19.7 C
San José
lauantai, 23.01.2021, 07:56
Koti Blogi

Tekemisen meininki – Erityistä Arabicaa!

Costa Rican yltäkylläisen värikäs ja vehreä luonto sekä horisonttiin piirtyvät tulivuoren profiilit tervehtivät meitä edelleen joka aamu avatessamme verhot.  Aurinko hymyilee tammikuun kuivan kauden aikaan päivä päivältä leveämmin. Keskipäivään mennessä sen säteet helottavat kuumana ja ahnaana pilvettömältä taivaalta. Osaamme jo hakeutua oikeaan aikaan palmujen varjoon. Kahvi maistuu mukissa tuoreelle, vahva-aromiselle ja erityiselle. Se on jauhettu pavuista, jotka olemme kasvattaneet ja poimineet pihapiirimme kahvipensaista. 

Pakko nipistää välillä itseään. Onko tämä unta vai totta? Jos reilut viisi vuotta sitten joku oraakkeli olisi ennustanut, että tulette lähitulevaisuudessa asumaan Costa Rican kahvinviljely alueella, olisin hymähtänyt – ja kehottanut ennustajaa kiillottamaan huolellisemmin kristallipalloaan.

Muutos tuo muutosta, ja täällä olemme. Totisesti kahvi mukissamme on meille erityistä arabicaa, sillä se on tulosta kokeilusta, jossa teimme itse – ensimmäisen kerran – pienen erän kahvia alusta loppuun. Loput kahvipavut veimme lähellä olevan pieneen kahvipaahtamoon käsiteltäväksi.

Kahvipavut lähtee paahtimolle

Onneksi, sillä perinteisin, alkeellisin menetelmin kahvipapujen jalostaminen höyryäväksi juomaksi on todella iso urakka. Jos joutuisimme käsittelemään tällä tavoin kaiken vuoden aikana nauttimamme kahvin, siirtyisimme varmaankin vähiä äänin juomaan muita nautintoaineita. 

Kahvin kasvattaminen

Asumme korkeudessa, jossa kahvipensaat viihtyvät. Niiden kasvua ei tarvitse kiihdyttää lannoitteilla tai rajoittaa myrkyillä. Varsinkaan, kun kasvatamme kahvia vain omaksi tarpeeksi ja iloksi, eikä intressinämme ole jalostaa tai tehostaa sen tuotantoa. Hoidamme pensaita leikkaamalla niitä aika-ajoin.

Kahvipensaiden vihreydessä huokuu pihapiiriimme vahva kasvun kuhina, mutta myös levollinen tyyneys. Pensaat ovat syvän tummanvihreitä, jotka oikean lämmön ja kosteuden herääminä peittyvät pienten valkoisten kukkien hehkuun. Ihastelimme tätä upeaa näkyä, sillä näytti aivan kuin kahvipensaiden päälle  olisi yön aikana heitetty valkoinen tiivis lumipeitto. 

Valkoiset kukinnot valtaavat pihapiirin

Kukinto hehkuu muutaman ohikiitävän päivän ja tuon ajan kukkien tuoksu seuraa meitä kaikkialle mihin tahansa menemmekin pihapiirissämme. Vähitellen näemme kukintojen muuttumista vihreiksi pavuiksi,

Kahvipavut kehittyvät hiljalleen

kunnes eräänä päivänä huomaamme vihreän seassa pilkistävän jo punaista. Se on lupaus kypsenevästä kahvipavusta. 

Keräämisen ilo ja tuska

Pienen erän kahvinpapujen kerääminen on mukavaa, vaikka pavut tarttuvat tahmaisina hanakasti sormiin. Pavut ovat reilun kokoisia, joten keräysastia täyttyy nopeasti, mutta samanaikaisesti se alkaa myös painaa.

Punainen lupaus

Aurinko kuumottaa selkään ja pienet mäkäräisen kaltaiset öttiäiset ilmestyvät kuin tyhjästä, hakeutuvat hanakasti nilkkoihin ja kaikkialle mistä löytävät paljaan, kuumasta hiostuneen ihon.

Kahvin keräämisen vaihe

Ymmärrän hyvin nopeasti, että näin sunnuntaipäiväviljelijänä tämä on mukavaa, mutta kokopäiväinen, ammattimainen kahvinkerääminen on erittäin raskasta työtä. Suurin osa pensaista kasvaa kaukana vuorilla, vaikeasti käveltävillä, jyrkillä paahteisilla vuorenrinteillä. Kahvin keruuprossessi tapahtuu alusta loppuun ilman apuvälineitä. Täyttyneiden kahvipapusäkkien kantaminen pois vuortenrinteiltä autotien varteen on todellinen fyysinen voimannäyte. Kunnioitus kahvimukillista kohtaan kasvaa papu pavulta.

Kun pavut on vihdoin kerätty, niiden kuivaaminen tapahtuu pressun päällä auringossa.

Kahvipapujen kuivaamista

Kääntelimme papuja noin viikon verran. Sillä välin suurin osa pavuistamme kuivui kahvipaahtimon hyllyillä:

Kahvipaahtamossa kuivatetaan kahvipapujamme

Kuoriminen – oppi kärsivällisyyteen

Kun totesimme pavut tarpeeksi kuiviksi, aloitimme kaikkein aikaa vievimmän osuuden. Jokainen kahvipapu sisältää kaksi pientä pavun puolikasta, jotka ovat erillään toisistaan, kumpikin oman kalvon alla suojassa. Ensimmäinen punainen kuori kuivuu ruskeaksi ja lähtee suhteellisen helposti irti, mutta alimmainen läpinäkyvä kalvo on tiukasti kiinni. Ammattilaisilla on kuorimisvaiheeseen asianmukaiset laitteet, mutta kuorimme itse jokaisen pavun yksitellen. Aikaa kului, sormenpäät heltyivät, ja kynnet lohkeilivat, kunnes vähitellen löysimme oikeanlaisen kuorimisotteen ja sopivimman puukon. Ruuvimeisseli ei ollut ollenkaan huonompi väline, vaikkakin sain siitä pari rakkulaa kämmeneeni.

Jokainen papu kerrallaan

Parasta tässä vaiheessa oli kuitenkin tekotapa. Istuimme vastakkain ja meillä oli hyvää aikaa keskustella kaikenlaista: maailman politiikasta, seuraavan päivän ruoasta, säästä, elämän filosofiasta… Papu pavulta kehitimme omaa kärsivällisyyttämme, olemassaolomme kiirettömyyttä ja tietoutta siitä, että teemme tätä täysin vapaaehtoisesti, rakkaudesta ja kunnioituksesta perinteistä kahvikulttuuria kohtaan.

Papujen paahtamisen huumaa

Kun pavut oli vihdoin kuorittu ja kaikista kalvoista irti hierottu, alkoi prosessin huumaavin vaihe. Paahtaminen. Teimme sen pellillä kaasu-uunissa. Emme lisänneet mitään mausteita, emmekä sokeria, kuten monet paahtimot tekevät terästämään makua ja kirkastamaan pavun kiiltävyyttä. Nyt olemmekin oppineet tarkastamaan kaupasta ostamistamme kahvipakkauksen kyljestä, onko kahvissa lisätty sokeria vai onko se luonnollisessa muodossa.

Jännittyneinä odotimme uunin lasi-ikkunan takana papujen tummenevaa sävyä, tietäen, että tähän pellilliseen olimme käyttäneet monen monituista tuntia.

Lopputulos on täydellinen. Tietenkin, sillä maun loppuarvioitiin tulee lisätä koko prosessin aikana kokemamme elämykset; hien, tuskan, vaivan, ilon, ihmetykset ja mielenkiintoiset keskustelut.

Kahvinautinto on erityinen

Buen Cafecito!

