22.7 C
San José
maanantai, 14.10.2019, 02:27
Koti Blogi

Pisaroita poskilla – Paluu Costa Ricaan

Asettelen tuoleja pyöreään rinkiin talomme ulkoterassille. Pian terassi täyttyy lähialueen naapureista ja iloisista huudahduksista. Ulkona pimenevä ilta ja vesisateen tasainen ropina luo tunnelmallisen taustan tapaamiselle. Costa Ricassa on nyt sadekausi, mikä tarkoittaa yleensä sitä, että aamupäivisin paistaa aurinko täydeltä terältä ja iltapäivisin alkaa sataa. Joko tihkuttaen tai kaatamalla. Ilma pysyy kuitenkin lämpimänä – ja täällä vuorilla kosteus säilyttää miellyttävän raikkauden

Sadepilviä

Kokous alkaa. Tunnemme osan ihmisistä, osa sen sijaan on tuntemattomia. Espanjankielinen puhe solisee korviini kuin sointuva laulu, välillä kuulen englanninkielisiä välisointuja. Katseemme kohtaa mieheni Timon kanssa ihmisjoukon lävitse. Arvaa sanomattakin, mitä hän ajattelee:
”No, mitäs sanot Leena? Olisitkos arvannut vuosia sitten, että isännöisimme tänään Costa Ricassa paikallista vesihuoltojärjestelmää kehittävää kokousta? Että miettisimme yhdessä veden johtamiseen liittyviä kysymyksiä meille itsellemme ja paikallisille vedenkäyttäjille?”

Hymyilen takaisin: ”Enpä totisesti olisi uskonut!” Vaikka toisaalta olen vähitellen alkanut uskoa, että näinkin voi käydä, kun uskaltautuu maailmalle ja katselemaan sitä erilaisista vinkkeleistä.

Tunnen lämpimän tunnelman sukeltavan ihoni alle. Erotan espanjankielisiä sanoja, jotka toistuvat puheessa: caño de agua (vesijohto), mantenimiento (huolto) ja communidad (yhteisö). Paikallinen projektinjohtaja esittelee asiaansa, hänen pieni poikansa kiemurtelee hieman tylsistyneenä isänsä sylissä ja imee kaiken aikaa yhteisöllisyyttä itseensä.

Yhteinen asia

Meillä on tällä hetkellä oma yhteinen kaivo muutaman naapurin kanssa. Se on ollut toimiva järjestelmä, mutta toki siinä on omat haavoittuvuutensa. Nyt provinssin hallitus on päättänyt laajentaa julkista vesijohtojärjestelmää myös tänne vuorille. Kuten Suomessakin, tontinhaltijat kustantavat itse vesijohdot ym, mutta erityistä täällä on se, että myös muihin kustannuksiin vesijärjestelmää käyttävät ihmiset osallistuvat talkootyön periaatteella. Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että provinssin hallitus maksaa vain osan (mm. Insinöörien palkat), muutoin käyttäjät maksavat kulut joko rahalahjoituksin tai konkreettisena työnä (kaivamalla putkille ojaa). Projektinvetäjä korostaa puhtaan veden merkitystä vuorella asuville vähempivaraisille ihmisille. Totta! Suomessa vesihuolto mielletään usein itsestään selvyydeksi. Vesi tulee hanasta ja vasta sen puute havahduttaa usein meidät huomaamaan sen, kuinka arvokas asia se on – ja kuinka välttämätön palvelu jokapäiväisen elämän sujuvuuden kannalta. Puhdas talousvesi, kattava verkosto turvaa terveyden ja elintason sekä minimoi haitalliset ympäristövaikutukset. Olemme siis tänään tärkeän asian äärellä.

Maisemaa vuoristossa.

Pura vida -projekti

Olen aiemmin työelämässäni tutkinut ja kirjoittanut projektinjohtamisesta tieteellisiä artikkeleita ja pari kolme kirjaakin – ja huvittuneena ajattelen niiden toimivuutta tässä kontekstissa. Tavoite on toki kirkas: tarjoamme vettä mahdollisimman monelle. Aikataulu: Pura vida! Eli katsotaan miten työt lähtevät etenemään ja kuinka paljon lahjoituksia tulee ja työvoimaa. Ei siis mitään riskianalyysiä, ei edistymisraportteja, ei hyötylaskelmia… Mutta se on varma, etä kun tämä on valmis, pidämme yhteiset partyt. Pura vida. Parasta yhteisöllistä jälkiarviontia!

Kokous päättyy. Lähellä asuva paikallinen ticonaapurimme tulee esittäytymään. Hänelle vähävaraisten vesiasia on sydämen asia. Ja yhteisöllisyys naapureiden välillä. Hän haluaa ehdottomasti saada meidät kotiinsa vieraakseen ja esitellä meidät perheelleen. Pura vida! Ilman muuta. Emme ehkä osaa täydellisesti toistemme kieltä, mutta sydämellisyys ja hyväntahoisuus välittyy.

Jäämme kahdestaan. Järjestelemme tuoleja takaisin paikoilleen. Joudun lähes pidättelemään kyyneleitä, arkinen onnellisuus tuntuu juuri tältä. Tuntuu uskomattoman hyvälle, että saamme olla osa tätä kulttuuria, näitä ihmisiä ja elämää. Tämä on juuri sitä mitä olemme tavoitelleet, että näemme enemmän kuin paikalliset nähtävyydet, pääsemme pintaa syvemmälle. Tunnemme, että nämä arkiset hetket ovat kuin kultahippuja kokemuksiemme korissa. Arkiset hetket ovat kuin puhdas vesi, arvokkaita, eivätkä todellakaan itsestään selviä.

Mitäpä noita pidättelemään: annan ilonpisaroiden valua poskilleni.

Ihmisen kokoisia tekoja – matkamme jatkuu

0

Istun kiven päälle. Tunnen hiekan. Pölyn. Lehtiä. Multaa. Todellisuutta, joka on mahdollista tuntea sormien välissä. Ei ole kuitenkaan mitään mihin takertua, eikä mitään, mitä hallita. Tiedän kuitenkin istuvani sen päällä, eikä mikään tunnu liikkuvan. Se kuitenkin kannattelee meitä koko elämän ajan. Se puhuu tuulen ja sateen kautta. Se vain on ja antaa jatkuvasti odottamatta saavansa mitään vastalahjaksi. Maapallomme. Pitääkö meidän olla siitä huolissamme?

Metsän siimeksessä

Matkustamme. Kyllä. Lennämme ainakin pari kertaa vuodessa. Kannammeko huolta ilmastosta?

Totta kai: maapallon hyvinvointi (tai pahoinvointi) on kaikkien yhteinen asia. On hyväksyttävä oma eettinen vastuu, mutta on kuitenkin säilytettävä suhteellisuudentaju. Suurimmat ilmastoon vaikuttavat päätökset ovat valtiollisen tason poliittisia päätöksiä, mutta toki uskomme, että jokainen yksittäinen ihminen ja matkailija voi tehdä maapallon hyvinvoinnin eteen oikeita valintoja liittyen omien elintapojensa ilmastovaikutusten ehkäisemiseksi.

