1 C
Oulu, Finland
torstai, 19.10.2017, 21:11
Koti Blogi

Sykkivä Bogota – terveiset Kolumbiasta

Olemme nyt Bogotassa, Kolumbian pääkaupungissa – ja huomanneet, että tämä reilun kahdeksan miljoonan asukkaan suurkaupunki sykkii salsan tahtiin! Tänne on turha tulla etsimään hiljaisuutta, hidasta elämää tai rauhaa. Bogota on liikkuva kaupunki. Kuten täällä ylpeästi todetaan: ”Bogota on Kolumbian sykkivä sydän”.

Bogotan liikkuva ja sykkivä keskusta

Totuttelua

Ensimmäiset päivät ovat menneet orientoitumiseen maan ja maanosan olosuhteisiin: säähän, aikaeroon, kulttuuriin, uskontoon, kieleen, valuuttaan ja ohueen ilmanalaan. Päivälämpö on 16-19 asteessa, yöllä on viileämpää. Täällä on parhaillaan sadekausi, joten joka päivä on odotettavissa sadekuuroja. Mutta ainakaan vielä emme ole kastuneet – ja lämmintä on riittänyt.

Aikaero Suomeen on kahdeksan tuntia. Odottelemme rauhassa, että se sulautuu vähitellen normaaliksi. Täällä katolinen uskonto näkyy ja se rytmittää paljon tavallisen ihmisen arkea. Ihmiset pääosin puhuvat espanjaa. Valuuttana Kolumbiassa on peso. Vaikka Bogota sijaitsee yli 2500 metriä meren pinnan yläpuolella, korkeaan ilmanalaan totuttelu on ollut helppoa.

Eikö Bogota ole vaarallinen paikka?

Vielä 1990-luvulla Bogota olikin yksi maailman vaarallisimmista kaupungeista. Huumejengit taistelivat kaduilla reviireistään ja henkirikoksia tehtiin ennätystahtiin. Tottahan se on, että Kolumbian lähihistorian ääriviivat ovat synkät, kuten pitkä sisällissota, kolonialismin mukanaan tuomien ulkomaisten liikeyritysten esiinmarssi, banaanikuume, työläisten joukkomurhat ja yleinen moraalinen rappeutuminen huumesodan aikana.

Matti Rossi kuvaili kolumbialaisen nobelkirjailijan Cabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden esipuheessa Kolumbian historiaa seuraavasti:
Rannalla asuu ihmisiä, jotka syövät, juovat, huutavat, tanssivat ja kisailevat parettain suurissa riippumatoissa siestan aikaan, kun taas vuoristo on murheellinen ja täynnä kirkkoja, pappeja, syntiä, sadetta ja pieniä pahansisuisia sotilaita, jotka käyvät rannikoilla tappamassa työläisiä.”

Kirjailija Márquez ei säästele sanoja kuvaillessaan näkemystään maan pääkaupungista: ”Bogotássa sataa aina ja sielunkellot soivat aamusta iltaan ja Espanjan varakuninkaan haamuvaunut ajaa kolistelevat öisillä mukulakivikaduilla.”

Kolumbian historia on edelleen kiehtova, vaikka aika on kesyttänyt juonen käänteitä. Lähihistorian kuvailua ei voi ohittaa sanomatta tunnetuimman huumeparonin Pablo Escobarin nimeä. Hän on tämän maan tuote ja kasvatti. Hän oli kerran yksi maailman rikkaimmista miehistä ja hänen vaikutusvaltaansa maassa ei voinut olla aikanaan huomaamatta. Muistot erilaisesta ajasta elävät pitkään, vaikka todellisuus on jo muuttunut.

Tämän päivän Bogota

Myönnän, että itseäni epäilytti lähteä Kolumbiaan rinkka selässä ja pitemmälle omatoimimatkalle. Tämän vuoksi pohdin edellisessä postauksessa suhdetta pelkoon: ”Tuntemattoman edessä, jokainen tuntee helposti olevansa tyhjän päällä ja joutuu ottamaan vastaan sen ilman entisiä suojia. Siihen ei auta, vaikka rinkka olisi kuinka täyteen ahdettu tuttuja turvaleluja tai lempivaatteita.”

Mutta täällä nyt ollaan ja hyvälle tuntuu!

Tämän päivän Bogotá on todellakin jo toinen: kadut on asvaltoitu ja meno ei paljon muiden isojen pääkaupungin menosta eroa. Taloja reunustaa Etelä-Amerikan tyyliin aidat sähköllä varustettuna.

 

Hienot autot ilmestyivät tosin katukuvaan vasta muutama vuosi sitten. Sanotaan, että aiemmin rikkaatkin ajoivat romuautoilla, koska rahoja ei kannattanut esitellä. Saattoi tulla kidnapatuksi.

Kekseliäillä kaupunkisuunnitteluratkaisuilla ja hyvällä hallinnolla Bogotasta on rakennettu vähitellen viihtyisämpi ja turvallisempi. Nykyään henkirikosten määrä on laskenut merkittävästi. (Esimerkiksi Yhdysvaltojen Detroitissa luku on melkein kolme kertaa isompi.)

Kolumbian kansa ja sen hallitus ovat työskennelleet kovasti voittaakseen maan entisen synkän maineen. Muutokseen vaikutti erityisen paljon Enrique Peñalosa, joka toimi kaupunginjohtajana 1998–2001. Hänen kaudellaan muunmuassa rakennettiin puistoja, teitä kunnostettiin ja pyöräteitä avattiin.

Olemme täällä ollessamme kierrelleet kaipunkia – ja olemme itse asiassa kumpikin yllättyneitä siitä, miten rento, siisti ja ystävällinen kaupunki Bogota on ollakseen suurkaupunki. Mutta totta kai täällä on tiedettävä missä liikkuu ja mihin aikaan.

Jos Chapinerossa (jossa meidän hotellimme sijaitsee), sekä läheinen Zona G:n kauppakeskus alue on turvallista ja turvallisuuskysymykset tuntuvat etäiseltä, kaupungin vanhimmassa osassa La Candelariassa asiaa ei voi sivuuttaa. Poliiseja rynnäkkökiväärien kanssa näkyy runsaasti vielä tänä päiväkin.

Timo lukee karttaa turvallisessa seurassa La Candelariassa

Kun turvallisuuteen alettiin panostaa 1990-luvulla, juuri La Candelaria on ollut hankalin alue. Etelä-Bogotaa värittivät slummit, ja viereistä historiallista keskustaa kutsuttiin vaaralliseksi. Nyt jengien ykläpitämät alueet eli no go alueet ovat siirtyneet La Candelarian ulkopuolelle, jonne slummit ovat siirtyneet. Sen huomaa, kun ajaa bussilla pois La Candelariasta. Calle 2:n kohdalla alkaa katukuva muuttua.

No go aluetta Bogotassa

La Candelarian puolella voi nykyään liikkua päiväsaikaan huoletta normaalia varovaisuutta noudattaen. Alue on hurmaava värikkäine taloineen ja pikkukatuineen.

La Candelaria

Nykyään bogotalaisetkin jo kaivavat älypuhelinta esiin kadulla.

Bogotalaiset ovat ystävällisiä ja ennen kaikkea innokkaita kertomaan elämänsä monimuotoisuudesta ja kulttuurisista rikkaudesta. Muutos on huomattu myös maailmalla. Viime vuonna Forbes-lehti kirjoitti, että Bogota on seuraava ”coolein pääkaupunki” Etelä-Amerikassa.

Tässä lyhyt tervehdyksemme tältä erää. Lähdemme tutkimaan kaupungin värikästä kultuuritarjontaa, joten kerrottavaa varmasti riittää.

Lähdön tunnelmaa – kohti uusia seikkailuja!

On jälleen aika kaivaa esiin passi ja matkahammasharja, pakata rinkka – ja jättää tuttu ja turvallinen Suomi taakse.

Jätämme nyt myös vuoden 2016 Etelä-Amerikan matkakuvausten muistelun. Palaamme näihin Ecuadorin, Perun ja Bolivian reissumme kuvauksiin myöhemmin, sillä olen itsepintaisesti päättänyt kirjoittaa tunnelmat talteen virtuaaliseen matkapäiväkirjaamme. Kuten tiedätte, muisti on siitä viheliäinen, että se määrittää asiat nopeasti ja sijoittaa ne tiettyihin lokeroihin. Unohduksen pöly laskeutuu niiden päälle ja kokemukset hautautuvat elämismaailman pohjattomuuteen.

Mitä pakkaamme rinkkaan?

Edellisten matkojen kokemukset helpottavat lähtöä. Pakkaaminen käy jo vaivattomammin. Muisto täyteen ahdetun rinkan painavuudesta helpottaa turhista tavaroista ja vaatteista luopumista. Myös tietous siitä, etteivät tavarat ja vaatteet maailmalta lopu. Rinkan ja mielen riisuminen turhasta tekee aikuiselle ihmiselle hyvää, suosittelen lämpimästi!

Olemme minimoineet myös turhan ennakkosuunnittelun. Meillä on päämäärä, mutta ei tarkempaa aikataulua, reittiä eikä mitään, mitä ”pitäisi” tehdä. Matkan etukäteissuunnittelu on lähinnä lueskelua siitä, mitä on hyvä yleensäkin kohteesta tietää: maan olosuhteista, säästä, tavoista, kulttuurista, politiikasta, turvallisuuskysymyksistä, liikenneyhteyksistä, kiinnostavista kohteista, nähtävyyksistä. Se mitä sitten perille teemme, jää silti eteemme hyvin avoimena, kartoittamattomana.

Kokemus on opettanut, että omatoimimatkalla lopputulos ei ole koskaan suunnitelman näköinen. Elämä on opaskirjoja ja karttoja ihmeellisimpi, avarampi ja elävämpi. Matkan varrella kohtaamamme tapahtumat ja ihmiset sysäävät esiin erilaisia tilanteita, jotka muuttavat matkan kulkutapaa, suuntaa tai poljentoa. Varsinkin kun niille antaa tilaa. Joka päivä saamme monta mahdollisuutta avautua tai sulkeutua. Liialliseen varmuuteen tukeutuminen sulkee monta mielenkiintoista mahdollisuutta.