Kohti vuoden 2021 valloitusta – Näin Costa Ricassa

Joulun  ja uuden vuoden aika vierähti meillä täällä aurinkoisin ja levollisin mielin. On todella mielenkiintoista nähdä ja kokea erilaisia tapoja viettää näitä perinteikkäitä juhlapyhiä! Esimerkiksi Costa Ricassa ehdoton perinneruoka on tamale tai tamal. Sen perusaines on maissijauho – ja sitä ”höystetään” lihalla, juustoilla, hedelmillä, vihanneksilla, chilillä (tai nykypäivänä lähes millä tahansa). Valitut ainekset kiedotaan banaaninlehteen ja sidotaan lehdestä tehdyllä nauhalla, mutta nykyisin narulla kauniiksi paketiksi. Lopuksi paketti höyrytetään (mielellään perinteisin menoin)  avotulella. Tamlesin ympäröimä banaaninlehtikääre toimii avattuna oivallisena lautasena. 

Tamale sidottuna banaaninlehteen

Maistoimme toki tamaleksia, mutta vastassamme oli perinneruokien perimmäinen ongelma; niiden makuihin sekoittuu aiempien joulujen muistot, tunnelmat ja sukujen pitkät perinteet, joita toisesta kulttuurista tulevan on aivan mahdoton tavoittaa. Kuten kukapa muu voi löytää lanttulaatikon tuoksusta ja rosollisalaatin makujen yhdistelmästä Joulun kuin toinen suomalainen. Joulun tunnelma rakentuu näistä pienistä asioita. Ja sen olemme vahvasti ymmärtäneet ollessamme poissa Suomesta.

Olemme hyväksyneet täysin sen, että olemme vain hetkellisiä nautiskelijoita ticojen rakentamassa Joulussa. Tätä taustaa vasten eri kulttuurien jouluruokien makuja onkin turha arvioida tai verrata. Lienee tärkeintä, että ihmisillä on hyvä ja turvallinen olo ja kunkin kulttuurin tunnelmat saavat elää omanlaisina. 

Joulun värikkyyttä luonto täynnä

Tänä jouluna nautimme runsaasta fuusioruokabufeesta länsimaalaisten ystäviemme kanssa ”nyyttärikestien hengessä” – ja uutena vuotena tuoreiden merellisten herkkujen äärellä. Virkistävää vaihtelua! 

Todettakoon, että myös täällä ovat koronarajoitukset edelleen voimassa kokoontumisten suhteen, täällä on kuitenkin aina mahdollisuus kokoontua turvavälejä kunnioittaen avonaiselle patiolle ja terassille ja siten nauttia turvallisesti yhdessäolosta.

Uuden vuoden toivon sävy

Uuteen vuoteen liittyy vahva toivon sävy. Ihmiset toivovat uutta ja samaan aikaan tekevät lupauksia, joissa päättävät korjata edellisten vuosien tehdyt erheet. Ticojen sanotaan olevan vahvasti taipuvaisia taikauskoon ja maagisuuteen. Täällä ymmärretään, etteivät toiveet ja ihmeet ole älyn tuotteita, vaan ne eletään kokemuksen kautta todeksi.

On arkista nähdä, että ravintolan vahtimestari kantaa taskussaan estampitaa (pientä kuvaa jumalasta tai jostakin muusta pyhästä) tai taksin kojelautaan on istutettu onnenamuletti. Se auttaa väistämään onnettomuudet tai ajaa potentiaaliset varkaat pois. On arkipäiväistä nähdä täällä aikuisten ihmisten heittämässä ämpärillisen vettä kotinsa ikkunansa päästääkseen eroon huonosta onnesta. Tai käyttää onnen etsimiseen alusvaatteitaan ensin nurinpäin ja pukea ne sitten oikein päin puolentoista tunnin jälkeen; tai täyttää uutena vuotena jääkaapin täyteen varmistaakseen vuoden pituisen ruoan riittävyyden.  

Siinä missä Suomessa kerätään juhannuksena kukkia tyynyn alle sulhasen näkemisen toivossa, täällä juostaan uutena vuotena matkalaukun kanssa korttelin ympärillä toivoen matkalle pääsyä jonnekin mukavaan paikkaan tulevana vuonna. Tai kannattaisiko meidän suomalaisten kokeilla ticojen tapaan pukeutua 1. Tammikuuta keltaisiin ​​vaatteisiin onnen maksimoimiseksi – tai ainakin kerätä Santa Lucían kukkia lompakkoon varmistaakseen rakkautta, terveyttä ja rahaa itselleen ja läheisilleen.

Mitä optimismia! Täällä ihmisten ja kotitalouksien rituaalit vielä kukoistavat. Luotetaan johonkin suurempaan, näkymättömään ja tuntemattomaan. 

Uudenvuoden rituaalit toimivatkin sosiaalisina leikkeinä, mutta myös vakavamielisinä opasteina, jotka ohjaavat ihmisiä tulevien, jopa pelottavien aikojen ja siihen liittyvien muutosten läpi.  Ne tarjoavat perinteiden tapaan pysyvyyden tunnetta elämän muuttuvuuden ja väistämättömän ajan kulumisen keskellä. Säilytämme nämä perinteiset Joulun ja Uuden Vuoden tavat, koska – suurimmaksi osaksi – ne ovat vaarattomia ja hauskoja. 

Uuden  vuoden rituaaleissa on aistittavissa vahva tunne, että aika ja onni ovat puolellamme. Toivotamme teille ticoilta tapaan: Vuosi 2021, emme voi hallita sitä, joten voimme vain valloittaa sen!

Rakkauden vahva voima – Esterilloksen neito

Siinä hän istuu kivellä – ja odottaa. Tuuli nostaa voimakkaita pärskeitä rannan karikkoa vasten ja kastelee naisen pitkät kiharaiset hiukset. Hän ei kuitenkaan väistele aallokkoa tai kyyristele kovassa tuulessa. Hän vain istuu selkä suorassa ja tuijottaa herkeämättä kaukana siintävään horisonttiin tai kenties etsii taivaan kaistaa, joka juuri ja juuri erottuu myrskypilvien takaa. Laivan silhuettia ei kuitenkaan näy taivaanrantaa vasten.

Pelko syöpyy naisen vereen. Niin kauan nainen istuu ja odottaa rakastettuaan takaisin kotiin, että hänestä tulee muiston kaltainen: hän kasvaa kiinni mereen – ja lopulta rakkauden menetyksen vahva voima jähmettää hänet kokonaan kiveksi.

💙 💙 💙

Kävelemme Esterilloksen pitkää rantaviivaa ja erotamme jo kaukaa naisen silhuetin. Meriusva värittää sen vesivärisointuiseksi, lasuurinsiniseksi – ja vähitellen askeleittemme edetessä, ääriviivat hahmottuvat yhä yksityiskohtaisemmin: hiukset, vartalo ja kalansuomupyrstö. Merenneito, joka odottaa edelleen kivettyneenä rannalla puolisoaan.

”Joku” tämän merenneitopatsaan on ”joskus” tälle paikalle pystyttänyt. Kysymme paikallisilta patsaan historiaa. ”Meille vastataan: ”kukaan ei meistä tiedä.” Paikalliset  kutsuvat ”häntä”  vagabundaksi (kodittomaksi naiseksi) ja lisäävät:

”koska niin kauan kuin muistan, hän on istunut vedessä päivin ja öin.”  

Emme saa siis merenneitopatsaan historiasta tarkempaa tietoa, vain sen, että patsas on paikallisille hyvin tärkeä ja rakas. Laskuveden aikana merenneidon luo voi kävellä ja monet käyvätkin kuiskaamassa sille omat rakkauden kaipauksensa, epäonnensa – tai toivonsa onnen hetkien säilymistä. 

Sen äärellä muistellaan menettyjä mahdollisuuksia ja unelmoidaan uusista. Monet istahtavat patsaan viereen ja katsovat merenneidon tapaan taivaanrannan horisonttiin. He haaveilevat hiljaa ja ajan kanssa, sillä kuten tiedämme, unelmat särkyvät metelissä ja kiireessä. Kuin laivat, jotka murskautuvat myrskyävään karikkoiseen rantaan.

Siinä merenneito istuu silmiemme edessä: kivenkovana, kauniina ja niin todellisena kuin legenda vain voi. Vanhojen legendojen tapaan, patsaan salaperäisyys vain lisää merenneidon kalvakkaan ihon hehkua silmissäni.

Mikä onkaan neidon motiivi?

