-19 C
Oulu, Finland
sunnuntai, 25.02.2018, 00:29
Koti Blogi

Mitä on kauneus? – mietteitä Panaman kanavalta

Platon sanoi aikanaan, että kauneus on tosiolevainen, joka voidaan tajuta järjellä, mutta jonka vajavaisia heijastuksia voidaan havaita aistinvaraisestikin. Tämän objektivistisen käsityksen vastakohta on ajatus, että kauneus on puhtaasti subjektiivinen arvo: ei ole olemassa mitään itsessään kaunista vaan ainoastaan ilmiöitä, jotka koetaan kauniiksi.

Hmmm, pistää miettimään. Katselemmeko kauneutta järjellä vai sydämellä? Näiden kahden näkökulman välillä on länsimaisessa ajattelun perinteessä käyty kriittistä keskustelua jo yli kaksi vuosituhatta.

Päätimme ratkaista tämän visaisen kysymyksen kerta heitolla katselemalla ympärillemme tuorein silmin – ja kysyä itseltämme mitä on kauneus?

Mikä on kaunista?

Luonnon maisemaa katsellessa on helppo todeta ja hyväksyä kauneus; kukkien värikkyys, maaston polveilevuus, meren aaltojen kimallus. Se ei tarvitse filosofista pohdiskelua. Kaunista on! Se selitys ja perustelu riittää.

Sen sijaan, kun seisoo ihmisten kunnianhimoisten ajatusten ja tekojen äärellä, kauneus kysymys saa hieman erilaisen merkityksen. Platon ei kauneuden filosofiaa pohtiessaan vielä tiennyt mihin ihmisten insinööritaidot kykenevät.

Juuri nyt katselemme yhtä ihmisen kunnianhimoisinta ajatusta, joka myös toteutettiin: Panaman kanava. Se yhdistää Tyynenmeren ja Atlantin valtameren 82 km pituisella kanavalla. Muutama vuosi sitten kanavan laajennustyöt saatiin valmiiksi.

Mitä varten on kaunista?

Määritelmään tähtäävän ”mitä”-kysymyksen ohella kauneudesta on filosofien mukaan keskusteltu myös tarkoituksen – ”mitä varten?” – näkökulmasta. Onko luonnon tehtävä palvella ihmistä? Mikä on kauneuden tehtävä tai tarkoitus?

Yhdet katsovat, että kauneuden tulee palvella moraalia; toisten mukaan sen tulee palvella totuutta, kolmansien mukaan nautintoa, neljännen ihmisen elämänedellytyksiä.

Panaman kanavan käyttötarkoitus on helppo määrittää. Se lyhentää laivan reittiä huomattavasti, yli kahden viikon laivamatkan, yli 13 ooo meripeninkulman verran.

Kanavan rakentaimisen suururakka alkoi vuonna 1880 ja vuoteen 1914 mennessä jo noin 25 000 ihmistä oli kuollut, lähinnä trooppisten tautien takia. On sanottu, että tämän huonosti suunnitellun projektin ansiosta ihminen oppi luonnon voimista jotain oleellista. Muun muassa sen, että Tyynenmeren rannikko on erittäin matala, ja että vuorovesi on täällä poikkeuksellisen raju, yli seitsemän metriä. Ihmisiä kuoli vuoroveden voimaan ja tehtyjä rakennelmia hajosi sen virtaan. Opittiin kunnioittamaan luonnon voimia, vaikkakin tässä tapauksessa kahlitsemalla niitä. Kauneuden tulee palvella totuutta.

Toisaalta tämän projektin myötä löydettiin malarian syntymekanismi, keksittiin yhdistää pienen pieni hyttysen ja malariakuumeen syy ja seuraus. Valitettavasti 25 000 ihmistä kuoli ennen tätä oivallusta. Opittiin suojautumaan, siivoamaan ympäristöä ja päällystämään mutaisia teitä. Ihmisen kauniita tekoja toisille ihmisille. Kauneus on moraalia.

Canal Museum -museossa kerrotaan kattavasti kanavan  historiaa.

Miten kauneudesta puhutaan?

”Mitä” ja ”mitä varten” -kysymysten ohella filosofien mukaan tulee huomioida vielä kolmaskin kysymystyyppi: ”miten?” Miten kauneudesta puhutaan?

Tätä kanavaa katsellessa kauneus on sen suuruudessa. Pääsemme seuraamaan kanavaa ja sen sulkujen toimintaa aivan aitiopaikalta. On huikeaa, kun suuri laiva alkaa lähestyä kanavaa, kun sen valtavat sulkulaitteet pumppaavat vettä laivan alta pois viereiseen kanavaan, ja kun laiva etenee hitaasti ”sulutuksessa” aivan silmiemme edessä, näky on pelottavan kaunista.

Kuumuutta hehkuvat, jylhät betoniseinät ja veden pimentoihin siististi taipuvat varjot. Se on kolhoudessaan kaunista. Rujoudessaan virtaviivaista. Rationaalisen älykkyyden tosiolevaista. Subjektiivinen arvo tulee lähinnä metallin kolinasta, happaman raudan tuoksusta. Kyllä ihminen on pieni kanavan ja ison liikkuvan laivan vieressä. Toisaalta kyllä ihminen on suuri saadessaan valtavan laivan liikkumaan ketterästi haluaamaansa suuntaan. Arviomme kauneudesta ei voi olla kaukana siihen kätkeytyvästä totuudesta.

Panaman kanava sijaitsee bussi ja metromatkan päästä Panama citystä. Istuessamme takaisin tullessa metrossa, emme voi välttyä vertaukselta. Metro on maanalainen kanava, siinä on samaa virtaviivaista kauneutta. Tunnemme saman happaman raudan tuoksun.

Mitä on siis kauneus?

Kaupunkinäkymät ja ihmisten kunnianhimoiset projektit hämmentävät käsitystämme kauneudesta. Ihminen on aina manipuloinut luontoa, mutta miten pitkälle se on tarpeellista, siihen toivoisi meille ihmisille hyvää tarkoitusta, ymmärrystä, moraalia ja totuutta. Järkeä ja sydäntä.

Kumman kannalla olemme, onko kauneus arvona objektiivinen vai subjektiivinen?

Huokaus. Elämä on jo sinänsä kaunista. Oikeastaan on hyvin helppo särkeä kuin ylläpitää kauneutta. Katkaista mielikuvituksen ketju. Pilata unelmien palanen, jota tulisi pitää hellävarovasti kuin perhosta kädessään.

Tämän kaiken kauneuden ymmärtämiseen tarvitaan varmaan molempia: järkeä ja sydäntä. Omasta puolestamme nostamme kädet ylös antautumisen merkiksi ja toteamme: jatkukoon kriittinen keskustelu tästä asiasta vielä seuraavat kaksituhatta vuotta.

Nyt jatkamme matkaa. Kuulimme nimittäin kauniin tarinan, jota eräässä pienessä Panamalaisessa intiaanikylässä kerrotaan…

Legendat elävät – Panama city

Hotellimme ikkunasta näkyy suurkaupungin kauneus. Julkisivut. Tyylit vilisevät silmissä.

Lasi, teräs, tiili, rosteri, kivi, rapattu pinta, valaistus. Niistä on kaupungit tehty. Siitä on myös Panama city, Panaman pääkaupunki tehty.

Uusi kulttuuri odottaa

Lensimme Kolumbian Cartagenasta Panamaan ja sen pääkaupunkiin Panama cityyn. Suurkaupunkialueella asuu yhteensä noin 1,7 miljoonaa ihmistä, eli suunnilleen puolet maan väestöstä. Etelä-Amerikka vaihtui Keski-Amerikaksi, raha Balboaksi/ dollareiksi, virallinen kieli pysyi edelleen espanjana.

