Aurinko luo palmujen välistä toinen toistaan mielenkiintoisempaa varjoa nurmikon pintaan. Istumme aamukahvilla ulkoterassilla ja ihailemme kotkien sulavaa liitoa taivaan sinessä.
Heinikossa kahahtaa. Terästämme katsetta ja erotamme pienen hahmon vilahtavan kiven taakse. Pian pieni pää ilmestyy kiven takaa ja hahmo tuijottaa meitä herkeämättä päätään kallistellen. Kotipihamme utelias vihreä lisko on tullut joka aamuiselle tervehdyskäynnilleen. Lieneekö suomalaisen sisiliskon kaukainen sukulainen?
Taivas on tyyni ja ilma lämmin. Aurinko paahtaa nurmikkoon kuivan kauden kärsimättömyydellä. Ei aikakaan, kun nurmikon latvat alkavat kellertää ja käpertyä -ja vihreän liskon on jälleen aika muuntaa väriään ruskeammaksi. Pienen vilistäjän on uhkarohkeaa erottautua liikaa maisemassa. Kotkan varjo nuolee nurmikkoa ja pyyhkäisee liskon näkökenttää. Kuulemme jälleen kahahduksen ja lisko livahtaa takaisin omaan pesäkoloonsa. Eloonjäämistaistelu on täälläkin luonnon arkipäivää
Värikkyyttä – ja näkymättömyyttä
Costa Rican luonto pursuaa kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia. Kaikkialla puskee esiin erivärisiä kukkia. Pensaissa, puissa ja kukkapenkeissä- ja ne houkuttelevat luokseen pieniä hyönteisiä ja eliöitä.
Isot ja lumoavan väriset perhoset lepattavat kuin juopuneina pensasaidan kukkasissa. Joissain perhosissa on häivähdys tuttua, tuokin tuossa… sehän näyttää aivan ritariperhoselle! Vain suuri koko ja värien kirkkaus erottaa sen suomalaisesta lajitoveristaan. Täällä niiden on helppo elää ja kasvattaa mittaansa. Trooppinen ilmasto antaa niille sopivasti lämpöä ja pientä tuulen nostetta siipien alle.
Vastoin yleistä ajatusta, kaikki perhoset eivät täälläkään ole värikkäitä Osa perhosista ei halua erottua, vaan sulautua osaksi luontoa. Kuten harmaaseen kiveen.
Aivan kuin luonto houkuttelisi katsojaa laajentamaan tavanomaista käsitystä itsestään ja itsestämme: ”Me kaikki voimme olla toisenlaisia, vähemmän varautuneita, enemmän rentoja, enemmän huokoisia ja avoimia, yksinkertaisempia, helpompia ja silti oma itsemme.”
Kiihkeyttä
Auringon valjetessa alkaa myös pihapiirimme äänimaailma voimistua. Linnut sirkuttavat, käkättää, kurlauttavat, rääkyvät, kilauttavat… Tropiikin erityinen ääni tähän aikaan vuodesta on tasainen siritys, kiihkeä kaskaiden lemmenluritus. Osaamme jo erottaa kaskaiden hahmot puiden rungoilla. Niiden kehitys aikuiseksi kestää tavallisesti 5-8 vuotta, joista suurimman osan ne elävät toukkavaihetta maan alla. Tullessaan maan päälle, niiden jäljellä oleva elinaika on lyhyt, yleensä vain muutamia viikkoja.
Ei ihme, että ne valitsevat pihapuiden oksistosta lämpimän paikan ja laulavat kiihkeimmiten juuri keskipäivän kuumimpien tuntien aikana. Alla olevalle videolta voit kuulla nauhoittamaani kaskaiden siristystä.
Kaskaiden kiihkeää siritystä kuunnellessa ei voi välttyä filosofiselta ajatukselta. Elämän tuhoavaan voimaan liittyy spontaani tunnistamisen hetki. Toisin sanoen elävimpiin elämän hetkiimmekin liittyy kuoleman varjo – ja kenties juuri siksi elämä tuntuu ainutlaatuiselle.
Salaperäisyyttä
Erityisesti pidämme kaikista erilaisista hämähäkeistä. Tosin emme kotimme sisätiloissa, vaan ulkona luonnossa eli niiden alkuperäsillä asuinpaikassa, jossa niiden kuuluu olla ja voida hyvin. Olla yhtenä tärkeänä osana luonnon suurta kiertokulkua. Myös täällä vuorimaisemassa, jossa asumme, viihtyy lukuisia erilaisia hämähäkkilajeja, tosin huomattavasti vähemmän kuin sademetsässä tai rannoilla.