Innostavinta on ajatella, että mahdollisuuksien maailma on edessä. Kuten kaikkia matkailijoita, meitä vetää puoleensa se, mitä sieltä kaukaa löytyy, vaikka vielä emme tiedä mitä se on – ja miten siihen reagoimme. Matkan ennakoimattomuus synnyttää innostusta, mutta ennemmin tai myöhemmin myös nostaa jännitystä, jopa pelkoja. Tuntemattoman edessä, jokainen tuntee helposti olevansa tyhjän päällä ja joutuu ottamaan vastaan sen ilman entisiä suojia. Siihen ei auta, vaikka rinkka olisi kuinka täyteen ahdettu tuttuja turvaleluja tai lempivaatteita. Siihen auttaa vain luottamus siihen, että elämä on hyvä opettaja ja hyvä ystävä. Matkamme kompassina toimii terve järki ja harkinta, jota ryydittää tunne ja hetkeen pysähtyvä läsnäolo.

Pelkojen kohtaaminen

Joillekin oman makuuhuoneen komero voi olla tuntematonta aluetta, toiselle tuntematonta aluetta on vasta ulkoavaruudessa. Minussa herättävät toivoa ja pelkoa eri asiat kuin sinussa. Joku kohtaa turvallisuutensa rajan, kun siirrämme lampun paikkaa hänen olohuoneessaan. Joku kadottaa kiinnekohtansa, kun hänen on muutettava uuteen asuntoon tai hänen on irrottauduttava parisuhteesta, vaikka se on epäterve tai ilman tulevaisuutta. Joku pelkää korkeita paikkoja. Kovia ääniä. Vieraita makuja. Vielä tänä päivänä joku pelkää saavuttuvansa taivaanrannan, putoavaksi maailmalta reunalta alas.

Lista on loputon. Sillä ei ole merkitystä, mikä saa meidän kohtaamaan turvattomuutemme ja turvallisuutemme rajapinnan. Kysymys on vain siitä, että ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu kaikille meissä. Tavalla tai toisella.

Matkan edetessä suuntaamme myös pelkojemme tuolle puolen; se on tuntemattomalle astumista, jatkuvaa etenemistä itsessään. Emme siis matkusta vain tullaksemme hyviksi matkustamisessa, vaan matkustamme, jotta olisimme täydellisimmin hereillä elämässämme. Symbolisesti tuomme ”mielemme takaisin kotiin.”

Sanommekin, että jännitys kuuluu matkalipun hintaan. Se herkistää olemaan hereillä ja tarkkaavaisena. Kokemuksista tulee hyvin elävä. Asiat kirkastuvat ja tulevat lähelle, kun ei ole tuttua paikkaa minne paeta. Omatoimimatkalla pysymättömyydestä tulee kiinteä osa meidän jokapäiväistä elämäämme – samoin ihmetyksen tunteesta ja rohkeudesta.

Nyt otamme jälleen toisiamme jälleen kädestä kiinni ja katsomme minne elämän tuoksut ja maut tällä kertaa meidät johdattavat. Lähetämme teille matkanvarrelta terveisiä ja uusia tarinoita.

Löysinkö voittajani vai itseni? – Goctan vesiputous

Cachapoyaksen pilvikansan asukkaina oleminen jatkuu. Edellisen päivän Kuelapiin tutustuminen innoitti meitä jatkamaan tutkimusmatkaamme lähimaastoon: http://aikuisinamatkalla.fi/2017/09/16/hetki-pilvien-asukkaina-chachapoyas/

Tänään lähdemme Goctan vesiputoukselle. Se sijaitsee reilun parin tunnin bussimatkan päästä Cachapoyasta.

Pääsemme pienen turistiryhmän mukaan. Vesiputous on niin syrjäisessä paikassa, ettei sinne pääse julkisilla kulkuneuvoilla. Meillä on mukana opaskin. Tämähän on jo poikkeuksellisen helppoa. Emme tarvitse itse selvittää vesiputouksen sijaintia, kyytejä eikä ruokailua, sillä matkan hintaan kuuluu meno- ja tulomatkalla tarjoiltavaa paikallisten tekemä ruokail. Tänään nautiskelemme!

Vaellus alkaa…

Reppuun vettä ja taskuun pähkinöitä! Bussimatka menee upeita maisemia katsellessa. Goctan vesiputous on 771 metriä korkea vesiputous, joka on luokiteltu maailman 3. tai 5. korkeimmaksi vesiputoukseksi. Gocta merkitsee jota kuinkin ”kaksi pisaraa”  -ja se sijaitsee kauniissa vuoristoisessa metsämaastossa. Ja mikä tässä paikassa on myös meistä ihmeellisintä; se löydettiin julkisuuteen vasta vuonna 2002. Tosin paikalliset kertoivat legendaa kauniista vaalea merenneidosta, joka suojeli vesiä. Ehkä syrjäisyys säästää tämän kohteen massaturismilta. Ja merenneito saa kylpeä rauhassa edelleenkin iltaruskon aikaan.

Bussi pääsee perille ja opas antaa ohjeita. Kävelymatkaa on noin yhteensuuntaan noin kymmenen kilometriä. Muistakaa juoda tarpeeksi, sanoo opas. Takaisin tullessa odottaa ruokailu. Olemme aiemminkin Ecuadorin puolella vaeltaneet erilaisia polkuja ja vaellusreittejä. Jyrkkiä ja raskaitakin. Uskoin, että tämä on yksi helpoimmista,  sillä vesiputoukselle vaeltamiseen ei liittynyt vaikeita osuuksia jyrkillä vuorenrinteillä.

Hengästyttävän ohut ilma. Kipuamme ylemmäs kapeilla, kivikkoisilla polulla. Ryhmässä suurin osa on perulaisia. Muutamat vuokraavat aasin kantamaan itseään. Aasit ovat uskomattoman näppäriä kävelemään louhikkoisessa ja jyrkässä maastossa. Eihän me ratsasteta aasin selässä. Suomalainen kävelee!

Vaellus Goctalle

Vaikka Perun hallitus ja Cachapoyalaiset turistioppaat ovat pyrkineet kehittämään Gocta-vesiputousta turistinähtävyydeksi, on sen sijainti vielä syrjäinen.

Totuus alkaa avautua

Taivaalta ryöppyää tihkusade. Sää on hiostavan kuuma. Ilma ei liiku yhtään. Metsän siimeksessä trooppinen kosteus tiivistyy ihoon. Ei voi tuulettaa, on suojauduttava moskiitoilta.

Kuulen vaimean kuiskauksen sisältäni: ”kiipeä rinteeni polkuja kivet oppaina. Jokaisen askeleen alla taipuvan oksan tarina, askellus osaa kertoa tiedon merkityksen juuri sinulle.”

Askellamme jyrkkiä kivipolkuja yhä ylemmäs. ”Varo liukkaita kiviä, katso askeleesi tarkkaan”.

Askeleeni on muuttunut yhä raskaammaksi. Ylimielinen asenteeni saa kolauksen. Polku käy askeleiden alla liukkaaksi. Sademetsämäinen tiivis kasvusto tuo hieman iloa silmille.

”Kehosi on asuinsijasi. Sinulla ei pitäisi olla raskaampaa taakkaa kuin jaksat kantaa. Edessä uuvuttavan pitkä taival vai kymmenen askelta. Mielellä on vapaus valita.”

Kilometri kilometriltä. Miten hiton pitkämatka sinne olikaan? Aivan varmasti olemme jo tulleet jo yli kuusi kilometriä. Ei taida edes riittää. Edessä vielä muutama kilometriä. Loppua kohti polku jyrkkenee ja kapenee. Ilma on läkähdyttävän kuuma. Voimia pitäisi säästää paluumatkaankin. Yhä ylemmäs. Tihkusade vaihtuu paahtavaan aurinkoon.

Annanko periksi?

Mielessä käy keskeyttäminen. Käännynkö takaisin ja annan olla? Onhan näitä nähtävyyksiä jo nähty. Mieli mutisee ja vähättelee vedenputouksen arvoa: jos olisi edes kaikkein korkein, niin sitten menisin.

En ole ennen ollut näin poikki. Olen kertakaikkisen väsynyt.

Pachamaman voima, luontoäidin tahto sykkii jalkateristä päähän asti. Äitiemme ja äitiemme esiäidit ovat kävelleet tästä. Varmasti lastaan kantaen. Tai ruokasäkki selässä. Onhan minunkin jaksettava. Olen mielestäni varsin sinnekäs ja sisukas 50+ nainen, mutta nyt alkaa usko hiipua. Hengitys on raskasta. On keskityttävä jokaiseen askeleeseen. Mielen turha meteli vaimenee. Perhana. Periksi ei anneta. Suomalainen sisu käyttöön. Kaikki energia menee askellukseen.

Itsestäni ylpeä

Vihdonkin perillä. Olin perille päästyäni niin väsynyt, etten jaksanut aluksi muuta kuin istua. Ja syödä ravitsevat eväät. Näille vaelluksille ei lähteä koskaan ilman eväitä.

Miten ihmeessä tuo reissu oli niin raskas? Kanssareissaajien silmistä näkyi sama väsymys. Perulaisetkin puuskuttavat. Ehkei kyse ollut vain tottumattomuudesta, kunnostani tai vaaleasta hipiästäni kestää paahdetta. Vähitellen jo hymy alkaa tulla huulille.

Onnellinen vaeltajapariskunta

Tunnen kuinka lihakset ottavat ylimääräisen rasvan käyttöön. Ei ihme, että laihduin Etelä-Amerikan reissulla muutaman kilon. Tänne polulle jäi varmasti suurin osa.

Goctan vesiputouksen kauneutta

Pystysuora pudotus alas, aina näkymättömän kauas asti. Timo käy vielä kiipeilemässä vesiputouksen reunaa ylös ja alas. Minä tyydyn katsomaan. Vesiputous on karuudessaan kaunis. Vaikka juuri nyt ei ole sadekausi ja vedenmäärä ei ole runsaimmillaan. Yläpuolella avautuvat kiviset vuorenhuiput. Tunnen maan, tunnen kuinka vesi leikkii pitkin vuoren rinteen muotoja, rinnettä alas. Vauhtia ei pysäytä mikään.

Jalkani muuttuvat levähdyksen jälkeen kevyemmäksi. Tunnen, näen, kuulen jälleen. Valtava veden jylinä. Samaan aikaan koskematon hiljaisuus. Sain voimani takaisin. Kiitos pancamama – paluumatka voi alkaa!

