Korona ottaa aivoon, turha muuta väittää. Elämänpiiri pienenee, voimme esimerkiksi tällä viikolla ajaa autolla sääntöjen mukaan kauppaan (tai apteekkiin ja terveydenhoitoon) vain neljänä päivänä. Viranomaisten ohjeiden rikkomisesta seuraa tuntuvat sakot. Tosiasia on, että meille riittää yksikin päivä viikossa, mutta tietoisuus siitä, että liikkumista rajoitetaan vaikuttaa psykologisesti. Niin yksilöinä kuin pariskuntana.
Perhanan diktaattorit!
Lukiessamme päivän uutisia, päivitämme maailmanlaajuista koronatilannetta. Keskustelemme siitä, kuinka esimerkiksi Brasilian, Venetzuelan ja Nicaraguan johto suhtautuu hyvin ylimielisesti koronatilanteeseen. Valtioilla ei ole minkäänlaista strategiaa siitä, kuinka huolehtia virukseen sairastuneista, ja kuinka voisikaan, sillä maiden terveydenhuolto on jo valmiiksi retuperällä poliittisten toimien vuoksi. Maiden presidentit kehottavat terveysviranomaisten neuvosta piittaamatta kansalaisiaan kokoontumaan, juhlimaan ja jatkamaan normaalia elämää. Kuulemme toisaalta huolestuttavia uutisia näiden maiden kansalaisten hädästä. Muun muassa ihmisoikeusjärjestöt, kuten Amnesty International ovat esittäneet huolensa siitä, kuinka nämä vastuuttomat johtajien lausunnot vaarantavat tuhansien ja tuhansien ihmisten elämän. Perhanan diktaattorit!
Keskustelemme myös siitä, kuinka Costa Rica on mielestämme onnistunut hyvin omassa strategiassa. Huolta kuitenkin aiheuttaa naapurimaan Nicaraguan koronatilanne. Costa Rica on vahvistanut voimakkaasti valvontaa Nicaraguan rajalla. Vuosina 2018-19 kansannousun seurauksena tänne on tullut yli 70 000 nicaragualaista pakolaista. Miten nyt, kun koronatodellisuus alkaa valjeta nicaragualaisille? Tuleeko uusi joukkopako? Entä jos raja avataan uudestaan, onko kaikki täällä tehty hyvä viruksen torjuntatyö valumassa hukkaan? Alkaako täällä, rauhallisessa maassa tämän vuoksi mahdolliset mellakat? Pohdimme myös Euroopan tilannetta ja sitä milloin mahdollisesti Suomen koronahuippu saavutetaan? Onko meillä lainkaan mahdollisuutta tulla kesäksi Suomeen? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.
Suhteellisuutta kiitos!
Uutisvirran kautta koko maailman huolet ja vaikeudet tuntuvat hyökyvän ikkunoistamme sisään. Maailma kutistuu olohuoneemme kokoiseksi, sitten sohvan, jossa istumme- ja lopuksi meidän kahden kokoiseksi. Kuinka me pariskuntana selviämme tästä? Osaammeko käsitellä nämä asiat oikein? Lohduttaa ja pitää toisistamme huolta?
Olemme eristyksissä Costa Ricassa, jossa voimme tukeutua käytännön tilanteissa vain toisiimme. Olemme omalla päätöksellämme täällä ja valmiita kohtaamaan eteentulevat tilanteet. On vain hyväksyttävä, että vaikka luotamme täysin toisiimme, tulee hetkiä, jolloin tunnemme itsemme pieneksi näiden isojen asioiden edessä.
On muistutettava itseään asioiden suhteellisuudesta. Siitä, kuinka vähän yksi pariskunta voi tehdä koko maailman hyvinvoinnin eteen. Vain sen pienen siivun verran, joka monistuu, kun riittävän moni tekee samoin. Pesee kätensä, pysyy kotona, käy kaupassa – ja hymyilee voimaannuttavasti vastaantulevalle ihmiselle. Sopivan turvavälin päästä.