Mielenkiintoista on, että merenneitotarustot ovat hyvin samankaltaisia lähes kaikkialla maailman merillä. Vain merenneitojen motiivit vaihtelevat eri maiden kulttuureissa. Joissakin tarustoissa (kuten Ranskassa) heidät kuvataan vaarallisina ja petollisina. He voivat kalliolla ja rannalla loikoessaan ottaa kauniin naisen ulkomuodon ja hurmata miehet orjikseen tai vetää heidät lumovoimallaan syvyyksiin ja kuolemaan.

Täällä Esterilloksen rannalla merenneidot ovat kuitenkin hyväntahtoisia. Tarinan mukaan, jos heitä kohdellaan kunnioittavasti, niiden kerrotaan varoittavan ihmisiä tulevista myrskyistä sekä he antavat neuvoja parantavista kasveista. He myös auttavat valaita synnytyksessä ja pitävät saalistajat loitolla vastasyntyneistä valaanpoikasista.

Esterilloksen rantaa riittää 

Hyvästelemme merenneitopatsaan ja jatkamme kävelyä. Playa Esterillos Oesten rantaviivaa riittää. Sen erikoisuus on tumma hiekka ja tummansiniset vedet, joissa käy jatkuva aallokko. Merenkäynti näyttää auringonpaisteen välkkyvässä vedessä levolliselle, mutta pinnan alla vaanii vaarat: kovat merivirrat ja kiviset karikot.

Näemme paikallisten lasten uivan meressä ja leikkimässä rannalla. Rannan hiekka- ja vuorovesialtaat ovat turvalliset, kunhan vain tietää oikeat paikat. Itse uskaltaudun hädin tuskin kastautumaan meressä. Esterilloksen ranta ei ole parhaimmillaan uimiseen, sen sijaan se on ihanteellinen surffaamiseen. Tosin vain kokeneille surffaajille, sillä heidän on tiedettävä missä rantojen karikot sijaitsevat  – ja sen missä meren virtaukset tekevät laudalle parhaimmat aallokot. 

Aallokon tauotonta kohinaa kuunnellessa on helppo uskoa, että rannan karikkoihin ja aallokkoihin on moni vene ja laiva aikojen kuluessa törmännyt ja murskautunut. Onneksi rannalla vahtii merenneitopatsas. Se muistuttaa olemassaolollaan merenkulkijoita rannikon pinnan olla piilevistä vaaroista. 

Esterilloksen rantaviiva on ihanteellinen kävelemiseen. Hiekka on aalloissa kovettunut juuri sopivaksi jalan alle ja  palmut reunustavat rantaviivaa ja luovat leikkiviä varjoja rantahiekkaan.

Täällä voimme huoletta kävellä kaksi tai kolme tuntia yhteensuuntaan – ja vielä enemmänkin, on vain huolehdittava siitä, että jaksaa kävellä takaisin. Juomavettä kuluu. Emme näe kävellessä montaakaan vastaantulijaa, vain vedenrajassa ruokaansa etsiviä vesilintuja ja taivaalla kaartelevia siivekkäitä.

Esterillos tarjoaa hienon kokemuksen luonnovaraisesta rannasta, joita näkee vain, kun uskaltautuu pois turistipaikoista. Vaikka täällä ranta onkin vielä suurelta osin luonnonvaraisessa tilassa, pilkahtaa palmujen kätköistä pari kolme pientä perhehotellia.

Nämä perhehotellit ovat  ehdottomasti niille, jotka haluavat rauhaa ja kokea ei-turistista rantalomaa Costa Ricassa.

Taivaan horisonttiakin riittää, joten täällä voi nähdä myös loisteliaita auringonlaskuja. 

Auringonlaskun säteilevässä valossa välähtää sateenkaaren eri värejä. Näissä hetkissä on helppo uskoa edelleenkin vahvasti elävään legendaan, jonka mukaan merenneidot elävät yhä näillä vesillä ja nauttivan merikylvyistään auringon laskiessa. Välkehtivissä vesipisaroissa voi nähdä merenneitojen pyrstöjen hehkuvia suomuja, tai havaita heidän kultaisia kiharoita, jotka aaltoilevat vapaasti kuin meren kuohut.

Tätä kaikkea meren yltäkylläistä väriloistoa ihaillessa tulee mieleen Albert Einsteinin lausahdus:

”On vain kaksi tapaa elää elämää. Ensimmäinen on kuin mikään ei olisi ihmeellistä.

Toinen on kuin kaikki olisi ihmeellistä.

Valitsemme mieluusti jälkimmäisen tavan elää! Ja rakkaushan on ihmeistä suurin.

Ps. Teillä on vielä aikaa lähettää kommentteja. Katso alla olevaa linkkiä. Kiitos jo etukäteen teille, jotka heittäydytte joulutoiveeseemme mukaan🙏

Tämä on juuri sinulle!

Hyvät ystävät ja blogimme lukijat!

Uskomatonta, mutta totta: blogissamme on nyt julkaistu 200 postausta! Matkailustamme, arjestamme Suomessa ja ulkomailla. Siis elävästä elämästä kaikkine käänteineen.

200 postausta tuntuu meistä juhlavalle -ja päätimme, että nyt on hyvä aika kiteyttää kolmen vuoden blogimme taivalta.

Haluamme kuitenkin kokeilla nyt jotain uutta ja hauskaa. Haluamme tehdä sen lukijoiden näkökulmasta. Osa teistä on ollut matkallamme mukana blogimme alusta lähtien, osa vasta lyhyemmän ajan ja jotkut vain satunnaisesti.

Lähettäkää siis meille joulukuun aikana:

Kommentteja: Esimerkiksi onko jokin tai jotkut postaukset ”kolahtaneet” sinuun? Miksi juuri ne?

Kysymyksiä: Onko jokin asia jäänyt askarruttamaan? Haluaisitko syventää jotain? Isoja tai pieniä kysymyksiä.

Ehdotuksia: Onko aiheita, joita haluaisit, että käsittelisimme blogissamme? Ideoita?

Villi kortti: Kirjoita vapaasti meille ajatuksiasi. Ei niin pientä ajatusta, etteikö sitä voisi meille kertoa.

Tyyli on siis vapaa.

Kirjoitan ”juhlapostauksemme” lähettämienne vastausten pohjalta. Siitä voi siis tulla hauska, syvällinen, asiallinen, sydämellinen jne. Lyhyt tai pitkä. Otamme jokaisen palautteen ilolla vastaan.

Toivottavasti sain teidät innostumaan ehdotuksesta – ja lähetätte ajatuksenne meille, joko:
1) sähköpostitse: Leena(at)aikuisinamatkalla.fi
2) blogin kommenttikenttää hyödyntäen
3) Face- tai millä tahansa tietämänne yhteyden kautta.

Emme paljasta postauksessa nimeänne (ellette itse halua) tai yhteystietojenne.

Iloisin terveisin Leena ja Timo

Merkittävä päivä Costa Ricassa – 1. joulukuuta

Ensimmäinen joulukuuta on merkittävä päivä Costa Ricassa. Ei yksistään siksi, että paikallisten ihmisten joulunajan lomapäivät lähestyvät ja joulunpyhien valmistelut pääsevät taas täyteen vauhtiin.

Päivän merkitys on vahvasti kansallinen ja maan identiteetin kannalta merkittävä. Costa Rican juhlii tänä vuonna armeijan lakkauttamisen 72-vuotispäivää. Tänä vuonna kansallinen juhlapäivä on poikkeuksellisen juhlallinen, sillä nykyinen presidentti Carlos Alvarado allekirjoitti lain, joka vahvistaa päivän myös kansalaisten lomapäiväksi. 

Kysymys kuuluukin…

Kuinka pieni valtio on uskaltanut lakkauttaa oman armeijan, kun naapurimaissa on kautta historian ja käydään yhä hyvin moninaisia valtataisteluja?

Modernin Costa Rican synty perustuu vuonna 1948 käytyyn lyhyeen sisällissotaan. Sodan jälkeen väliaikaishallituksen johdossa toiminut José Figueres Ferrer päätti lakkauttaa armeijan. Päätös vahvistettiin vuoden 1949 perustuslaissa.

”Armeijan lakkauttaminen on merkittävin teko Costa Rican 1900-luvun historiassa. Se vei meidät toisenlaiselle tielle kuin alueen muut maat”, Costa Rican parlamentin varapuheenjohtaja Maureen Ballestero pohti.

