Terveiset taas täältä Costa Ricasta!
Enpä olisi uskonut näkeväni tätä päivää! Eilen meillä oli kauppapäivä ja piipahdimme täydentämään ruokavarastojamme keskustan tuntumassa sijaitsevassa ruokakaupassa. Sillä välin, reilussa viikossa, jonka olimme pysytelleet omaehtoisessa karanteenissa kotonamme vuorilla, pieni kotikaupunkimme Atenas oli muuttunut suomalaisen kylän kaltaiseksi! Varsinkin ihmisten keskinäinen kanssakäyminen oli lähempänä suomalaista kuin perinteistä latinalaisamerikkalaista tapakulttuuria! Tullessamme kaupan käytävällä vastaan tuttua ticoa, tervehti hän meitä nostamalla kättään ylös. Siis mitä!?? Ja niin he tekivät myös kohdatessaan toisensa. Nostivat kätensä tai nyökkäsivät. Ei poskisuudelmia, ei halauksia. Ei kosketusta. Ei elehtimistä kasvojen lähellä. Ympärillämme oli yhtäkkiä tilaa! Ai hitto kun tuntui kotoisalle. Ainoastaan ticojen Pura Vida tervehdykset olivat entisellään. Ja hymy huulilla.
Olen lukenut viime päivinä lehdistä samankaltaisia huomioita. Yhtäkkiä suomalainen tapakulttuuri on trendikästä. Eikä vain trendikästä, vaan sanotaan, että sen avulla pelastetaan jopa ihmishenkiä. Ihan oikeasti! Innostuin miettimään asiaa, ja totesin, että omaamme suomalaisina täällä muutamia muitakin verenperintönä saatuja erityistaitoja, joista on hyötyä näissä poikkeusoloissa. Joita muut joutuvat nyt opettelemaan. Tietenkin huomioiden, että kuvaan kokemuksiani 50 + vuotiaan naisen näkökulmasta. Tapakulttuuri muuttuu ja on muuttunut niin täällä kuin Suomessakin vinhaa vauhtia.
Taito antaa ja ottaa tilaa
Costa Rican koronatilanne on edelleen maltillinen ja ymmärtääkseni kaikkien sairastuneiden virustartuntojen lähde on vielä hahmotettavissa. Maa on ottanut napakat otteet viruksen leviämisen estämiseksi. Uusimpana määräyksenä kaikki uimarannat ja luonnonsuojelualueet on suljettu. Samoin lukuisat kirkot ja uskonnolliset yhteisötilat. Klo22.00 – 05.00 välisenä aikana moottoriajoneuvoilla liikkuminen on luvanvaraista. Luvattomasta liikkumisesta sakotetaan.
Täällä on ihmisiä kehotettu henkensä ja terveytensä varjelemiseksi karttamaan lähikontakteja. Pitämään 1, 8 metrin (6 jalkaa) fyysinen etäisyyden toiseen ihmiseen.
1.8 metriä. Eihän se ole meille matka eikä mikään! Ei ollenkaan vaikeaa. Eihän se ole edes poikkeuksellista, vaan lähempänä ”meidän normaalia.” Suomalaisina olemme oppineet ottamaan – ja myös antamaan toiselle vapaan henkisen ja fyysisen tilan, oman reviirin.
Vaikka onhan toki meidänkin ikäiset kansainvälistymisen myötä oppineet halauksiin ja poskisuudelmiin, niistä luopuminen ei tuota meille ongelmaa. Päinvastoin kuin Ticoille. Huomaan heidän yhä koskettelevan toisiaan. Huomaamattaan. Tavan vuoksi. Sehän on puolestaan heidän verenperintöään.
Taito olla rauhassa
Costaricalaiset ovat vahvasti kytköksessä perheeseensä, sukuunsa ja omaan perhekirkkoonsa. Kiitämme nyt suomalaisesta mökkikulttuuria ja siellä hankittuja taitoja. Osaamme nauttia omasta rauhasta ja ottaa siitä kaiken irti. Viihdymme jopa itsemme kanssa. Parhaassa mahdollisessa seurassa siis, sanois vääräleuka savolainen. Siksi osaamme olla pienessä piirissä.