Panama

Panama sijaitsee Karibianmeren ja Tyynenmeren välisellä kannaksella, joka yhdistää Etelä- ja Pohjois-Amerikan.

Korkeita torinitaloja kaikkialla. Itse rakennuksetkaan eivät ole yksitotisia. Kerrostalojen ulkonäkö muuttuu, kun niiden ympäristössä on pimeydessä sykkiviä valoja.

Kaikkien  rakennusten alla on arkkitehtuuri, joka nopeasti kasvavassa suurkaupungissa on vaihteleva. Silmiin pistää nopeasti toteutetut ja usein käytännölliset rakenteet, joissa on jäänyt ajattelematta koko kaupunginkuvan estetiikka.

Rakennuksetkin muuttuvat, joskin hitaammin kuin näemme. Materiaalit vanhenevat. Ilmankosteuden vaihtelut, kuumuus, saasteet, työmaaräjäytykset. Monen vuoden päästä näitäkin rakennuksia pidetään epämuodikkaina ja aikansa eläneinä.

Korkein on Trumpin omistama hotelli (Ocean Club International Hotel and Tower) 284 m.

Korkein rakennus Panama cityssä

Panama city on bisneskaupunki, jolla on oma historiansa. Historia, joka on kasvua, politiikkaa, korruptiota, optimismia, pessimismiä, ahneutta, teknologiaa ja insinööritaitoa.

Panama City on moderni, jonka sanotaan kaupungin skylinen muistuttavan USA:ssa Miamia. Näin matkailijasta myös tuntuu, että sieltä on myös paljon haettu ideoita kaupankäynnin, taiteen, muodin ja ruokailun saralle.

Tunnelmallinen vanha kaupunki

Panamassa on myös vanha kaupunki, Casco Viejo. Se on Unescon perintökohde.

Sanotaan, että jo kauan sitten jumalat valvoivat näitä kapeita tiilikaduja ja pitivät tunkeilijat kaukana.

Mutta nykyään vanhat siirtomaan aikaiset murenevat pastellimaiset julkisivut ovat osa pääkaupungin ”tyylikkäimpiä” osoitteita. Täällä on sekaisin vanhaa ja kunnostettua.

Vanha kaupunki Panamassa

Panaman rannikoita kutsutaan Tyynenmeren ja Karibian rannikoiksi eikä etelä- ja pohjoisrannikoksi. Tyynenmeren rannikko on erittäin matala, ja siksi vuorovesi on poikkeuksellisen raju, yli seitsemän metriä.

Merellisyyden ansiosta tuoretta kalaa on tarjolla aina. Vilkas Mercado de Mariscos, Panaman kalamarkkinat, avautuu joka aamu klo 5.00. Söimme sitrushedelmien maistamaa cevicheä, joka tarjoillaan styrofoam-kuppeihin. Tämä suosittu panamalaista ruokalaji sopii parhaiten jääkylmän oluen kanssa.

Casco Viejon persoonalliset kadut on pakattu pieneen niemimaahan, joka putoaa Tyynenmeren alueelle. Täältä on loistava panoraamanäköala modernia keskustaan ja sen horisonttiin.

Panoraama uuteen kaupunkiin

Paras näkymä on Esteban Huertasilta, joka on vanhan kaupungin muurille rakennettu kävelykatu.  Täällä kuna-naiset myyvät kirjottuja molaareja, joista he ovat kuuluisia.

Täällä on niin paljon historiaa – ja rakastamiani tarinoita, että pää menee pyörälle. Uuden maan kultuuriin sisäänpääseminen on aina yhtä jännittävää ja haastavaa, mutta tarina kerrallaan pääsemme lähemmäksi ydintarinaa.

Eräs legenda

Eräs legenda kertoo Iglesia de San Josen kirkosta ja sen vanhasta kultaisesta alttaritaulusta. Englantilaisen merirosvon Henry Morganin hyökättyä kaupunkiin, keksiliäs pappi maalasi Kultaisen alttarin piiloon mustalla maalilla.

Kun Morgan poltti suuren osan vanhasta kaupungista ja ryöväsi kaikki irtilähtevät kalleudet, tämä mustaksi maalattu alttaritaulu sai jäädä paikoilleen. Pappi sai merirosvon vakuutettua, että toinen merirosvo oli jo ennättänyt ennen Morgania ryöväämään kuuluisan kultaisen alttaritaulun.

Legendan mukaan pappi esitti asiansa niin vakuuttavasti, että sai jopa merirosvo Morganin lahjoittamaan rahaa uuteen alttariin. Merirosvon kerrotaan sanoneen. ”En tiedä miksi, mutta luulen, että sinä olet suurempi huijari kuin minä.”

Aikojen kuluessa tämä alttaritaulu siirrettiin uuteen kirkkoon, nykyiselle paikoilleen – ja entisöitiin. Kultainen alttari on luonnossa todella vaikuttava.

Kultainen alttari

Suurkaupungissa on oma viehätyksensä. Näissä on mukava viettää aikaa muutama päivä, nauttia atmosfääristä, hyvästä ruuasta ja maleksia kaupungin katuja. Vähitellen kiihkeä syke alkaa muuttaa elämänpulssimme, jolloin se on merkki: on aika jatkaa matkaa.

Tutkimusmatkamme Panamaan alkaa iloisin mielin!

Maassa maan tavalla -Kolumbialainen ruokakulttuuri

Tämän postauksen myötä jätämme haikeat hyvästit Kolumbialle. Kolumbia osoittautui monessa mielessä erinomaiseksi paikaksi matkustaa ja oleilla. Liikuimme Kolumbiassa etelästä pohjoiseen – ja saimme tutustua maisemien lisäksi myös kattavasti kolumbialaiseen keittiöön.

Ruoka, sen kautta saadut uudet maut, aromit ja sävyt antavat jo yhden parhaista syistä matkustaa. Mottomme ruoan suhteen on: maassa maan tavalla. Istumme kolumbialaiseen ruokapöytään ja laitamme omat ennakkoluulot, rutiinit ja makutottumukset takataskuun ja annamme uusille mauille mahdollisuuden hurmata meidät.

Käytännöllisyys kunniaan

Jokaisella maan alueella on omat perinneruokansa, joiden reseptit on luovutettu sukupolvelta sukupolvelle. Niihin ovat vaikuttaneet paitsi kolumbialaisten alkuperäiskansojen, mutta myös espanjalainen, afrikkalainen ja arabialainen ruokakulttuuri. Kolumbialainen ruoka on täynnä makuja, usein se on värikästä – ja ennen kaikkea käytännöllistä. Perus arkiruoka on kruusailematonta ja yksinkertaista. Samoin esillepanoon ei tavallisessa arjessa nähdä suurtakaan vaivaa. Kunhan ruokaa on riittävästi ja se vie nälän seuraavaan ruokailuun asti, se riittää. Juhlaruoat ovat erikseen, mutta tässä postauksessa kuvaillemme joitakin arkiruokia, joita matkan varrella söimme. Ainakin edes kerran.

Aamiaisen maut

Perus aamupala on aina hyvin samankaltainen: kuumaa kahvia (monta kuppia), arepaa (litteä maissileipä) tai vaalea paahtoleipä, palanen tuorejuustoa, kananmunia eri muodoissa (kovaksi keitetty/ munakas/ munakokkeli).

Arepa aamiainen

Lounas tai illallinen

Bandeja Paisa: Tämä lautanen on luultavasti suosituin kolumbialainen ruoka-annos, joka on alun perin maan Andien maakunnasta. Siellä paikaillisia ihmisiä kutsutaan nimellä Paisas. Ruoka-annosta voisi kuvata suomalaisella termillä: työmiehen lautanen. Se sisältää papuja, riisiä, jauhettua lihaa tai paistettua lihaa , chorizo makkaraa, paistettua munaa, arepaa ja chicharrónia. Sen mukana seuraa yleensä avokado, tomaatti ja erikoiskastikkeet. Ravintoloilla oli toki eri versioista ruuasta.