Hetki pilvien asukkaina – Chachapoyas

Cachapoyas keskusta

Olen pumpulipilven sisällä. Voin koskettaa sitä. Harvoin voin olla taivaassa ja maassa yhtä aikaa. Olemme tulleet Chachapoyakseen – Pohjois-Perun vuoristokaupunkii

Olemme uudella maaperällä. Takana on ensimmäinen yö Perussa. Nukuimme sikeästi vauhdikkaan ja monivaiheisen matkustuspäivän jälkeen. http://aikuisinamatkalla.fi/2017/09/09/vauhdikasta-menoa-kohti-perua/

Näkymä ja tunnelma kadulla on sellaista, jota olen nähnyt aiemmin vain televisiosta tai netistä. Voin taata, että itse koettuna kaikki tämä on erilaista! Kun tuntee kaikki tuoksut ja hajut. Kun kokee ilman väreilyn iholla. En edes yritä määritellä, sisältääkö tunne enemmän positiivista vai negatiivista – sillä ei ole itse asiassa mitään merkitystä. Maailmankuvani laajenee ja syvenee samanaikaisesti, ja vain sillä on tässä hetkessä merkitystä.

Aamiaisen jälkeen jalkauduimme majapaikasta kadun vilinään. Cachapoyas on jo täysin hereillä. Jalkapohjani tervehtivät riemastuneina kaupungin katua.

Cachapoyksen katuja

Tummia kasvoja, käristyvän lihan haju, savu, autojen torvet. Kaikkialla leijuu vuoripölyä ja hiekkaa. Täällä näkee ihmisiä lähes tauotta lakaisemassa katuja ja pihoja. Se lieneekin syy, että näissä haastavissa olosuhteissa, kaupunkikuva on ihmeellisen siisti.

”Kaupunki korkeudessa”

Cachapoyasta kutsutaan nimellä ”Kaupunki korkeudessa”, sillä se on rakentunut korkealle (noin 3000 m) vuoren huipulle. Sijainti tekee paikasta omaleimaisen – näkymät ovat huikaisevat. Chachapoyan asukkaita kutsutaankin ”pilvien sotureiksi” tai ”pilvien asukkaiksi”, sillä kaupunki on usein pilven sisällä – ja ihmiset sen syleilyssä. Täältä on peräisin nykypäivän Perun Amazonas-alueen pilvimetsissä asuvien Andien kulttuuri. Oman aikainen korkeakulttuuri mystiikalla maustettuna.

Kaupungin sijainti on näin suomalaisen matkaajan silmissä eksoottinen: se sijaitsee Amazonin sademetsän, Andien ja Tyynenmeren rannikon välissä. Vaikka matka tänne monivaiheisuutensa vuoksi oli väsyttävä, maisemat eivät antaneet levätä. Tänne johtava poukkoileva tie kipusi jyrkkää vuoristoista rinnettä.

Tie puokkehtii vuoristossa

Väliin tie kiemurtelee metsäisen maaston keskellä. Ei ihme, että Chachapoyasin aluetta kutsutaan nimellä ”Amazonian Andes”. Se on osa vuoristoaluetta, jota ympäröi tiheä Amazonin trooppinen metsä ja runsas kasvillisuus.

Koska tämä alue ja kaupunki on edelleen suhteellisen eristyksissä muusta Perusta, valisimme paikan syystä, että matkustaminen Chachapoyakselle oli yksi parhaista tavoista päästä eroon tyypillisestä ”turisteille suunnatusta gringo-polusta”. Halusimme kokea jotain hieman erilaista kuin tyypilliset nähtävyydet.

Vähän historiaa – valtapeliä kulisseissa

Tämä kaupunki on ollut päänäyttämönä inkojen Conquistadorien ja Cachapoyaksen kantaväestön valtakamppailuissa. Historia näiden kahden välillä on hyvin moninainen, en yritä edes ymmärtää sitä seikkaperäisesti, saatikka tulkita sitä tähän. Kuten aina, valtapeli on ollut riitaisa, sotaisa ja verinen. Tulkinnat näistä ovat hyvin ristiriitaisia, sillä ainoa kirjallinen tieto alkuperäisestä Chachapoya-kulttuurista tulee toisen tai kolmannen käden kautta, jättäen kokonaisuuden salaiseksi mysteeriksi. Sanotaan, että vaikka Chachapoyasen kantaväestö tuhoutui taistoissa, ovat sen jälkeläiset edelleen erottuva ryhmä modernin Perun alkuperäiskansojen sisällä. Kuten Suomessa sanotaan, savolaisuus ei lähde ihmisestä, niin ei myöskään chachapoyalaisuus. Toivottavasti teen sanonnallani kunniaa sekä savolaisille että cahchapoyalaisille.

Modernimmassa rakennuskannassa näkyy selvästi espanjalaisten siirtomaa-ajan vaikutteet, ja kaupunkia on kutsuttu ”parvekkeiden kaupungiksi”. Niitä on täällä silmiinpistävän paljon. Niin ulkona

Parvekkeita löytyy

kuin sisätiloissa.

Parvekkaita majapaikkamme sisällä

Kuelap – muinainen pyhä linnoitus

Chachapoyat olivat kovia sotureita, mutta myös kauneusarvoja rakastavia ihmisiä. He jättivät jälkeensä lukuisia uskomattomia arkkitehtonisia ja kulttuurisia ihmeitä. Yksi niistä on Kuelap, joka on Chachapoyasen kulttuurin tärkein ja tunnetuin arkeologinen alue. Se on yksi Etelä-Amerikan suurimmista kivirakennuskohteista -ja yksi Perun mielenkiintoisimmista ja arvoituksellisimmista kohteista.

Tie Kuelapiin on jo itsessään kuin pyhiinvaellusreitti. Tunnen itseni pieneksi jylhien vuorien keskellä. Tätä voisi sanoa Perun kuuluisimman nähtävyyden Machu Picchun miniversioksi. Kuelap on hyvin säilynyt ja ei niin ruuhkainen kuin sen isoveli Macchu Picchu.

Kuelap ja chachapoyalainen

Kuelap veti meitä puoleensa kuin magneetti. Se on täynnä vanhaa pyhää historiaa, mystiikkaa ja elämän arvoitusta. Paikka oli todella mielenkiintoinen!

Sen sijainti korkealla vuorenrinteellä nostatti paikan jännittävyyttä; pystysuora pudotus alas nostatti kiitollisuutta tukevasta maasta jalkojen alla. Kuelapin mystisyyttä lisäsi unenomainen pilviverho, joka leijuu paikan yllä. Pilvien auettua aika ajoin, maisema oli henkeäsalpaava.

Kuelapin maisemia

Innostumme tästä paikasta. Kuelapin rakentaminen on tiettävästi alkanut 5. vuosisadalla, mutta suurin osa rakenteista rakennettiin 900 ja 1100 välillä Vaikka kaikkea ei ymmärrä eikä tiedä, ei se estä ihailemasta hiljaa muinaista taitoa ja sivistystä. Kuelapin linnoitus koostuu yli 550 rakenteesta, ja teoriassa on pohdittu, että kaupungilla on aikanaan ollut jopa 300 000 asukkaan asuinsija. Mieli vaivoin ymmärtää, miten tänne saatiin nämä kivenjärkäleet? Saatiin rakennettya kokonainen kaupunki? Kastelujärjestelmä? Entä ruoka?

Kuelapin vaikuttavat muurit

Monet uskovat, että Kuelap on rakennettu nimenomaan puolustuskyvyn näkökulmasta, koska sen korkea sijainti ja kiviseinät tekivät siitä täydellisen paikan torjua hyökkääjät. Linnoitus sisältää myös paljon kulttuurisesti merkittäviä kohteita ja taidetta.

Seinien reunustamat siksak-friisit ovat upeita, kuten myös kiviset reliefit, joissa on edustavia tai geometrisia symboleja ja malleja. Seinissä on myös löytynyt useita hautakiviä.

Ihailumme lienee paras opetus meille tämän hetken ihmisille. On osattu ennenkin. Jopa paremmin. Argeologiset kaivaukset sen kertovat: Cachapoyalaiset kantaisät ja -äidit sen tiesivät, että riittävä ruoka, lämpö, ystävällisyys, nauru, leikki, tanssi ja lepo ovat tärkeitä kaikille.

Ehkäpä heilläkin oli rakennusvaiheen alussa mielessä vain tyhjä sivu, ei kysymysmerkkejä. Vain sisäinen kutsu lähteä, seurata ääntä.

Olemmeko oppineet mitään? – Sadas postaus!

Tämä on sadas postaus Aikuisinamatkalla.fi blogissamme. Sadas! Avasimme blogimme vuoden 2017 vaihteessa – ja olen tasaisesti kirjoitellut tunnelmia ja kuvauksia Euroopan, Etelä-Amerikan ja Kaakkois-Aasian matkoiltamme.

Sadas postaus antaa aiheen kysyä itseltään: mitä olemme uuden elämänmuodon ja -vaiheen aikana oppineet? Kirjoitan tämän postauksen tajunnanvirralla, joten en edes pahoittele kirjoitusvirheitä tai ajatuskatkoja. Sekin on tärkeä osa tämän hetkistä oppiani.

Ymmärtäminen

Olemme matkoillamme ”muukalaisia”, vieraita toisen kotimaassa ja kulttuurissa. Siksi en halua puhua suvaitsevaisuudesta. Silloin katsoisin heidän elämäänsä vain erilaisuuden näkökulmasta. Mikä oikeutus meillä on suvaita toisen kulttuuria oman filtterimme läpi?

Puhun mieluummin suvaitsemisen sijaan ymmärtämisestä. Uudet kulttuurit ja maisemat kiehtovat ja inspiroivat meitä valtavasti. Ne ruokkivat mielikuvitusta ja avartavat  ajattelua.

Olemme matkoillamme havahtuneet huomaamaan, että erilaisuudesta huolimatta olemme ihmisinä hyvin samankaltaisia. Ohut kulttuurinen pintasilaus on erilainen, mutta syvältä sisältämme olemme ihmisinä hyvin samanlaisia. Viha on samaa. Riippuvuus toisten ihmisten mielipiteistä on samaa. Syyllisyydentunne. Emotionaalinen riippuvuus on samaa.

