Jos  minua pyydettäisiin luonnehtimaan San Joséta (SJO), asukasluvultaan noin Helsingin kokoista Costa Rican pääkaupunkia yhdellä ainoalla sanalla, se olisi ehdottomasti: rakkaus. Taustoitan sanavalintaani hieman.

Rakkautta kuvataan prosessina, joka etenee rakastumisesta rakastamiseen. Kuten tiedämme jo tässä aikuisiässä hyvin, alkuhuuman eli rakastumisen jälkeen puolisoille alkaa vähitellen valjeta, ettei kaikki ollutkaan niin kiiltävää ja kaunista kuin mitä aluksi itselleen haluaa uskotella. Vääjämätön tosiasia on, että ajan oloon puolisosta (kuten tietenkin myös itsestä) alkaa löytyä myös rosoja ja arpia. Kuitenkin, jos malttaa mielensä ja molemmat tekevät töitä parisuhteen eteen – juuri nuo rosot ja arvet tekevät puolisosta mielenkiintoisen ja kerroksellisen. Inhimillisen ja ihmeellisen. Ainutlaatuisen. Kerta kaikkisesti rakastettavan.

Tiedän varsin hyvin, että vertaukseni rakkauteen on kaukaa haettu, mutta sallittakoon taiteellinen vapaus. Joskus on vain niin, että jotain monimuotoista asiaa, kuten San Joséta on vaikea kuvata arkisemmin. Ehkäpä on paikallaan tehdä pieni kävelykierros tähän kaupunkiin. 

Siispä matkaan…

Chepe – kuten paikalliset pääkaupunkiaan hellästi kutsuvat – ei tee meihin häikäisevää ensivaikutelmaa. Kaupunkia on ravistelleet useat maanjäristykset, ja jokainen vuorollaan on haurastuttanut rakennusten julkisivuja ja lyönyt lommoja katukuvaan. Toisaalta samanaikaisesti tapahtunut nopea kasvu on innostanut ihmisiä keskittymään enemminkin rakennusten määrään kuin laatuun -tai kestävään kauneuteen.  

San Jose on tiiviisti rakennettu pääkaupunki

Käytämmekin San Josehen tullessa mieluummin hyvin toimivaa ja edullista julkista liikennettä, sillä kaupungin liikenneruuhkien tukkimat kadut eivät houkuttele oman auton käyttöön. Vapaan pysäköintipaikan löytäminen on jo pienoinen lottovoitto.

Täällä ei vilkutella

Kaiken tämän arkisen – rosoisen ja arpisen- elämän keskeltä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista, kun vain malttaa etsiä. Kävelemme kullan, jaden, taiteen ja luonnonhistorian museoiden sekä kulttuurikeskuksen ohitse, sillä niihin voimme tutustua jonakin harmaampana päivänä. Tai sen jälkeen, kun korona-aika kaikkine rajoituksineen on muisto vain.

Kävelemme ensin historiallisiseen kaupunginosaan, Barrio Amóniin. Siellä löytyy 1900 vuosisadan alulla rakennettuja siirtomaakartanoita, jotka aikanaan kuuluivat vauraille kahvitilallisille. Rakennusten värikkyys ja kahviloiden runsaus on tehnyt tästä alueesta hyvin suositun.

Löytyy täältä San Josesta myös vanhaa ja kaunista

1. ja 8. kadun väliin avattiin vuonna 2002 kävelykatu, joka nimettiin Costa Rican kolmannen kerran valitun presidentin Ricardo Jimenez Oreamunon kunniaksi. Katu ulottuu yli viiden korttelin ja tarjoaa avoimen ja rentouttavan paikan. Tuttavallisesti katua kutsutaan Miamiksi. Kadun suunnitelussa on haettu vaikutteita amerikkalaisesta Miami citystä.

Kävelykatu Miamin hengessä

Kadun varrelta löytyy monia historiallisia rakennuksia, kuten upea keltainen kansallismuseo.

Kansallismuseo

Yksi kävelykadun varrella sijaitseva rakennus on Castillo Azul eli sininen linna. Sen historiasta löytyy mielenkiintoinen alamerkintä. Linnan rakennutti vuonna 1908 maassa hyvin tunnettu ja vauras poliitikko Maximo Fernandez. Hän pyrki maan presidentiksi ja vaalikampanjansa aikana vilkutteli usein linnansa parvekkeelta kadulla käveleville ihmislle. Hän oli hyvin varma valinnastaan, jopa niin varma, että vuokrasi linnansa valtiolle tulevan presidentin virka-asunnoksi. Ei olisi kannattanut vuokrata, eikä ennen kaikkea vilkutella, sillä kansa ei voinut sietää moista tapaa… Häntä ei koskaan valittu tehtävään. Sen sijaan linnassa asui vuosien varrella monet muut presidentit.