Paisa lautanen. Tällä työmies jaksaa

Annokset ovat valtavia, vaikka ne ovat hinnaltaan edullisia. Maistoimme, mutta kyllä se sen verran kova lataus, että usein sitä ei jaksanut syödä.

Lechona Tolimense: Tämä perinteinen ruokalaji tarjotaan usein erityisissä tilaisuuksissa. Ruokalaji koostuu riisistä, herneistä, perunoista ja mausteista täytetystä sianlihasta, joka on keitetty uunissa noin kymmenen tai kahdentoista tunnin ajan. Tätä uuniruokaa on vaikea valokuvata, sillä se on herkullisempi syötynä kuin kuvattuna. Tämäkin ruoka on varsin tuhtia!

Olemme sekaruoan syöjiä, mutta enemmän kallistun valinnoissa kasvisruokaan. Pienemmissä paikoissa kasvisruoan tilaaminen ei olekaan aivan yksinkertaista. Kaikkiin annoksiin laitetaan jotain eläinperäistä, vaikka menussa lukeekin kasvisruoka. Kolumbiassa kananmunaa laitetaan ruokaan kuin ruokaan ja paistettu pekoni luetaan useinkin kasvisruokaan kuuluvaksi. Tässä kohtaan nousee omat joustavuuden rajat koetukselle. Olenko maassa maan tavalla, vai haluanko pitää omista tavoitani kiinni? Valitsimme maan tavan.

Kaikkialla on tarjolla kanaa. Hyvää maalaiskanaa, ei mitään antibiooteilla syötettyä pehmeää broileria. Esimerkiksi ”Sudado de Pollo” on yksi suosituimmista ruokalajeista Kolumbian kodeissa. Se on tarjoillaan valkoisella riisillä, johon talon omalla reseptillä tehty kastike imeytetään.

Arroz con Pollo: Riisiä ja kanaa, hieman vihanneksia. Parasta meidän mielestä oli Pollo Azado eli grillattu kana. Voit valita joko ¼, ½ tai kokonaisen grillatun kanan. Annoksen mukaan annetaan usein kertakäyttöiset muovihanskat. Ruoka syödään siis käsin, useinkaan ilman mitään lisukkeita. Monesti tilasimme siihen kuitenkin jotain kyytipoikaa: salaattia tai riisiä.

Kalaa lautaselle

Rannikolle tultaessa kalaruoan tarjonta lisääntyi. Ehdoton suosikkimme oli erilaiset chevichet, raakakypsennetyt merenantimet. Kalanpalaset, mustekalat, katkaravut upotetaan sitrusliemeen ja runsaaseen punasipuli ja yrttikylpyyn hetkeksi muhimaan. Ravitsevaa, raikasta ja terveellistä. Toki tämän ruokalajin suhteen olimme erityisen tarkkoja, millaiseen ravintolaan meni sitä syömään. Puhtaus on puoli ruokaa!

Karibianmeren keittiö tarjoilee usein Pescado Frito:

Karibian rannikon keittiö

Karibianmeren tyyliin täytetty kala on erittäin suosittu annos.

Kalaa Karibian rannikon malliin

Fuusioruoka yleistyy

Mitä suurempaan kaupunkiin menee, myös tarjonta kasvaa. Kansainväliset tuulet puhaltavat täälläkin hyvässä ja pahassa. Hyvässä siinä suhteessa, että saimme hieman vaihtelua ruokakulttuuriin erilaisten fuusioruokien kautta. Esimerkiksi Medellinissä söin elämäni parhaimman kasvishampurilaisen, jossa oli portobello sientä ja runsaasti erilaisia kasviksia. Cartagenassa oli omaperäisiä susheja tarjolla. Kasvissusheja kauniisti aseteltuna.

Huonona puolena on se, että pikaruokalat lisääntyvät ja samankaltaistavat tarjoilua. Samat ylikansalliset merkit valtaavat ruokapaikkoja – ja ruoka maistuu samalle olitpa missä päin maailmaa tahansa.

Runsaasti hedelmiä

Täällä rakastetaan kakkuja. Runsaita ja kermaisia.

Kakkuja, kakkuja..

Parasta antia oli ehdottomasti päiväntasaaja alueen runsas hedelmien tarjonta.

Runsaasti hedelmiä tarjolla. Tuttuja ja tuntemattomampia

Niitä popsimmekin pitkin päivää. Tarjolla oli myös hyvin paljon erilaisina smootheja tai mehuja.

Kiitos Kolumbia hienoista mauista ja elämyksistä. Syödessämme tulee vahvistaneeksi vanhan Shawin sanonnan: ”ei ole vilpittömämpää rakkautta kuin rakkaus ruokaan.”

Salut!

Buen apetito!

Matkamme jatkuu…

Romantiikan tarunhohtoa ja mielenhäiriötä – Cartagena

Joidenkin kaupunkien ylle on ripoteltu roppa kaupalla rakkauden ja romantiikan tarunhohtoa. Näiden kaupunkien kattojen yllä huhutaan lentelevän itse Amorin, tuon rakkauden pikkulähettilään, jonka uskotaan tähtäilevän nuoliaan kadulla askeltavien ihmisten joukkoon. Ja kuten taru kertoo: nuolen osuessa, ihminen rakastuu seuraavaan näkemäänsä ihmiseen.

Muurit kuin syli

Ehkä romantiikan tekee vanhan ydinkeskustan ympärille rakennetut jyhkeät muurit. Ne ovat kuin rakkaan ihmisen vahvat käsivarret, jonka sylissä on hyvä ja turvallista olla.

Jyhkeät muurit

Komea kaupunginmuuri ja kello-torni (Torre del Reloj) rakennettiin kaupunkilaisille siirtomaa-aikaisten hyökkäysten suojaksi ja turvaksi. Muurien sisäpuolella oleva koko vanha keskusta on säilynyt vanhassa, siirtomaa-ajan asussaan, vaikka kaupunki itsenäistyi Espanjasta jo vuonna 1811.

Se onkin tämän vuoksi julistettu Unescon maailmanperintökohteeksi.

Värikkäitä katuja

Aamuisin ja iltapäivisin ihmiset kerääntyvät kävelemään linnoitukseen ja muureille, tai vaikkapa pelaamaan jalkapalloa etulinnoituksen pienelle aukealle. Cartagena sijaitsee aivan Karibian rannikolla, joten merituuli puhaltaa iltaisin lempeästi muurilla käveleville. Kuin huomaamatta ihmisen käsi hakeutuu rakastetun käteen ja vartalot nojautuvat lähemmäksi ihastellessa upeaa auringon laskua Karibianmereen.

Amorin siipien suhina peittyy hevosten kenkien kopseeseen. Vossikkakulttuuri on vahvaa ja perinteikästä.

Hevosvamkkurit valmiina romanttiselle ajelulle

Tunnelmaa nostattavat saksofoninsoittajat kadulla.

Katumuusikkoja Cartagenan kadulla

Kun kävelee kaupungin läpi kapeita, mukulakivisiä katuja, näkee kirkkoja, museoita, putiikkeja, ravintoloita, boutique-hotelleja – ja myös paikallista elämää, joka on kaupungissa yhä läsnä.

Romanttisia värityksiä ja kasvillisuutta taloissa.

Cartagena

Paikalliset elävät pitämiensä majatalojen ja ravintoloiden yhteydessä, joten aamulla saatamme herätä kadulla kiertevän kaupustelijan hypnoottisen monitoniseen kovaääniseen huuteluun: huevos (kananmunia) ja arepas (paikallinen maissileipä).

