Costa Rican yltäkylläisen värikäs ja vehreä luonto sekä horisonttiin piirtyvät tulivuoren profiilit tervehtivät meitä edelleen joka aamu avatessamme verhot. Aurinko hymyilee tammikuun kuivan kauden aikaan päivä päivältä leveämmin. Keskipäivään mennessä sen säteet helottavat kuumana ja ahnaana pilvettömältä taivaalta. Osaamme jo hakeutua oikeaan aikaan palmujen varjoon. Kahvi maistuu mukissa tuoreelle, vahva-aromiselle ja erityiselle. Se on jauhettu pavuista, jotka olemme kasvattaneet ja poimineet pihapiirimme kahvipensaista.
Pakko nipistää välillä itseään. Onko tämä unta vai totta? Jos reilut viisi vuotta sitten joku oraakkeli olisi ennustanut, että tulette lähitulevaisuudessa asumaan Costa Rican kahvinviljely alueella, olisin hymähtänyt – ja kehottanut ennustajaa kiillottamaan huolellisemmin kristallipalloaan.
Muutos tuo muutosta, ja täällä olemme. Totisesti kahvi mukissamme on meille erityistä arabicaa, sillä se on tulosta kokeilusta, jossa teimme itse – ensimmäisen kerran – pienen erän kahvia alusta loppuun. Loput kahvipavut veimme lähellä olevan pieneen kahvipaahtamoon käsiteltäväksi.

Onneksi, sillä perinteisin, alkeellisin menetelmin kahvipapujen jalostaminen höyryäväksi juomaksi on todella iso urakka. Jos joutuisimme käsittelemään tällä tavoin kaiken vuoden aikana nauttimamme kahvin, siirtyisimme varmaankin vähiä äänin juomaan muita nautintoaineita.
Kahvin kasvattaminen
Asumme korkeudessa, jossa kahvipensaat viihtyvät. Niiden kasvua ei tarvitse kiihdyttää lannoitteilla tai rajoittaa myrkyillä. Varsinkaan, kun kasvatamme kahvia vain omaksi tarpeeksi ja iloksi, eikä intressinämme ole jalostaa tai tehostaa sen tuotantoa. Hoidamme pensaita leikkaamalla niitä aika-ajoin.
Kahvipensaiden vihreydessä huokuu pihapiiriimme vahva kasvun kuhina, mutta myös levollinen tyyneys. Pensaat ovat syvän tummanvihreitä, jotka oikean lämmön ja kosteuden herääminä peittyvät pienten valkoisten kukkien hehkuun. Ihastelimme tätä upeaa näkyä, sillä näytti aivan kuin kahvipensaiden päälle olisi yön aikana heitetty valkoinen tiivis lumipeitto.

Kukinto hehkuu muutaman ohikiitävän päivän ja tuon ajan kukkien tuoksu seuraa meitä kaikkialle mihin tahansa menemmekin pihapiirissämme. Vähitellen näemme kukintojen muuttumista vihreiksi pavuiksi,

kunnes eräänä päivänä huomaamme vihreän seassa pilkistävän jo punaista. Se on lupaus kypsenevästä kahvipavusta.
Keräämisen ilo ja tuska
Pienen erän kahvinpapujen kerääminen on mukavaa, vaikka pavut tarttuvat tahmaisina hanakasti sormiin. Pavut ovat reilun kokoisia, joten keräysastia täyttyy nopeasti, mutta samanaikaisesti se alkaa myös painaa.

Aurinko kuumottaa selkään ja pienet mäkäräisen kaltaiset öttiäiset ilmestyvät kuin tyhjästä, hakeutuvat hanakasti nilkkoihin ja kaikkialle mistä löytävät paljaan, kuumasta hiostuneen ihon.