Positiivinen kädenjälki

Costa Rica matkakohteena on meille harkittu valinta. Maa on antanut yhden maailman kunnianhimoisemmista lupauksista energian tuotannon suhteen: se pyrkii täysin hiilineutraaleiksi vuoteen 2020 mennessä. Maailmassa ensimmäisenä.

Ulkoministeriön taloudellisten ulkosuhteiden osastopäällikkö (nykyinen alivaltiosihteeri) totesi: ”Costa Rica on Suomelle samanmielinen kumppani, joka pyrkii pitämään yllä hyvää mainettaan korkean teknologian maana, joka huolehtii myös ympäristöstä, sosiaaliturvasta ja maailmanrauhasta.”

Mediassa puhutaan paljon hiilijalanjäljestä. Itse uskomme myös positiiviseen hiilikädenjälkeen. Päätökset eivät liity vain kulutukseen vaan myös pieniin tekoihin. Siksi istutamme puita sekä Costa Ricassa ja Suomessa.

Metsä hengittää

Istutimme siis kuusentaimia. (Kiitokset myös Jaskalle!)

Kuusentaimien istuttamista

Yli 2000 kappaletta.

Ympäristönsuojelun emeritusprofessori Pekka Kaupilan totesi: ”Yhdellä puulla on pieni merkitys, mutta jos kaikki tekevät sitä, merkitys kasvaa. Joka kevät vähän, kyllä niitä kertyy.”

Toivomme, että taimet juurtuvat hyvin ja sopeutuvat muuttuviin olosuhteisiin. Että ne kasvaessaan puhuvat meille edelleen tuulen ja sateen kautta.

Pian matkamme jatkuu…

Yhteinen tahdistus!

Yhteiset pitkät vedot! Kuuman hikiset vartalot! Suolan maku huulilla! Innostuksesta palavat katseemme etsivät horisonttia. Ystävät hyvät, kuten varmaan arvasitte, kirjoitan nyt parisoudusta.

Siinä se on. Noin kuusimetrinen vanerista rakennettu
parisoutuveneemme.

Parisuhdeveneemme

Timo osti sen meille jo muutama vuosi sitten Pohjois-Karjalaiselta perinteisen veneen veiston osaajalta (Allu Huikurilta). Ammattitaitoista käsityötä veneen perästä etupäähän. Arvostamme! Veneeseen kuuluu on myös veneenveistäjän suunnittelemat airot; hieman kaarevammat kuin mihin olemme soutaessa tottuneet

Kaarevat airot tuo paremman tuntumat veden pintaan

Olemme toki parisoutaneet aiemminkin, mutta erityisesti tänä kesänä olemme innostuneen yhteisiin souturetkiin. Mikäpä sen mukavampi tapa viettää kesäpäivää kuin viilettää tasatahdin pitkin järven selkää.

Niinpä. Tasatahdin. Siinäpä heti yksi iso pulma. Tai haaste. Pariskunnan yhteinen parisoutu kuulostaa hyvin romanttiselle ja varsin helpolle, mutta totta vieköön – siihen liittyy omat mielenkiintoiset kommervenkkinsä. Parisoutu vaatii oikeanlaista soututekniikkaa, tahdistusta – ja ennenkaikkea se vaatii mielenhallintaa. Parisoutuveneessä ei hyväksytä vapaamatkustajia. Kun veneessä on kaksi henkilöä, molemmat soutavat, sillä muuten vene möyrii liian syvällä ja tekee soudusta todella raskaan. Vene on saatava liitoon!

Parisoutuveneessä istutaan peräkkäin. Edessä soutava määrää tahdin sekä seuraa peilien avulla veneen suuntaa. Toisen on osattava olla takana – ja sopeutua tahdistukseen ja kertoa omasta jaksamisesta. Ei siis liene mitenkään yllättävää, että parisoutuvene on vuosien varrella puhekielessämme vääntynyt muotoon ”parisuhdevene”, koska niin paljon sen airoissa oppii itsestään, puolisostaan ja yhteisen tekemisen tilasta.

Veto! Veto!

Olen oppinut monenlaista tämän harrastuksen myötä. Jo pelkkä veneeseen meneminen rauhoittaa mieltä. Veneeseen astutaan, ei koskaan hypätä. Tapa periytyy puuveneiden aikakaudelta, jolloin veneen pohjalla olevat ”lantit” eli lautojen väliset saumakohdat aukesivat herkästi. Astumalla veneeseen vältetään myös turha keinuttelu.

Veto! Veto! Oikea soututekniikka on opittava, mikäli haluaa soutaa väsymättä pitkiäkin matkoja. Olen oppinut kantapään kautta, että soudettaessa oikea asento on tärkeä, muuten alaselkä krampaa.

Luonnollisesti veneessä istutaan selkä menosuuntaan. Jalkojen tulee olla melkein suorina loivasti eteenpäin työnnettynä, ja ne on voitava tukea veneen pohjaan. On opittava myös käyttämään liukuvaan penkkiä työntöä tukemaan, ei sitä hankaloittamaan. Voimanlähteenä käytetään selkä- ja jalkalihaksia, syvät vatsalihakset sen sijaan tukevat lihastyötä. Vasta viimeisenä liikkeenä käytetään käsillä vetoa. On siis hyväksyttävä muutama rakko jokaisen kesäkauden aluksi ennen kuin saa ”soutajan känsät” kämmeniin. Soudun perusta on pitkä, rauhallinen veto. Airojen liikeradan tule olla matala, ja airojen tulee soutajan edessä kohdatessaan mennä hiukan ristiin. Sanonta kuuluu, että ”kokemattoman soutajan tunnistaa siitä, että ”vedessä on kantoja” eli hän nostaa airot liian korkealle. Tunnustan, että liika yrittäminen kostautuu.

Tyynellä säällä soututekniikan ylläpitäminen on helpompaa. Tuuli ja aallokko nostavat vaikeusastetta. Olen oppinut siitäkin jo kaikenlaista. Muun muassa sen, että kun soudetaan sivutuulessa tiettyyn kohteeseen, otetaan tuulenvaraa eli ei soudeta suoraan määränpäähän, vaan hiukan tuuleen päin. Näin korjataan ”sorto”, joka johtuu tuulen aiheuttamasta ”lavettumisesta” eli siitä, että tuuli siirtää venettä sivusuunnassa.

Parisuhdeveneen tuhdolta katseltuna

Kuten arvata saattaa, parisoutu on erinomainen parisuhdeharjoitus. Sen tarkoituksena ei ole siirtää informaatiota vaan liikauttaa soutajien sielua lähemmäksi toisiaan. Tässä pitkät souturetket ovat keskeisiä. Opimme pariskuntana tuntemaan dialogimme airojen rytmissä, ilman puhetta, ilman turhia sanoja.