Lämpö riisuu ja kulttuuri hellii

Cartagenassa on lämmin, trooppinen ilmasto. Päivän lämpötilat keskimäärin +34 C ja merenläheisyys tekee ilmasta kosteaa. Tämä tarkoittaa, että ihmisten vaatetus on minimalistinen ja kevyt. Juuri tällä hetkellä on kuiva kausi: aurinko paistaa voimakkaasti! Päiväntasaajan läheisyys kuitenkin suojaa, etteivät hurrikaanit pääse Cartagenaan.

Cartagenan sanotaan olevan yksi Kolumbian suosituimmista matkailukohteista mielenkiintoisen historian, erinomaisen keittiön ja upeiden ostosten ansiosta. Asuinalueella asuu noin miljoona ihmistä, Cartagena on viidenneksi suurin kaupunki Kolumbiassa, ja toiseksi suurin rannikkoalueella.

Kulttuurisesti Cartagena tunnetaan kansainvälisestä musiikkifestivaalista, elokuvajuhlasta ja Jazz-festivaalista. Katutaidetta on valtavasti.

Ne ovat usein huumorilla sokeroitu.

Piipahdimme katsomassa paikallisten taiteilijoiden kokoelmia, mutta nämä taideteokset eivät herättäneet meissä romanttisia tuntoja.

Luuta ja sankko

Kaikille jotain

Vanhan kaupungin ulkopuolella on uusi moderni asuinalue: Cartagenan lahden Bocagrande (iso suu) ja Mangan asuinalue. Molemmilla alueilla on upeat näkymät, ja ne ovat jalankulkijoille turvallisia. Siellä on myös uimaranta, mutta se on liian rauhaton makuumme.

Moderni Cartagena

Romantiikan mielenhäiriö

Luin lehdestä mielenhäiriöstä, joka iskee japanilaisiin turisteihin heidän vieraillessaan Pariisissa, legendaarisessa romantiikan kaupungissa. Mielenhäiriön sanotaan johtuvan siitä, että korkeiden odotusten jälkeen kaupungin todellisuus, töykeät tarjoilijat ja likaiset kadut tuottavat karvaan pettymyksen. Kyse on siis kulttuurishokista. Japanin Pariisin-suurlähetystöllä on jopa erilliset, kellon ympäri toimivat hätäpuhelimet tätä syndroomaa varten. Syndrooman oireet voivat olla psyykkisiä tai fyysisiä, kuten esimerkiksi ahdistus, käsitykset uhriksi joutumisesta, ennakkoluulot ja vihamielisyys muita kohtaan ja joskus jopa hallusinaatiot.

Ehkäpä ikä suojaa meitä aikuisina matkalla olevia tältä syndroomalta täällä Cartagenassa. Kaupunki täytti odotuksemme, sillä ne eivät olleet sen suurempia kuin muidenkaan kaupunkien kohdalla. Annamme kaupungin kertoa tarinaansa meille. Mutta kyllä, kaupunki oli kaunis, romanttinen ja persoonallinen.

Onnistuneen matkan ja rakkauden esteenä ovat usein juuri itsemme asettamat liian suuret odotukset – ja liian pienet ponnistelut.

Tätä on oleminen – Tolu (Costa Linda)

Täällä sydäntä lämmittää merituulet. Karibianmeren lempeät aallot huuhtelevat mieltä. Siirryimme Tolun kaupungista hieman sivummalle, 7 kilometrin päähän keskustasta päästäksemme aivan meren äärellä. Löysimme rannan tuntumasta pienen hotellin nimeltään Costa Linda. Meillä oli tarkoitus viipyä täällä viikko, mutta aika venähti 11 päivään. Emme malttaneet luopua tästä pienestä paratiisista.

Costa Linda hotelli oli pieni mukavan rento perhehotelli, siisti ja kaikinpuolin toimiva. Ja ennenkaikkea meillä oma rauha.

Aivan meren rannassa 

Upea pitkä hiekkaranta avautuu vasemmalle ja oikealle. Näimme rannalle huuhtoutuneita uppotukkeja, taivaalla taidokkaasti liiteleviä pelikaaneja ja palmuista tippuneita kookospähkinöitä. Tämän rennompaa paikkaa on vaikea enää näillä maisemilla kuvitella.

Rantaa ja aaltojen kohinaa riittää

Rannan mainingit ovat useimmiten miellyttävät. Niissä on mukava keinutella itseään. Nähdä pilvetön taivas. Auringon pullistelevan täynnä valon energiaa. Se hoitaa puolestamme nyt kaiken. Olemme tähän aikuisuuden ikään totta vie paljon tehneetkin. Opiskelleet. Tehneet töitä, töitä ja töitä. Hoitaneet kotia ja lapsia. Mukavia ja hienoja asioita, mutta nyt me vain olemme!  Se onkin usein monta kertaa vaikeampaa kuin tekeminen. Mutta siihenkin voi oppia. Olemaan. Rentoutumaan. Hengittämään hengityksen kerrallaan. Nauttimaan hetkestä. Tässä ja nyt.

Iltaisin seuraamme auringon laskua Karibianmereen. Joka kerta samanlainen, mutta niin erilainen. Pallon hehku ja syvyys vaihtelevat. Auringonkehrä tummenee ja laajenee eri tavalla.

Auringonlasku Karibianmereen

Eräänä iltana palatessamme rantaviivakävelyltä auringonlaskun aikaan takasin, hotellin omistaja halusi yllättää meidät (olimme muutaman päivän ainoat asiakkaat) iloisesti. Hän laittoi soimaan kaiuttimiin internetistä löytämäänsä suomalaista musiikkia. Siinä me olimme: Karibianmeri, auringonlasku ja suomalainen pelimannimusiikki. Kyllä elämä on herkullista!

Simpukoita – sitä on oleminen

Rannalta löytyi simpukoita. Olisi hienoa, jos simpukassa kohisisi meri, niin kuin tarina kertoo. Voisimme ottaa simpukan mukaamme ja kuunnella sen rauhoittavaa ja rentouttavaa ääntä kaupungin hälinässä tai missä vaan. Mutta kuten tieteen tekijät ovat myytin murtaneet, jostain niin kauniista kuin merestä simpukan ääni ei ole peräisin. Simpukka vain vahvistaa tai tehostaa ääniä, joita jatkuvasti ryöppyää ympärillämme. Saatamme kuulla simpukan kautta ääniä, jotka ovat koko ajan läsnä ympärillämme, mutta ovat yleisinä tai heikkoina työntyneet jonnekin tietoisuuden rajamaille.

Nykyään tiedetään, että vaikutelma meren kuulemisesta syntyy siitä, että ilman virtaukset muistuttavat veden liikettä. Korva nappaa siis oman kehon tuottamia ääniä: veri virtaa, lihakset liikkuvat, henki kulkee, ilma hinkuu korvavaikun läpi. Tavallisesti aivot eivät huomioi tätä taustahälyä, mutta kun simpukan kuori suodattaa kovempia ääniä pois, kehon kuhina pääsee pinnalle. Saman saa aikaan, kun laittaa kahvikupin korvalleen.

Sitä on oleminen. Luottamusta siihen, ettemme tarvitse simpukkaa tai kahvikuppia rentoutuaksemme. Emme auringonlaskua, TV:tä, musiikkia tai mitään ulkoista löytääksemme sisäisen kohinan. Tämän Karibianmeri meille haluaa opettaa. Ja otamme opin iloisena vastaan.