Ymmärrän hyvin nopeasti, että näin sunnuntaipäiväviljelijänä tämä on mukavaa, mutta kokopäiväinen, ammattimainen kahvinkerääminen on erittäin raskasta työtä. Suurin osa pensaista kasvaa kaukana vuorilla, vaikeasti käveltävillä, jyrkillä paahteisilla vuorenrinteillä. Kahvin keruuprossessi tapahtuu alusta loppuun ilman apuvälineitä. Täyttyneiden kahvipapusäkkien kantaminen pois vuortenrinteiltä autotien varteen on todellinen fyysinen voimannäyte. Kunnioitus kahvimukillista kohtaan kasvaa papu pavulta.
Kun pavut on vihdoin kerätty, niiden kuivaaminen tapahtuu pressun päällä auringossa.

Kääntelimme papuja noin viikon verran. Sillä välin suurin osa pavuistamme kuivui kahvipaahtimon hyllyillä:

Kuoriminen – oppi kärsivällisyyteen
Kun totesimme pavut tarpeeksi kuiviksi, aloitimme kaikkein aikaa vievimmän osuuden. Jokainen kahvipapu sisältää kaksi pientä pavun puolikasta, jotka ovat erillään toisistaan, kumpikin oman kalvon alla suojassa. Ensimmäinen punainen kuori kuivuu ruskeaksi ja lähtee suhteellisen helposti irti, mutta alimmainen läpinäkyvä kalvo on tiukasti kiinni. Ammattilaisilla on kuorimisvaiheeseen asianmukaiset laitteet, mutta kuorimme itse jokaisen pavun yksitellen. Aikaa kului, sormenpäät heltyivät, ja kynnet lohkeilivat, kunnes vähitellen löysimme oikeanlaisen kuorimisotteen ja sopivimman puukon. Ruuvimeisseli ei ollut ollenkaan huonompi väline, vaikkakin sain siitä pari rakkulaa kämmeneeni.

Parasta tässä vaiheessa oli kuitenkin tekotapa. Istuimme vastakkain ja meillä oli hyvää aikaa keskustella kaikenlaista: maailman politiikasta, seuraavan päivän ruoasta, säästä, elämän filosofiasta… Papu pavulta kehitimme omaa kärsivällisyyttämme, olemassaolomme kiirettömyyttä ja tietoutta siitä, että teemme tätä täysin vapaaehtoisesti, rakkaudesta ja kunnioituksesta perinteistä kahvikulttuuria kohtaan.
Papujen paahtamisen huumaa
Kun pavut oli vihdoin kuorittu ja kaikista kalvoista irti hierottu, alkoi prosessin huumaavin vaihe. Paahtaminen. Teimme sen pellillä kaasu-uunissa. Emme lisänneet mitään mausteita, emmekä sokeria, kuten monet paahtimot tekevät terästämään makua ja kirkastamaan pavun kiiltävyyttä. Nyt olemmekin oppineet tarkastamaan kaupasta ostamistamme kahvipakkauksen kyljestä, onko kahvissa lisätty sokeria vai onko se luonnollisessa muodossa.
Jännittyneinä odotimme uunin lasi-ikkunan takana papujen tummenevaa sävyä, tietäen, että tähän pellilliseen olimme käyttäneet monen monituista tuntia.
Lopputulos on täydellinen. Tietenkin, sillä maun loppuarvioitiin tulee lisätä koko prosessin aikana kokemamme elämykset; hien, tuskan, vaivan, ilon, ihmetykset ja mielenkiintoiset keskustelut.

Buen Cafecito!
Hei..ei siis ihan helppoa kahvin saanti kun sen valmistaa kuin olette tehneet -,mutta se koko prosessi varmasti mielen kiintoinen kokemus kun alusta alkaen vaihe vaiheelta sen tekee – kuinka sitä nauttiikaan kun kahvi on valmista!
Kaikkea hyvää sinne!??.
Todellakin kunnioitus kahvikulttuuria kohtaan kasvoi! Mutta tokihan se oma kahvi maistuu hyvälle, kaiken tuon vaivan jälkeen:)