Väitän, että se on lähellä filosofiassa kuvattua sokraattista dialogia, jonka (muistaakseni filosofi Heidegerin mukaan) perusidea on, että harjoitukset saavat ihmisen tarkistamaan asennettaan, uskomuksiaan, käymään dialogia ja kamppailemaan itsensä kanssa. Siten parisoudussa kaksi ihmistä muovaa yhteistä parisuhteen olemusta, koko sen eksistenssiä: yhteisesti käytettyä mielikuvitusta, tahtoa, sensitiivisyyttä jne. Tällaisen parisuhdeharjoituksen tarkoituksena ei ole minkään abstaktin tiedon omaksuminen vaan jopa kokonaisen maailmankuvan muutos. Tai kuten filosofiassa kuvataan tätä yksilötasolla käsitteellä ”persoonallisuuden metamorfoosi”. Huikea ajatus. Pidän siitä. Parisoutaminen on siis persoonallisuuden metamorfoosi kahden ihmisen välillä. Tätä lausetta maistelen seuraavan kerran, kun tekee mieli heittää airot järveen ja sättiä aviomies vääränlaisesta rytmistä ja tahdistuksesta.

Lisää vetoja ja aivoituksia

Yhteinen tahti soutamisessa avaa, raivaa ja antaa tilaa, myös ennen kaikkea etu- tai takatuhdolla olevalle toiselle ihmiselle. Toinen ihminen on yksi raja, joka puolison on kohdattava, yksi tuntematon, jota kohti järki ja tunne liikkuu. Filosofit sanovat ongelman olevan se, että kun yritämme ymmärtää toista ihmistä, käytämme silloin itseämme mallina. Ymmärrämme silloin vain itseämme, emme toista. Silloin tietämättömyys voi olla paras ratkaisu. On vain jatkettava soutamista.

Järven aallokko keinuttaa venettä. Ristiaallokko yrittää kammeta venettä kumoon. On vaikeaa pysyä rytmissä. Täysin tyyni järvi tuntuisi jopa luonnottomalle. Jos pyrkii siihen, että ei halua kohdata soutaessa tuulta eikä myrskyä on parempi pysyä mantereella. On kuin antaisi itselleen ja parisuhteelleen mallin, että negatiiviset tunteet eivät ole sallittuja. Siinä missä aallokossa on lainetta, tyrskyä, puuskaa, kuohua, pärskettä ja vaahtopäät, on myös ihmisillä suuttumusta, surua ja pettymystä. Soutamaan oppii soutamalla, tunteista voi puhua ja niitä oppii käsittelemään – ja ne menevät ohi. Selvisimme – ja matka jatkuu entistä eheämpänä.

Yhteiset kokemukset. Elämä on rosoista ja kuuluu asiaan, että siinä on aallokkoa. Hyvä tulee, jos molemmilla on halu ja kyky selvittää ristiriitatilanteita ja tulla puolitiehen vastaan. Kahden ihmisen välinen suhde on inhimillinen. Siinä tulee olla realistiset odotukset. Siinä on parisoudun opetus tiivistettynä.

Ja onhan tässä myös hauskuutta ja rentoa romantiikkaa.

Timo kastoi veneen nimeäni kantavaksi: Ihana Leena. Johan se pistää minut yrittämään ja jaksamaan…

Monta aihetta iloon – kesä Suomessa

Tunnen tänään taas sen ilon, jonka jokainen kokee, kun ottaa ikioman mielenkiintoisen harrastuksensa pitkästä aikaa esille. Jälleennäkemisen ja -kokemisen riemua! Palaan taas harrastukseni pariin, joka innostaa. Se ei velvoita, eikä ole perinteistä hyödyllistä työtä, vaan tekee runoilija Amedeo Modiglianin sanat eläväksi:
”Pidä kaikkea sellaista pyhänä, joka jalostaa ja innostaa älyäsi”

Kaivan siis kesätauon jälkeen läppärini laukun pohjalta ja avaan Aikuisina matkalla -blogimme. Siinä se jälleen on. Tunnen vahvaa jälleennäkemisen ja -tuntemisen riemua! Sanat alkavat pulputa sisältäni pyytämättä. Välillä tekee hyvää tyhjentää itsensä kaikesta; asioista, rutiineista, tavoista, jotta pääsee taas täyttymään uudesta ja innostavasta. Huomaan, että kesän vietto Suomessa, rentoutuminen ja lepääminen on selvästi tehnyt hyvää mielelle ja luovuudelle!

Suomen kesä – monia iloja

Kesän viettoa

Tätä kirjoittaessa näen ikkunasta, kuinka vihmoo vettä taivaan täydeltä, valkoiset vaahtopäät vyöryvät pitkin järvenselkää. Tuuli piiskaa ja ujeltaa suomalaisen postikorttimaiseman epäjärjestykseen. Vielä tovi sitten kullasta hopeaksi muuttuneet auringonsäteet yrittivät puhkaista pilvien teräksenharmauden siinä onnistumatta. Kaikkialle levittäytyy raskas harmaus.

On elokuu– ja tunnen itseni erittäin onnekkaaksi ihmiseksi saadessani katsella tätä kaikkea. Aurinko tai sade, valo tai pimeys – ja niiden välinen loputon kirjo – olen vähitellen oppinut nauttimaan niistä kaikista.

”Ulkomailla oleminen kirkastaa suhdetta omaan kotimaahan” sanoo hyvin usea ulkomailla asuva tai pitkään siellä oleillut. Alan itsekin uskoa tuon lauseen voimaan.

Suomen luonto on ainutlaatuinen

Suomessa on suomalaisena helppo keskittyä vain *olemiseen*. Täällä meidän ei tarvitse tulkita kulttuurin eri käytänteitä, sävyeroja tai hienosyisiä piirteitä. Suomalaisuus on osa sydänvaltimoamme, se kuljettaa tätä tarvittavaa kulttuurista tietoa käyttöömme huomaamatta ja vaivattomasti. Oman äidinkielen puhuminen ja ymmärtäminen on vaivattoman helppoa. Niin helppoa, että tätä kaikkea on oppinut pitämään lähes itsestään selvänä.

Uuden valloittaminen

Valitettavaa on, että tästä tutusta ja turvallisesta kulttuuristamme tulee helposti muiston kaltainen, kuin vanha tunne, jota yritetään elvyttää lakkaamatta. Unohdamme uudistua ihmisinä. Jostakin syystä tässä aikuisuuden iässä alamme helposti varmistella, lakkaamme käyttämästä lahjojamme ja välttelemme muutosta. Juuri tästä syystä uskon, että meille on juuri oikea ratkaisu olla välillä pois Suomesta. Se antaa uudenlaisen mahdollisuuden tarkastella ja muuttaa syvään juurtunutta suhtautumistamme maailmaan, toisiimme ja itseemme.

Ulkomailla asuminen on kuin suunnaton peili, joka suurentaa tunnetta, ettei mihinkään voi piiloutua tai mitään ei voi pitää itsestään selvänä. Tämä herättää innostusta, mutta ennemmin tai myöhemmin myös pelkoa. Kuten kaikkia tutkimusmatkailijoita, myös meitä vetää puoleensa se, mikä sieltä löytyy, vaikka emme tiedä onko meillä rohkeutta kohdata sitä. Ja juuri siinä piilee asian mielenkiintoinen puoli: saamme kokemustemme myötä rohkeutta suhtautua rauhallisesti siihen, että emme ole tukevalla pohjalla. Ei ole siis syytä varmistella, lakata uskomasta muutoksen ja uudistumisen voimaan.

Mitä tarkoitan uudistumisella? Pieniä, yksinkertaisia asioita. Kerron henkilökohtaisesta uudistumisestani esimerkin. Asuessamme Costa Ricassa oman äidinkielen väistyessä, maailman kaikki rajat ylittävä kieli alkoi yllättäen elpyä ja vahvistua. Kutsun tätä kieltä intuitioksi, joka on sanaton ja näkymätön kieli. Se näkee asioiden taakse, tai syvemmälle kuin pinta. Se on aistimisen ja tiedostamisen tila, jonka huomaan herkistyvän sitä mukaan, kun astun ulos mukavuusalueeltani, tuntemattomissa maastoissa ja maisemissa. Ja nykyään se ilahduttaa minua paljon enemmän kuin mikään lineaarinen analyysi tai oikeastaan suurin osa sanoista. Se vahvistaa uskoani, että meissä kaikissa on lukemattomia maailmoja, jotka ovat vain odottaneet löytämistään.

Onni on läsnä

Tätä kesä on parhaimmillaan. Olen hiljaa ja katselen ilman, että etsin mitään. Silmäkulmasta näen – ja tunnen hymyilyn mieleni pohjasta. Ilo. Tässä se on. Vähät välitän säästä.

Tässä iässä alkaa ymmärtää, että mitä elämämme aikana teimme, minkä eteen voimamme tunnossa taistelimme, ei oikeastaan ole enää niin tärkeää. On hienoa, että tämä kaikki on koettu, mutta nyt on tärkeämpää katsoa selvisikö ihminen sisällämme hengissä sen taistelun läpi. On jälleen aika uudistua avoimin mielin.

Onni. Se on käden ulottuvilla, silmieni edessä. Kuten tiedämme, onni on haurasta ja kevyttä, ei sitä voi mihinkään kiinnittää. Elämässä on kuitenkin aina onni läsnä. Ainakin se on lähellä, mahdollisuutena, vaikka se olisikin välillä kadoksissa joitakin aikoja. Kuten aurinko on paksun pilviverhon takana. Siellä se on. Varmasti.

Koivut taivuttelevat runkojaan kovenevan tuulen myötä. Ne kuuntelevat ja pian antavat kesän mennä. Siinä luonto on viisas – se pitää elämän virtaavana.

On jälleen aika sulkea läppäri – ja lämmittää sauna. Kiitos tästä hetkestä ja kirjoittamisen ilosta.

Ars longa, vita brevis!- Mexico city

Mexico cityä matkaa on mukava muistella, sillä kaupunki on niin värikäs, rouhea – ja itsessään jo taideteos. Kaupunkikuva on elävä ja tapahtumia täynnä, kuten voi odottaakin maailman toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kaupunki on täynnä upeita ja osin hyvin kunnostettuja historiallisia rakennuksia ja perinteisiä monumentteja. Niin paljon ettei niiden syntyhistoriaa jaksa enää tutkia. Meksikon historia on monivaiheinen, joten hallitsijoiden ja kansan sankareiden monumenttejä riittää joka kadun kulmaan.

Uutta ja vanhaa sulassa sovussa.

Uudempaa Mexico Cityä

Yksi upeista rakennuksista on kaupungin taidemuseo. Kävimme ihastelemassa sen aulaa, mutta koska oli sunnuntai, ihmisiä oli paljon liikkeellä. Täällä sunnuntaisin museoihin on ilmainen sisäänpääsy.

Taidemuseo El museo de Bellas Artes

Katutaidetta on kaikkialla.

Jotka merkitsevät heidän kulttuurissaan jotain. Itse voi vain aavistella.

Ja tämä on… dinosaurus?

Oivaltavia veistoksia. Tässä katulampun pylväs.

Katulampulla on jämäkkä pylväs

Vihertaidetta:

Laitamien barriossa on yksi Meksikon ja maailman isoimmista muraaleista ”El Democrata”. Siihen on maalattu vuorenrinteellä sijaitsevan ison lähiön eli barrion kaikki talot. Vaikuttava!

Isoin muraali

Kahlosta ylpeyden aihe

Yksi Meksikon ylpeyden aihe on Frida Kahlo. Hänen henkilöhahmonsa näkyy hyvin monella tapaa myös Mexico cityn katukivassa, kuten esimerkiksi tässä katutaiteessa:

Kahlo maalattuna katutaiteeseen.

Frida Kahlon kuvia on jopa naisten vessan ovessa.

Frida Kahlo (1907 – 1954) oli meksikolainen taidemaalari, kapinallinen, oman aikansa feministi ja vapaustaistelija, jota kuvataan sanoin: ”polioon sairastunut ja onnettomuudessa loukkaantunut rampa, androgyyni ja intohimoinen rakastaja, jolla oli romanttisia suhteita sekä miesten että naisten kanssa.”

Frida Kahlo oli ensimmäisiä meksikolaisia naistaiteilijoita, joka symbolien tai objektien sijasta maalasi poliittisia aiheita ja omakuvia. Juuri tämä on Kahlon taiteessa kaikkein kiinnostavinta. Hän teki yksityisestä tilasta poliittisen.

Frida Kahlolla on täällä tietenkin oma museo, Casa de Azul, joka on nimensä mukaisesti sininen. Emme menneet sinne, yksinkertaisesti siksi, että pääsyliput olivat loppuunmyyty monen päivän ajan. Emme halunneet myöskään sitoa itseämme ennalta sovittuihin aikatauluihin, joten valinnoilla on seuraamukset.

Luin sen sijaan Suvi Lensun kulttuuriantropologin mietteitä Kahlon näyttelystä:
”Tuijottaessani paalupaikalla komeilevaa Kahlon tekojalkaa minut valtaa häpeän tunne. Olen tunkeutunut ihailemani taiteilijan yksityiseen tilaan.”

Historiasta tiedämme, että Fridan jalka amputoitiin hänen viimeisinä elinvuosinaan. Hän häpesi puujalkaansa niin paljon, että peitti sen aina pukeutumalla valtavan suureen Tehuana-helmaan. Hänen miehensä Diego Riviera lukitsi kaikki Fridan tavarat lukkojen taakse, ja nyt ne on nostettu näyttelyyn ihmisten tuijotettavaksi. Ehkä Diego piilotti rakastamansa naisen esineistön syystä, ettei Frida riemuitsisi tekojalkansa nostamisesta parrasvaloihin.

Tämän jälkeen olemme itse asiassa mielissämme, ettemme menneet näyttelyyn. Meille riittää hänen taiteensa ja elämäntyönsä, emme tarvitse viihteeksi hänen yksityisyyttään.

Kävimme sen sijaan hänen miehensä, kuuluisan muraalitaiteilija Diego Riveran näyttelyssä. Yksi hänen kuuluisimmista teoksistaan pelastettiin vanhan kerrostalon hajottamisen alta. Ison operaation myötä kokonainen kiviseinä maalauksineen on nyt museossa.

Nuo taitelijat! Sanotaan, että kun veri on kuumaa, ja joilla on tarmoa, on mentävä kohti uutta. He eivät nuku toisten unirytmien mukaan, kävele toisten määräämää vauhtia, eivätkä anna muiden määrätä sitä, ketä vihaavat ja rakastavat.

Eläköön erilaisuus! Eläköön taide! Eläköön kulttuuri! Eläköön ihmiset!