Kellumme aalloilla ja kuuntelemme sisäistä kohinaa ja ulkoista aallon pauhetta. Tämän lähemmäksi itseäni en ole aiemmin päässyt.  Joskus pitää vain matkata vähän kauemmas, että pääsee itseään lähemmäs. Ottaa etäisyyttä vanhaan, että voi luoda uutta.

Olemisen äärellä

Alamme olla vahvasti jo uuden äärellä.

Keinumme ulapalla – Tolu

Istahdamme moottoriveneen kyytiin aamuvarhaisella. Karibianmeri on vielä tähän aikaan melko tyyni, iltapäivisin merituuli yltyy ja aallokko kasvaa. Meri elää kuitenkin koko ajan; se kääntää kylkeä, yskii ja aivastelee.

Tuuli tarttuu hiuksiin ja pyyhällämme yhä kauemmas avomerelle. Meri avautuu eteemme valtavana. Kaksimoottorinen vene kiihtyy pintaplaaniin, vain pohjan peräosa leikkaa vettä kuohuvaksi. Nautimme meren keinahtelusta.

Saariston ja korallin kauneus

Olemme menossa tutustumaan Tolun läheisyydessä (eli noin kahden tunnin venematkan päässä) olevaan saaristoon, Islas de San Bernardoon. Se koostuu useista ainutlaatuisen kauniista saarista, joiden merialueen läheisyydessä sijaitsevat Kolumbian suurimmat koralliriutat. Vielä löytyy siis maailmassa turmeltumatonta saaristoaluetta. Koralliriutat erottuvat vedestä hohtavina vihreinä keitaina.

Koralleja veden alla

Ihanaa! Kyllä luonto on monimuotoista ja vaikeasti määriteltävissä ihmisten lokeroihin. Ei ihme, että varhaisten tiedemiesten oli vaikea päättää, kuuluvatko korallit kivikuntaan, kasvikuntaan vai eläinkuntaan. Nykytietämyksen mukaan kaikki vaihtoehdot ovat oikeita: korallirunko on kivikuntaa, polyyppi itse eläinkuntaa ja useiden lajien elämälle välttämättömät symbioottiset levät kasvikuntaan. Täällä harrastetaan paljon sukellusta – ja osa saarista onkin valjastettu matkailijoiden käyttöön, kuten Isla Palma.

On näissä syvyyksissä tutkimistakin, sillä koralliriutoilla esiintyy yli 4 000 kalalajia, kuten värikkäitä papukaijakaloja. Lisäksi ne ovat elinympäristönä erilaisille sienieläimille, meduusoille, katkaravuille, ravuille, hummereille ja nilviäisille.

Tintipan

Eniten asukkaita (yli 1300) on Isla Loten saaressa, vaikka se on pinta-alaltaan pieni. Pienuutta kuvastaa mm se, että asukkaat käyttävät naapurisaaria hautausmaana, sillä saaressa ei ole tilaa omalle. Rantauduimme Mukura nimiselle saarelle.

Mukuran saari Karibianmerelleä

Uimme ja nautimme auringosta. Lämpimästä hiekasta. Horisonttiin venyvästä merestä.

Takaisin tullessa merituuli on jo yltynyt. Merivesi velloo veneen keulassa vaahtopäänä. Tässä veneessä ei ole kaasujousipenkkejä, vaan joudumme keventämään töyssyjä vartaloillamme. Meren voiman tuntee veneen kyljissä ja oman vartalon liikkeissä. Veneen kuljettaja on onneksi kokenut, sillä aallokon, veneen ja moottorin voiman suhde on tunnettava tarkasti, jotta pääsemme kuohujen yli kastumatta. Vesi joka tapauksessa lentää päällemme, mutta näissä lämpötiloissa se on vain virkistävää.

Pieni kalastajakylä

Yövymme muutaman päivän mantereella, Tolussa. Se on pieni kalastaja- ja rantakaupunki Kolumbian pohjoisosassa. Siitä on nyt tullut suosittu viikonloppu ja lomakohde kolumbialaisille matkailijoille, erityisesti Medellínin kaupungista sinne on sopiva matka. Paikka on nimenomaan kolumbialaisten turistien kohde, kansainväliseen valtavirtaan tämä paikka ei ole löytänyt sijaansa.

Tolussa ei ole perinteisiä tuktukmopo tai autotakseja, kaikki matkat tehdään polkupyörätakseilla.

Iloista palvelua

Ekologinen ja paikallisia työllistävä keksintö.

Tuktulpyörän kyydissä Tolussa

Iltaisin, varsinkin viikonloppuisin katukuvaan ilmestyy isommat polkupyörätaksit. Niihin on yleensä kiinnitetty suuret stereot ja ne räjäyttävät kyydissä olevien musiikin rumba, salsa, reggae tai discon täyteen volyymiin. Nuorisolla ainakin näyttää olevan hauskaa.

Laajennettu polkypyörätaksi. Ja salsa soi lujaa!

Kaupungin rannat eivät ole mitenkään erityisen kauniit, mutta rantabulevardi on viihtyisä ja täynnä elämää. Pieniä kojuja, ravintoita – ja kävelijöitä.

Iltaisin mereltä nouseva raikas tuuli, sen pauhaava ääni ja suolaisen veden maku houkuttaa meitä kävelemään rannalle. Meri on mantereeltakin katsottuna kaunis ja valtava.

Tolun rantabulevardi auringonlaskun jälkeen

Tulee mieleen vanha sanonta: ”Huonoja löytöretkeilijöitä ovat ne, jotka päättelevät, että maata ei ole, koska ne näkevät vain meren.”

On uintireissuja ja uintireissuja – Parque Tayrona

Muistatteko lapsuuden uintireissuja, joissa päivä tuntui loputtoman pitkälle? Ei siksi, että olisi ollut tylsää, vaan koska seikkailuntunto oli koko ajan läsnä. Löysitte kaverin kanssa rantakivien välistä aarteita, simpukankuoria ja sammakonkutua. Näitte koko päiväksi venyneen uintireissun jälkeen kuinka hehkuva tulipallo laski suoraan veteen saaren taakse. Järvi oli kuin meri ja se tuntui jatkuvan äärettömiin.

Joskun tässäkin aikuisuuden iässä seikkailuntunto saa posket punoittamaan ja sydämen sykkimään kuin lapsuuden kesinä. Näin kävi, kun lähdimme päivän kestävälle uintireissulle Parque Tayronaan. Tämä kansallispuistoalue on yksi suosituimmista luonnonnähtävyyksistä koko Kolumbian mittakaavassa. Se sijaitsee vain reilun tunnin bussimatkan päässä Santa Martasta pohjoiseen, Karibianmeren sylissä.

Kävelimme

Jäätyämme bussista, olisimme voineet hypätä taksiin ja päästä sillä näppärästi rannalle, mutta päätimme kävellä sinne. Matkaa oli reilu viisi kilometriä, mutta millaisissa maisemissa! Tämän kansallisen luonnonpuiston koskemattomat rannat ja trooppiset metsät ovat ainutlaatuisia: puistossa on lähes 400 lintulajia ja 60 nisäkäslajia. Luontorakastajan paratiisi!

Viiden kilometrin kävely asvaltoitua tietä pitkin meni joutuisasti ympäröivää luontoa ihmetellessä. Puita, kasveja, liaaneja, köynöksiä, lintuja, rapinaa, outoja ääniä. Lämmin kostea ilma huokaili jokaisella askeleellamme.

Tulimme luonnonpuistossa risteyskohtaan, jossa asvaltoitu tie loppuu ja taksitkin joutuvat kääntymään – ja jatkamaan pääsi polkuja pitkin vain jalan tai hevosella. Reitiksi saattoi tässä kohtaa valita erilaisia ja eripituisia polkuja sademetsään tai rannalle. Valitsimme edelleen jalat ja hieman pidemmän reitin rannalle.

Sademetsän reittejä

Halusimme nähdä ja kuulla lisää sademetsän eloisuutta – ja samalla ottaa kunnon hiet ennen uimaan pulahtamista. Ja miksipäs emme nauttisi tästä kaikesta, kun kerran täällä ainutlaatuisessa kansallispuistossa olemme!

Polku eteni sademetsän halki. Takaraivossa kaihersi tieto, että käärmeet saalistavat täällä usein puussa roikkumalla. Päätin katsella vain jalkoihini, polku oli hieman edellisten päivien sateista liukas.

Missä se polku oikein menikään?

Muutama kilometri ylös ja alas. Välillä näimme pilkahduksen merestä.

Siinä se on: Karibianmeri

Kipusimme ja kiipesimme

Aaltojen äänet alkoivat voimistua. Tulimme perille rantaan. Mutta! Merenaallot löyvät rantaan ja korkealle, eikä tässä kohtaa näkynyt hiekkaa eikä oikeastaan koko rantaa. Olimme korkealla kivikkoisella mäellä. Että oli kuuma!

Siellä kauempana näkyi hiekkalaguuni

Näimme siinä seistessämme ja ihmetellessämme edessämme muutaman sadan metrin päässä upean, rauhallisen hiekkalaguunin. Siellä ei ollut kuin muutama ihminen.

Aallot löivät korkealla, mainingit olivat kovat. Rannalla liehui punainen lippu: ei saa uida. Täällä on kieltotauluja, joissa varoitellaan kovista virtauksista. Joka vuosi tänne hukkuu muutama uhmakas turisti.

Kivikkoa edessämme

Meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Palata hiostava sademetsäreitti takaisin ja etsittävä uusi reitti (täällä viitoitukset ovat todella epäselviä) tai kivuta ja kiivetä kivikkoista rantaa pitkin näkemäämme laguunille.

Teimme pikaisen suunnitelman: emme ota turhia riskejä, mutta lähdemme yrittämään ja kiipeämme kivien yli kohti unelma laguunia.

Väistelimme aaltoja. Laskimme maininkien nousuja ja laskuja, tuosta välistä pääsemme taas etenemään. Vesipisarat roiskuivat viilentävästi iholle. Totisesti, ei olisi ollut huonokuntoisen hommaa. Totesimme, että onneksi olemme vielä hyvässä kunnossa. Tätä ei enää ehkä tehdä kymmenen vuoden päästä. Jalassa oli hyvät kengät ja mieli oli valoisa. Nyt tarvitaan keskittymistä.

Matka eteni hitaasti, mutta varmasti. Välillä ihastelimme kiviin liimautuneita rapuja. Lopulta pääsimme kuumalle hiekalle. Niin kuumalle, että sillä tuskin pystyi paljain jaloin kävelemään.

Turvallisesti rannalla. Takana kivikojen ylitys ja aaltojen väistely

Rannalla olevat ihmiset tervehtivät meidän iloisesti. Olivat näköjään seuranneet meidän kiipeilyämme.

Tuolta kivikkojen yli kulki reittimme

Laguuni oli suojaisa, sitä ympäröivät kivenjärkäleet  halkaisivat aaltojen voiman – ja uiminen oli mahdollista. Juuri siinä kohdassa rannalla liehui vierekkäin vihreä ja punainen lippu. Ota tai jätä.

Uimme

Uimaan. Olimme todella kuumissamme, hikisiä ja väsyneitä. Mikä autuus, kun pääsimme heittäytymään meren aaltoihin. Samalla onnellisia, innoissamme ja iloisia. Vielä tässäkin iässä voi seikkailla. Meren hyväily tuntui uurastuksen jälkeen erityisen hyvälle. Aallot heiluttelivat meitä kuin lastuja laineilla; se teki vain olosta entistä kevyemmän.

Huomasimme, että muutama nuori lähti kävelemään rannalla kohti tuloreittiämme. Kansallispuiston vartija vihelsi, ja kielsi heiltä sinne menon. Liian vaarallista. Katsoimme Timon kanssa toimiamme: tuolta ME tulimme!

Makoilimme

Hetken makoilimme rantahiekassa, mutta auringonpaahde oli hurjan paahtavaa. Kunnollista varjoa ei oikeastaan ollut missään.

Meriveden, suolaisen ihon, auringon yhdistelmä on haastava, joten emme halunneet käräyttää itseämme, vaan lähdimme takasin sademetsän suojaan. Valitsimme nyt huomattavasti lyhyemmän reitin takaisin, ja löysimme reitin varrelta lisää hienoja autioita rantoja. Kansallispuistoalueella näitä onneksi suojellaan.

Hiekkarantaa riittää

Sain Karibianmeren kasteeni. Saimme myös aurinkoa, sademetsää, uintia ja reipashenkistä kävelyä. Tämä uintireissu sai seikkailuntunnon hereille ja posket punoittamaan ja sydämen sykkimään kuin lapsuuden kesinä. Parasta!

Auringon ja meren palvojille – Santa Marta

Karibianmeri

Lensimme Medellinistä Santa Martaan, kolumbialaiseen rantakaupunkiin. Lensimme, sillä matka bussilla tänne olisi ollut pitkä, monivaiheinen ja aikaa vievä.

Santa Martan kaupunki on maisemaltaan moni-ilmeinen, sillä se on puristettu Karibianmeren ja lumihuippuisten Sierra Nevadan vuorten väliin. Saimme siis rantaelämää vuoristomaisemin. Ja totisesti! Aivan kuin olisimme astuneet eri maailman kolkkaan, niin oleellisesti tunnelma, maisema ja lämpötila vaihtui.

Kaupunki on Etelä-Amerikan vanhin, mutta ei totisesti ole naftaliinissa. Se on rantakaupunkien tapaan eloisa kaupunki: matkailijoita, haaveilijoita, kaupustelijoita, surffareita, auringonottajia, nautiskelijoita ja meressä polskijoita. Mikä myös parasta, Santa Martassa on vahva paikallinen kulttuuri ja arkielämä.

Eloisaa katuelämää Santa Martassa

Lämpöä ja rentoutta riittää

Onhan siinä aina puolensa tulla merenrantaan. Santa Marta ei ole yhtä kostea kuin muut Kolumbian rannikkokaupungit. Päivän  lämpötilat ovat keskimäärin 32 astetta. Keskipäivällä lämpötila kohoaa auringossa yli 40 asteeseen, joten vetäydymme suosiolla varjoihin tai paikallisten tapaan siestalle. Iltaa kohti lämpötila muuttuu lempeäksi merituulien ansiosta.

 

Santa Martan auringonlasku

Kuten useimmat rannikkoyhteisöt, Santa Martassa on vain kaksi vuodenaikaa. Se on kuivin joulukuusta huhtikuuhun. Märkä kausi kestää toukokuusta marraskuuhun. Paikallisilla on sateenvarjo ympäri vuoden, jotta he ovat valmiita joko sateelle tai voimakkaalle auringolle.

Jos osaisin sukeltaa, sekin olisi mahdollista: täältä pääsee sukeltamaan koralliriuttoille ja upoksiin painuneisiin hylkyihin. Karibianmeressä on tällä seudulla melko rauhallinen merenkäynti ja varsin puhdas vesi.

Elämä Santa Martassa on rentoa, eloisaa ja värikästä. Ja välillä myös ruuhkaista ja meluavaa. Hotellien seinät ovat ohuita, joten kaikki kadun pulina, musiikin jytke ja yleinen hälinä kantautuu sisälle. Pieninä annoksina tässäkin aikuisuuden iässä tätä jaksaa…

Kaupungissa riitti katseltavaa. Värikästä katutaidetta.

Ja taidokkaita seinämaalauksia.

Ennen kaikkea mielenkiintoa herätti meren rannan lukuisat naishahmoiset patsaat. En löytänyt niiden tarkempaa historiaa, mutta ne liittyivät jotenkin alkuperäisväestön kulttuuriin. Näissä patsaissa naiset olivat vereviä, lihaksikkaita ja karvaisia.

Merenneitopatsaskaan ei ollut perinteisemmästä päästä. Siinä oli nimittäin jotain amatsonimaista voimaa, jota ei yleensä merenneitoihin liitetä. Näille naisille ei ryppyillä!

Merenranta tietää myös tuoretta kalaa ja äyriäisiä. Jos olisi mahdollista kokata itse, ostaisimme ne suoraan kalastajilta tai mistä tahansa mercadosta (markkinat). Täällä voi toki ruokailla missä tahansa edullisesti, ravintoloita on ympäri kaupunkia.

Muutaman korttelin päässä rannasta ja historiallisesta kaupunginosasta on Parque de los Novios (Lover’s Park), Santa Martan viihdealueen sydän. Ravintoloita, baareja, kahviloita ja leipomoita. Ne ympäröivät kirkkoa.

Kirkon vieressä löytyy myös yötä päivää auki paikalliset alkot. Niissä myydään alkoholia paukku tai pullo kerrallaan.

Paikallinen alko ja alkonmyyjä

Läheltä löytyy myös La Quinta de San Pedro Alejandrino, joka on yksi Kolumbian arvokkaimmista museoista ja historiallisista maamerkeistä. Se on paikka, jossa Simón Bolívar kuoli vuonna 1830. Bolivar on tunnetuin vapaustaistelija, Kolumbian arvostetuin historiallinen hahmo.

Simon Bolivar

Aivan kaupungin kupeessa olevat rannat houkuttelivat  meitä kävelemään, mutta eivät kuitenkaan uimaan. Ne olivat liian ruuhkaisia.

Auringonlasku Santa Martassa

Karibianmeri. En ole aiemmin uinut Karibianmeressä, joten haluan tehdä sen tyylillä. Rauhallisemmalla, koskemattomammalla rannalla. En täällä markkinakojujen keskellä. Sitä odotellessa polskimme hotellin altaassa.

Ps. Siitä tulikin mieleenpainuva uintireissu

Suuret totuudet ovat yksinkertaisia – Santa Fe de Antioquia

Ennen kuin jätämme Kolumbian kahvikolmioalueen taaksemme ja lennämme aivan uudenlaisiin maisemiin ja tunnelmiin Karibian meren rannalle, piipahdamme vielä päiväretkellä yhdessä pienessä pittoreskissä kaupungissa, Santa Fe de Antioquiassa.

Santa Fe de Antioquian kaunis kirkko ja keskusaukio

Suuret totuudet ovat yksinkertaisia, sanovat filosofit. Vaikka pyrimme kohti yksinkertaisuutta, maailma tuntuu muuttuvan kaikesta huolimatta yhä monimutkaisemmaksi. Aivan kuin elämän merkitysten syy- ja seuraussuhteet hämärtyisivät teknologistumisen huumassa ihmisen mielen käsittämättömäksi.

Tästä minä matkailussa pidän eniten: pysähtymistä asioiden äärelle. On aikaa istahtaa alas, upota omiin ajatuksiin, ihmetellä, pohdiskella. Istua vain hiljaa ja tunnustella ajan kulkua. Ei ole ohjelmaa, kalenteria, kelloa, pomoa tai mitään, joka saisi minua hievahtamaan paikaltani. Tai toki saman voi tehdä kävellessä, vaeltaessa, syödessä, ruokaa laittaessa, mutta paikoillaan oloa on helpompi kuvata ”istua” verbillä.

Siirtomaa-ajan tunnelmaa

Paikoillaan olemisen ilo nousee jälleen ihoni läpi täällä Santa Fe de Antioquassa. Tämän pienen kaupungin sanotaan pysyneen ulkonäöltään ja luonteeltaan melko muuttumattomana jo 1800-luvulta lähtien. Se on pysynyt paikoillaan. Se ei ole siis hosunut tai hätäillyt teknologian päivitysten, uusimpien infrastuktuurikehitysten perässä. Täällä on taloissa kaasuhellat ruoan laittoon, irtovadit tiskien ja vaatteiden pesuun. Ja silti tuntuu, että ihmisillä on aikaa tehdä muutakin kuin niitä arkisia askareita, joita varten olemme kehitelleet lukuisia teknologisia laitteita ja sovelluksia.

Pieniä kujia

Silmämme on jo tottunut Kolumbialaiseen värikkyyteen. Tuntuu aivan oudolle katsella tätä vaaleaa ja hillittyä Santa Fe:n katukuvaa.

Vaaleaa ja tummaa puuta

Paikka henkii ”skandinaavista” vaaleutta. Santa Fe`n erikoisuus on puutyöt. Taidokkaita veistettyjä ja tyypillisiä Antioquian puutöitä näkyi oviaukkojen ja ikkunoiden ympärillä. Tummat ikkunapuitteet ja ovet saivat tuntemaan paikan hyvin kotoisalle.

Kaupunki sijaitsee reilun tunnin ajomatkan päästä Medellinistä, lämpimässä ja rauhallisessa laaksossa. Sijaintinsa vuoksi siellä on huomattavasti vähemmän sateita kuin sadekaudella lähialueilla, joten siitä on tullut paikallisten suosittu virkistyskohde.

Santa Fe de Antioquia on yksi Kolumbian parhaiten säilyneistä vanhoista kaupungeista. Se tunnetaan myös nimellä La Ciudad de la Madre. Se on julistettu kansalliseksi monumentiksi vuodesta 1960 lähtien.

Historia näkyy kauniissa kaupungissa. Aivan kaupungin ulkopuolella muutaman kilometrin päässä on vanha silta. Se on rakennettu vuonna 1894 ja se on yksi vanhimmista ja pisimmistä (2700 metriä) riippusilloista maailmassa. (Alla olevassa kuvassa piirrosversiona).Sillan alla virtaava Río Cauca on yksi alueen tärkeimmistä joista.

Puisto täynnä runoja

Istahdamme puistoon, joka on pyhitetty kolumbialaiselle runoilijalle Jorge Robledo Ortizalle. Kukkia ja runonsäkeitä. Runoja rakkaudesta ja elämästä. Täällä arvostetaan kulttuuria!

Runoja puisto täynnä

Kaupungissa on myös kirjailijoiden kasvokuvia katutaiteena.

Kirjailijoita arvostetaan

Auringonpaistetta ja linnun laulua. Välillä tuntuu, että se teknologia, jonka piti yksinkertaistaa ja helpottaa elämäämme, on ottanut meidät vangikseen. Sähköpostitulvat, mainosten hyökyaallot, turhan tiedon tsunamit. Teknologisen ilmastonmuutoksen seuraukset. Tuntuu, että ajan katoamisen lisäksi pyrkimyksemme helppouteen latistaa ja kaventaa jatkuvasti kokemusmaailmaamme.

Lapsia juoksee kaduilla iloisesti nauraen. Kisailevat keskenään. Heillä ei näy vielä älypuhelimia kädessä.

Runopuistossa kasvaa tamarindoja, paikkakunnan kansallispuu, jonka hedelmiä syödään kaikissa muodoissa. Karkkeinakin.

Tamarindot, maistuu vähän niinkuin kirsikka… vaikea kuvata

Kokemuksellisuus

Kaivan runopuistossa muistivihkoni esille. Vihkoon kirjoittaminen on monimutkaisempaa kuin suoraan IPadille, mutta joskus se tuntuu merkityksellisemmälle. Miksi? Kysymys on kokemuksellisuudesta. Siitä, miltä tuntuu kirjoittaa käsin tietokoneeseen verrattuna.

