Sota. Ihmisen suuruudenhulluus. Despotismi. Raakuus.
Sanoja, joita en olisi uskonut ajattelevani tänä kauniina aurinkoisena päivänä Costa Ricassa. Jokainen välähdys uutisvirrasta polttelee ihoa ja menee sen alle.
Turhaudun.
Mitä yksi ja kaksi ihmistä voi tehdä tämän hulluuden edessä? Ei ainakaan vaipua synkkyyteen. On siis paras lähteä jonnekin selvittämään ajatuksiaan.
Mutta minne?
Meille, kuten monelle muullekin suomalaiselle, paras paikka selvittää tuntojaan on metsä. Hiljainen metsä, joka antaa mahdollisuuden ajattelun avaruuteen. Koska Costa Ricassa ei tunneta jokamiehen oikeutta, meidän on valittava joku maan runsaslukuisista kansallispuistoista. Ne edustavat luonnon eri diversiteettejä, joista nyt valitsemme Braulio Carillon. Sademetsän.
Kartalla katsottuna kansallispuistoon ei ole mahdottomasti matkaa, mutta kiemuraiset ja ylös-alas koukeroiset tiet nielevät aikaa. Mutta meillähän ei ole kiire. Ei ole ollut pitkään aikaan. Kun selviämme kaupungin hälyistä, ajamme tietä, joka jo on osa kansallispuiston aluetta. Näkymät autolla ajaessa ovat tien molemmin puolin henkeäsalpaavat. Luonto röyhistelee vihreydellään. Puut kaartuvat välillä tien ylitse ja ajamme vihreää sokkeloista solaa. Keskellä sademetsää. Välillä auton ikkunasta pilkahtaa laaksoja ja vuoria.
Tämän runsaan vehreyden keskellä ajaessamme alamme ymmärtää kyseisen kansallispuiston idean. Se on omalla tavallaan ironinen. Tai ainakin hieman hämmentävä. Nimittäin puiston lävitse kulkee yksi Costa Rican vilkkaimmista teistä. Varsinkin rekkaliikenne Limonin satamakaupungista pääkaupunkiin on runsasta. Toisaalta juuri tämän tien ansiosta kansallispuisto sai alkunsa.
Braulio Carrillo kansallispuisto on nimetty Costa Rican kolmannen presidentin mukaan. Hän ehdotti 1800-luvun alussa Guápilesin valtatietä San Josésta Karibialle, jotta Tyynenmeren rinteillä olevat kahvinviljelijät voisivat toimittaa tuotteita Eurooppaan.
Yli 150 vuotta myöhemmin tien rakentaminen sai vauhtia, mutta ympäristönsuojelijat, jotka olivat huolissaan ainutlaatuisesta sademetsästä, vastustivat hanketta voimakkaasti. Vuonne 1978 saatiin sovinto ja tämän kansallispuisto idea syntyi. Kyse ei ole mistään pienestä palasesta, vaan valtavasta alueesta: noin 47 500 hehtaaria. Kansallispuistossa on runsaasti koskematonta sademetsää ja jylhiä maisemia: vuoria, kanjoneita, sammuneita tulivuoria ja virtaavia jokia.
Kaarramme kansallispuistoalueen luontokeskukseen, joka ylläpitää vierailijoille valvotusti mahdollisuuksia kurkistaa sademetsän elämään. Keskuksessa on saatavilla tietoa alueen monimuotoisesta eliöstä. Paikassa voi myös yöpyä. Mekin varaamme yhden yön majoituksen.
Puiden latvojen yläpuolella
Costa Ricassa on kuiva kausi, mutta täällä sademetsässä sataa joka päivä. Kenties hieman vähemmän ja pienempiä pisaroita kuin varsinaisena sadekautena. Kaikkialla on vehreää ja raikasta. Kosteaa. Nytkin päällemme vihmoo hieman vettä. Vedämme sadetakit päälle -ja nautimme. Jossakin maailmankolkassa on sentään kaikki ennallaan.
Maa litisee kosteutta. Tiiviiseen sademetsään ei ole mitään asiaa ilman valmiiksi raivattuja vaelluspolkuja. Kävelyn sijaan istumme köysiradan vaunuun, joka vie meidät kierrokselle sademetsään. Se oli aikanaan ensimmäinen laatuaan Keski- ja Etelä-Amerikassa.
Upeaa. Kertakaikkisen upeaa. Olen ollut useasti sademetsässä, mutten ole koskaan aiemmin katsonut metsää tästä perspekstiivistä. Ensin köysirata kuljettaa meidät laakson halki muutaman metrin korkeudessa, näemme aluskasvillisuuden tiiviyden ja runsauden, jonka jälkeen kiipeämme pienelle vuorelle ja siirrymme puiden latvojen yläpuolelle. Parhaimmillaan keikumme jopa viisikymmentä metrin korkeudessa maasta. Alla olevasta pääset kurkistamaan tallentamaani videoon sademetsästä.
Kaaoksesta harmoniaan
Luonnossa tuntuu ensisilmäyksellä olevan täysi kaaos. Puistoalueella on runsaasti faunaa: pensaita, puita, kasveja, liaaneja, köynnöksiä… ja kaikki tuntuvat kilpailevat toisiaan vastaan valosta ja maapalasesta. Todellisuus näyttäytyy dynaamisena ja ennustamattomalta. Eikä sen lopputulosta voida ennustaa sen alkutilasta.
Mutta kun kipuamme ylemmäksi, kaikki sulautuu yhteen harmooniseksi kokonaisuudeksi. Yhdeksi ja samaksi. Suuret puut suojelevat oksistollaan pienempiä ja pienet tuottavat kasvuvoimaa isoimmille.
Miten luova luonto onkaan! Yksistään tällä palneetalla esiintyy miljoonia erilaisia elämänmuotoja. Merellä, maassa ja ilmassa ja jokaisella elämänmuodolla on miljoonia kopioita.
”Miksi näin monta? Leikkiköökö joku?” kysyivät jo muinaiset Intian näkijät. He näkivät tuolloin maailman lilana, jonkinlaisena pyhänä leikkinä. Yksittäiset elämänmuodot, kuten ihmiset, eivät ole kovin tärkeitä tässä leikissä. Tässäkin metsässä monet elämänmuodot eivät elä syntymänsä jälkeen kuin muutamia minuutteja tai tunteja. Ihmismuotokin muuttuu tomuksi varsin pian.
”Onko se julmaa vai sittenkin viisasta?”Kysyivät tietäjät. Tämä luonnon luova leikki mahdollistaa uusiutumisen tai surkastumisen omaan hulluuteensa.
Mikään ei sademetsässä mene hukkaan. Kun puu kuolee, sen runko sulaa vähitellen osaksi luonnon kiertokulkua. Ihmissilmälle näyttäytyvä kaaos muuntuu eheyden tilaksi, jossa ollaan yhtä kaiken kanssa ja rauhan tilassa. Yhtä elämän kaikkien erilaisten ilmenemismuotojen ja maailman kanssa.
Myrkyllisyys ja pyhyys
Sademetsän äänimaailma on runsas. Alueella on havaittu 550 lintu-, 169 nisäkäs- ja 123 matelijalajia. Maasto vilisee runsaslukuinen joukko erilaisia käärmeitä, kuten kuristavia boakäärmeitä ja myrkkykäärmeitä.
Pieniä ja vikkeliä myrkkysammakoita.
Se muistuttaa, ettei sademetsä ole vain ystävällinen ja vastaanottavainen. Se sähisee ja puree. Tappaa. On hölmöyttä ja naivia sinisilmäisyyttä tuudittautua vain hyvyyteen, sillä kuten hyvin tiedämme, myös ihmislajissakin on yksilöitä, joilla on myrkkyhampaat. Heidän vaikuttimena on ahneus, vallanhalu, valheellisen minuuden ruokkiminen. Heidän vuokseen ihminen on oppinut halkaisemaan atomin. Ennen tapettiin puunuijalla kymmenen tai kaksikymmentä ihmistä, nyt yksi ihminen voi tappaa miljoonan vain nappia painamalla.
Tätäkö ihmiskunta kuvaa suureksi kehitykseksi?
Ravistelen ajatukset pois. Keskityn hyvyyteen. Luonnon rikkumattomaan pyhyyteen. Tuntuu, että noiden ulkoisten vihreiden muotojen tuolla puolen on jotain ennemmän. Jotakin, jolle ei voi antaa nimeä. Jotakin sanoin kuvaamatonta. Annammeko tuo kaiken vain olla vai yritämmekö saada se haltuun, kontrolloida ja manipuloida sen haluamaksemme?
Katselen ympärilleni. Vain katson, en tulkitse. Näen valon, muodot, värit, pinnat. Äänettömän olemuksen. Koen tilan, joka tekee mahdolliseksi kaiken olemassaolon. Kuuntelen ääniä. Hiljaisuutta. Omaa hengitystäni. Elämänenergiaani.
Virolainen filosofi Valdur Mikitan kehottaa kaikkia ihmisiä menemään metsään. Hänen mukaansa ihminen tarvitsee yhteisen kulttuurin lisäksi myös omaa maailmaansa, omia paikkojaan. ”Ilman villiä luontoa ihminen menettää omat periferiset kokemuksensa.”
Periferinen kokemus. Minulle se merkitsee metsässä pyhyyden kokemusta. Ilman sitä ei ole kunnioitusta. Elämää kohtaan. Toisten ihmisten koskemattomuutta kohtaan.
Juuri tuota kunnioitusta monet tällä hetkellä eniten kaipaavat.