Figueres halusi lakkauttaa armeijan, koska hän näki sen olemassaolon pikemminkin uhkaavan kuin suojelevan kansalaisia. Costa Rican molemmissa naapurimaissa, Nicaraguassa ja Panamassa, jouduttiin kokemaan juuri se, mitä Figueres pelkäsi: maita johtivat vuosikymmenien ajan sotilasdiktatuurit.

Aivan kivuttomasti armeijattomaan aikakauteen siirtyminen ei onnistunut. Vuonna 1955 Nicaraguan aseistamat kapinalliset hyökkäsivät Costa Rican pohjoisosaan. Maa joutui mobilisoimaan 4 000-henkisen kansalliskaartinsa, joka torjui hyökkäyksen.

Costa Rica poikkesi jo varhain sosioekonomisesti muista alueen maista, sillä sinne syntyi hajautetun maaomistuksen ansiosta kohtalaisen vauras keskiluokka – yhteiskunta ei jakautunut jyrkästi eliittiin ja köyhälistöön kuten muissa Keski-Amerikan maissa. Costa Rican ”onneksi”, siellä ei myöskään ole arvokkaita luonnonvaroja, joten se ei ole kiinnostanut valloittajia. 

Juhlan aika

Costa Ricalla on siis syytä juhlaan. Korona-ajan rajoitukset kaventavat päivän juhlallisuuksia, mutta seremonia pidetään perinteisesti pääkaupungissa ja sen upeassa Kansallismuseossa.

Tämä rakennus oli aikoinaan Bellavistan linnoitus, jossa sotilaat koulutettiin ja se toimi myös asevarastona. Armeijan lakkauttamisen jälkeen presidentti Figueres tarjosi linnoituksen Costa Rican yliopistolle, ja vuoteen 1950 mennessä siitä tuli museon pysyvä paikka.

 ”Resurssit, jotka tasavallan hallituksen olisi pitänyt historiallisesti joutua investoimaan aseisiin perustuvaan puolustusjärjestelmään, kohdennettiin viisaasti Costa Rican hyvinvoinnin välittömiin kuluihin”, presidentti  Alvarado sanoi sotilaallisen laitoksen lakkauttamisesta.

Tämän vuoden seremoniassa Alvarado ja ulkoministeri Rodolfo Solano kehottivat maailmaa leikkaamaan sotilasmenoja ja lisäämään investointeja ilmastonmuutoksen torjuntaan.

”Isovanhempamme olivat ensimmäinen sukupolvi maailmassa, joka tiesi miltä tuntuu elää maassa, jossa ei ole omaa armeijaa ”, Alvarado kertoi ja jatkoi:

 ”Meillä on vastuu, joka kehottaa meitä rakentamaan parempi Costa Rican tälle neljännelle sukupolvelle ilman armeijaa.  Maamme tyttärille ja pojille.”

Onnea Costa Rica! Pura vida!

Sunnuntain raukeus – Elämää Costa Ricassa

Lämmin sade ropisee ikkunaan. On jälleen iltapäivän sateen aika. Jostakin kaukaa vuoren takaa kuluu ukkosen vaimeaa kuminaa. Jos entiset merkit pitävät paikkansa, sadekauden pitäisi vähitellen hellittää ja koittaa aika, jolloin ei sada moneen kuukauteen. Nautimme luonnon runsaudesta. Sen syvän vihreästä värityksestä, palmun oksilla kimaltavista pisaroista, jotka ovat kuin suuret kiiltävät lasihelmet. Otamme vastaan tropiikin kiihkeän kasvun ja lämmön. Jostakin tulee puhdas tuulahdus, joka tuo nenääni meren tuoksun. Tämä kaikki on kuin virkistävä sukellus ajan arvoitukselliseen kulkuun, ja on ilo huomata, että elämä jatkaa normaalia luonnon kiertokulkuaan. 

Yhtä totta kuin sekin, että maailma on edelleen olemassa rakenteineen ja rajoitteineen, vaikka Covid-virus matkailee pitkin maapallon pintaa.

Costa Ricassa on siirrytty vaiheeseen, jossa viruksen kanssa on opittu elämään. Yhteiskuntaa ja sen palveluja on avattu mahdollisuuksien rajoissa niin paikallisten kuin turistien iloksi. Jokapäiväisistä koronatiedotuksista on luovuttu, mutta normaalit varotoimenpiteet (maskipakko, käsien pesu, turvavälit) ovat voimassa edelleen. Virusta ei toki ole voitettu, sairastavuusluvuissa on kuitenkin nähtävissä jo tasaantumisen merkkejä. Jopa pientä laskua. Mutta huomisesta ei voi vielä tietää. On siis paras elää päivä kerrallaan, ilman turhia toiveita toisenlaisesta todellisuudesta. Kuunnella sateen ropinaa ikkunaa vasten ja antaa ajatusten liidellä taivaalla raskaasti liikkuvia pilviä kevyemmin. 

Katsoa ikkunasta ulos ja huomata, kuinka tiheäkasvuinen luonto elää. Huojuu, suhisee ja tiputtelee kimaltelevia kastehelmiä.

Sunnuntaipäivän raukeus. Elämän suurinta luksusta.

Terveiset jälleen Costa Ricasta! – Luonto puhuu!

Valojen varjojen syveneminen Suomessa ja koleuden hiipiminen ”luihin ja ytimiin” muistuttivat meitä siitä, että on jälleen aika palata takaisin tänne Costa Ricaan. Syksyn pimeyden aika merkitsee aikaa, jolloin täällä vähitellen valmistaudutaan poimimaan kahvipavut pensaista. 

Onhan se sanottava, että on mukavaa olla jälleen täällä. Vaikkakin heti tultuamme, aivan ensimmäisinä tunteina, maanjäristys tärisytti taloamme kunnolla pariin kertaan. Luontoäiti muistutti meitä voimistaan ja -kuten haluamme uskoa- toivotti meidät omalla persoonallisella tavallaan tervetulleeksi trooppiseen kotiimme.

Keski-Amerikassa eletään vielä sadekautta ja tällä hetkellä täällä on poikkeuksellisen kovat sateet. Nopeasti voimistunut Eta hurrikaani (neloskategorinen viisiportaisessa asteikossa) on edennyt naapurimaiden (Hondurasin, Guatemalan ja Nicaraguan) maaperällä aiheuttaen vaarallisen voimakkaaksi luokiteltuja tuulia ja rankkasateita. Vaikka Costa Rica ei sijaitse vuosittaisten hurrikaanikeskusten ytimessä, Eta hurrikaanin heijastevaikutukset näkyvät myös täällä, vaikkakin lievempinä kuin edellä mainituissa maissa. Tuuli ei ole kovaa, mutta rankkasateet ovat aiheuttaneet myös Costa Rican alavissa suistoissa tulvia ja maanvyöryt ovat nielaisseet mukaansa maanteitä ja ihmisten asumuksia mukanaan. Kaksi ihmistä on myös menettänyt henkensä mutavyöryissä lähellä Panaman rajaa.

Sateen kosteutta

Kotipaikkamme Atenas on säästynyt suurilta draamoilta, mutta myrskytuhot ovat herättänyt myös täällä yhteisöllisen halun auttaa. Kaupoissa on mahdollisuus osallistua ruoka ja tavarakeräyksiin, jotka lahjoitetaan kaikille kotinsa menettäneille. Pienetkin perustarvikkeet voivat auttaa suuresti!

Millaista on matkustaminen Costa Ricaan Covid-19: n aikana? 

Costa Rica avasi 1.11 rajansa ilmateitse (ei maarajat) uudelleen ympäri maailmaa. Sitä ennen (1. Elokuuta alkaen) vain tietyistä maista ja Yhdysvaltojen osavaltioista.  

Kuitenkin jokaisen matkailijan on edelleen täytettävä tietyt maahantulovaatimukset ennen kuin pääsee maahan sisään. Ja todellakin vuorokauden kestävälle (kaikkine lennonvaihtoineen ja odotuksineen) matkalle ei todellakaan kannata lähteä ellei täytä kaikkia vaatimuksia. Ne tarkistetaan sekä lentokenttävirkailjoiden että rajaviranomaisten taholta.

