaskuja. 

Auringonlaskun säteilevässä valossa välähtää sateenkaaren eri värejä. Näissä hetkissä on helppo uskoa edelleenkin vahvasti elävään legendaan, jonka mukaan merenneidot elävät yhä näillä vesillä ja nauttivan merikylvyistään auringon laskiessa. Välkehtivissä vesipisaroissa voi nähdä merenneitojen pyrstöjen hehkuvia suomuja, tai havaita heidän kultaisia kiharoita, jotka aaltoilevat vapaasti kuin meren kuohut.

Tätä kaikkea meren yltäkylläistä väriloistoa ihaillessa tulee mieleen Albert Einsteinin lausahdus:

”On vain kaksi tapaa elää elämää. Ensimmäinen on kuin mikään ei olisi ihmeellistä.

Toinen on kuin kaikki olisi ihmeellistä.

Valitsemme mieluusti jälkimmäisen tavan elää! Ja rakkaushan on ihmeistä suurin.

Ps. Teillä on vielä aikaa lähettää kommentteja. Katso alla olevaa linkkiä. Kiitos jo etukäteen teille, jotka heittäydytte joulutoiveeseemme mukaan🙏

Tämä on juuri sinulle!

Hyvät ystävät ja blogimme lukijat!

Uskomatonta, mutta totta: blogissamme on nyt julkaistu 200 postausta! Matkailustamme, arjestamme Suomessa ja ulkomailla. Siis elävästä elämästä kaikkine käänteineen.

200 postausta tuntuu meistä juhlavalle -ja päätimme, että nyt on hyvä aika kiteyttää kolmen vuoden blogimme taivalta.

Haluamme kuitenkin kokeilla nyt jotain uutta ja hauskaa. Haluamme tehdä sen lukijoiden näkökulmasta. Osa teistä on ollut matkallamme mukana blogimme alusta lähtien, osa vasta lyhyemmän ajan ja jotkut vain satunnaisesti.

Lähettäkää siis meille joulukuun aikana:

Kommentteja: Esimerkiksi onko jokin tai jotkut postaukset ”kolahtaneet” sinuun? Miksi juuri ne?

Kysymyksiä: Onko jokin asia jäänyt askarruttamaan? Haluaisitko syventää jotain? Isoja tai pieniä kysymyksiä.

Ehdotuksia: Onko aiheita, joita haluaisit, että käsittelisimme blogissamme? Ideoita?

Villi kortti: Kirjoita vapaasti meille ajatuksiasi. Ei niin pientä ajatusta, etteikö sitä voisi meille kertoa.

Tyyli on siis vapaa.

Kirjoitan ”juhlapostauksemme” lähettämienne vastausten pohjalta. Siitä voi siis tulla hauska, syvällinen, asiallinen, sydämellinen jne. Lyhyt tai pitkä. Otamme jokaisen palautteen ilolla vastaan.

Toivottavasti sain teidät innostumaan ehdotuksesta – ja lähetätte ajatuksenne meille, joko:
1) sähköpostitse: Leena(at)aikuisinamatkalla.fi
2) blogin kommenttikenttää hyödyntäen
3) Face- tai millä tahansa tietämänne yhteyden kautta.

Emme paljasta postauksessa nimeänne (ellette itse halua) tai yhteystietojenne.

Iloisin terveisin Leena ja Timo

Merkittävä päivä Costa Ricassa – 1. joulukuuta

Ensimmäinen joulukuuta on merkittävä päivä Costa Ricassa. Ei yksistään siksi, että paikallisten ihmisten joulunajan lomapäivät lähestyvät ja joulunpyhien valmistelut pääsevät taas täyteen vauhtiin.

Päivän merkitys on vahvasti kansallinen ja maan identiteetin kannalta merkittävä. Costa Rican juhlii tänä vuonna armeijan lakkauttamisen 72-vuotispäivää. Tänä vuonna kansallinen juhlapäivä on poikkeuksellisen juhlallinen, sillä nykyinen presidentti Carlos Alvarado allekirjoitti lain, joka vahvistaa päivän myös kansalaisten lomapäiväksi. 

Kysymys kuuluukin…

Kuinka pieni valtio on uskaltanut lakkauttaa oman armeijan, kun naapurimaissa on kautta historian ja käydään yhä hyvin moninaisia valtataisteluja?

Modernin Costa Rican synty perustuu vuonna 1948 käytyyn lyhyeen sisällissotaan. Sodan jälkeen väliaikaishallituksen johdossa toiminut José Figueres Ferrer päätti lakkauttaa armeijan. Päätös vahvistettiin vuoden 1949 perustuslaissa.

”Armeijan lakkauttaminen on merkittävin teko Costa Rican 1900-luvun historiassa. Se vei meidät toisenlaiselle tielle kuin alueen muut maat”, Costa Rican parlamentin varapuheenjohtaja Maureen Ballestero pohti.

Figueres halusi lakkauttaa armeijan, koska hän näki sen olemassaolon pikemminkin uhkaavan kuin suojelevan kansalaisia. Costa Rican molemmissa naapurimaissa, Nicaraguassa ja Panamassa, jouduttiin kokemaan juuri se, mitä Figueres pelkäsi: maita johtivat vuosikymmenien ajan sotilasdiktatuurit.