Paperin rapina, kynän tunto kädessäni, sormien puristus, ranteen liike. Pieni tuuli ihollani. Ohikulkevia ihmisiä. Hiekan rapina. Puheen sorina. Kaupungin kohina. Hetken todellisuuden kokonaisvaltaiset aistimukset vain vihkoon kirjoittamisen ansiosta.

Niinpä. Joskus suuret totuudet ovat hyvin yksinkertaisia.

Erikoisen outo nähtävyys – Guatapén kivi

Aikansa seikkailija. Kiipeilijä, joka valloitti kiven

Yksi erikoisimmista ja jollakin tasolla oudoimmista luonnon nähtävyyksistä, jossa olen elämäni aikana käynyt on tässä: Guatapén kivi (Espanjankielinen: El Peñón de Guatapé), joka tunnetaan myös nimellä El Peñol (espanja: La Piedra Del Peñol) tai yksinkertaisesti La Piedra tai El Peñol.

The rock

Kerron nimen näin perusteellisesti, sillä tämän kiven järkäleen takia on käyty koviakin kiistoja naapurikaupunkien välillä. Sillä muun muassa Guatapén naapurina sijaitseva El Peñolin kaupunki on väittänyt kiveä omakseen ja sen tähden monoliittia kutsutaan toisinaan ”El Peñolin kiveksi” Guatapén kiven sijasta.

Alueen alkuperäiset asukkaat Taminit sen sijaan viis veisasivat kiven sijainnista, palvoivat vain kiveä ja kutsuivat sen omalla kielellään mojarrá tai mujará (eli ”rock” tai ”stone”).

Mikä tämä kivi on?

Guatapén kivi on valtavan iso maamerkki, joka sijaitsee Guatapen kaupungissa. Kun näimme kiven ensimmäisen kerran kaukaa bussin ikkunasta, vatsanpohjassa kouristi. Se on oikeasti näyttävä ja mystisen näköinen jököttäessään paikoillaan massiivisena, ylhäisessä yksinäisyydessään.

Guatapen kivi ja sen 700 askelmaa

Teorioita siitä mikä kivi on, on useita, kuten aina mystisissä kohteissa. Olisiko se seurausta meteoriittin tuhoista? Ryhmä geologeja tutki kiven rakennetta ja hylkäsi tämän teorian, koska se koostuu graniitista, kvartsista ja maasälvästä eli se on yhteinen elementti maan päällä.

Oliko sen synnyn taustalla tulivuorenpurkaus? Teorialla on omat kannattajansa. Kolmas ja ehkä kaikkein hyväksytyin teoria on nimeltään ”Antioquian batholith”. Sen mukaan kivi on maanmuodostuma, joka on graniittikivien jäännös. Se on vain vähemmän murtunut kuin ympäröivä kallioperä, joka on vastustanut sään eroosiota. Se on kivi, joka on jäänyt maanmuodostumasta jäljelle.

Oli mikä oli, se on yksi maailman suurimmista maanmuodostumista, ellei jopa suurin. Sitä on sanottu myös maailman kauneimmaksi monoliitiksi. Emme ole aiemmin pohtineet kivien kauneutta, mutta kyllä, tämä kivi on kaunis.

Uuvuttavat askelmat

Kiveä ei nykyään enää vain ihailla kaukaa tai katsella sitä alhaalta ylöspäin, vaan sinne myös kiivetään. Monoliitin päälle on rakennettu katselutasanne, jonne johtaa jyrkät portaat.

Jyrkät portaat

Tämän nähtävyyden ”juttu” onkin kiivetä ylös, kaikki ne maagiset, uuvuttavat ja jyrkät yli 740 askelmaa.

Jokaiseen askelmaan on kirjoitettu juoksevasti ylöspäin numero, joten hien ja puuskuttamisen lomassa saatoin mielessäni laskea askelmien etenemistä. Hullua touhua, mutta olipa mukava olo, kun pääsimme perille ylös. Maisemat ovat kuin suomalainen järvimaisema. Kaunista!

Ja mitkä maisemat täältä avautuukaan!

Nykyisin ylhäällä on myös kahvila ja matkamuistomyymälöitä.

Portaiden historia juontaa vuoteen 1954, kun Guatapén pastori Alfonso Montoya haastoi kiipeilijöitä ympäri maailmaa kiipeämään tälle valloittamattomalle suurelle moniliitille. Hän kannusti kiipeilijöitä käyttämällä ilmaisua ”konnat eivät kiipeä kiville.” Uroteon tekivät Don Luis Eduardo Villegas ja Ramón Díaz Pedro Nel Ramirez. He kiipesivät kivelle viisi päivää ja saavuttivat huipun 16 heinäkuuta vuonna 1954.

Vielä niistä riidoista…

Illalla poislähtiessämme vilkaisin vielä kiveä bussin ikkunasta. Ihmettelin miksi kiven pohjoispuolella oli maalattu suuria valkoisia kirjaimia ”G” ja epätäydellinen ”U”. Pienen tutkinnan jälkeen selvisi, että kaupungin riidoistahan siinä on kyse. Guatapé ja El Peñol olivat tosiaan pitkään kiistelleet kiven omistajuudesta ja Guatapén asukkaat päättivät ratkaista asian maalaamalla kaupungin nimen kalliolle valtavilla valkoisilla kirjaimilla. El Peñolin asukkaille ei kestänyt kauaa aikaa havaita tämä työ, ja suuri joukko El Penolin asukkaita kokoontui pysäyttämään tämän kirjoitustyön. Ainoastaan ”G” ja osa ”U”:sta valmistui. Aikansa graffiteja nämäkin. 1940-luvulla Kolumbian hallitus julisti kiven kansalliseksi muistomerkiksi, joten aikuisten töhertely saatiin loppumaan.

Guatapén kaupunki – nähtävyys jo sinänsä

Kivelle kiipeämisen ja sieltä laskeutumisen jälkeen oli nälkä! Lähdimme tuktukilla läheiseen Guatapén kaupunkiin syömään ja rentoutumaan.

Tämä pieni kaupunki on jo nähtävyys sinällään. Se on arkisin hiljainen pieni kylä, mutta viikonloppuisin sinne tulee kiven houkuttelemana paljon turisteja – ja kaupungissa käy kova kuhina.

Kaupunki on kaunis. Eriyisen siitä tekee lähes jokaisen talon alareunaa koristavat värikkäät reliefit ja kaiverrukset.

Kauniit reliefit

Niitä on valtavasti erilaisia, erivärisiä ja merkitykset vaihtelivat jokaisen talon omistajan työn

tai talon eläinten mukaan…

—ja uskomuksen mukaan.

Huurmoriakaan unohtamatta. Vain mielikuvitus on rajana.

Kaupunki sijaitsi järven rannalla ja näkymät olivat erilaiset kuin mitä vuoristoisessa Kolumbiassa olimme aiemmin tottuneet. Näimme lainehtivaa vettä!

Mikä päivä! Vaikka tosin portaiden nousu tuntui jaloissa vasta seuraavana päivänä.

Tämä outo ja erikoinen nähtävyys on lähinnä aikansa seikkailijoiden ja nykypäivän romantikkojen kohde: ”Kukapa ei ylittäisi erämaata, kiipeäisi vuorelle tai purjehtisi etsiäkseen hänet, jota sielu kaipaa (Kahlim Gibran).

Säätiedot

Oulu, Finland
taivas on selkeä
-19 ° C
-19 °
-19 °
84 %
1.5kmh
0 %
su
-9 °
ma
-9 °
ti
-15 °
ke
-8 °
to
-16 °