Terveyspassi  (Complete an Online Epidemiological Form (Health Pass) 

Lomake, joka täytetään (englanniksi tai espanjaksi) virtuaalisesti aikaisintaan 48 tuntia lennon lähtöä. Tämä lyhyt lomake nimeltä Healt Pass kerää henkilötietoja, kuten nimen, iän, kansalaisuuden, passin numeron ja lennon tiedot.  Sinun on myös annettava tieto, missä aiot majoittua  Costa Ricassa.

Covid-vakuutus

Toinen erikoisuus on COVID-19 vakuutus. Vierailijoiden on siis ostettava matkavakuutus kattamaan kulut, jos he saavat matkan aikana Covid-19: n.  Vakuutuksen on katettava sairaus- ja majoituskulut 14 päivän karanteenista.  

Sinulla on kaksi vaihtoehtoa vakuutukseen.  Yksi vaihtoehto on ostaa se suoraan palveluntarjoajan kautta Costa Ricasta.  Costa Rican hallitus on ennakolta hyväksynyt nämä tarjoamaan Covid-19-vakuutuksen, joten nämä vakuutukset hyväksytään automaattisesti. Vaihtoehtoisesti voit ostaa vaatimukset täyttävän vakuutuksen valitsemasi kansainvälisen vakuutuksenantajan kautta. Sitten sinun on itse suoritettava ylimääräinen vahvistusprosessi siitä,mitä matkavakuutuksesi todella kattaa. 

Kattavuusmääristä vaaditaan 20 000 dollaria Covid-19-sairausvakuutuksessa, jos käytät Costa Rican vakuutusyhtiötä.  Jos käytät sen sijaan kansainvälistä vakuutusyhtiötä, vähimmäissumma on 50 000 dollaria.  Majoituksen kattavuus karanteenissa on sama riippumatta siitä, minkä kattavuuden valitset (2000 dollaria).

Ongelmana on, ettei suomalaiset, kuten ei muutkaan kansainväiset vakuutusyhtiöt tarjoa vakuutusta karanteenimajoitukseen, joten käytännössä ainoa tämän hetken vaihtoehto on ottaa vakuutus costaricalaiselta vakuutusyhtiöltä. 

Tällä hetkellä Costa Ricassa on kaksi yritystä, joilla on lupa myydä Covid-vakuutuksia, INS (valtion vakuutusyhtiö) ja Sagicor (yksityinen yritys).  Jouduimme ostamaan jälkimmäisestä, sillä valtion vakuutusyhtiön serveri oli ”kaatunut” eli pois toiminnasta.

Meidän neuvomme on, että tällä hetkellä on vaivattomampaa  valita Costa Rican vakuutusyhtiö.  Nämä on ennalta hyväksytty, joten sinun tarvitsee vain laittaa asiakasnumero Health Pass -palveluun, eikä sinun tarvitse huolehtia sen hyväksynnästä. 

QR-koodi

Terveyspassi ja vakuutus koostetaan lopuksi QR-koodiin, joka tarkistettiin meiltä sekä lentokenttävirkailijoiden että rajaviranomaisten toimesta. 

Onneksi  koko prosessi on  digitaalinen!

Huomioitavaa on, että 26. lokakuuta lähtien Costa Rica ei enää vaadi negatiivista Covid-testiä maahantuloon. 

Suomalaisina olemme tottuneet lukemaan viranomaisten ohjeet ja toteuttamaan vaadittavat ”paragraafit”, joten meille matkan kaikki vaiheet meni joustavasti. Näimme toki ihmisten tuskaisia ilmeitä heidän täyttäessä lomaketta ja hakiessa vakuutusta viime hetkellä. Ja  lentoasemien nettiyhteydet eivät tunnetusti ole aina nopeita – ja varsinkaan ne eivät ole suojattuja…

Luonnollisesti lentoasemilla ja lennoilla (Helsinki – Frankfurt- San Jose) on pidettävä maskia ja huolehdittava käsihygieniasta. Pukiessamme maskin astuessamme Helsingin lentoasemalle (toki vaihdoimme sitä välillä) ja riisuessamme sen pois Costa Rican kotimme pihalla (myös taksissa on pidettävä maskia) tuli kuluneeksi lähes vuorokausi. Ensimmäiset henkäykset raikasta ilmaa tuntui taivaallisen hyvälle!

Täällä me nyt siis olemme. Turvallisesti perillä.Vaihteeksi näissä trooppisissa maisemissa ja sääoloissa. Iloksemme huomaamme, että paksut pilvet ovat alkaneet rakoilla ja säätiedotuskin lupailee jo aurinkoista. Vehreys huokuu uudelleen luomisen voimaa.

Ps. Tänä aamuna paistoi jo aurinko.


Vapaaehtoisessa karanteenissa – Terveiset Suomesta!

Terveiset jälleen Suomesta, vapaaehtoisesta kahden viikon karanteenista. Costa Rica avasi maansa rajan elokuun ensimmäinen päivä lentoliikenteelle valikoidusti – ja Eurooppa oli yksi näistä valikoiduista kohteista.

Matka kotimaahan eteni hyvin jouhevasti. Costa Rican lentokentällä Juan Santamariassa kävelimme ylimääräisen passintarkastuksen jälkeen lämpökameratarkastuspisteen kautta sisälle. Maskipakko oli voimassa sekä lentokentillä (lähtöpisteessä ja Frankfurtissa) että lentojen aikana.
Muutoin kaikki lentokenttärutiinit olivat hyvin samankaltaiset kuin ennen Covid-aikaa. Helsingin lentokentällä oli vastassa infopisteitä, joista halutessaan sai Covid-ohjeita tai suosituksia Suomeen tuloon.

Olimme järjestäneet asiamme etukäteen niin, ettei meidän tarvinnut käyttää julkisia kulkuneuvoja karanteeniin siirryttäessä.

Keskelle luontoa

Vietämme karanteenia Saimaan saaressa. Luonnon keskellä on ihmisen hyvä olla, poissa ihmisvilinästä. Täällä voimme hengittää ilman maskia – ja samalla palautua aikaerosta kaikessa rauhassa. Suomen loppukesä otti meidät lämpimästi vastaan. Todellakin!

Suomen kesä, upeutta!

Lämpimällä rantakalliolla istuessamme totesimme, ettei lämpötila sanottavasti muuttunut, vaikka vaihdoimme maisemaa tropiikista suomalaiseen järvenrantaan. Eilen tunnistimme jo ensimmäiset lounaistuulen puhaltamat koleuden väreet järvenselältä sekä illan pimetessä metsän siimeksestä huokuvan viileyden. Otamme ilolla vastaan tämän loppukesän raikkauden!

Iloisina ja kiitollisina

Nautimme myös jokamiehen oikeudesta kävellä maastossa ja poimia marjoja ja sieniä. Nyt sen ymmärtää, miten ainutlaatuista se on. Esimerkiksi Keski-Ameikassa, kuten Costa Ricassa voimme kävellä metsissä lähinnä luonnonsuojelualueilla tai kansallispuistoissa. Yksityisissä tai julkisilla varoilla ylläpidetyissä. Toki tähän liittyy kulttuurikysymykset, mutta myös metsätyyppien erilaisuus. Suomen metsät ovat maastoltaan helpompi kävellä kuin läpitunkematon sademetsä.

Olemme iloisia ja kiitollisia, että ennätimme tulla Suomeen vielä, kun satokautta on jäljellä. Metsä on täynnä mustikoita. Siis niitä on aivan uskomattoman paljon. Puolukatkin jo puskevat punaa poskiinsa täyttä päätä. Löysimme myös tatteja ja kanttarelleja. Niillä on hyvä ryydittää suomalaista maittavaa ruokaa.

Suomalaisuuden ruokakulttuurin ytimessä

Järvellä on tilaa meloa ja hengittää. Tilaa ja rauhaa riittää, eikä näillä selkosilla tarvitse karanteenin aikana ihmisiä väistellä.