Tiedämme, ettei välittäminen ja rakastaminen tarvitse jatkuvaa todistelua ja yhdessäoloa. Voimme pitää fyysistä etäisyyttä ja saman aikaisesti ylläpitää vahvaa henkistä läheisyyttä. Se on aiempien matkojen aikoina moneen kertaan empiirisesti todistettu. Teknologian tuomat innovaatiot toimivat maapallon molemmilta puolelta. Voimme olla yhteydessä milloin vain. Keskustella. Taltuttaa koronaan liittyvää epätietoisuutta ja pelkoa. Piristää ja hauskuuttaa toisiamme. Ja sitten, jälleen kun näemme, pääsemme halaamaan toisiamme, osaamme arvostaa toisen läsnäoloa ja elää tiiviimmin juuri tuossa hetkessä.
Sen vuoksi vetäytyminen karanteeniin ei meitä pelota. Olemme olemassa myös ilman toisten katsetta tai hyväksyntää. Tiedämme, että emme ole yksin, emmekä jätä ketään yksin. Täälläkin pidämme naapureina toisistamme huolta.Kysymme miten toinen jaksaa ja tarjoamme kauppa-apua. Olemmehan oppineet jo nuoruudessa naapuriapuun ja talkootöihin.
Taito olla käytännöllinen
Suomalaiseen luonteenlaatuun kuuluu tietynlainen järkevyys. Jopa ylijärkevyys. Lähdemme matkalle matalissa kävelykengissä tai mukavissa lenkkareilla, kun tiedämme kävelevämme matkalla pitkiä matkoja. Pukeudumme sään ja tilanteen vaatimalla tavalla. Meillä on myös järkevä reppu tai yliolanlaukku, jossa kulkee kartan lisäksi vesipullo, sateenvarjo, villatakki, aurinkolasit ja -rasva ja eväät pahan hetken varalle. Käytännöllisyys tarkoittaa myös sitä, että olemme oppineet varustautumaan. Ikäpolveni ihmiset, joilla ei ole ollut nuoruudessa 24/7 supermarkettia lähietäisyydellä, ovat tottuneet hankkimaan kaappiin ylimääräisen hernekeittopurkin tai kahvipaketin.
Tämän vuoksi emme ole nytkään hukassa vaikka olemme toisella puolella maapalloa omaehtoisessa karanteenissa. Ymmärrämme, että poikkeusolot ovat käytännön sanelema asia. Jos sairastumme, sillekkään emme voi mitään. Asia kerrallaan. Maailma on nyt pullollaan ristiriitaista tietoa, joka on liian helposti saatavilla sotkemaan mieltä ja ajatuksia. Tällaisina hetkinä on taito pysyä oleellisessa.
Taito touhuta
Tähän erityistaitoon havahduin laittaessani tänään pyykkiä kuivumaan. Ulos palmujen väliin viritelle narulle, vuoriston tuuleen. Pyykkipoika kerrallaan. Tiedän, että vaatteet tuoksuvat sen jälkeen raikkaalle eikä niitä tarvitse silittää. Nautin tästä pienestä askareesta ja siksi käytän kuivuria vain pakon edessä.
Pyykki ja sen kuivattaminen. Arjen pienien askareiden tekeminen. Tämä on ikäpolveni rautainen taito, joka on aivan liian vähän arvostettu. Osaamme touhuta, puuhata ja värkätä. Vaatimattomissakin mökki olosuhteissa. Sinnehän meidän sydän aina halajaa. Luomaan lunta talvella ja hakkaamaan halkoja kesällä. Möyrimään puutarhassa ja kasvimaalla. Tai sitten sisällä. Kodissa on aina kohennettavaa. Mitäs jos siirtäisi pöytälampun toiseen paikkaan? Tai vaihtaisi kaikkien huonekalujen paikkaa? Ompelisi jotain piristystä kodin sisustukseen?
Emme suomalaisina palkkaa heti ensimmäiseksi toista ihmistä tekemään asioita puolestamme. Ei yksistään siksi, ettei olisi varaa, vaan siksi, että haluamme tehdä itse. Nähdä käsiemme jäljen. Nautimme tekemisestä. Ja sitä tekemistä löytyy aina.
Monelle saattaa olla vaikeaa, kun valmiiksi ohjelmoitu päivä- ja viikkoohjelma ei rullaakkaan entiseen tapaan. Kalenterista on poistunut joogaryhmät, kirjapiirit ja yhteiset viikottaiset lounaat.
Vuorille on mukava mennä kävelemään. Meillähän on varastossa myös lapio, harava ja moottorisaha. Ja kaapissa paljon hyvää luettavaa.
Tsemppiä kaikille!
Totuushan on, että kyllä me tästäkin selvitään! Nyt on myös suomalaisilla aika oppia pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan. Siinähän me emme ole kovin hyviä.
Ja ainahan voi nauttia kupposen kuumaa – ja funtsata!