Ars longa, vita brevis!

(Latinankielinen sanonta; taide pitkä, elämä lyhyt!)


Mielenkiintoisia kohtaamisia – Mexico city

Asumme Aib`b:n kerrostaloasunnossa keskellä tavallista ja arkista Mexico cityn elämää. Asuntomme on hyvällä sijainnilla, joka paikkaan on lyhyt – tai pitkä matka, sillä tämä kaupunki on todella suuri. Esimerkiksi museoita löytyy jokaiseen makuun. Luin jostakin, että yli kolme tuhatta, en kuitenkaan ole tarkastanut tietoa.

Lähdemme kaupunkikävelylle heti aamupäivästä ilman tarkempaa päämäärää tai tavoitetta. Katsotaan mitä Mexico city eli CDMX (Ciudad de México) tarjoaa meille tänään.

Mexico City eli Ciudad de Mexico

Mexico city sijaitsee kahden kilometrin korkeudessa, joten päivälämpötilat pysyvät miellyttävinä auringon paahteesta huolimatta. Öisin lämpötila laskee jopa alle + 10 C:een. Kävelymme alussa, heti nurkan takana ohitamme kadunreunalla joukon kodittomia, jotka asuvat taivasalla. Heistä ei näy näin aamuisin kuin pipon tupsut, sillä he vielä nukkuvat sikeästi muovisäkkeihin tai täkkeihin kietoutuneina pahvialustoilla. Kivinen alusta hohkaa kylmyyttä. Suurkaupunkien varjopuolia. Kävelessämme heidän ohi muutamaan kertaan päiväsaikaan, he alkavat tervehtiä meitä iloisesti – ja me heitä. Kaikilla heillä on oma tarinansa, joihin emme voi matkalaisina mitenkään vaikuttaa.

Pieni löytö puiston perältä

Nautittuamme aamiaisen paikallisella torilla, kävelemme Mexico cityn suurimpaan puistoon Chapultepeciin (espanjaksi Bosque de Chapultepec), joka on yksi maailman suurimmista kaupunkipuistoista. Puisto toimii sekä virkistysalueena että kulttuurielämän keskuksena. Puisto koostuu kolmesta osasta. Puiston nuorin osa on luonnontilaisin ja vähiten vierailtu. Toisessa ja kolmannessa osassa sijaitsee mm. kaksi huvipuistoa, eläintarha, museoita, nykyinen presidentin virka-asunto Los Pinos, lasten museo Papalote, urheilupaikkoja, ravintoloita ja kahviloita. Siellä on myös hautausmaa, johon on haudattu useita presidenttejä sekä kuuluisia taiteilijoita, kuten maalari Diego Rivera. Täällä on tilaa oleiluun.

Nautimme aamupäivän rauhallisuudeta puiston vanhimmalla alueella, jossa sijaitsee muun muassa kaksi pientä järveä.

Ihmisiä on vielä harvakseltaan liikkeellä. Hevospoliiseja tulee meitä vastaan.

Löysimme linnan kupeesta pienen huomaamattoman portin, jossa oli kyltti: Auditiivinen kirjasto. Mikä löytö! Metsän siimekseen oli aseteltu penkkejä, joissa saattoi loikoilla ja kuunnella päivittäin vaihtuvaa musiikkiteemaa.

Auditiivinen kirjasto

Tänään soi Edit Piaf, seuraavana päivänä Jazz, sitten rock ym ja pöydelle oli aseteltu kirjoja, joita sai penkillä loikoillessa lueskella.

Puiston historiallisesti merkittävin osa on kukkula, jolla sijaitsee nykyisin historiallisena museona toimiva Chapultepecin linna.

Chapultecin linna

Miten mahtava idea! Aurinko paistoi lempeästi puiden lehvien läpi, musiikki hyväili mieltä ja ihmiset selvästi nauttivat olemistaan. Tällaiset paikat voittavat mennen tullen perinteiset matkailunähtävyydet!

Tangon taikaa

Nautittuamme ison puiston vehreydestä, jatkamme matkaamme. Yhtäkkiä kuulemme pienemmässä puistossa kuuman tangon rytmin. Kävelemme musiikkia kohti ja näemme, että meneillään on iloiset päivätanssit. Hieman iäkkäämmät ihmiset tanssivat katetun terassin alla.

Iloisia ilmeitä, keveitä askeleita jo kyyristyneen kehon kannattelemana. Tärkättyjä prässejä, kravatteja, kukkamekkoja, huulipunaa ja punaisia poskia. Päivätanssien huumaa, naurua ja totista tangon taikaa.

Tangon taikaa

Mikään ei piristä päivää niin hyvin kuin tanssiin taipuva keho ja toisen ihmisen kosketus.
Upea yllättävä kohtaaminen Mexico cityn puistossa hivelee mieltä!

Maan alle

Koska kaupunki on niin laaja, käytämme välillä metroa. Se osoittautuukin erittäin mukavaksi menopeliksi. Timo on kartan luvussa ja reittien suunnittelussa mestari, joten minun ei tarvitse kuin nauttia. Kertalippu maksaa vain 25 senttiä!

Mexico cityn metrolla maan alle

Metrot ovat täällä siistejä. Käytimme täällä olomme aikana useaan otteeseen metroa – ja on sanottava, että meksikolaiset ovat kohteliaita ja rauhallisia matkustajia.

Sunnuntain erikoisuus

Sunnuntaisin meksikolaiset ovat liikkeellä. Kauppakadut ovat tupaten täynnä ihmisiä. Kadut ja kaupat pursuavat ihmisiä. Siitä huolimatta tunnelma on erittäin leppoinen ja rento.

Sunnuntai saa ihmiset liikkeelle

Silloin kaupungin (suuri valtakatu suljetaan klo 9-14.00) autoilta ja ihmiset – kaiken ikäiset ja kuntoiset – valtaavat kadut.

Sunnuntaina valtakadut ovat ihmisten!

Ihmiset kävelevät, juoksevat, pyöräilevät, rullaluistelevat sankoin joukoin. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Puiston reunassa soittaa Jazz bändi ja ihmiset jammailevat.

Iloista musisointia

Jos tästä kaikesta ei mieli avaudu niin ei sitten mistään. Tämän maan kulttuuri ei piileksi vain rakennusten sisällä, se aukeaa kaikkialla.

Uuteen kulttuuriin tutustuminen on kuin hyvän ystävän kohtaaminen: ”En tarvitse ystävää, joka muuttuu kun minä muutun ja joka nyökkää kun minä nyökkään: varjoni tekee sen paljon paremmin” – Plitarkhos.

Mysteerin jäljillä – Teotihuacán

Kivipaadet vartioivat hämäriä sisäänkäyntejä, jotka pitävät sisällään hiljaisuuteen kadonneen ajan ja varjoihin valuneet muistot. Olemme nyt Teotihuacánissa, joka on noin 50 km koilliseen México citystä. Muinaiskaupungin arkeologinen historian kuvaus on hyvin monipolveinen, jonka oikaisen toteamalla: Olipa kerran kauan kauan sitten…

Linja-autossa on tunnelmaa

Muinaiskaupunkiin pääsee järjestetyillä retkillä – tai kuten itse valitsimme – aivan tavallisella paikallisbussilla. Matka sinänsä on jo kokemus, sillä bussin ikkunasta näemme konkreettisesti Meksiko cityn laajuuden ja sen reuna-alueiden elämää. Nyt ymmärrämme hyvin miten kaupunkiin mahtuu 10 miljoonaa plus reuna-alueiden toinen 10 miljoonaa asukasta. Vuorten seinämät ovat tiheänä rykelminä täynnä taloja. Niitä on silmänkantamattomiin. Toiset barriot ovat täynnä taloja, jotkut barrioita voisi luonehtia lähinnä hökkelikyliksi.

Taloja pitkin vuorten rinteitä

Bussimatkamme aikana trubaduuri soittaa kitaraa ja laulaa kaihoisia meksikolaisia lauluja. Laulujen tunnelmoinnista maksamme mielellämme muutaman lantin.

Muinaiskaupungin mysteeri

Lähdimme liikkeellä jo aamusta, sillä tiedämme kokemuksesta, että keskipäivää kohti pilvet liukenevat taivaalta ja kiviset seinät alkavat hikoilla tehden maisemasta kuuman utumeren. Kaktukset hikoilevat kanssamme.

Kaktukset ovat osa maisemaa

Teotihuacán eli Jumalten kaupunki oli yksi ensimmäisistä suurista kaupungeista maailmassa – ja yksi suurimmista läntisellä pallonpuoliskolla aikakautensa aikana. Muinaiskaupunki oli suuren valtakunnan keskus, noin 150 000 asukkaan kaupunki. Muinainen Teotihuacán kattoi yli 20 neliökilometriä ja nykyisin siitä on ihailtavana muun muassa kuolleiden valtakatu ja sen varrella olevat temppelit ja kaksi suurta pyramidia.

Kuoleiden valtatie

Auringon pyramidi on vanhin ja kookkain (Pirámide del Sol). Sen sivut ovat 215 metriä pitkät, ja se on 60 metriä korkea. Kiipeämme jyrkkiä kivisiä portaita pitkin ylös pyramidin huipulle. istumme alas ja ihastelemme.

Auringon pyramidi

Muinaiskaupunki sijaitsee lähes 3000 m korkeudessa merenpinnasta, tuuli puhaltelee jo täällä viilentävästi.Täällä kuka tahansa voi tuntea itsensä hetken ajan historialliseksi hahmoksi ja sulautua osaksi vanhojen aikakausien kaikuihin. Ehkä paikan tarunomainen ilmapiiri tarttuu myös meihin, tuntuu kuin aika vilahtaa ohi kuin välähdys. Ajan merkitys katoaa.

Toinen pyramidi on omistettu kuulle (Pirámide de la Luna). Korkeutta sillä on 18 metriä. Kuun pyramidin sisällä on kuusi vanhempaa versiota, joista jokainen seuraajaansa pienempi. Rakennelmaa uskotaan käytetyn aikanaan seremoniallisiin tarkoituksiin. Kuun pyramiidiin päättyy myös tuo aiemmin mainitsemani hyvin vaikuttavan näköinen kuolleiden valtakatu.

Kuun pyramidi

Kuka rakensi tämän loistokkaan kaupungin, sen kaksi valtavaa pyramidia ja useat temppeli rakennukset Meksikon keskiosaan?

Arkeologitkaan eivät ole täysin yksimielisiä vastauksesta. Muinaiskaupungin kaivaukset aloitettiin jo vuonna 1884, mutta siipensä alle se sai voimaa vasta 1960-luvulla tehtyjen ensimmäisten järjestelmällisten tutkimusten myötä (amerik. arkeologi René Millon). Ainutlaatuisuutensa vuoksi muinaiskaupunki valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1987. Pyramidien ja niissä käytettyjen työkalujen lisäksi meidän ihailtavaksi ovat säilyneet myös yllättävän hyvin säilyneet seinämaalaukset.

Hyvin säilyneitä seinämaalauksia

Jo tuona aikana oli käytettävissä kuun ja auringon kierrosta tiivistetty ”kannettava kalenteri”, josta on tullut paikan symboli- ja on varmaankin yksi eniten myyty matkamuisto.

Kannettava kalenteri – osattiin sitä ennenkin

Pyramidin portailla istuessa tulee mieleen, että olivatpa tämän kaupungin rakentajat keitä tahansa, he olivat arkkitehtuurin mestareita.


Nykypäivän amerikkalaisten arkkitehtien laskelmat osoittavat, että jos tämän päivän tiedolla ja välineistöllä rakennettaisiin pyramidit uudestaan, hankkeeseen kuluisi noin viisi miljardia dollaria rahaa ja viitisen vuotta aikaa.

Mitä tapahtui?

Tiedetään siis, että kaksi tuhatta vuotta sitten Teotihuacán oli yksi maailman suurimmista kaupungeista. Muutaman sata vuotta myöhemmin se oli täysin autioitunut. Mitä tapahtui? Miksi mahtava kansa katosi jälkiä jättämättä? Oliko kyse sodista? Joidenkin asiantuntioiden mielestä Teotihuacán tuhoutui siksi, että se kasvoi niin suureksi, että se hukkui omiin jätteisiinsä, mikä edisti kulkutautien leviämistä. Toivottavasti ihmiskunta ottaa opikseen tästä historiasta, eikä anna tapahtumien toistaa itseään.

Pyhäksi paikaksi

Ratkaisemattomat mysteerit kiehtovat ihmisen mieltä. Teotihuacánista on tullut monelle ihmiselle pyhä paikka, koska siellä luonnehditaan olevan erityistä, sanoin kuvaamatonta energiaa. Tämän energian vuoksi tänne hakeutuu ihmisiä, jotka toivovat ihmeitä. Näimme eri tavoin sairaita, kuten sokeita ihmisiä kävelemässä kuoleman valtatietä pitkin itkien ja rukoillen. Uskomuksen mukaan kuoleman valtatien kävely erikoisen energian ympäröimänä ajatellaan riisuvan kaikista niistä harhoista ja kuorista, jotka ovat ihmisessä itsessään aidon kokemuksen esteenä. Ja juuri siinä tilassa uskotaan ihmeidenkin tapahtuvan.

Asenne ratkaisee: toisille tämä paikka on kasa vanhoja kiviä (ympäröivät viisi kaupunkia himoitsevat aluetta laajentuakseen), toisille arvokas kulttuurihistoriallinen paikka, joillekin ihmeitä tekevä pyhä paikka.

Mielestämme Teotihuacán on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Luovuus tarvitsee tarinoita. Mielen on aika ajoin hyvä pujahtaa mysteerejä kuhiseviin tunneleihin ja kiivetä korkean pyramidin päälle. Muinaiskaupungin kohina pyyhkii tarpeettoman kiireen ja turhan käsitteellistämisen mielen sokkeloista – ja tunnemme kuinka mielikuvituksen pylväskäytävät ja portaikot alkavat laajeta ja kasvaa.

Ja kuin huomaamatta kiviset pyramidit värjäytyvät silmiemme edessä kultaisiksi…

Kävelyn filosofiaa – ensivaikutelma Mexico citystä


Terveiset Meksikosta ja sen pääkaupungista Mexico Citystä. Täällä katuja kävellessä tulee miettineeksi miten venyvä adjektiivi ”suuri” on? Olemme aiemmilla matkoilla vierailleet useassa suurkaupungissa (esim. Hongkong, Kuola Lumpur, Bangkok, Hó Chi Minhin), jotka ovat myös suuria, mutta Meksiko city on todella suuri. Valtava. Meksiko city onkin rankattu maailman toiseksi suurimmaksi kaupungiksi ja täällä asuu yli 10 miljoonaa (lähialueilla asuu toinen 10 miljoonaa) asukasta.

Yllätti täysin

Parin kilometrin korkeudessa sijaitseva Mexico City yllätti meidät ensi silmäyksellä monella tapaa. Ensinnäkin kaupunkikuvan väljyydellä. Tämä on yksi väkirikkaimmista kaupungista, mutta missä nämä kaikki ihmiset ovat? Autot? Koirat? Kävelykadut ovat siistejä ja leveitä.

Vielä 1980-luvulla ilmansaasteet olivat olleet todellinen ongelma, mutta nyt kaupungissa on yllättävän raikasta hengittää. Kaupunkiin on rakennettu toimiva julkinen liikenne; metroverkosto, bussikaistat ym, sekä rajoitettu (verotuksella ja sakotuksella) yksityisautoilua. Autoja toki on, mutta ei ole haitaksi asti.

Kaupunkikuva on vihreä – ja täällä on paljon erikokoisia ja -tyyppisiä puistoja.

Koska kaupunki on niin suuri ja nähtävää riittää, täällä on hyvä harjoittaa filosofian professori Frédéric Grossin kuvaamaa kävelemisen metodiikkaa. Kävelyyn suhtaudutaan siinä eräänlaisena meditaation muotona, jossa ihminen tulee osaksi ympäristöä hyvin konkreettisella tavalla. Tarkoituksenmukainen kävely, jossa halutaan päästä johonkin, on jollain tapaa puuduttavaa. Siinä ympäristö muuttuu maamerkkien ryhmittymiksi, jotka kertovat ihmiselle, missä ihminen on ja kuinka pitkä matka määränpäähän on.

Kävelyretken salaisuus onkin mielen joutilaisuus, joka on rentouden ja aktiivisuuden harvinainen yhtymä. Silloin kävelyn ei tarvitse olla johdonmukainen. Ja kun seuraamuksia ei ole, maailma voi ehkä avautua paremmin oikullisesti jaloittelevalle kävelijälle kuin vakavamieliselle ja järjestelmälliselle tarkkailijalle.

Kaupunki on täynnä mielenkiintoista katseltavaa. Kaikille kaikkea. Museoita, komeaa arkkitehtuuria ja monipuolisia ostosmahdollisuuksia. Kaikkialla on pieniä ostoskojuja, pieniä fondia (pieniä ravintoloita). Katukeittiöitä on kaikkialla.

Katukeittiöitä kaikkialla

Kävelimme läpi vilkkaan keskustan alueen, joka paljastaa pääkaupungin kerrostuneen historian, ennen espanjalaista ja siirtomaa-aikakauden loistoa sen nykyisyyteen. Jokaisella askeleella vanha historia, uudistetut julkiset tilat alkavat elää ja kulttuurinen renessanssi kukoistaa. Vaikka katselemme mielenkiinnolla ympärillemme, meillä on aikaa istuskella ja katsoa ihmisten letkeää menoa. Uskomatonta, sanon uudestaan Timolle ties monettako kertaa jo ääneen. Miten on mahdollista, että täällä miljoonakaupungissa on näin rauhallinen ja rento tunnelma?

Tulimme Zocalo-aukiolle, joka on kaupungin keskus kansallispalatseineen ja katedraaleineen.

Täällä on myös yksi maailman kauneimmaksi sanotuista postirakennuksista.

Postirakennus, joka hurmaa!
Postirakennuksen kauneutta ihastellessa

Alue on täynnä kauppoja, hotelleja, ravintoloita ja viihtyisiä kahviloita.

Värikyyttä on kaikkialla

Sitä on kaupunkikuvassa

Rakennuksissa on väriä

Sitä on katutaiteessa

Ennen kaikkea sitä on taiteessa sekä kukoistavassa käsityöperinteessä. Kävimme suuressa artesaani myymälä alueella (La Ciudadela), jossa on vieri vieressä pieniä putiikkeja.

Käsityömyymälöitä riittää silmän kantamattomiin

Värikkäitä laukkuja

Meksikossa tosiaan nautitaan väreistä.

Unohtamatta somreroita

Kaupunkikävely käy hyvin mielen avaamiseen, kun se muuttuu itsessään tarkoitukseksi. Ympäristö muuttuu abstraktimmaksi ryhmittymäksi muotoja ja tuntemuksia: Värejä ja tuoksuja. Hajua ja melua. Kovaa musiikkia ja linnun laulua. Iloisesti tervehtiviä meksikolaisia, jotka selvästi ovat ylpeitä omasta kulttuurista ja suuren suuresta kaupungistaan.

Tunsimme olomme turvalliseksi. Vaikka Meksikossa on omat huumesotansa, Meksiko cityä luonnehditaan yleisesti ottaen matkailijalle turvalliseksi. Ainakin päiväaikaan.

Ja me puolestamme olimme vaikuttuneita meksikolaisesta kulttuurista ja ystävällisistä ihmisistä. Huomenna lähdemme avaamaan mieltämme lisää.

Lämpöä, kuumuutta, tulisuutta! – Arenal Volcano

Costa Rican kesä on nyt kuumimmillaan ja kuivimmillaan. On lähes sormin laskettavissa ne vesipisarat, jotka ovat neljän kuukauden aikana tulleet maahan saakka. Vaikka nurmikot kuivuvat ja joidenkin puiden ja pensaiden lehtivihreä on paennut juuristoon lepäämään, täällä luonto on oppinut vuosisatojen saatossa elämään kuivuuden kanssa. Vahalehtisten puiden ja pensaiden vihreys vain syvenee, hedelmät kypsyttävät kylkiään ja kukat suorastaan kilpailevat värikkyydessään.

Tänäänkin aurinko tervehtii meitä ja hymyilee jo aamusta leveästi, keskipäivään mennessä sen säteen helottavat kuumaana ja ahnaana pilvettömältä taivaalta. Hakeudumme päiväkahville palmujen varjoon ja siinä istuessamme tunnemme, kuinka pieni vuoristotuuli hajottaa kuumuuden ihon lämpöiseksi.

Kuumuutta lisää

Mitä ihminen vielä tähän voisi lisää toivoa? Korjaan, mitä suomalainen tähän voisi vielä lisää toivoa? Tietenkin saunan. Ajattelemme lämpimiä lauteita, kiukaan sihinää. Lempeän kosteaa lämpöä. Ja välillä tulisimme vilvoittelemaan saunan terassille. Costa Rican lämpö hivelisi kuin linnunmaito saunan kuumentamaa kehoa.

Tätä ajatusta näissä olosuhteissa ei ymmärrä kuin toinen suomalainen – ja tätä suomalaista hulluutta kannamme ylpeänä sydämessämme.