Kun raaputamme hieman kulttuurin pintasilausta, niin paljastuu, että me kaikki haluamme rakastaa, olla onnellisia ja tuntea olevamme turvassa. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus koskettaa, olimmepa minkä kulttuurin edustajia tahansa. Tämän kautta avaudumme universaalille ihmisyydelle ja inhimillisyydelle. Juhlavaa, mutta oppimisen arvoinen asia elämässämme.

Inspiroituminen

Henri Matisse kävi vuonna 1912 Marokossa ja vaikuttui valon pehmeydestä. Se muutti tavan, jolla hän suhtautui maalaamiseen. Hän yritti ilmaista valon tuomaa tuntumaa ja alkoi poistaa monia piirteitä, joita hän olisi tavallisesti tauluihinsa maalannut. Esineiden ääriviivat katosivat ja tilalle tuli puhtaan valon alueita. Tämä tekniikka mullisti koko taidemaalauksen ajattelun. Ajattelu salli Matisselle vapauden, lämmön ja innon, joka määrittää hänen tuotantoaan.

En toki kerro suuren mestarin oivallusta verratakseni sitä matkaamme tai omaan kehityspolkuuni kirjoittajana. Joskus on vain mukava inspiroitua toisten tarinoista! Se antaa esimerkkiä siitä, että voimme olla elämämme aikana omanlaisia, rohkeasti toisenlaisia, vähemmän varautuneita, enemmän huokoisia ja avoimia, yksinkertaisempia, helpompia ja silti olla oma itsemme.

Matkojen kokemukset haastavat meitä tutkimaan omaa tapaa katsoa maailmaa. Opettelemme katsomaan elämäämme yhä enemmän taidemaalari Matissen tekniikalla. Katsomaan, mitä kohtaa elämässämme oikeastaan korostamme ja mitä häivytämme. Entä jos tekisimme välillä toisinpäin?

Elämänmuutoksemme myötä häivytimme siihen asti elämämme tärkeitä perusasioita, kuten työn ja profession merkityksen. Vähensimme maineen, menestyksen, mammonan tarvetta. Annoimme tilaa vapaudelle. Olemme molemmat tehneet elämämme aikana kovasti töitä, käyneet koulumme, maksaneet veromme, kasvattaneet lapsemme ja tehneet erilaisia valintoja elämämme aikana. Nyt on sadonkorjuun aika! Uskomme, että kiireisen ja nälkäisen halun hylkääminen syventää kykyämme oman näköiseen elämään. Intohimoisempaan elämään!

Nauttiminen

Intohimoinen elämä. Se tarkoittaa elämästä nauttimista koko sydämestä. Niin matkalla kuin kotona. Uskon, että se on ainoa todellinen kumouksellinen asenne, jonka voi näinä aikoina omaksua. Nauttiminen elämästä tarkoittaa lähinnä sitä, että oppii suhtautumaan elämään inspiroituen. Isosti, nöyrästi ja riemuiten.

Nauttiminen vaatii kaikkien tunteiden eri sävyjen läpielämistä. Suru pitää uskaltaa päästää sydämen läpi ja tuntea kipu. Ilo pitää sekin päästää sydämen läpi. Antaa elämän kutittaa varpaista päähän asti.

Olemme oppineet matkojemme myötä nauttimaan elämästämme yhä enemmän. En sano, että nauttiminen olisi aina helppoa, tai että se olisi aina mahdollista, mutta jos jossakin määrin ja mahdollisimman usein voimme sen kokea, olemme oppineemme elämästämme jotain todella kullanarvoista!

Irroitteleminen

Blogin kirjoittaminen on avannut minua itselleni. En ota kirjoittamista enää niin vakavasti. En enää mieti kirjoitusvirheitä, formaattia tai tyyliä. Tyyli on omani. Huonoine ja hyvine puolineen. Tärkeintä on, että se pysyy aitona.

Huomasin huolestuvani, kun blogimme alkoi saada lisää lukijoita. Olimme pitkään Top 10:n luetuimman matkablogien joukossa. Aloin huolestua. Pitäisikö minun kirjoittaa yhä paremmin? Informatiivisemmin? Faktapohjaisemmin?

Kaikkihan sen tietävät, mitä tuosta seurasi?  Ilo alkoi himmetä, epävarmuus hiipiä tekemiseen. Ja kuten kaikessa; kun ilo hiipuu, luovuus karkaa, inspiroituvuus häviää. Nauttiminen alkaa vaatia ponnisteluja ja astumme suorittamisen kaltevalle pinnalle.

Onneksi havahduin tähän nopeasti. Minähän kirjoitan tätä vain ilokseni! Kiitos tästäkin opista! Nyt kirjoitan vain kun inspiroidun. Kirjoitan vain kun nautin. En ole tasalaatuinen. Olen vain omalaatuinen. Se riittää. Mieluummin irrottelen kuin jarruttelen. Luovuus kasvaa kuin jalkakäytävän rikkaruohot kivilaattojen välistä.

Kiittäminen

Sadas postaus! Kiitos teille, kun jaksatte lukea näitä. Kommentoidakin. Kiitos ystävällisyydestänne ja hyväntahtoisuudestanne. Tunne välittyy meille vahvana, aitona ja lämpimänä olemisen tilana. On ollut ilo kuulla, että tarinamme ovat ilahduttaneet – ja osin inspiroineetkin joitakin teistä. Kiitos, kun olette osa elämäämme. Nautitaan elämästä!

Vauhdikasta menoa – kohti Perua

Omatoimimatkailussa on välillä kehiteltävä omat konstit ja reitit miten eteenpäin päästään. Kerron tästä mielestäni mainion esimerkin kuinka meidän rajan ylitys Ecuadorista Perun puolelle eteni. Matkanteko ja siinä käytettävät kulkuvälineet olivat hyvin moninaisia. Ja syystä, ettei tässä rajanylitys paikassa ole ”julkisia” yhteyksiä. Joten omaa kekseliäisyyttä ja luovuutta on käytettävä reilulla kädellä.

Nautittuamme Vilcabamban maisemista (http://aikuisinamatkalla.fi/2017/09/03/vilcabamba-pitkaa-ikaa-ja-hippielamaa/) päätimme jatkaa matkaa Perun puolelle. Sinne päästäksemme nousemme ensin Vilcabambasta bussiin (kulkuneuvo 1), joka kesti noin viisi tuntia. Ensimmäiset kolme tuntia meni jouhevasti; bussi oli moderni, tosin ilmastointi ei toiminut. Onneksi olimme jo tottuneet kuumuuteen. Tie oli Bellavistaan asti päällystetty ja suhteellisen hyväkuntoinen. Viimeiset kaksi tuntia bussi poukkoili kapeaa, Andien vuoritietä. Maisemat oli huikean upeat, mutta rotkot olivat hurjat.

Kapeat ja mutkikkaat tiet Andeilla

Eikä täällä ole suojakaiteita. Nostan kyllä hattua bussikuskille, hän ajoi mutkikkaat tiet taidokkaasti, vaikka takarengas välillä hipoi tien ulkoreunaa ja irtokivet syöksyivät rinnettä alas rotkoon. Myönnän, pelotti! Paikka paikoin vuoren rinteeltä oli vierinyt isoja kiviä tielle, ja bussi pääsi vaivoin niiden ohitse. Nyt ymmärrän miksi bussikuskeilla on ohjaamossa isot lapiot. Kaksi tuntia tässä mankelissa turrutti kuitenkin jo hieman mieltä, ja uskalsin vilkuilla väliin jo Andien huikeita maisemia.

Yöpyminen Zumbassa ja siitä eteenpäin

Saavuimme Zumbaan. Se on Ecuadorin puoleisen rajanylityspaikan La Palsan lähin rajakaupunki. Kaupunkia hallitsee hyvin näkyvästi armeija ja sen hallintorakennukset. Ecuadorilla ja Perulla on sotaisa menneisyys, joten armeijan vahva tukikohta tällä raja-asemalla on varmaan enemmän kuin rauhoittava merkityksensä. Yövyimme Zumbassa, koska tuleva rajan ylitys on syytä tehdä valoisan aikana.

Varhain aamulla kävelemme (kulkuneuvo 2) paikalliselle linja-autoasemalle. Tasan kello 8.00 lähti ranchero (kulkuneuvo 3) kohti La Palsaa, joka on siis virallinen rajanylityspaikka Ecuadorista Peruun.

Rancherolla eteenpäin

Matka tällä avoinaisella lava-auton kaltaisella menopelillä kesti noin puolitoista tuntia. Matkustajat olivat lähinnä paikallisia maanviljelijöitä, joilla oli mukanaan perunasäkkejä ja kanoja. Tunnelma rancherossa oli hyvin rento ja matka taittui mukavasti. Tuuletuskin toimi, koska autossa ei ollut seiniä!

Rajan ylitys

Täällä rajanylitys paikalla ei stressata. Jos virkamiehillä on jalkapallopeli kesken, matkailijat odottavat, että peli saadaan loppumaan. Meitä vastassa oli erittäin iloinen ja kohtelias virkamies, joka löi passiin leiman ja turvallista matkaa toivotuksin saatteli meidät virastosta pois. Hallintorakennuksilla ei näillä leveysasteilla pröystäillä.

Tullipaikka Ecuadorin puolella

Perun puolelle pääsee kävelemällä (kulkuneuvo 4) siltaa pitkin. Jotkut sanovat tätä ylitystä maailman kauneimmksi, koska sillalta on upeat maisemat korkeiden vuorien reunustavaan joen uomaan.

Meitä onnisti. Perunkaan puolella ei ollut jalkapallopeli meneillään tai ruokatunti, vaan pääsimme erittäin näppärästi eteenpäin tulli- ja passimuodollisuuksista. Leima siis passiin ja ensimmäiset askeleet Perun puolella.

Perun tulli

Matkailijoita varoitellaan kovasti tämän alueen maantierosvoista. Julkista liikennettä ei ole, mutta täällä yhteydet hoidetaan collectiivoilla (kulkuneuvo 5). Eli paikalliset keräävät matkustajia tavalliseen autoon – ja kun porukkaa on riittävästi, auto lähtee ajamaan kohti seuraavaa etappia. Meidän tapauksessa San Ingnatiota. Matka kestää noin tunnin verran. Autoomme tulee meidän lisäksi pari muuta sekä virkapuvussa oleva poliisimies täydessä sotisovassa. Iso käsiase asekotelossa lepäsi reittäni vasten poliisimiehen istuunnuttua viereeni. Fiilis oli epätodellinen; se oli yhtä aikaa jännittävä ja turvallinen.

Maisemat vaihtuvat

Pääsimme jouhevasti perille San Ingnatioon. Siitä piti siirtyä moportaksilla eli tuk tukilla (kulkuneuvo 6) toiseen bussiterminaaliin muutaman kilometrin päähän päästäksemme Jaeniin. Mistä hitosta sinä Timo nämä tiedät? Eikun vauhdilla tuk tukin kyytiin. Näissä kaupungeissa on tyypillistä, että ajoneuvot tulevat yhteen paikkaan ja jatkot lähtevät toiselta asemalta. Matka näiden välillä on usein muutamia kilometrejä.

Tuk tuk taksi Perussa

Tuk tuk kuski sitoi rinkkamme huonosti, rinkkani lensi kaarella ensimmäisessä kaarteesta ulos kyydistä. Takaa tulevat autot väistelivät sitä. Kuski pysäytti ja nosti yltäpäältä pölyisen rinkkani uudestaan kyytiin. Nyt hän sitoi sen paremmin ja matka jatkui. Tuk Tuk kuski vei meidän autoasemalle, josta lähti seuraavaan kohteen eli Jaeniin menevä pikkubussi (kulkuneuvo 7).

Jaenissa pikkubussi jätti meidät kadunvarteen. Jaen on yksi Perun kuumimpia paikkoja – ja todellakin sitä se oli, vaikka tuuletus toimikin autossa. Auringon kuumuus oli syönyt maiseman hiekalle. Kaupunki oli kuuluisa myös kuumuutensa lisäksi myös siitä, että siellä on erittäin runsaasti dengue kuumetta levittäviä hyönteisiä. Isot maantievarsiplakaatit muistuttivat meitä siitä. Vauhtimme eteenpäin oli kuitenkin niin nopea, ettei hyönteisetkään pysyneet perässä. Kaupunki ei muutenkaan houkutellut luokseen. Pöly ja kuumuus pisti jo polvia hyytelöksi. Väsytti, mutta päässä oli vain ajatus: eteenpäin.

Pääsimme jälleen tuk tukilla (kulkuneuvo 8) läheiselle autoasemalle. Autoasema oli lähinnä jonkun yksityinen autotalli. Timo selvitteli tilannetta; matka seuraavaan etappiin Bagua Grandeen kesti noin kolme tuntia ja sinne lähtee auto (kulkuneuvo 9), kun siihen saadaan tarpeellinen määrä matkustajia. Siispä odottelemme autotallin uumenissa.

Nämä yhteydet on vain etsittävä. Pääsimme mallikkaasti Bagua Grandeen ja enää viimeinen etappi edessä. Nyt vuorossa oli hieman isomman minibussin (kulkuneuvo 10) kahden ja puolen tunnin matka Cachapoyaan. Sinne me halusimme. Se on Perun vuorilla sijaitseva kaupunki, jota sanotaan asuvan pilvien asukkaat. Kaupunki sijaitsee hyvin korkean vuoren huipulla. Itse paikka on mielenkiintoinen ja persoonallinen, siitä kerronkin lisää seuraavassa postauksessa.

Etsimme hotellin. Löysimme Casa Viejan, persoonallinen vanha rustiikkinen hostelli, jossa oli rauhallista nukkua. Pysähtyminen ja pölyisen rinkan purkaminen tuntui erityisen hyvälle. Olimme yhden päivän aikana kiitäneet pitkän matkan hyvin erilaisissa kulkuneuvoissa. Mielialamme pysyi yllättävän vireänä. Näitä matkapäiviä tulee väkisinkin, jos haluaa siirtyä mielenkiintoisiin paikkoihin. Omatoimimatkailun nurjia puolia tai parhaita herkkuja. Riippuu katsojasta ja kokijasta.

Uni ei heti tullut silmään. Maisemat vilahtelevat silmissä. Irtokivet tippuvat bussin takarenkaasta. Pöly leijailee ja kuumuus hikoiluttaa uudestaan. Tunnen aseen painuvan reiteeni. Hyttyset inisivät. Vuorihiekka vaihtuu unihiekaksi. Suojaava uni korjaa päivän matkaajien väsymyksen.

Vilcabamba – pitkää ikää ja hippielämää!

Vilcabamban vehreyttä ja jylhyyttä

Miltä tuntuisi elää vapaana lähellä luontoa, kylpeä auringossa ja juoda pitkäikäisyyden lähteestä?

Huristelimme bussilla Cuencasta vuoristoista tietä alas vehmaaseen Ecuadorin eteläiseen kylään. Saavumme Vilcabambaan, jota myös ”pitkäikäisyyden laaksoksi” kutsutaan.

Vilcabamban vehreyttä ja jylhyyttä

Tähän pieneen kylään liitetään monenlaista tarinaa, jotka kukin omalla äänellään kertovat terveydestä, pyhyydestä, pitkästä iästä ja kukkaiskansan aatteista. Toisin sanoen, onko Vilcabamba vanha hippikylä alkuperäiskansojen pyhyyden uskomuksilla maustettuna?

Emme tarvitse enempiä markkinalauseita – kylää on ilman muuta päästävä tutkimaan, onko tämä kaikki totta vai tarua?

Asetumme mielenkiintoiseen majataloon, jonka puutarha on kuin miniatyyri sademetsä. Saatoimme noukkia avocadoja suoraan puusta. Lintujen sirkutus säesti kaskaiden sävellyksiä

Paikan omistaja, ranskalainen mies oli elänyt Vilcaambassa jo pitkään – ja rakkaus luontoon ja puutarhaan todella näkyi.

Vilcabambassa riippukeinu filosofiaa

Riippukeinussa maatessani aloin tuntea jo stressittömän elämän vapauden. Joko Vilcabamban tenho alkaa vaikuttaa?

Hippielämää?

Vilcabamba sijaitsee historiallisessa ja luonnonkauniissa laaksossa. Kiertelimme Vilcabambaa ja istahdimme keskustan aukiolle. Sitä ympäröi pienet viehättävät kaupat ja ravintolat. Vilcabamballa on hippikylän maine. Täällä inkat olivat jo aikanaan pitäneet hiljaisuuden retriittejään ja seremoniaalisia karnevaalejaan. Kylä on toki muuttunut ajan saatossa modernimmaksi, mutta paljon maineeseen linkittyvää yhteisöllisyyttä on aistittavissa. Jo se, että ohikulkevat ihmiset tervehtivät meitä, tekee kotoisan tunnelman.

On myös todettava, että katukuvasta tulee oikeasti pieni hippikylä mieleen. Vastaan astelee enemmän hippielämän ulkoisia tunnuksia kuin muualla olen nähnyt. Vaatteet, korut, hiukset… Torin reunalla länsimaalaisen näköinen mies soittaa bongorumbuja. Nuoret taituroivat puistossa sirkustemppuja harjoitellen. Käsitehtyjen korujen kauppiaita istuskelee puistossa huopien päällä. Näkymä on leppoisa.

Hippimainetta pitää yllä myös se, että täältä löytyy paljon erilaisia kommuuneja. Niistä löytyy jooga- ja reiki-asiantuntijoita sekä muita vaihtoehtoisia terveysalan ammattilaisia.

Stressivapaita alueita

Hiljentymisen symboleita löytyy metsäpoluiltakin.

Täältä löytyy myös luonnonmukaisia maatiloja, joissa kasvatetaan suurin osa omasta ruoasta. On eläkeläisiä, jotka nauttivat elämästä tässä pienessä laaksossa. Monet heistä ovat muuttaneet tänne, jotta voivat viettää enemmän aikaa ulkona ja saada hyvää tuoretta ruokaa. On ihmisiä, jotka ovat tulleet hoitamaan terveyttään ja saamaan kuntoon energiansa.

On aktiiviharrastajia, jotka käyttävät hyödykseen laaksossa risteileviä vaellus-, pyöräily- ja ratsastusreittejä. Itse kiertelimme muutamilla vaellusreiteillä. Paljon näimme vehreyttä ja vihreää sekä vuorten jykevyyttä. Vihreää, joka on hyvin erilaista kuin kotoisassa Suomessa.

Omaa stressitasoni nostivat kulkukoirat. Koiria on täällä paljon, osa on koulutettuja perhekoiria, osa ruokaa etsiviä irtokoiria. Yleensä ottaen koirat ovat säyseitä, mutta toki niiden reviireille on turha mennä. Joskus näin käy vahingossa. Kerrankin tupsahdimme vaellusreitiltämme vahingossa suoraan maatalon pihaan. Polku kulki koirankopin läheltä, ja siellä päivysti terhakka iso koira, joka oli juuri saanut pennut. ONNEKSI koira oli kytkettynä, se olisi pentuettaan puolustaakseen käynyt eittämättä meidän päällemme. Rähinään osallistuivat kaikki paikkakunnan koirat, joiden haukut kiirii kauas vuorten seinän kaiuista.

Pitkäikäisyyden laakso?

Ajan saatossa Vilcabambasta on tullut kohde myös terveysturisteille. Paikalliset näet väittävät, että ei ole harvinaista, että ihminen täällä saavuttaa 100 vuoden iän ja on väitetty, että monet ovat saavuttaneet 120, jopa 135 vuoden iän. Tämän vuoksi alueella asuu vanhimpia asukkaita maailmassa.

Tutkija minussa alkoi heräillä – ja kiinnostuin väitetyn pitkäikäisyyden syistä. Ranskalaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että korkea ilmanala vuoristossa yhdistettynä vähäkaloriseen, vähärasvaiseen ja usein kasvisruokavalioon nostaa kyläläisten ikää ja myös tervettä vanhuuden aikaa. Tältä alueelta on löydetty kasveista erityisiä aminohappoja, joissa on todettu olevan erinomaisia ominaisuuksia. Tieteelliset analyysit ovat osoittaneet, että alueen hedelmät ja yrtit tarjoavat vahvoja antioksidanttisuojauksia. On myös väitetty (en ole täysin varma kuinka pätevin tieteellisin menetelmin tätä on analysoitu), että paikallisen juomaveden mineraalien tasapaino on optimaalinen ihmisten terveyden edistämiseen. Monta hyvää asiaa siis alueen terveellisyyttä selittää.