Castillo Azul

Ajan saatossa maan parlamentti päätti, että presidentin virka-asunnosta luovutaan. Jokainen presidentti ja virkamies asukoon omassa kodissaan. Tällä päätöksellä haluttiin alleviivata presidentin palvelutehtävää. Presidentin kuuluu palvella kansaa, ”eikä tehtävänä ole vilkutella turhamaisena puolinsonsa kanssa parvekkeelta alamaisille korostaakseen omaa asemaansa.” 

Fernandezin turhamaisuus kostautui siten seuraaville sukupolville.

Rauhanpatsas – ja tappeluhan siitä tuli

Pysähdymme hetkeksi Plaza Artigakselle, jossa näemme tutun hahmon. John Lennonhan se siinä. Hahmo on kuubalaisen kuvanveistäjän José Ramón Villan suunnittelema patsas, jonka nimi on ”Imagine all the people living life in peace.” (=”Kuvittele kaikkien ihmisten elävän elämäänsä rauhassa”.) Mitä ihmettä kuubalaisen kuvanveistäjän patsas brittiläisestä muusikosta tekee Costa Ricalaisen San Josén kaupungin keskustassa?

Mitä John Lennonin patsas on San Josen keskustassa?

Patsas on, eikä varmaankaan maailmassa ainoa rauhanpatsas, jonka takia on taisteltu. Tämänkin patsaan ympärillä on poltettu tavaroita, mellakoitu ja heiluteltu banderolleja. Se sai (2000-luvun alussa) syvästi uskovaisten katolilaisten veret kuohumaan. Kaiken mielenilmaisujen keskiössä oli Lennonin vuonna 1966 antama lausunto, jonka mukaan ”The Beatles on suositumpi kuin Jeesus.” Vastustajat ilmaisivat mielenosoituksissa myös huolensa siitä, että patsas ei esittänyt costaricalaista taiteilijaa, eikä se ollut myöskään paikallisen taiteilijan suunnittelema.

Istahdamme penkille ja ajattelemme aikaa, jolloin se herätti kaupungilaisten piilotetun raivon, muualta tulevan kulttuurin pelon.

Aikanaan patsaan paljastustilaisuus oli täynnä jännitteitä. San Josén pormestari Johnny Araya rohkaisi puheessaan yleisöä jatkamaan kulttuurin tukemista hyödyntämällä julkisia tiloja. ”Miljoona kertaa on sanottu, että kaupungilla, jolla ei ole kulttuuria, ei ole sielua”, Araya sanoi ja jatkoi: ”Pyrimme houkuttelemaan turisteja maahamme katsomaan niin tulivuoriamme ja rantojamme, mutta he ovat tervetulleita myös tänne pääkaupunkiimme. Nyt ihmiset voivat tulla tänne ottamaan valokuvansa John Lennonin kanssa, jonka rauhan viesti on sama kuin maallamme: Pura vida, kuvittele kaikkien ihmisten elävän rauhassa, ”Imagine all the people living life in peace.”

Ja niin vain kävi, että ajan oloon kiistellystä patsaasta tuli kuin tulikin kaupungin rakastettu rauhanpatsas. Sen viestin sanotaan ylittäneen sukupolvet, uskonnot ja kansakunnat. ”Taide ja kulttuuri tekevät ihmisistä parempia. Rauhan viesti on sama riippumatta siitä, mistä maasta se tulee,” jatkoi pormestari taitavasti valmisteltussa puheessaan.

Istumme hetken penkillä. Alamme saada tuntumaan kaupungin kulttuuriseen monimuotoisuuteen. Kaupungissa on paljon patsaita, niin perinteisiä sankarihahmoja kuin myös nykytaiteen luomuksia. Ehkäpä saamme  ajan oloon selville niiden taustat ja tarinat. 