Tulisuutta tarjolla

Päivän piristeeksi lähdemme ajamaan kohti Arenal Volcanon kansallispuistoa. Se on alueena laaja, tällä kertaa käymme ihastelemassa sen keskushahmoa – Volcano Arenalin majesteettisuutta. Tulivuori on hyvin valokuvauksellinen.

Arenal Volcano

Ei uskoisi sen symmetristä profiilia katsellessa, että se on eräs aktiivisimmista Costa Rican tulivuorista. Että sen sisällä liikehtivät tuliset laavat ja happoiset kaasut. Vaikka tulivuoressa ei ole viime aikoina ollut toimintaa, tutkijat uskovat edelleen, että se ei ole passiivinen.

Alueella on hyvät vaelluspolut. Ne risteilevät pitkin poikin metsäistä kansallispuistoa, mutta myös tulivuoren rinteillä. Täällä voi myös kierrellä Costa Rican isoimpiin kuuluvan Arenal järven rannoilla.

Arenal järvi

Tänään meitä ei houkuta kävely kuumuutta hehkuvan vuoren rinteelle, etsimme nyt jotain aivan muuta. Sillä tiedämme, että alueella sijaitsevat maan parhaat kuumat lähteet. Tältä alueelta löytyy sopiva kylpylä jokaiseen makuun. Valitsemme Ecotermalesin kuumat lähteet sen puutarhamaisuuden ja rauhallisen ilmapiirin vuoksi. Pidämme ajatuksesta, että paikan ideana on rajoittaa vierailijoiden määrää, jotta jokaisen kylpyhetkessä on enemmän yksityisyyttä.

Kuumia kylpyjä

Vesi tulee tuliperäisen maan uumenista kiehuvan kuumana. Sanotaan, että vesi on koostumukseltaan ainutlaatuinen, mineraaliensa vuoksi jopa parantava, joka johdetaan maahan louhittuihin altaasiin, ja jäädytetään sopivaksi.

Kevyesti rikiltä tuoksuva vesi sisältää mineraaleja ja hivenaineita, joiden on todettu auttavan erilaisiin vaivoihin, mutta ennen kaikkea se rentouttaa.

Rentoutumista

Kylvemme eri altaissa, niiden lämpöasteet vaihtelevat. Kuin huomaamatta rentous alkaa pehmentää kehoa ja mieltä.

Kylpiessä mieli oikenee sitä mukaan kuin vesi rypyttää ihoa. Kylpylän kattona on sininen taivas, seininä metsän puut, jotka sopivasti antavat varjoa altaiden päälle.

Vihreät seinät

Ylimmillä puiden oksilla makailee laiskiaiset, kaukoputkella näen niiden haukottelevan ja venyttelevän itseään. Sielunveljemme ja -sisaremme puussa ja me täällä maassa. Venyttelemme ja haukottelemme.

Illalla kotona raukeus jatkuu. Ihosta tulee yllättäen hyvin pehmeä, sileä ja notkean tuntuinen.

Kumpi on parempi sauna vai kuumat kylvyt? Huokaisemme tyytyväisenä. Onneksi näitä elämyksiä ei tarvitse arvottaa; nautimme molemmista. Molemmista tulee vahvastii mieleen 1800-luvulla eläneen kirjailija G.B. Shawin mietelmä: ”Älä odota oikeaa hetkeä: luo se.

Siitähän näissä hetkissä on perimmältään kyse.

Elävää muotokieltä – Zarcero

Olemme matkailleet nyt Costa Ricassa; otamme aika ajoin uuden kohteen, johon haluamme tutustua. Maa on pinta-alaltaan kompaktin kokoinen, pääosin kaupungit ovat hyvin lähekkäin toisiaan; joten välimatkat eivät ole kovin pitkiä, mutta aikaa kuluu vuoriston kiemuraisilla teillä. Maisemat ovat vehreitä ja polveilevia.

Yksi monista Alajuelan maakunnan kaupungeista on luonnonkaunis Zarcero, joka sijaitsee San Ramonin pohjoisilla vuorilla. Tämä 1700 metrin korkeudessa sijaitseva pieni kaupunki yllättää viehättävillä vuoristo näkymillä ja eteen avautuvilla kahviviljelmillä.

Kaupunki henkii maalaismaista luonnon rauhaa, joten tänne on mukava piipahtaa juomaan – taatusti – tuoretta kahvia. Paikan vuoristoilmasto on tehnyt siitä merkittävän osan Alajuelan maatalousalueesta, jossa paikalliset viljelijät ovat vaalivat ylpeinä luonnonmukaisia viljelytapoja. Luomua jokaisella puraisulla.

Kaupunkia lähestyäessä alkaa aavistella, että kaupunkilaiset rakastavat puistoalueitaan.

Uljas maamerkki

Yksi Zarceron tärkeimmistä nähtävyyksistä on Iglesia de San Rafael, joka on sekä sisältä että ulkoa aivan upea kirkko.

Kirkko on täynnä upeita uskonnollisia maalauksia, siro valkoinen holvikaari johdattaa katseen katossa oleviin maalauksiin ja vähitellen liu´uttaa katseen ikkunoiden värikkäisiin lasimaalauksiin.

Vuonna 1895 rakennettu kirkko sisältää costaricalaisen arvostetun taiteilijan Don Misael Solis Alvaradon tekemiä taideteoksia.

Vehreä maamerkki

Kirkon sisäänkäynti kulkee Parque Francisco Alvaradon läpi, joka on Don Evangelista Blancon vuonna 1964 suunnittelema erikoinen puistoalue.

Puiston puutarhuri muotoili tavalliset pensaat eläinten, ihmisten ja mielenkiintoisiin abstrakteihin muotoihin. Paikassa on myös lukuisia holvikaaren muotoon leikattuja pensaita, joiden siimekseen on mukava hakeutua varjoon taivaan täydeltä porottavalta auringolta.

Sypressipensaat puutarhuri kasvatti siemenistä ja hän joutui odottamaan neljä vuotta, kunnes ne olivat kasvaneet tarpeeksi suuriksi, jotta ne niitä saattoi muotoilla.

Vaikka puisto on osa kirkkopihaa, pensaiden elävä muotokieli ei saa innoitusta vain uskonnollista aiheista, vaan vuosien varrella hän on muotoillut pensaista hupaisia hahmoja, dinosauruksia, helikoptereita sekä Kristuksen jolla on risti.

Pensaissa näkyy kasvojen hahmoja.

Don Evangelista Blanco työskentelee edelleen Zarceron alueen puutarhoissa, jotka ovat kuuluisia vehreydestään ja moitteettomasta kunnostaan.

Katsoessani elefantin muotoista pensasta edessäni, en voi olla naurahtamatta. Ehkä tämän kirkon puutarhan muotokielen keveydessä piilee jokin syvällisempikin eksistentialinen (henkinen tai hengellistä) viesti. Chertersonin mietettä mukaillen: ”Onni ja ilo on mysteeri siinä kuin henkisyys, eikä sitä koskaan pitäisi järkeistää.”

Säätiedot

San José
hajanaisia pilviä
22.7 ° C
23 °
21.7 °
78 %
5.7kmh
75 %
ma
21 °
ti
24 °
ke
26 °
to
27 °
pe
21 °