”Haasteet tekevät elämästämme mielenkiintoista, ja niiden voittaminen tekee elämästä tarkoituksellista.”
– Joshua J. Marine
Itsehillintää kiitos!
Poikkeukselliset olot ruokkivat helposti eripuraa, jos emme ole riittävän valppaita. Vaihtoehtoja suhtautua vaikeisiin ja ahdistaviin tilanteisiin parisuhteessa on tosiasiallisesti vain kaksi: joko molemmat keskittyvät olennaiseen eli yhdessä selviämiseen tai riidat eskaloituvat ja eripurasta tulee arjen polttopiste. Jokaisessa tällaisessa hetkessä on hetki aikaa päättää, heitänkö polttoainetta liekkeihin vai en. Se, jos mikä vaatii itsehillintää!
Olen kirjoittanut riitelystä oman postauksen. Se on alla jos kiinnostaa:
Itsehillintää ei pidä käsittää väärin, en tarkoita, ettei vaikeista asioista, peloista, surusta voi tai saa puhua. Monet parisuhdeasiantuntijat toteavat, että suurin virhe on se, että rakentaa muurin tai kuplan itsensä ympärille ja jättää puhumatta toiselle tunteistaan, toiveistaan ja odotuksistaan. Poikkeusoloissa tämä seikka on erityisen tärkeä muistaa. Puhukaa, keskustelkaa, pohtikaa…
”Ei rakkauden puute, vaan ystävyyden puute saa aikaan onnettomat avioliitot.”
– Friedrich Nietzsche
Vahvistusta kiitos!
Uskomme, että poikkeustila voi vahvistaa meitä pariskuntana. Uskomme tähän siksi, että kaikki yhteiset matkamme ja sielläkin kokemamme ovat sen osoittaneet. Kaikki vastoinkäymiset, kriisit, väsymystilat ja riemun hetket ovat opettaneet meitä eniten ymmärtämään itseämme ja toisiamme. Osoittaneet, mikä tässä matkanteossa on tärkeintä: toisesta välittäminen ja huolehtiminen.
Asiantuntijat sanovat, että onnelliset parit eivät poikkea onnettomista siinä, etteivät he koskaan olisi eri mieltä tai riitelisi. Päinvastoin he uskaltavat ottaa vaikeat asiat käsittelyyn eivätkä välttele yhteydenottoja. Mikään asia ei ole liian pientä, tai liian isoa, etteikö niitä voisi käsitellä. Uskomme tuohon väitteeseen, sen verran on tullut kolhuja elämän varrella ja oppittu kantapään kautta, että kieltämällä pelkonsa, ne alkavat hallita sinua. Jos sen sijaan tunnistat ja tunnustat ne, voit käsitellä ja hallita niitä.
Rakkaus on kaikki mitä tarvitset – mutta ei suklaakaan silloin tällöin pahitteeksi ole.
– Charles Schulz
Erilaisuutta kiitos!
Näinä hetkinä elämä kenties muistuttaa, että suhteessa on kaksi erilaista ihmistä. Ehkä minulla ja miehelläni on erilaiset käsitykset tilanteen vakavuudesta ja sen seurauksista? Mieheni ei voi muuttaa minua, enkä minä häntä. Ehkä on hyvä taas muistuttaa toisiamme siitä, että meillä on omat tapamme käsitellä asioita. Opimme näkemään näissä poikkeuksellisina aikana uudestaan toistemme herkkyyden ja vahvuuden. Tiukassa tilanteessa on aina parempi, että on kaksi erilaista lähestymistapaa, joista voimme muokata oman yhteisen ratkaisumme.
Ehkäpä opimme poikkeusolojen vakavuudessa kuuntelemaan herkemmällä korvalla, mitä toisella on sydämellä. Ojentamaan toiselle kättä, ottamaan syliin ja lohduttamaan. Sillä:
”Mehän menimme naimisiin, jotta meillä olisi maan päälläkin palanen paratiisia.”
Leena ja Timo