On myös havaittu, että tarinassa on myös inhimillistä värinää. Tutkijat huomasivat, että kyläläiset systemaattisesti liioittelivat ikänsä. Ja mitä vanhempi ihminen oli, sen enemmän oli iässä maalailua yläkanttiin. Tutkijat arvelivat, että kyläläiset saivat iän myötä arvovaltaa yhteisössä, joten lisävuodet eivät olisi haitaksi. Myös kansainvälinen julkisuus ja sitä seurannut matkailun nousu on saattanut rohkaista kyläläisiä sanomaan ikänsä yläkanttiin. Legendoissa on usein tarunhohtoiset hopeareunukset.

Yhä ylemmäs

Muutimme muutamaksi päiväksi ylemmäs Mandango vuoren juurelle. Täällä korkealta näemme kauas laaksoon. Täältä näemme alueella kasvavia pyhiä puita, Anadenanthera colubrina. Aluetta on kutsuttu ”Incan leikkikentiksi”, joka viittaa sen historialliseen käyttöön Inca rotujen erilaisten retriittien pyhinä paikkoina. Näemme pyhän Sleeping Incan eli nukkuva inkan.

Nukkuva inka

Tämä vuoren muodostelma on tosiaankin vaikuttavan näköinen, ja sen sanotaan suojaavan aluetta maanjäristyksiltä ja muilta luonnonkatastrofeilta. Pyhyys on näissä vuorissa läsnä.

Tarinoissa on voimaa

On mielenkiintoista kuulla erilaisia tarinoita. Mistä tarinasta kukin paikka saa voimansa ja mitä kerrotaan eteenpäin? Tuli mieleeni Asko Saatsin vuonna 1996 tekemä väitöskirja, jossa tutkittiin mikä oikeastaan ratkaisee jonkin alueen kehityksen. Vastaus hänen tutkimuksessaan on äärimmäisyyteen asti pelkistettynä se, että kehityksen suunnan ratkaisee se millaisia tarinoita alueella kerrotaan. Tarinat ovat ikään kuin kehityksessä tarvittavia geenejä, kulttuurisesti itseään muuntelevia meemejä. Ne osoittavat, mitkä ovat mahdollisen rajat, miten toimien pärjää ja mikä on pitkällä aikavälillä totta.

Vilcabamballa on oma pitkäikäisyyden tarina. Olisiko tämä kylä ilman noita tarinoita pelkkä muuttotappiota kärsivä kyläpahanen?

Tarina ei jää elämään, jos siinä ei ole totuuden siementä. Täällä pitkäikäisyyteen on helppo uskoa: tarvitaan vain stressitön elämä, miellyttävä korkeapaikan ilmasto, terveellinen kasvispitoinen ruoka, puhdas vesi ja reipashenkinen liikunta.

Olisiko tämänkaltainen tarinan kerronta Suomessakin mahdollista?

Erilaisia adrenaliinipiikkejä Cuencassa

Matkailu on täynnä sattumuksia ja tapahtumia. Suurimmaksi osaksi matkamme juonenkäänteet ovat menneet ”kuin elokuvissa” eli ilman mitään suurta draamaa tai härdelliä. On kuitenkin tilanteita, jolloin sattuma tarttuu ohjaksiin – ja tilanteet saavat uusia yllättäviä sävyjä. Joskus mukavia, joskus vähemmän mukavia.

Edellisessä postauksessa kuvailin Cuencaa, upeaa Ecuadorilaista ylänkökaupunkia, johon me molemmat ihastuimme. (http://aikuisinamatkalla.fi/2017/08/20/cuenca-koti-tunne/)

Nyt kerron tarinoita arkisesta elämästämme tässä kaupungissa.

Näkymää Cuencasta

Tavallisen arjen adrenaliinia

Pitkällä matkalla elämä muuntuu parhaimmillaan tavalliseksi arjeksi. On mukava istua välillä hyvässä ravintolassa palveltavana, mutta senkään lumo ei ole ikuinen. Oikeastaan juuri sitä tavallista arkea alkaa matkalla ollessa eniten kaipaamaan. Tuntuu juhlavalta kokata itse ruoka, pyykätä itse pyykki ja sijata oma vuode. Tarttua siihen tavalliseen arkeen, josta jossakin määrin on matkalle lähtiessään halunnut pois. On havahduttavaa huomata, kuinka tavaroiden järjestämisestä keittiön kaappiin tai ruoan murujen pyyhkimisestä keittiön pöydältä muotoutuu lähes harrastunnelmaisia hetkiä. Pölyhuiska kädessä tunnen adrenaliinipiikin suonissani, veri kohisee kotoisasti – ja elämä tuntuu omalle ja ihanan tavalliselle.

Arjen nautintoja

Uskon vahvasti, että näissä tavallisen arjen hetkissä piilee myös parisuhdetta kokoava voima. Pyyhkeemme kuivumassa parvekkeen kaiteella, kahvikuppien kolahdukset pöydälle, hammasharjamme yhteisessä mukissa. Tapojen yhteensulautuminen tekee suhteestamme intiimimmän. Lakkaamme partioimasta rajojamme ja hetkistä tulee yhteisiä.

Toisin sanoen: pariskunnan filosofinen puoli kohtaa arjen proosallisuuden. On kyse hetkistä, jotka sytyttävät arjen jakamisen ja yhdessä tekemisen taian. Ei enempää eikä vähempää!

Antaaksemme näille taianomaisille arjen hetkille aikaa ja mahdollisuutta, varasimme Cuencasta Airb’n kautta asunnon reiluksi viikoksi – ja asetuimme elämään tavallista arkea. Kävimme paikallisten tapaan kauppahallissa ja ostimme sieltä ruokatarvikkeemme.

Cuencan kauppahalli on uskomattoman monipuolinen. Siellä on silmänkantamattomiin tuoreita hedelmiä, kasviksia ja yrttejä.

Hedelmiä runsain mitoin

Ollaanhan me nyt sentään päiväntasaajalla;  satokausi on lähes ympärivuotinen. Maistelimme ahkerasti erilaisia hedelmiä ja kasviksia. Esimerkiksi huomasimme, että tomaatteja oli todella monia lajikkeita – ja vähitellen väristä ja muodosta aloimme erottaa mikä tomaattilaji on tarkoitettu tomaattikeiton tai pastakastikkeen pohjaksi ja mitä lajiketta kannattaa syödä salaateissa. Kauppahallissa tehtiin hienoja smoothieita erilaisista yrteistä ja hedelmistä. Niitä nautimme lähes tulkoon joka päivä.

Palvelu hallissa oli aina yksilöllistä: odottaessa sinulle teurastetaan ja suolistetaan esimerkiksi kana.

Lihapuoti

Odottaessasi voit hoidattaa itseäsi myös alkuperäiskansojen yrttihoidoilla. Jos osaisin paremmin espanjaa, kertoisin vaivani rohdonmyyjälle ja hän asiantuntemuksensa turvin keräisi tarvittavat kukat ja yrtit kimpuksi, jolla hän vihtoisi taikasanojen kera terveemmäksi. Tai laittaisi kimpun veteen – ja antaisi tarkat ohjeet siitä miten minun tulisi käyttää yrttivettä vaivani hoitoon. Luontaishoito on täällä hyvin tavallista, näkyvää ja suotavaa.

Tavoiteltavia adrenaliinipiikkejä

Tavallisessa arjessa on myös aikaa liikunnalle. Cuencassa on paljon hyvälaatuisia liikuntapuistoja, jotka ovat suunnattu nimenomaan aikuisille. Kävimme lähes päivittäin asuntomme lähellä olevassa liikuntapuistossa.

Liikuntaa päiväntasaajan lämmössä ja auringossa

Tuttuus alkoi tehdä meistä jo huolettomia. Lähdimme  iltapäiväksi ulos ja tapojemme mukaan otimme asunnon avaimet sortsien taskuun. Olimme tyytyväisiä, että muistimme ottaa myös ulkoportin avaimen. Täällä on tapana sulkea pihat ja talot iltaisin sähköisten ja isojen rautaporttien taakse.

Rentoa venyttelyä. Tästä olimme haaveilleet. Aurinko lämmittää, ei ole kiire mihinkään. Jossakin kaukana kuuluu ukkosen jyminä. Täällä ukkoset ovat voimakkaita!

Vahvoja adrenaliinipiikkejä

Hiki pinnassa palasimme asunnollemme. Avain lukkoon ja suihkuun. Avain ei toimi. Uusi yritys, ehkä kädet ovat liian hikiset. Avain ei toimi. On viikonloppu. Tiedämme, että viikonloppuna talossa ei asu ketään muita. Läheiset kaupat ovat pistäneet ovensa kiinni. Hei, muistatko Timo kuka tämän talon omistikaan? Muistatko kuka meille tämän asunnon esitteli? Joku Julian? Emme kumpikaan muista nimeä tarkemmin. Kaikki tarvittava data on kännyköissämme ja muistikirjassa. Ja ne kaikki ovat lukkojen takana ylhäällä asunnossamme. Meillä ei ole siis yhteystietoa, ei rahaa, ei maksukortteja, ei passeja, ei mitään millä todistamme, keitä me olemme ja että asumme asunnossa. Emme voi siis mennä hotelliin. Rahaa ei ole, ja täällä tarvitaan aina passi yöpymiseen.

Kuin draamaelokuvassa, ukkonen alkaa lähestyä. Illan pimeys laskeutuu yllemme. Tunsin sydämeni sykkeen vahvemmin kuin pitkään aikaan. Adrenaliini nosti vahvasti vireystilaamme, osmoottiset molekyylit sinkoutuvat elimistössämme vapaaksi. Tunsin olevani kaukana kotoa.

Mitä hittoa sitä nyt keksimme? Turhaan soittelemme alaportin hälyttimiä. Sähköjärjestelmä ei toimi. Rautaportit ovat suuret ja jykevät ja niiden yläpuolelle on asennettu sähkölanka ja viheliäisen näköinen murskatusta lasista rakennettu kiipeämiseste. Turha edes yrittää kiivetä portin yli. Esteet on tehty ammattivarkaiden pysäyttämiseen. Hiki alkaa vähitellen kuivua ja ilman viileys hiipii iholle. Mitä hittoa nyt?