Roskia harjaava mies-patsas

Vahvat uskomukset – hääkirous

Seuraavaksi pysähdymme pienen kirkon eteen. Se on ulkoisesti hyvin samankaltainen kuin monet muutkin maan pienet kirkot, mutta sen yllä leijuu kirous. (Valitettavasti minulla ei ole siitä valokuvaa, kaikki ottamani kuvat olivat yli- tai alivalottuineita). Oli miten oli, tämä pieni kirkko on hyvin suosittu jumalanpalveluksien viettopaikka, mutta kirkossa ei ole vihitty pariskuntia yli kahteensataan vuoteen. Ei vaikka papit ovat kuinka yrittäneet suostutella nuoria pareja.

Kuten tiedämme, katollisissa maissa avioerot ovat harvinaisia (tosin ovat ne täälläkin yleistymään päin),  mutta vielä 200-vuotta sitten avierot olivat todella harvinaisia.

Kirouksen langetessa kaksisataa vuotta sitten, kirkko oli täynnä häävieraita, jotka todistivat tuolloin onnellisen nuoren parin vihkitilaisuutta. Hääseremonia eteni siihen vaiheeseen, jossa pappi kysyy kirkkoväeltä: ”Onko kellään mitään tätä avioliittoa vastaan?” Tätä kysymystähän pidetään osana seremonian muodollisuutta, mutta tarinan mukaan eräs mieshenkilö nousikin ylös – ja väitti tulevan pariskunnan olevan toisilleen sopimaton ja sanoi vihkimisen olevan aivan turha, sillä pari tulisi ottamaan avioeroon.

Arvatenkin, kauhea kirous laskeutui nuoren parin päälle ja vaikka kuinka he yrittivät elää elämäänsä onnellisena, avioerohan siitä tuli. Ja samalla kirous, tai ainakin vahva pelote, lankesi myös tuon pienen kirkon päälle, jonka  jälkeen kukaan ei ole uskaltautunut uhmaamaan kohtaloaan ja viettämään kirkossa hääjuhlaansa. 

Papit ovat kuitenkin varmoja, että jonain kauniina päivänä ihme tapahtuu – ja kirous raukeaa.

Latinonaisille ei ryppyillä

Costa Rica on ollut Latinalaisessa Amerikassa kärkimaana kehittämässä naisten asemaa. Siitä esimerkki on Colegio Superior de Señoritas eli ensimmäinen naisille suunnattu korkeakouluopisto, joka perustettiin niinkin aikaisin kuin vuonna 1888. Se oli merkittävä askel naisten aseman arvotukselle. 

Tämä lähes keskustan tuntumassa sijaitseva valtion rakennuttama ja ylläpitämä opisto määritteli hyvin pitkälle tulevien rakennusten rakentamistyylin.  

Naisille suunnattu ensimmäinen opinahjo

Tlo on tietenkin myös näkemisen arvoinen, mutta parasta kaikessa on näiden ajassa elänneiden naisten päättäväisyys! Tarina kertoo, kuinka naisopiskelijat yrittivät saada kehittämiään ideoita esille, mutta mm. paikallinen sanomalehden miesvaltainen toimituskunta ohitti täysin heidän yrityksensä saada asiansa kuuluviin. Mitä tekivät tuon ajan latinonaiset? Menettivätkö kiinnostuksen kehittää naisasiaa? Itkivät hiljaa pitsiseen nenäliinansa?

Ei totta vie! He keräsivät maata viistävät pitkät hameen helmansa käärölle, kiipesivät lehtitalon ikkunasta sisälle ja polttivat kostoksi koko talon. Toiminnan naisia nämä latinot. Eikä siis ihme, että costaricalaiset miehet yleisesti ottaen kunnioittavat naisia, ja naisen aseman sanotaan olevan täällä Keski- ja Etelä- Amerikan yhteiskunnista kehittynein.

Niin se on

Mutta nyt on todettava, että kävelymatkamme on ollut pitkä ja päivä kääntyy pimenevään iltaan. Huomaamme, että kaupunki on täynnä kaikkea mielenkiintoista. Ne saavat unohtamaan kaupungin katujen kolot ja montut. Rakennusten yleisen harmaan ilmeen ja roskapönttöjen ruhjotut rungot. Niin se on. Tämän kaupungin mielenkiintoisuus on juuri siinä, että se haastaa meitä katsomaan ja kaivautumaan pintaa syvemmälle. Kuuntelemaan. Tutkimaan. Vain siten kaupungin piilotettu ja todellinen kauneus avautuu meille.

Aivan kuin rakkaus. 

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi