Vaikka olen nähnyt krokotiilin aiemmin lukuisissa ja hyvin tarkasti zoomatuissa luontodokumenteissa, on sen kohtaaminen luonnossa järisyttävä kokemus. Taustalla on pieni ohikiitävä oivallus siitä, ettei minun ja krokotiilin välillä ole enää virtuaalimaailman näyttöruudun keinotekoista suojausta. Krokotiili on edessäni, luonnollisissa olosuhteissa, omassa mutaisessa valtakunnassaan – ja näyttää todella isolta, niljakkaalta ja pelottavalta. Luonnon evoluution muovaamalta muinaisaikojen jättiläiseltä – tai siis omalta komealta itseltään.
Maailmassa kerrotaan olevan (en ole millään tavalla alan expertti) 14 todellista krokotiililajia, joista Costa Ricassa elää kaksi: amerikan krokotiili ja pienempi kaimaani. Katsomme juuri nyt vaikuttuneina kookkaan amerikkaisen lajin edustajaa. Näemme kuinka se kelluu tyynesti veden pinnassa liikkumatta, ulkomaailmasta mitenkään välittämättä. Kuitenkin hyvin hereillä, aistit avoinna, valppaana nappaamaan isoon 70 hampaiseen kitaansa liian lähelle uiskennelleen kalan, rantavitikkossa lymyilevän kilpikonnan, linnun tai muun nisäkkään. Oikein nälissään se saattaa syödä myös ohitseen uivan pienemmän lajitovererinsa.
Tämän lajin krokotiilit eivät ole yleensä erityisen vihamielisiä toisiaan kohtaan ja niitä voi olla samalla alueella suuria määriä. Niin kuin nytkin näemme, ehkä viisi, tai kuusi, seitsemän, lopulta menemme laskuissa sekaisin. Joka tapauksessa niitä on monia, lukuisia, useita…
Uros voi kasvaa jopa kuusimetriseksi, mutta jää yleensä 3–4-metriseksi ja painaa jopa 1000 kiloa. Krokotiilit voivat aineenvaihduntansa vuoksi viettää pitkiä aikoja aterioiden välillä, jopa 2 tuntia hengittämättä, joten näennäisesti veden rauhallisen pinnan alla on kuhinaa.
Muistiini välähtää koulun biologian tunnilta oppimani yksittäinen knoppitieto; krokotiilit nielevät kiviä kelluvuuden hallitsemiseksi ja ruuansulatuksen helpottamiseksi. Niin siinä käy, että tiedon tarpeellisuus vuosien varrella muuttuu ja jalostuu. Nuorena koululaisena tuo tieto tuntui kovin turhalle. Se oli samalla tavoin turhaa kuin tieto siitä, että etana voi nukkua putkeen kolme vuotta tai etteivät hevoset ja rotat osaa oksentaa. Kuitenkin katsellessamme juuri nyt tuota joen isoa elävää, tieto krokotiilin kivien syönnistä tuntuu tärkeälle, mielenkiintoiselle ja hyvin todelliselle.
Vaikka aikanaan nuorena oppilaana kyseenalaistin juuri tuollaisten yksittäisten knoppitietojen merkittävyyden, nyt kiitän nöyremmin Suomen loistavaa koulutusjärjestelmää ja viisasta biologian opettajaani. Sekä edesmenneitä vanhempiani, jotka jaksoivat herätellä aamu-unista ja vastentahtoista tytärtään koulutielle.
Johan se ajatus kauas karkasi; Tarcoles joelta kauas lapsuuden maisemiin, mutta niin voi käydä, kun näkee järisyttäviä asioita. Ne herättävät tunnemuistoja, jotka ovat kuin kivet sisällämme. Ne joko kelluttavat tai upottavat meitä elämänvirrassa.
Lähellä, mutta tarpeeksi kaukana
Kuuluu kova pulahdus. Näemme, kuinka krokotiilin suuri pää tai valtava pystö rikkoo yllättävästä kohdasta veden pinnan ja venyttää kaulaansa (onko krokotiililla edes kaulaa?) paljastaen koko komeutensa meidän ihaltavaksi.
Olemme Tarcoles joella, tarkemmin sanottuna seisomme joen ylittävällä sillalla. Täältä kaiteiden takaa voi turvallisin mielin katsella alas, ja kaikessa hiljaisuudessa ihastella näiden suurten matelijoiden sulavaa liikehdintää. Tämä laji on yksi niistä harvoista lajeista, jotka elävät -ja jopa menestyvät makean ja suolaveden yhdistelmissä, mangovemetsien varjoissa ja vuorovetisissa jokien sameissa vesissä.
Laji on nykyään suojeltu laji; se on kärsinyt muotitietoisten ihmisten krokotiilinahan himosta – ja elinympäristöjen menetyksestä. Vaikka laji ei ole luonteeltaan aggressiivinen, se voi hyökätä, jos se kokee uhkaa, häiriötä tai tulee yllätetyksi. Nykyään siitä on tullut yhä agressiivisempi. Syynä lajin luontaisen käytöksen muutokseen on muun muassa ollut se, että jotkut matkanjärjestäjät ja myymälöiden omistajat ovat ruokkineet krokotiilejä turisteja näytösluontoisesti heittämällä kokonaisia pakastettuja kanoja krokotiilien syötäväksi. Tai jopa ohjattu turisteja menemään joenrannalle, ja hyvän selfien toivossa syöttämään kädestä kanaruhon krokotiileille.
Nykyään tämä käytäntö on laitonta, mutta lakia rikotaan edelleen. Käytäntöä on kuitenkin jatkunut jo niinpitkään, että sen sanotaan muuttaneen näiden eläinten käyttäytymistä. Onhan se selvää, että niille käy kuin hautausmaiden pullantuoksuisille oraville. Kun ne alkavat yhdistää ihmisiä ruokaan, eläimet yleensä menettävät luonnollisen pelkäämisvaistonsa ihmisiä kohtaan -ja muuttuvat aggressiivisiksi. Ruokaa kärttävien oravien hyökkäyksiltä ihminen vielä pystyy suojautumaan, mutta toisin on krokotiilien suhteen. Koska kaikki krokotiilit ovat lihansyöjiä, ne ovat potentiaalisesti vaarallisia ihmisille.
Niin myös täällä Tárcolesissa on uutisoitu useaan otteeseen krokotiilien hyökkäyksiä ihmisiä kohtaan – ja myös raajan menetyksiä ja ihmisten kuolemista.
Kunnioitus – tai oikeastaan sen puute
Olemme matkalla uimarannalle, pysähdyimme hetkeksi tälle sillalle katsomaan näitä luonnon ihmeitä. Juuri tämä alue ja tämä silta on tunnettu krokotiilien elintilana.
Tuonne jokeen ei tee mieli pulahtaa. Ei vain valtavien matelijoiden, vaan myös sen saastumisen vuoksi. Tarcoles jokea on kutsuttu nimellä ”Costa Rican saastunein joki”. Siihen on ajan saatossa tyhjennetty suurin osa San Josén pääkaupunkiseudun jätteistä Epäpuhtaudet, kuten teollisuuden jätteet ja maatalouden kemikaalit ja jätevedet ovat peräisin kaupunkiseudun kaupallisesta toiminnasta.
Villieläinten tutkimisesta, seurannasta ja valvonnasta vastaavan julkisen elimen Sistema Nacional de Áreas de Conservación (SINAC) asiantuntijat ovat tehneet lukuisia tutkimuksia ja ne ovat hälyttävästi osoittaneet, että tilanteesta on kielteisiä vaikutuksia paitsi joen hyvinvoinnille, mutta myös veden suurille jättiläisille – krokotiileille.
Kysymme toisiltamme, kumpi luonnonolennosta – krokotiili vai ihminen- onkaan villieläin, kun katselemme joen kuljettamia kelluvia roskia; pulloja, patjoja, renkaita ja muoveja. Vaikka tilanne on jo nykyään tiedostettu ja jätekäytäntöjä muutettu, totuus on, että kerran virtaan päästetty roina pysyy siellä kauan, muovijätteet lähes ikuisesti.
Samainen virallinen instanssi on tehnyt myös käytännön kokeiluja määritelläkseen, mitä voitaisiin tehdä ihmisten ja krokotiilien välisiin kasvavien hyökkäyksien välttämiseksi. Ja nyt lyhennän mielivaltaisesti monisivuisen raportin muutamaan lauseiseen. Viesti on selvä:
”Välttääksemme hyökkäyksiä ihmisten kouluttaminen on tehokkain tapa, sillä ihmiset eivät enää kunnioita villieläimiä. Se on vakava virhe, etenkin kun kyse on näistä voimakkaista eläimistä, ihmisten tulee tiedostaa, että niiden kohtaaminen voi helposti maksaa raajan tai jopa elämän. Ihmisten on välttämätöntä ymmärtää, että kun astumme krokotiilien alueelle, meistä tulee osa ravintoketjua.”
Niinpä…
Niinpä. Ihmisten käyttäytymisen muuttaminen. Se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty. Ja sekin raportissa mainitaan. Kauas on menty Egyptin mytologian ajoista, jolloin ihmiset pelkäsivät ja kunnioittivat Niilijoen krokotiileja. Pelko taltutettiin palvomalla Sobekia – krokotiili-jumalaa ja nostamalla krokotiilin jumalhahmo armeijan ja faraon suojelijaksi.
Kävelemme sillalta takaisin autolle. Poistuminen. Se lienee paras tapa kunnioittaa krokotiilien elämää. Teolla kunnioitamme myös omaa elämäämme, sillä emme halua olla osa niiden ravintoketjua.
Nousemme autoon ja lähdemme uimaan paikkaan, jossa krokotiilit eivät viihdy. Tarpeeksi isoon suolaiseen veteen. Tyyneen valtamereen.
Auton oven sulkiessani muistan vielä yhden oppimani tiedon krokotiilista: ”Se ei pysty työntämään kieltään ulos suustaan.”
Naurahdamme. Onneksi kaikkea oppimaansa ei tarvitse todistaa empiirisesti oikeaksi. Pitäköön krokotiili tuon asian salaisuutenaan…
Mihin tuo perustuu, että krokotiilit eivät ole aggressiivisia? Itse olen ajatellut, että ovat hyvinkinkin aggressiivisia toisin kuin vaikka kaimaanit.
Hei Mikko! Lukemissani asiantuntijoiden kommenteissa aggressiivisuutta tarkasteltiin rajatusti Tarcoles joen krokotiiliyhteisössä. Lausuntojen taustatyönä oli mm. haastateltu paikallisia ihmisiä, tallennettu heidän havaintoja ja kokemuksia. Aiemmin krokotiilit ja ihmiset elivät ”rinnakkain toisiaan kunnioittaen”, mutta nykyään krokotiilien hyökkäykset ihmisiä (ja veneitä) kohtaan on viime vuosina lisääntynyt ”huolestuttavassa määrin.” Lisäksi tilastot ihmisten (paikallisten ja turistien) loukkaantumisista, raajan menetyksistä ja kuolemantapauksista kuvaavat juuri tässä joessa elävien krokotiilien aggressiivisuuden lisääntymisestä.
Aggressiivisihan krokotiilit ovat jo lajityypillisesti, mutta vain jos niiden reviirille astuu. Nyt krokotiilit ovat astelleet myös ihmisten reviireille, joissa niitä ei aiemmin ole nähty.
Mukavia kevätpäiviä!