Menemme asunnon vastapäätä olevalle autokorjaamolle, joka sattui vielä hetken olemaan auki. Jos he tunnistaisivat asunnon omistajan? Omistaja ei puhu sanaakaan englantia. Hän yrittää toki auttaa, mutta eihän hänkään voi murtautua tuntemattomaan asuntoon tuntemattomien pyynnöstä.

Ilta pimenee täällä yllättävän nopeasti auringon laskiessa. Tässä me seisomme kadulla rahattomana, kaikesta turvajärjestelmistä riisuttuna. Pitänee lähteä etsimään poliisia ja selittää heille…

Juuri silloin tapahtui ihme! Ihme tuli asunnon omistajan siskon hahmossa, joka oli päättänyt piipahtaa saman porttikäytävän asuntoonsa. Asia selvisi, hänenkään avain ei toiminut. Mutta ei hätää, hänellä oli yhteystiedot ja kännykkä. Hän soittaa asunnon omistajalle ja tukala tilanteemme alkaa vähitellen purkautua suotuisasti.

Asunnon omistaja tuli odottelun jälkeen paikalle ja pääsimme asuntoomme. Otimme lämpimän suihkun ja puhtaat vaatteet päälle. Asunto tuntui suorastaan kodille! En muista milloin olisin viimeksi tuntenut vierasta asuntoa niin rakkaaksi.

Katselemme asuntomme ikkunasta, kun asunnon omistaja yrittää parhaansa mukaan korjata sähkövikaa. Vian korjaaminen ei onnistu, joten porttia ei voi käyttää. Hän yrittää avata viereistä autoporttia, jonka kautta pääsisimme vaivattomasti sisälle ja ulos. Omistajalla on valtava avainnippu. Ja erinäisiä pussukoita, joista hän yrittää etsiä portin avainta. Sähkölukko ei nähtävästi ole temppuillut pitkään aikaan, koska varasuunnitelma on hukassa. Yrittämistä ja erehtymistä pitkän tovin katseltuamme mielessä välähti ajatus, että mitähän jos syttyisi tulipalo… Sähköjärjestelmät eivät toimisi silloinkaan, emmekä varmaan pääsisi pakenemaan paloa talosta. Tässä kulttuurissa torjutaan varkaita, mutta paloturvallisuus asioita ei ole kovinkaan paljon mietitty.

Vihdoin omistaja sai portin oikean avaimen. Hän jätti portin oven lukitsematta. Varkaat voisivat löytää heikon kohdan, mutta me pääsisimme tilanteessa kuin tilanteessa ulos.

Kaiken jälkeen tunsin kuitenkin olevani turvassa ja onnekas. Ja adrenaliinipiikin jälkeen totaalisesti elossa. Mitään oleellisen dramaattista ei itse asiassa edes tapahtunut, mutta pitäisikö tästä oppia jotakin? Kyllä, yhteystiedot aina mukana – ja hieman rahaa!

Olimme kokeneet jälleen yhdessä hetkiä, jotka ripottelivat päällemme arjen jakamisen ja yhdessä tekemisen taikapölyä. Mieleenpainuvia elämänhetkiä, jotka rakentavat pariskuntana olemisen intiimiyden perustaa.

Cuenca – koti on tunne

Koti ei ole pelkkä talo. Se on myös tunne. Tunne, joka saa mielen rauhoittumaan ja luo oloon turvallisuutta. Elämme maailmassa draaman keskellä; se on täynnä syntymän ja kuoleman, riemun, rakkauden, menetyksen ja menestyksen juonteita. Ilman kotia ja sen luomaa turvaa ja rauhaa, moni saattaisi pakahtua vauhtiin, hektisyyteen ja elämän tuomiin mutkamäkiin.

Sen tunnistaa matkalla melko heti: tämä kaupunki tai kylä on kodikas ja kotoisa. Myös sen, ettei paikka ole meitä varten.

Mistä oikeastaan kodin tunnossa on pohjimmiltaan kyse?

Tämä aihe tuli meille vahvasti mieleemme, kun Etelä-Amerikan matkallamme saavuimme Cuencaan. Kaupunki tuntui heti omalle, vaikka yhtäläisyydet Suomeen ja kotikaupunkiin oli vähäiset. Cuenca sijaitsee Ecuadorin ylängöllä, noin 2500 metriä renpinnan yläpuolella. Asukasluvultaan kaupunki on suunnitelleen Helsingin kokoinen.

Johtuuko kodikkuus sijainnista?

Cuenca sijaitsee Tomebamba joen rannalla. Vesi virtaa rauhoittavasti kaupungin halki  – ja joen rannat ovat ihmisten kohtaamispaikkoja. Joessa uidaan, pestään pyykkiä, kalastetaan – ja sen rannoilla näkee ihmisiä piknik koreineen. Tutkijat ovat osoittaneet, että vesi on vetänyt ihmisiä aina puoleensa. Vaikka vesi on hyvin vahvasti kaupunginkuvassa läsnä, tuskin pelkkä vesi elementtinä selittää kodikkuuden tuntoa…

Cuenca ja upeat vuoret ympörillä

Kaupungin ympärillä piirtyvät vuoret. Näitä ei Suomessa näe.  Jylhät vuorten silhuetit antavat hienon kontrastin katseelle.

Johtuuko kodikkuus ilmastosta?

Cuencan subtrooppinen ylämaan ilmasto muistuttaa hyvin paljon Suomen kesäsäitä.  Kuten muuallakin Ecuadorin Andeilla, Cuencassa on leuto lämmin ilmasto ympäri vuoden. Päivät ovat yleensä lämpimiä – ja viileitä. Täällä on tosin vain kaksi vuodenaikaa: sateinen ja kuiva. Kuiva kausi, jossa on jonkin verran säiden vaihtelua, osuu kesäkuusta joulukuun. Sadekausi, joka on ominaista aurinkoinen aamuisin ja iltapäivällä sateet, osuu tammi-toukokuulle. Raskaimmat sateet tulevat maaliskuussa huhtikuulle.

Minulle aurinko ei ole täällä liian paahtava eikä sää ole liian kostea.

Vai sen vihreydestä?

Cuencassa on paljon hyvin hoidettuja puistoja. Kaupunki on suurkaupungiksi todella siisti. Puistoissa on omat puistovahdit ja siivoojat, jotka selvästi arvostavat omaa työtään.

Yksi keskeisin puisto on Park Abdon Calderon, jossa mekin vietimme monet illat. Se sijaitsee keskellä Cuencaa; sen ympärillä on kaupungin tärkeät hallintorakennukset sekä vanhoja ja uusia katedraaleja. On myös puistonpenkkejä, jonne ihmiset kokoontuvat keskustelemaan ja nauttivat puiston rauhasta.

Minä puistossa lukemassa lehteä – kotoisaa

Vai sen kauneudesta?

Cuencassa on arkkitehtuurisesti kaunis keskusta. Cuencassa on erittäin paljon hyvin säilyneitä ja entisöityjä kirkollisia tai maallisia rakennuksia 17 ja 18 luvulta. Cuencan historiallinen kaupunginkeskus onkin nimetty Unescon perintökohteeksi.

Tunnetuin rakennuksista on uusi katedraali, jonka siniset ja valkoiset kupolit näkyvät kauas. Siitä onkin tullut koko kaupungin symboli.

Uusi katedraali (New Cathedral, virallinen nimi: Catedral Metropolitana de la Inmaculada Concepción

Tämän monumenttaalisen ja pyhän rakennuksen taustalla on hyvin maallinen tarina: siihen alun perin suunnitellut näyttävät tornit jouduttiin katkaisemaan johtuen arkkitehdin laskentavirheestä. Huomattiin – onneksi ajoissa, että rakenteet eivät olisi jaksaneet kantaa tornien painoa.  Huolimatta arkkitehdin maanantaipäivästä,  uusi katedraali valmistui vuonna 1885 ja lopputulos on upea. Sen julkisivu on tehty alabasterista ja paikallisesta marmorista. Kun taas sen lattia on osin peitetty italiasta Carratasta tuodulla vaaleanpunaisella marmorilla.

Cuencassa sijaitsee myös paikallisten pyhä kirkko El Carmen de Asuncion. Kirkko perustettiin vuonna 1682. Sen veistoksellinen kivinen julkisivu ja kultainen saarnastuoli tekevät kirkon erittäin houkutteleva. Sen vieressä oleva värikäs kukkatori täydentää kirkon kauneutta.

Cuencan El Carmen de Asuncion kauniine kukkatoreineen

Vai sen perinteissä?

Cuenca on moderneista kaupoista huolimatta käsityöläisten kaupunki. Kaupungissa on paljon värikkäitä toreja, joissa myydään erilaisia käsintehtyjä tuotteita. Kaupunki tunnetaan erityisesti tekstiilikäsitöistä, sekä erilaisista huonekaluista. Erityisesti olkihatut ovat Cuencan ylpeys. Usein kuulee puhuttavan Panaman hatuista, vaikka niiden alkujuuret löytyvät täältä. Parhaimmillaan olkihattu on räätälöity kantajansa pään muotoon. Hattu on kallis, mutta sen tarkoitus on kestää pitkään. Miehellä on ainakin kaksi hattua: arkeen ja juhlaan.

Panaman hattu onkin Ecuadorista alunperin

Vai sen ihmisistä?

Ecuadorilaiset ovat hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Cuencassa on myös paljon amerikkalaisia siirtolaisia, joten täällä on totuttu länsimaalaisiin. Tämän myötä kaupungissa on tarjolla monenmoista kulttuuria niin taiteen kuin ruoan näkökulmasta.

Koti. Joskus mietimme yhdessä, voisimmeko perustaa kodin muualle kuin Suomeen. Tuskin koti on seinistä tai materiaalista kiinni. Vaikka joskus se on pienestä kiinni:

Suomalaiset maut

Uskomme, että koti voi olla missä vaan, kun mieli on kuohunsa kuohunut, viha vihattu pois ja rakkaus tyynnytetty tyyneksi kuin vastasilitetty keittiön pöytäliina.

Silloin koti on seinistä ja materiaalista vapaa.

Alausin paholaisen nenä – paluu Andeille!