Onhan tämä niin kotoista, tuttua ja mukavaa!

järvellä tilaa riittää

…vie pois pahat märkyydet

Karanteenissa noudatamme terveysohjetta vuodelta 1776: ”Askaroitseminen, liikunto ja työn tekeminen on sekä ruumiille että mielelle terweydexi. Liikunto ajaa suonista ja jäsenistä pois pahat märkyydet ja kiskoo ne irralle ja ikänänsä kuin pois hivuttaa.

Mikäs sen suomalaisempaa askaroimista kuin halkojen hakkaaminen ja saunominen…

…ja metsänhoito. Viime kaudella istuttamamme puuntaimet kaipaavat jo hieman hoitoa, etteivät ne tukahdu saariston sitkaisiin vadelmapuskiin tai horsmiin.


Arkisia asioita ja askareita. Rauhaa ja tilaa. Joskus on aika antaa asioiden vain leijua, sillä ihmistä karaistaan muutoksien myötä kahdella tapaa. Ulkoiset kokemuksemme on ensimmäinen askel uusiin kokemuksiin. Me matkustamme, tutkimme ja kerromme tarinoitamme. Toinen karaistuminen on näkymätöntä, sisäistä kokemusta. Mielemme ja sydämemme matkustaa, kun sulattelemme kokemaamme ja kokeilemme ulkoisen kokemuksemme totuutta sisäisessä maailmassamme. Näin me voimme muuttua kirjaimellisesti itse muutokseksi, jota olemme tekemässä.

– ja matkamme jatkuu.

Ps. Kiitos kaikille Costa Ricaan tulleista terveisistä ja viesteistä!

Elävä elämä – Parque national carara

Välillä tekee hyvää pistää kodin ovi takanaan kiinni ja lähteä tuulettumaan rantatuuleen tai kävelemään luonnonpuistoon.

Värikkään elämän vaarat

Tällä kertaa valitsimme kohteeksi Cararan, luonnonsuojelualueen, jonka nimi vääntyy sanasta krokotiili. Se on pohjoisin Tyynenmeren rannikon sademetsä, joka on pysynyt vielä suhteellisen koskemattomana. 

Carara on yksi Costa Rican suosituimmista kansallispuistoista, johtuen suurelta osin sen läheisyydestä San Joséhen, maan pääkaupunkiin. Sen kosteissa ikivihreissä metsissä asuu Scarlet Macaw, maan suurin ja värikkäin papukaija. Lintu on myös tämän luonnonsuojelualueen symboli.

Carraran symgoli – Scarket MacawIn patsas

Nämä papukaijat eivät ole vain värikkäitä, vaan värit ovat todella voimakkaat: sulat ovat punaiset, keltaiset ja siniset. Värit vaihtelevat macawin alalaji määrityksen mukaisesti. Papukaijan toinen tunnusmerkki on sen käyrä, suuri ja voimakas nokka, jonka vuoksi niitä kutsutaan myös leikkisästi koukkunokaksi.

Värikkyytensä vuoksi tämä laji on sukupuuton partaalla, vaikka muun muassa tämänkin luonnonsuojelualueen suojelutyön avulla lajin kantaa on saatu vähitellen elpymään. Mutta vain vähitellen. Syynä sukupuuton uhkaan on tietenkin ihmiset. He ovat vanginneet lintuja lemmikseen ja puutarhojen somisteeksi. Lemmikkinä niistä tehdään lentokyvyttömiä. Nykyisin toiminta on laitonta, mutta valitettavasti lintuja kaapataan edelleenkin. Ostohinta liikkuu noin 10 000 euron paikkeilla, joten on kova kiusaus lihottaa näiden lintujen vapaudella omaa lompakkoa. Olemme nähneet monia papukaijoja monien hotellien ja yksityiskotien puutarhoissa. Aluksi jopa ihastelimme niitä, ennen kuin meille selvisi tämä karu totuus. Ja usein meille kerrottiin, että linnut on pelastettu niiden lennettyä autoa päin. Tiedä tuosta.

Scarlet Macow vangittuna

Maailman luonnonvarainen populaatio oli vuonna 2016 noin 4 300 yksilöä. Vielä on siis toivoa. 

Scarlet Macaw vapaana

Toinen sukupuuttoa kylvävä asia tälle lajille, kuten myös muille värikkäille linnuille on perhokalastus. Pyyntivälineenä toimiviin perhoihin käytetään erilaisia sulkia ja höyheniä – ja niiden myynti on maailmalla todella iso rahakas bisnes. Varsinkin Brasilian markkinoilla liikkuu isot rahat – ja niin moni lintu on joutunut uhanalaiseksi viattomalta kuulostavan harrastuksen vuoksi. 

Elämää siirtymävyöhykkeellä

Cararassa on kaksi retkeilyreittiä, jotka vaellukseen ovat tähän vuoden aikaan todella helppoja.  4,5 km  Laguna Meandrica -polku, joka on samansuuntainen Río Grande de Tárcolesin joen kanssa, on suljettu sadekaudella (noin elokuun lopusta marraskuun puoliväliin), koska polku peittyy usein veteen joen ja suoalueen tulviessa. Silloin myös krokotiilit väijyvät polkujen varsilla, joten kävelemään lähteminen on omalla vastuulla. Kuten tietenkin aina.

Meidän ensisijaisena toiveena on nähdä Scarlet Macaw luonnossa. Se on pelkästään toive, sillä näissä luonnon vapaissa olosuhteissa ihminen ei voi määrittää etukäteen eläimen käyttäytymistä. Tietenkin voisimme ottaa mukaamme alueen tuntevan luonto-oppaan, mutta haluamme olla yhtä vapaita kuin ympärillämme olevat eläimet. Valitkoon ne, haluavatko tulla näyttäytymään meille. Joka tapauksessa luontokävely ei mene missään olosuhteissa hukkaan, sillä jo luonnonpuistossa oleilu, sen värit, tuoksut ja äänet ovat kokemus. Tämän luontopuistoalueen tekee erikoiseksi se, että se on siirtymävyöhyke luoteisalueiden trooppisista kosteista metsä alueista kohti kuivempaa metsämaastoa. Saamme ikään kuin kaksi erilaista ilmastoa yhdellä käynnillä. Mielenkiintoista!

Carara on lintuharrastajien ja villieläinten bongaajien suosikki kohde monista syistä. Ensinnäkin täällä on valtava määrä eri laijikkeita. Sen sijainti siirtymävyöhykkeellä tarkoittaa, että siellä todennäköisesti esiintyy molempien elinympäristöihin kuuluvaa eläimistöä. Toiseksi, Río Grande de Tárcoles joessa on vapaasti virtaavia osia ja sen vedet sulautuvat vuodenaikojen mukaan maaston hetteisiin soihin ja matalaan hokinttijärveen. Järveä peittävät lukuisat kukkalajit, kuten hyasintit, mikä laajentaa edelleen erillisten paikallisten elinympäristöjen määrää lähes kymmeneen. Koska osa Cararaa on kuivempi eikä kaikki puut ole ikivihreitä, Carara on avoimempi kuin etelämpänä sijaitsevat sademetsät. Tämä helpottaa lintujen ja villieläinten tarkkailua – ja valokuvausta.

Kävelemme hyvin merkittyä polkua pitkin kohti aluetta, jossa papukaijojen tiedetään erityisesti viihtyvän. Ne asustelevat alueen trooppisemmalla, kosteimmalla puolella. Tiedämme, että tuolla metsässsä on huikea määrä eläimiä, joista mainittakoon esimerkiksi opossumi, laiskiaiset ja loput englanniksi koska minulla ei tietoa suomenkielisistä käännöksistä: ”Agouti, Armadillo, Pacas, Great Anteater, Kinkajou, Tayra, Margay cat, Collared Peccary, White-tailed Deer, Poison-arrow Frogs, and the omnipresent monkeys. Birds- Collared Aracari, Fiery-billed Aracari, American Egret, Great Tinamou, Turkey vulture, Long-billed Gnatwren, Chestnut-backed Antbird, Black-hooded Antshrike, Keel-billed Toucans, Anhinga, Jacanas, Pied-billed Grebes, Mexican Tiger-bitterns and Boat-billed Herons.”

Näemme paljon erilaisia lintuja, mutta ensin silmä hakeutuu komeisiin vanhoihin puihin. Jokainen niistä on yksilöllinen, taiteellisesti luonnon vääntämä.

Komeita vanhoja puita

Yksi näistä valtavita puista on villi munuaispuu, eli cashew-pähkinäpuu. Tämä on niitä harvinaisia alueita, jossa sitä vielä kasvaa.

Villillä Carhew puulla on kokoa.

Puu on yli kuusi metriä pitkä ja valtava paksu. Pähkinät kasvavat tuolla jossakin korkealla taivaan rannassa.

Mölinää ja jalkojen töminää

Astumme valkonaama apinan ja mölyapinan alueelle. Kuulemme niiden kovan metelin. Mölinän. Mieleen nousee lapsuuden TV:stä katsomani Tarzan elokuvat, jossa apinalauma saartaa polkua pitkin astelevat norsunluita etsivät rosvot. Vaikka emme ole tekemässä tihutöitä, tiedämme olevamme niiden elinalueella. Apinoiden äänet kuulostavat luonnossa yllättävän kumeana ja tuntuu, että metsä moninkertaistaa niiden voimakkuuden. Apinoiden äänet voimistuvat askel askeleelta ja todallakin tuntuu, että niitä on jokaisessa puussa. Äänet kuulostavat käskyltä, niissä on on hyökkäyksen ääni. Varoituksen voima. ”Älkää tulko lähemmäksi, alue on meidän.”

Seisautan ajatukseni. Annan katseelleni työtä. Näen ympärilläni paljon kaikkea kaunista. Syvällä sisimmässäni toivon, etten näe yhtään apinaa.

Näenkin kaikkea kaunista. Värikkäitä kukkia keskellä vihreyttä.

Värikkäitä kukkia keskellä vehreyttä

Pieniä yksityiskohtia. Niiden kanssa saakin olla tarkkana, luonnolla on omat konstinsa pitää vieraat loitolla.

Puun runko täynnä piikkejä. Tätä puuta ei kannata halailla

Kuulemme joen solinan. Isot valkoiset linnut pyrähtävät edessämme lentoon. Hetki on taiaomainen.

Ylitämme sillan. Ja uskomatonta, miten nopeasti säätila vaihtuu kuivasta kosteampaan. Kuin märkä kostea harso kietoutuisi ympärille -ja kuumuus kasvaa. Tältä siis tuntuu olla maapallon kuivan ja trooppisen maan siirtymäalueella. Kaikkialla roikkuu lehtiä, liaaneja, saniaisia ja sammaloituneiden puunrunkojen muuri jatkuu yhä ylöspäin. Vaivoin näemme taivaan pilkottavan.

Kasvallisuus rönsyilee kaikkialle

Apinoiden meteli kaikkoaa. Kuulemme sen sijaan tukaanin kovan naksutuksen. Sen ääni on selvästi erilainen kuin pihapiirissämme asuva Keel-billed tukaani lajin.

Pihapiirissämme viihtyvä Keel-billed tukaani.

Täällä viihtyvä on laji, Chestnut-mandibled tukaani, maan suurin. Emme yrityksistä huolimatta näe lintua, mutta kuulemme selvästi linnun äänen. Jotta sen näkisimme, meillä täytyisi olla kaukoputki. Lintu maastoutuu sulavasti värikkyydestä huolimatta maastoon. Siellä korkeudessa, puun oksistossa se istuu ja nauttii vapaudesta. Pura vida, toteamme, ja jatkamme matkaa.

Kuulemme ison kahahduksen. Ehkä se on Scarlet Macaw. Onneksi nyt ei ole lajin lisääntymisaika, sillä sen sanotaan olevan silloin uskomattoman aggressiivisia. Lintu saattaa elää yli 70-vuotiaaksi ja uros pysyy yhdessä kumppanissa koko elämänsä ajan. Uusi kahahdus, näemme ison kalkkunan näköisen linnun pelmahtavan eteemme polulle. Sillä ei ole mitään kiirettä, eipä myöskään meillä. Täällä mennään luonnon ehdoilla. 

Lintu bongattu oolulla.

Katseeni etsii lintuja korkealta puun oksilta, enkä ole huomata, että olen astumassa polulla makaavan isohkon iguaanaliskon päälle. Ne eivät täällä pelkää ihmisiä, koska ne ovat omalla turvallisella alueellaan. Hypähdän sen yli ja onnittelen itseäni nopeasta reagointikyvystä. Niiden hampaat ovat erittäin piikikkäät – ja suu täynnä bakteereita, joten on parempi väistää, kuin hermostuttaa liskoa ja keskeyttää sen autuaan näköistä auringonpalvontaa.  

Osana lentoa

Aivan retkemme lopussa, toiveemme toteutuu. Kaunis, uskomattoman värikäs Scarlet Macaw lentää kuin näytösluontoisesti edessämme. Annan itseni häikäistyä. Unohdan kameran, unohdan itseni. Keskityn vain ihastelemaan tuota kaunista, värikästä lentoa. Sen lentokykyisiä siipiä, sen voimakkaita siiveniskuja. Haluaisin viivyttää hetkeä, olla osana lentoa, mutta pian se katoaa metsän siimekseen.

Sitähän me kaikki toivomme. Saada olla elävä ja vapaa. Siksi iloitsemme kuulemastamme uutisesta, että Costa Roca on päättänyt ensimmäisenä maailmassa sulkea kaikki eläintarhansa. Huolehtia eri tavoin niistä, jotka vapautuvat vankiloistaan ja päästää ne mahdollisuuksien mukaan takaisin luontoon.

Olla elävä ja vapaa. Se meitä kaikkia maailman eläinlajeja yhdistää.

Luonnon jäätelöpuikko ja muutama muu – Costa Ricasta

Terveiset edelleen Costa Ricasta! Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti olla juuri nyt Suomessa, todennäköisesti sormet ja huulet mustikasta sinisenä – tai vaihtoehtoisesti lepuuttelisimme väsyneitä jalkojamme suon reunalla hillareissun jälkeen. Mansikoita ja uusia perunoita saamme täällä vuoden ympäri, mutta mustikka ja lakka, ne ovat ehdottomasti kaksi tärkeintä, joita Suomen upeasta satokaudesta eniten kaipaamme. 

Syy suunnitelmien muutokseen on tietenkin korona. Costa Rican rajat ovat edelleen kiinni ja lentokoneet lentävät vain rahtilentoja. Meillä on ollut siis hyvää aikaa tutustua sadekauteen ja tämän vaiheen luonnon antimiin. Sadekausi tarkoittaa meillä sitä, että aamupäivisin on usein aurinkoista ja kuivaa, mutta usein iltapäivisin sataa, joskus kovaakin. Se tarkoittaa myös sitä, että luonto on täydessä vihreydessä ja kaikkialla ympärillämme sykkii vahva kasvun voima – ja pieniä ennen näkemättömiä kasvun ihmeitä paljastuu eteemme. Olen jo aiemmassa postauksessa kertonut pihapiirimme antimista (alla linkki)…

… ja nyt lisään siihen muutaman uuden havainnon:


Luonnon jäätelöpuikko – Guaba

Pihallamme jököttää iso puu, jonka oksistossa pilkottaa vihreitä lituskamaisia putkiloita, Guaboja. Ne muistuttavat hyvin paljon herneen palkoa, kuitenkin guaban palko on huomattavasti suurempi ja sen väri syvän vihreä. Hedelmän yllätys löytyy herneenpalon tapaan sen sisältä. Kun murtaa hieman voimaa käyttäen palkon auki, sen sisältä löytyy siemenkiviä, joiden ympärillä on valkoinen nestemmäinen ”pumpulihuurre.”  Itse siemenkiveä ei syödä, vaan sen ympärillä oleva huurre imeskellään – ja kivi heitetään pois. Huurre on makeaa ja sen samettisen olomuodon vuoksi sitä kutsutaan ”luonnon jäätelöpuikoksi” tai ”jäätelöpavuksi”.