Hämähäkeissä on jotain salaperäistä ja mystistä, jotain sellaista, jota on turha edes yrittää selittää auki. Ne eivät anna tehdä itsestään objekteja.
Yksi kaikkein vakuuttavimmista lajeista, joita täälläkin – tosin harvoin- kohtaamme on lintuhämähäkki, tarantula. Kieltämättä sen näkeminen ensi kertaa oli mieleenpainuva. Lajin ulkonäkö kotoperäisiin heiveröisiin hämähäkkeihimme verrattuna on hyvin vaikuttava. Se on kookas, varsinkin sen karvaiset pitkät raajat tekevät siitä hätkähdyttävän hahmon.
Tarantulat käyttävät ravinnokseen kaikkia eläimiä, jotka suinkin saavat nujerrettua. Ravinto koostuu enimmäkseen hyönteisistä, mutta suurimmat lajit saattavat silloin tällöin napata jonkin pikkunisäkkäänkin tai jopa pienen linnun.
Yleinen harhakäsitys on, että kaikki lintuhämähäkit olisivat ihmiselle hengenvaarallisia. Niiden myrkky on tarkoitettu halvaannuttamaan saalis ja helpottamaan ruoansulatusprosessia, mutta muutamaa sukua lukuun ottamatta, ne ovat ihmiselle vaarattomia. Onneksemme nämä hengenvaaralliset lajit eivät elä Costa Ricassa. Tarantula ennemmin pakenee paikalta kuin hyökkää. Ne ovat yllättävän heiveröisiä julmasta ja kookkaasta ulkomuodosta huolimatta. Jos ihminen kuitenkin käytöksellään saa sen puremaan, joillekin herkille ihmisille lintuhämähäkin pureman reaktio saattaa aiheuttaa reaktion – ja se on hyvin samankaltainen kuin ampiaisen pisto.
Kuolettava halu
Tänään Timo bongasi pihapiiristämme uuden lajin. Pitkän ja vihreän rukoilijasirkan, joka kuuluu rososiipiäisiin kuuluvaan hyönteislahkoon. Se on saanut nimensä tavasta, jolla ne pitävät saalistamiseen erikoistuneita eturaajojaan koukussa. Sitä on hauska seurata, sillä ne voivat kääntää päänsä lähes ympäri katsoessaan ympärilleen. Ne eivät kuitenkaan viihdy tarkkailun alaisena, vaan pomppivat tiehensä. Ne osaavat lentää, mutta niiden siivet ovat pienet ja heiveröiset, joten ne käyttävät lentokykyään vain hädän hetkellä.
Näiden rukoilijasirkkojen peittelemättömässä seksuaalisessa halussa näkyvät kaikki elämän varhaiset impulssit. Kuten tarve omistaa halun kohde. Parittelu on koiraalle suuri riski, koska naaras voi helposti syödä kumppaninsa parittelun aikana. Siksi koiras yrittää parittelua esimerkiksi silloin, kun naaras on syömässä saalistaan. Koiras jatkaa siemennesteen pumppaamista naaraaseen vaikka naaras söisikin koiraan pään parittelun aikana. Parittelu kestää useita tunteja, mutta lopputulos on selvä: koiraan geenit ovat siirtyneet naaraaseen. Kuukauden tai kahden kuluttua naaras munii ensimmäisen kerran. Sen jälkeen se munii vielä useita kertoja. Jopa 300 munaa.
Naaras ja koiras. Tulee mieleen intialainen sanonta: ”Yhden voiman äärimuoto on sen vastakohdan äärimuoto: kosmisen lämmön voimat tapas ja kama korvaavat toisensa ja rajoittavat toisiaan säilyttääkseen maailmankaikkeuden tasapainon.”
Naaras ja koiras. Kuin kekäleet, jotka pitävät toistensa tulta yllä.
Pieni otos
Tässä pieni otos pihapiirimme vilinästä ja sen suuresta draamasta. Syntymästä ja kuolemasta. Eloonjäämistaistelusta. Häkellyttävä, persoonallinen ja jumalallinen luonto avaa itseään meille vähitellen, mutta jää sopivasti piiloon ja tavoittamattomiin. Se voidaan löytää, mutta sitä ei voi vangita. Turha siis antaa ihmismielen takertua luonnon dynaamiseen prosessiin, molekyylien tanssin pieneen murto-osaan.
Otamme siis toisen kupin kahvia ja nautimme näkemästämme.