Aivan kivuttomasti armeijattomaan aikakauteen siirtyminen ei onnistunut. Vuonna 1955 Nicaraguan aseistamat kapinalliset hyökkäsivät Costa Rican pohjoisosaan. Maa joutui mobilisoimaan 4 000-henkisen kansalliskaartinsa, joka torjui hyökkäyksen.

Costa Rica poikkesi jo varhain sosioekonomisesti muista alueen maista, sillä sinne syntyi hajautetun maaomistuksen ansiosta kohtalaisen vauras keskiluokka – yhteiskunta ei jakautunut jyrkästi eliittiin ja köyhälistöön kuten muissa Keski-Amerikan maissa. Costa Rican ”onneksi”, siellä ei myöskään ole arvokkaita luonnonvaroja, joten se ei ole kiinnostanut valloittajia. 

Juhlan aika

Costa Ricalla on siis syytä juhlaan. Korona-ajan rajoitukset kaventavat päivän juhlallisuuksia, mutta seremonia pidetään perinteisesti pääkaupungissa ja sen upeassa Kansallismuseossa.

Tämä rakennus oli aikoinaan Bellavistan linnoitus, jossa sotilaat koulutettiin ja se toimi myös asevarastona. Armeijan lakkauttamisen jälkeen presidentti Figueres tarjosi linnoituksen Costa Rican yliopistolle, ja vuoteen 1950 mennessä siitä tuli museon pysyvä paikka.

 ”Resurssit, jotka tasavallan hallituksen olisi pitänyt historiallisesti joutua investoimaan aseisiin perustuvaan puolustusjärjestelmään, kohdennettiin viisaasti Costa Rican hyvinvoinnin välittömiin kuluihin”, presidentti  Alvarado sanoi sotilaallisen laitoksen lakkauttamisesta.

Tämän vuoden seremoniassa Alvarado ja ulkoministeri Rodolfo Solano kehottivat maailmaa leikkaamaan sotilasmenoja ja lisäämään investointeja ilmastonmuutoksen torjuntaan.

”Isovanhempamme olivat ensimmäinen sukupolvi maailmassa, joka tiesi miltä tuntuu elää maassa, jossa ei ole omaa armeijaa ”, Alvarado kertoi ja jatkoi:

 ”Meillä on vastuu, joka kehottaa meitä rakentamaan parempi Costa Rican tälle neljännelle sukupolvelle ilman armeijaa.  Maamme tyttärille ja pojille.”

Onnea Costa Rica! Pura vida!

Sunnuntain raukeus – Elämää Costa Ricassa

Lämmin sade ropisee ikkunaan. On jälleen iltapäivän sateen aika. Jostakin kaukaa vuoren takaa kuluu ukkosen vaimeaa kuminaa. Jos entiset merkit pitävät paikkansa, sadekauden pitäisi vähitellen hellittää ja koittaa aika, jolloin ei sada moneen kuukauteen. Nautimme luonnon runsaudesta. Sen syvän vihreästä värityksestä, palmun oksilla kimaltavista pisaroista, jotka ovat kuin suuret kiiltävät lasihelmet. Otamme vastaan tropiikin kiihkeän kasvun ja lämmön. Jostakin tulee puhdas tuulahdus, joka tuo nenääni meren tuoksun. Tämä kaikki on kuin virkistävä sukellus ajan arvoitukselliseen kulkuun, ja on ilo huomata, että elämä jatkaa normaalia luonnon kiertokulkuaan. 

Yhtä totta kuin sekin, että maailma on edelleen olemassa rakenteineen ja rajoitteineen, vaikka Covid-virus matkailee pitkin maapallon pintaa.

Costa Ricassa on siirrytty vaiheeseen, jossa viruksen kanssa on opittu elämään. Yhteiskuntaa ja sen palveluja on avattu mahdollisuuksien rajoissa niin paikallisten kuin turistien iloksi. Jokapäiväisistä koronatiedotuksista on luovuttu, mutta normaalit varotoimenpiteet (maskipakko, käsien pesu, turvavälit) ovat voimassa edelleen. Virusta ei toki ole voitettu, sairastavuusluvuissa on kuitenkin nähtävissä jo tasaantumisen merkkejä. Jopa pientä laskua. Mutta huomisesta ei voi vielä tietää. On siis paras elää päivä kerrallaan, ilman turhia toiveita toisenlaisesta todellisuudesta. Kuunnella sateen ropinaa ikkunaa vasten ja antaa ajatusten liidellä taivaalla raskaasti liikkuvia pilviä kevyemmin. 

Katsoa ikkunasta ulos ja huomata, kuinka tiheäkasvuinen luonto elää. Huojuu, suhisee ja tiputtelee kimaltelevia kastehelmiä.

Sunnuntaipäivän raukeus. Elämän suurinta luksusta.

Säätiedot

San José
hajanaisia pilviä
23.6 ° C
26.4 °
23.4 °
70 %
4.5kmh
75 %
ke
24 °
to
26 °
pe
25 °
la
23 °
su
23 °

Seuraa meitä somessa!

161FanitTykkää
495SeuraajatSeuraa