Cuaba, luonnon jäätelöä

Jos tarkkoja ollaan, Guaba ei ole hedelmä, vaan palkokasvi, vihreiden papujen, herneiden ja linssien sukulainen. Tätä palkokasvia ei kuitenkaan käytetä pääruuassa, vaan pikemmin sen makeus sopii paremminkin välipalaksi ja jälkiruoaksi. Guaba saattaa kasvaa noin 18 metriseksi, ja koska se kestää kuumankin lämpötilan, se on antaa runsaan sadon suuressa osassa Costa Ricaa. Joillakin alueilla guabapuuta käytetään kahvipensaiden varjopuina, mutta osa viljelijöistä viljelee puita pelkästään sen herkullisten ”hedelmänsä” vuoksi. Monet ticot kasvavat tätä takapihallaan, koska puu ei ole kasvuolosuhteiltaan kovin nirso, se kasvaa nopeasti ja sitä ei tarvitse sen kummemmin hoitaa. Sopii siis täydellisesti puutarhaamme!

Guabapuun kautta opin myös hieman paikallista kulttuuria, eli sitä miksi, joitakin ihmisiä kutsutaan ”guaberoksi”. Suomalaisittain tulee mieleen ilmaisu ”Hannu Hanhi.” Costa Ricassa guaba tarkoittaa ”sattumaa” tai ”onnea”. Jos joku on toisen mielestä erityisen onnekas, häntä voidaan kutsua ”guaberoksi”. Tai jalkapalloareenalla saattaa odottamaton ja onnistuneen jalkapallopelin jälkeen kiiriä huuto: ”que guaba ese gol” eli ”mikä onnekas maali!” 

Guaballa on maassa pitkä historia, se juontaa juurensa muinaisista sivilisaatioista, kuten inkoista. Siksi tästä kuulee käytettävän myös eri nimityksiä. Historiallisen merkityksensä vuoksi Guaban palko esiintyy keramiikassa osoituksena siitä, että palkoja on käytetty ns. kunnialahjoina. Tämän vuoksi niitä kutsutaan myös kuninkaallisiksi herkkuiksi. 

Nykyään myös pumpulisen huurteen alla olevat poisheitettävät mustat kovat siemenet ovat löytäneet luovissa käsissä uusiokäytön. Näitä hohtavan mustia, hieman soikeanmuotoisia siemeniä käytetään helmien tavoin; niitä pujotetaan kuivaksen jälkeen kaulakoruihin tai korvakoruihin. 

Tuttu avacado

Avocado on tuttu jokaisen kaupan hyllyltä myös Suomessa. Voitte vaan arvata, miten iloisen yllättyneitä olimme, kun löysimme tontiltamme avocadopuun! Ongelmana tällä hetkellä on vain se, että puu on päässyt vuosien varrella kasvamaan valtavan korkeaksi. Puun latvuksissa keikkuvien hedelmien noukkimiseen ei oikeastaan ole muuta keinoa kuin odottaminen: avocadot  tippuvat kypsyessään maahan. Paraikaan etsimme tietoa miten puun voisi kesyttää pienemmäksi ilman, että menetämme tulevien vuosien kallisarvoista satoa. Puun tuottamat avocadomme ovat nimittäin erittäin hyvän makuisia. 

Oman puun avocadot

Jocote – monikäyttöinen hedelmä

Tämänkin puun ohi olemme kävelleet lukuisia kertoja, mutta vasta nyt ymmärsimme, että kyseessä on Jocote-puu. Nimen alkuperä juontuu Nahuatl-sanasta xocotl, tarkoittaen mitä tahansa hapanta tai hapanta hedelmää. Suomennettuna se tarkoittaa punamombini.

Jocote

Ticot ovat käyttäneet Jocotea tuhansia vuosia sekä mehuihin ja ruokaan että lääkkeisiin (mm. keltaisuuden hoitoon.) Puita käytetään myös ”elävien aitojen” kasvattamiseen maanviljelysten suojaamiseen sekä myös maaperän eroosion pysäyttämiseen. Puunhedelmistä tehtyä ”purukumia” on käytetty liimana. Uskomattoman monipuolinen hedelmä siis!

Hedelmät nautitaan useimmiten sellaisenaan, raakana ja täysin kypsinä. Omaan suuhuni raaka jocote on liian hapan. Kypsyyden näkee hedelmän vihreyden muuttumisesta keltaiseksi ja hedelmän kuori on pehmeä. Kypsänä hedelmäät ovat erittäin makeita. Niitä syödään samalla tapaan kuin luumua tai mangoa, hdelmämassa syödään ja kivi heitetään pois. 

Jacote

Usein täällä näkee, että hedelmät keitetään vedessä sokerin ja joskus muiden hedelmien kanssa ”siirappin tai hunajan” valmistamiseksi.Tämä sokeroitu seos syödään jälkiruokana tai jäätelön kera. Tällä tavoin hedelmät säilyvät useita kuukausia. Kenties kaikkein yleisin tapa kuitenkin on, että kypsät hedelmät maustetaan etikka- tai limemehuun ja syödään chilepippurin ja suolan kanssa.  Vielä on paljon kokeiltavaa!

Pitahaya (pitaija tai pitaya)

Erikoisimmista puutarhamme yllätyksistä on Pitahaya. Se on kaktushedelmä, jossa ei kuitenkaan ole kaktukselle ominaisesti piikkejä. Laji on hyvin muunteleva. Kaktuksen ”oksat” kiipeilevät tai roikkuvat puiden oksilla tai aidoissa tai se voi joskus, tosin harvemmin ryömiä myös maata pitkin. 1-3 cm paksut varret voivat kasvaa jopa 10 metriä pitkiksi. 

Sen kukka on mystinen: laji kukkii vain öisin ja kukin kukka on auki ainoastaan yhden yön. Olen kuullut kukkaa kutsuttavan myös yön kuningattareksi. Tällä hetkellä kukka on nupullaan ja jännitämme milloin kukat puhkeavat.

Kukka on puhjetessaan valkoinen ja sen tuoksu on huumaava, joten voi hyvin kuvitella, että sitä käytetään parfyymien aineosana. Tuoksusta tulee monien mielestä mieleen vaniljan tai appelsiininkukan sekoitus. 

Täällä kasvava lajikkeen hedelmä on keltainen. Pitaija-lajikkeita on myös sinipunaisia, mutta se on Aasialainen lajike, joka tunnetaan paremmin nimellä lohikäärmehedelmä. Nimi on viittaus kasvin muotoon.

Hedelmän voi halkaista ja syödä lusikalla suoraan kuoresta lohkomalla. tai sen voi kuoria ja pilkkoa pieninä kuutioina naposteltavaksi. Siitä voi myös tehdä mehua. Hedelmälihassa on paljon pieniä, mustia ja syötäviä siemeniä, mutta paksua kuorta ei käytetä.

pitaya tai pitaija

Pitaija soveltuu jälkiruoaksi esimerkiksi juustolautaselle, ja se suositellaan tarjottavaksi jäähdytettynä. Sopii myös salaatteihin. Hedelmän maku on hyvin mieto muistuttaen hieman kiivi hedelmää. Pitaya kuuluu täälläkin hedelmäosaston arvokkaimpiin hedelmiin, ja sen kilohinta vaihtelee 5 ja 15 euron välillä. Hedelmä tunnetaan vatsavaivoja helpottavana herkkuna.

Banaani ja erityisesti sen kukka

Mainitsin aiemmassa postauksessa, että tontillamme kasvaa banaaneja. Olen nyt oppinut, että itse asiassa banaanin kukka on erittäin maistuva ja sen sanotaan olevan jopa hedelmää ravinteikkaampi. Tätä punaista kaunotarta käytetään aromikkuutensa vuoksi salaateissa, keitossa ja jälkiruuissa. 

Banaaninkukka

Niin ne suunnitelmat muuttuvat! Enpä olisi uskonut syöväni mustikka-aikaan banaaninkukkasalaattia. Näiden herkullisuutta on edes turha verrata tai arvioida.

Elämä on täynnä mielenkiintoisia yllätyksiä, kun muistaa pitää kaikki aistit auki. 

Joten elämyksellisiä hetkiä kaikille!

Säätiedot

San José
vähän pilviä
19.7 ° C
21 °
18.9 °
78 %
2.1kmh
20 %
la
26 °
su
26 °
ma
26 °
ti
27 °
ke
19 °

Seuraa meitä somessa!

154FanitTykkää
481SeuraajatSeuraa