Suurmiesten elämästä kirjoitetut unelmat näyttäytyvät jälkipolville monumenttaalisina. Kuten Kolumbus lähti etsimään Intiaa ja löysi Amerikan. Tai Vasco da Gama oli ensimmäinen, joka purjehti Euroopasta Afrikan ympäri Intiaan. Meillä jokaisella on oma romanttinen manner, joka kutsuu meitä. Joko konkreettisesti tai symbolisesti. Matkamme sinne ei jää suurmiesten tavoin historiankirjoihin, mutta tärkeintähän meidän tavallisten ihmisten elämässä onkin, että se antaa meille sen mitä kaipaamme: tilaa uskoa unelmiimme.

Rakas matkapäiväkirjamme!

Meille ensimmäinen yhteinen matkamme Etelä-Amerikkaan vuosi sitten oli käänteentekevä – ja tämän matkamme aikana kylvettiin siemen yhteiselle elämänmuutokselle. Olemme kirjoittaneet matkamme käänteistä jo muutaman postauksen tähän virtuaaliseen matkapäiväkirjaamme, mutta keskeytimme matkamuistojen tallentamisen Kaakkois-Aasian matkamme alkaessa. Ja ennen kuin mahdollisesti uusi matkamme jälleen syksyllä alkaa – ajattelin jatkaa Etelä-Amerikan matkamme muistelua. Kuvailin viimeisissä postauksissa Ecuadorin Banosta – casa de Arbolin upeita maisemia (http://aikuisinamatkalla.fi/2017/01/03/mama-tungurahua-casa-de-arbol/)  sekä Riobamban alkuperäisväestön juhlaa (http://aikuisinamatkalla.fi/2017/01/05/riobamba-alkuperaisvaeston-juhlaa/) ja Cimboratzon vuorelle kiipeämistä. http://aikuisinamatkalla.fi/2017/01/07/chimborazo-ikiaikaista-viisautta/

Hieman taustaa

Taustoituksena teille, jotka ette ole aiemmin blogiamme lukeneet, kertaan, että teimme reilun kolme kuukautta kestävän omatoimimatkan Etelä-Amerikkaan 2015 -2016. Tutustuimme Andien huikeisiin maisemiin neljän eri valtion (Ecuadorin, Kolumbian, Perun ja Bolivian) maankamaralla. Kiersimme rinkka selässä erilaisia maastoja ja maisemia. Näimme Andien vuorien lisäksi Amazonin sademetsää, aurinkoisia rantoja, kelluvia saaria, alkuperäiskansojen markkinoita, siirtomaakaupunkeja ja inkojen pyhiä paikkoja. Elimme paikallista arkea, näimme ikivanhoja Andien kulttuuriperinteitä ja osallistuimme heidän juhlapyhiinsä.

Lensimme ensin Ecuadoriin ja sen pääkaupunki Quitoon. Olimme varanneet hotellin neljäksi päiväksi, ja sen jälkeen aloimme käsikirjoittaa matkatarinaamme pala palalta. Timo, joka oli omatoimimatkaillut ennenkin hyvin paljon, suunnitteli ja ohjasi ensisijaisesti matkamme käsikirjoitusta. Yhdessä kuitenkin matkaa hioimme ja sen toteutimme. Siitä tulikin hyvin vahva luku meidän parisuhdetarinaan.

Olimme siis reilun kolme kuukautta keskellä runsautta: maisemia, kulttuuria ja erilaista elämäntapaa. Uutta näkökulmaa toi käytännön orientoituminen maan ja maanosan olosuhteisiin: säähän, aikaeroon, kulttuuriin, uskontoon, kieleen, valuuttaan ja ohueen ilmanalaan. Lämpöön totuimme mielellämme, oli jälleen kerran mukavaa ettei ollutkaan enää pimeyttä ja kylmyyttä, että se on takanapäin: kaikki kylpi kihisevässä valossa. Päiväntasaajalla sijaitsevan Ecuadorin sää oli kaiken kaikkiaan miellyttävä ja aurinkoinen.

Jätämme nyt muistelmissamme siis Riobamban, jossa alkuperäiskansojen karnevaalit jatkuvat. Huumaava musiikki hurmasi meidät, kun sadoittain alkuperäiskansan edustajia tanssi kaupungin kaduilla ohitsemme. Miten mahtava näky ja mikä tunnelma! Jätämme taaksemme myös Chimborazolle vaelluksen, joka oli tässä aikuisuuden iässä fyysisesti raskas. Vuori on ikiaikainen, vanha ja mahtava. Se on myös itselle henkisesti paljastava. Andien kansan uskomusten mukaan tulivuorelle vaellus on aina pyhiinvaellus, näkyjen etsintämatka. Se on siten enemmän kuin fyysinen matka. Uskomuksen mukaan vaellus käsittää sydämemme ja sielumme: aistimme, asenteemme ja luovuutemme. Pelkällä hiotulla fyysisyydellä siitä tulee raskas suoritus, pelkällä älyllisyydellä emme jaksa yllättää itseämme.

Elämänmuutoksen siemen alkoi itää ja vahvistua. Etelä- Amerikan matka oli kokonaisuutena tarpeeksi vaihteleva ja erilainen, että se haastoi entiset selitykset elämästämme ja tavasta elää sitä. Jatkan siis tarinaamme eteenpäin…

 

Matka jatkuu -Alausin pahoilaisen nenä

Jatkoimme bussilla matkaa Riobambasta Alausíin. Se on pieni kaupunki Chimborazo maakunnassa, Andien ylängöllä Ecuadorissa. Alausi on uskomattoman hienojen rotkomaisemien tyyssija.

Alausíssa on kuuluisa El Tren- junaosuudestaan. Alausissa sijaitsee päätepysäkki Ecuadorin tunnetuimmalle junareitille, jota nykyään ajetaan lähes yksinomaan matkailunähtävyyden vuoksi. Tämä Alausissa kunnostettu rataosuus on historiallisesti merkittävä; se on osa entisen Quito-Guayaquil rautatietä. Sen erikoisuuksia on yli 2,5 kilometrin korkeuserot. Rataa voi kehua uskomattomaksi insinöörityöksi! Junaradan rakentaminen Andien jyrkille vuorenseinämille ei olisi tänä päivänäkään helppo urakka, saatikka 1800 luvun loppupuolen työvälineillä ja tietotaidolla.

Alausin juna – paikallinen ylpeys

Ostimme junaliput – ja kaksi tuntinen junamatka jyrkälle vuorenrinteelle saattoi alkaa. Juna on entisöity vanhanmalliseksi; puupenkit – ja kitisevät junaraiteet nostattivat tunnelmaa. Vasemman puoleisesta ikkunasta näkee vain suoraan ylöspäin kohoavaa vuorenrinnettä. Tuntuu, että junavaunun heilahtaessa vaunun ulkoseinä hipoo kiveystä. Oikealla puolella näkymä on häkellyttävä. Rotkomaiseman jylhyys avautuu suoraan eteen ja alaspäin on suora pudotus. Junaraiteessa on hyvin vähän suoria kohtia, mutkat seuraa toisiaan. Välillä menemme ylös ja välillä alas. Olo on kuin Linnanmäen huvilaitteessa, mutta tämä on todellista junamatkaa. Todellista paikallishistoriaa. Junarata on toiminut ainoana linkkinä paikallisille asukkaille.

Rotkoja rotkoja

Junaraiteen valmistuttua 1800 luvulta 2000 luvun alkuun oli yleistä, että ihmiset matkustivat reitin junan katolla. Se oli mahdollista vielä vuoteen 2006 asti. Vaaratilanteiden ja useiden kuolemantapausten vuoksi tämä extreme on nyt kielletty. Junan katolle en itse kaipaa, sillä maisemat ja autenttiset junan kolinat ja heilahdukset matkan varrella riittävät minulle. Olen vakuuttunut insinööritaidon hienoudesta, tästä Ecuadorin ylpeydestä rakentaa juna mahdottomalta tuntuvaan paikkaan. Suoraan vuorenrinteelle.

Juuri Alausin osuudessa ohitetaan Devil’s Nose/ Nariz del Diablo) eli paholaisen nenäksi kutsuttu kohta. Se on vuoren seinämästä nenänmallinen erottuva iso kivikohouma, jolle paikalliset ovat antaneet maagisia voimia. Senhän me olemme jo aiemmissa postauksissa todenneet, ettei Andien vuoria kannata ihmisen suututtaa. Taru paholaisen nenän voimasta on varmaankin saanut vahvistusta siitä, että rataosuudesta tuli aikanaan Jamaikalta tuotujen orjien ja paikallisten vankien hauta epäonnistuneiden dynamiittiräjähdysten vuoksi. Istuessani junavaunussa rotkomaisemien vilahtaessa ohitseni oli aivan selvää, ettei tätä rataosuutta ole tehty ilman verta ja hikeä.

San Pedro suojelee

Alausi muodostuu oikeastaan yhdestä kadusta, jonka ympärille on asettuneet kaupat, hotellit ja tarvittavat palvelut. Kaikkea tätä kylän touhua suojelee kylän lähellä olevan kukkulan päällä seisova Saint Peterin pyhimyksen patsas (Monumento San Pedro).

Pyhimys suojelee

Sen juurelta katsoessa tuntuu, että koko kuhiseva kylä on sylissämme. Alausiin arkkitehtuuri tunnetaan ja tunnustetaan, sillä suurin osa sen taloista on yli sata vuotta vanhoja.

Alausin kaunis keskustanäkymä

Täältä löytyy myös erittäin vireä paikallinen elintarviketori, josta löytyy kaikki tarpeellinen. Miten olisi härän tuoreet aivot?

Tarjolla tuotetta härän aivoa

Vietämme loppiaisen vuonna 2016 Alausissa. Se on karnevaalien aikaa. Täällä on nyt lasten juhlat. Silmiemme editse tanssii näyttävästi pukeutuneiden eri-ikäisten lasten paraatit.Ulkona on lämmin auringonpaiste ja joulutontut ja Petteri Punakuonot tanssivat ohitsemme. Täällä jouluhuuma näkyy ja voi hyvin.

Karnevaalien taikaa

Alausin mielenkiinto piilee arkisissa asioissa. Paikka tarjoaa myös yhteisöllisyyden hipaisun, sillä on matkalaiselle puhdistava merkitys. Se on pysähtymistä elämän pienten ihmeellisyyksien äärelle.

Seuraavana kerromme Cuencasta. Kaupungista, joka vei sydämemme.

Sää Oulussa

Oulu, FI
sumu
1 ° C
1 °
1 °
100%
1kmh
90%
to
4 °
pe
4 °
la
1 °
su
2 °
ma
2 °