Lämmin sade ropisee ikkunaan. On jälleen iltapäivän sateen aika. Jostakin kaukaa vuoren takaa kuluu ukkosen vaimeaa kuminaa. Jos entiset merkit pitävät paikkansa, sadekauden pitäisi vähitellen hellittää ja koittaa aika, jolloin ei sada moneen kuukauteen. Nautimme luonnon runsaudesta. Sen syvän vihreästä värityksestä, palmun oksilla kimaltavista pisaroista, jotka ovat kuin suuret kiiltävät lasihelmet. Otamme vastaan tropiikin kiihkeän kasvun ja lämmön. Jostakin tulee puhdas tuulahdus, joka tuo nenääni meren tuoksun. Tämä kaikki on kuin virkistävä sukellus ajan arvoitukselliseen kulkuun, ja on ilo huomata, että elämä jatkaa normaalia luonnon kiertokulkuaan. 

Yhtä totta kuin sekin, että maailma on edelleen olemassa rakenteineen ja rajoitteineen, vaikka Covid-virus matkailee pitkin maapallon pintaa.

Costa Ricassa on siirrytty vaiheeseen, jossa viruksen kanssa on opittu elämään. Yhteiskuntaa ja sen palveluja on avattu mahdollisuuksien rajoissa niin paikallisten kuin turistien iloksi. Jokapäiväisistä koronatiedotuksista on luovuttu, mutta normaalit varotoimenpiteet (maskipakko, käsien pesu, turvavälit) ovat voimassa edelleen. Virusta ei toki ole voitettu, sairastavuusluvuissa on kuitenkin nähtävissä jo tasaantumisen merkkejä. Jopa pientä laskua. Mutta huomisesta ei voi vielä tietää. On siis paras elää päivä kerrallaan, ilman turhia toiveita toisenlaisesta todellisuudesta. Kuunnella sateen ropinaa ikkunaa vasten ja antaa ajatusten liidellä taivaalla raskaasti liikkuvia pilviä kevyemmin. 

Katsoa ikkunasta ulos ja huomata, kuinka tiheäkasvuinen luonto elää. Huojuu, suhisee ja tiputtelee kimaltelevia kastehelmiä.

Sunnuntaipäivän raukeus. Elämän suurinta luksusta.

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi