Nuoruusvuosien eräs suurimmista aarteistani oli pieni pahvinen laatikko, johon oli koottu näytteitä suomalaisista kivilajeista. Mukana oli myös pieni vihko, johon oli kuvattu kivien ominaispiirteitä. Elettiin siis aikaa ennen kaikkitietävää internettiä, suurin piirtein aikaa ennen dinosauruksia eli noin 1970-lukua.

Tuolloin Keski-Suomessa eläteltiin toivetta suuresta malmilöydöstä – ja ihmisiä kehotettiin paikallisen lehden ilmoituksissa pitämään silmät auki ja lähettämään lupaavia malminäytteitä postitse geologian laitokselle tutkittavaksi. Tietenkin minä – noin 13 vuotias Leena Lettipää – osallistuin haasteeseen – ja yritin löytää malmia pienen maatilamme tiluksilta ja lähialueilta. Lähetinkin kaksi malminäytettä. Ensimmäinen näyte toi kiitoskirjeen, jossa kerrottiin kiven olevan ”katinkultaa”, mutta ystävällisesti kehotettiin jatkamaan etsintöjä. Toinen lähetys toikin jo oudon auton kotimme pihalle – ja kaksi asiantuntijaa haastattelemaan minua näytteen löydöspaikasta. Voitte kuvitella miten jännittäviä aikoja elettiin! Ajatella, jos löytöni piristäisi pienen syntymäkuntani alavireisiä työttömyyslukuja! Saisin uuden kiiltävän polkupyörän ja hollannikkaat!

Lähettämäni näyte oli malmia, mutta tarkempi tutkimus osoitti, ettei riittävän suurta ”malmisuonta” löytynyt, eikä kaivostoimintaa koskaan aloitettu. Geologit antoivat kuitenkin minulle kiitokseksi tuon suuren aarteeni: pahvilaatikollinen kiviä. (Kuinkahan moni nuori teini olisi tänä päivänä moisesta riemuissaan?)

Minusta ei tullut geologia, mutta kiinnostus maaperän tutkimiseen on säilynyt. Milloin uinuvampana, milloin se näyttäytyy ohimenevänä kauniiden ja värillisten kivien ihasteluna. Läpi elämäni on kuitenkin säilynyt syvä kunnioitus maaperäämme kohtaan: se on maapallomme iho, kallisarvoinen luonnonvara, jolla on elämän säilymiseen monenlaisia tärkeitä tehtäviä. 

Tuliperäisen maan voimaa

Nämä muistot vyöryivät mieleeni, kun vaelsimme Rincón de la Viejan kansallispuistossa Costa Ricassa. Alue on yli 34 000 hehtaarin alue, joten otimme vain pienen palan kerrallaan.

Seikkailu alkakoon…

Katseltavaa riittää, sillä alueella on tilaa kahdelle tulivuorelle, 32 joelle ja purolle sekä monipuoliselle kasvillisuuden lajeille, runsaalle 300 lintulajin ja laajan villieläimistön ja maaperän monimuotoisuudelle.

Sademetsän siimeksessä

Sijaintinsa ja kokonsa ansiosta tämä kansallispuisto antaa  mahdollisuuden kokea sekä Karibian että Tyynenmeren puolen hyvin erilaiset maaperän diversiteetit. Tyynenmeren rannalla sijaitsevan tulivuoren rinteessä on enemmän kuivaa kuin itäisellä Karibialla päin olevan puolella, jossa tuulet tuovat hyvin runsaasti sadetta vuodessa, pitäen kasvillisuuden rehevänä ja kasvavana koko ajan. Ei siis ihme, että ”itseppinut  geologi” sisälläni jälleen heräsi eloon.

Tulivuori maisemaa Rincon de la Viejan rehevältä puolelta

Viimeinen alueella ollut suuri tulivuoren purkaus oli vuonna 1998. Sen jälkeen toinen tulivuorista, paikan nimen mukainen Rincon de la Vieja on hengitellyt raskaasti, muttei mitään suurempaa purkausta ole ollut.

Suomessa maaperä on maapallon mittapuussa paksua, vaikkei Suomenkaan kallioperä ole yhtenäinen kokonaisuus. Se on aikojen saatossa pirstoutunut useiksi lohkoiksi. Täällä tuliperäisillä alueilla maapallon vaipan päällä oleva kiinteä kuori on Suomeen verrattuna ohut ja siinä on suuria halkeamia. Voidaan jopa sanoa, että maaperä on osittain sulasta kivestä koostuvaa. Siten pienet maanjäristykset ja tulivuorten purkautumiset ovat täällä osa arkipäivää. Vaikka emme ole onneksemme joutuneet kokemaan mitään suurta järistystä, olemme tunteneet ajoittain pieniä tärähdyksiä jalkojemme alla tai nähneet uima-altaan veden epämääräistä loiskintaa. Tosin muutama päivä sitten 5.4 magnitudin maanjäristys sai kattotiilet kolisemaan ja talon epämääräisesti nytkähtämään, mutta mitään näkyvää vahinkoa ei kuitenkaan tullut. 

Joskus aamuisin saattaa myös havaita, että ulkoterassin lasipöydälle on laskeutua punertavaa tuhkaa läheisen tulivuoren Poasin yöllisestä yskähtelystä.

Kuplivaa kuumuutta

Vaeltaessamme kansallispuiston alueella maaperän erityisluonteesta tulee konkreettisesti silmiemme esiin. Kävelyreittimme varrella rikkipitoista liejua höyryttävät fumaroilit, tulikuumat mutakuopat.

Tulikuumaa liejua

Reitin varrella on myös mini-geysyrit, kuplivat harmaat vulkaaniset mutakuopat. Niiden katseleminen on hyvin hypnoottista, ne kuplivat sekunnin välein ja muta roiskuu muutaman metrin päähän. Ympäristössä leijuu vahva rikin tuoksu. Maaperä kuplii ja tutisee kuin hyllyvä kiisseli kupissa. 

Mutakuoppien ääni- ja hajumaailma on mielenkiintoinen

Näimme myös valcanitoja eli  ”pieniä tulivuoria”, jotka höyrysivät kuumaa rikkiperäistä höyryä.

Pienet tuliset tulivuoret höyryävät yötä päivää

Useat pienet tulivuoret on nykyisin aidattu, sillä aukkoon oli pudonnut viime kaudella liian innokas selfien ottaja. Ja onhan se selvää, jos kuumuus pitää kiven sulana, ei ihmisellä ole mitään mahdollisuutta selviytyä.

Kaikkialla on höyryää… Ei parane eksyä polulta

Kävelemme myös sademetsän raikkaudessa. Ohitamme useita maaperän uumenista pulpuavia ja vapaana solisevia vesiputouksia.

Upeita vesiputouksia

Vaelluksen aikana tuli vahvasti esille se, että maapallomme kuorella ja sisällä tapahtuu koko ajan. Usein kuitenkin katse hakeutuu taivaanrannalle, eikä useinkaan tule ajatelleeksi mitä maapallon sisällä tapahtuu. Kaikkea mielenkiintoista!

Onneksi kaikelle löytyy selitys. Ehkei nyt aivan tieteellisesti adekvaatti, mutta selitys kuitenkin. Se on tarina, joka on elänyt sukupolvilta toiselle. Tarinan mukaan alueen luonnonvoimien takana on nainen. Tällä kertaa vanha rouva. 

Legenda Rincon de la Viejan tulivuoresta

Alkuperäiskansojen legenda kertoo prinsessa Curubandásta, heimon päällikön tyttärestä, joka – totta kai – rakastui komeaan ja salskeaan Prinssi Mixcoaciin, vihollisen heimon päällikön komeaan poikaan. Curubandán isä lopetti kielletyn rakkauden, heittämällä tyttärensä kosijan elävänä tulivuoren kraatteriin. Vaikka kielletty kosija oli hoidettu pois, tytär Curubandá ei kuitenkaan totellut isäänsä, vaan hän pakeni tulivuorelle. Hänestä tuli erakko, joka eli loppuelämänsä korkealla tulivuoren rinteellä. Hän opiskeli luonnon lääkkeitä ja kehitti parantavia voimia. Hänestä tuli taitava ja kansan tuntema tietäjä ja parantaja, jonka luokse ihmisiä hakeutui kaukaakin saamaan lääkettä vaivoihinsa ja parannuskeinoja ”vanhan naisen nurkasta”.  Ja siten sanotaan Rincon de la Viejan tulivuoren eli vapaasti käännettynä ”vanhan naisen nurkan” saaneen nimensä.

Vanha rouva saa siis maaperän kuplimaan. Ei siis kannata suututtaa vanhoja rouvia!  

Kuplinta myös hellii ja hoitaa

Kansallispuistossa löytyy myös kuumia lähteitä, joihin oli turvallista istahtaa. Hotellimme, jossa yövyimme, tarjosi mahdollisuuden nauttia hyvin luonnonmukaisista kuumista lähteistä.

Luonnonmukaisia kuumia lähteitä keskellä sademetsää

Ne sijaitsevat keskellä luonnonmukaista sademetsää. Alueella oli kuumat lähteet rajattu erikokoisiin ja lämpöisiin luonnonkivistä muotoiltuihin altaisiin. Altaat ovat eri lämpöisiä +38-40°C. Kuumimmissa ei voi olla kuin hetken, sillä tarkoituksena on nauttia, ei kiehauttaa itseään. Vesi tulee suoraan tuliperäisestä maaperästä, sisältäen mineraaleja, joita ihminenkin sisältää. 

Tulimme paikalle heti aamusta, ja tunnin verran saimme olla kahdestaan – ja tietenkin vartija. Mikä rauha! Oli autuutta liottaa itseään edellisen päivän vaelluksen jälkeen tuliperäisen maan veden lämmössä/ kuumuudessa. Luonnonmukaisuus teki paikasta hyvin autenttisen. Täällä ei ollut mitään kruusattua. Vieressä soljui vapaasti virtaava joki, jonka kylmään veteen oli välillä hyvä pulahtaa vilvoittelemaan.

Pulahdus virtaavaan jokeen teki välillä hyvää

Täällä saattoi myös nauttia veden lisäksi toisesta maaperän terveellisestä antimesta. Mudasta. Kuuman lähteen yläpuolella porisi pata, josta sai ottaa maan mineraaleja sisältävää mutaa levitettäväksi iholle. On kuitenkin oltava varovainen… Hyvin varovainen…

Sen jälkeen, kun muta on levitetty kauttaalleen iholle, muta kuivatetaan auringon paahteessa. Jotta mudan kaikki hyvät omaisuudet pääsevät esille, sen tulee siis kovettua iholle. Puhdistautumista parhaimmillaan. Siinä me olimme yltä päältä mudassa ja katselimme jäykkänä joen kuohua. Keskellä sademetsän villiä luontoa. Säpsähdän. Yhtäkkiä erotan rantakivillä itseään suoraksi venyttelevän käärmeen. Aurinko hellii meitä kaikkia luontokappaleita samanaikaisesti. Käärme loikoilee vain muutaman metrin päässä joen penkereeltä, jossa seisomme ja josta olimme juuri pulahtaneet jokeen. 

Samoilla rantakivillä köllii toinenkin auringonpalvoja.

”Boan sukuinen, erittäin myrkyllinen käärme. Varsinkin kun näyttää olevan naaraspuolinen, ” kertoo valvoja meille.

Kulps! Hetken päästä paikalle saapuu toinen valvoja pitkän kepin kanssa ja tönäisee varovasti, suorastaan hellästi käärmeen takaisin jokeen. Olemmehan kansallispuisto alueella, jossa kaikki oliot kuuluvat luontoon. Näemme kuinka taidokkaasti käärme ui sekä vasta- että myötävirtaan veden kohinasta välittämästä. Käärme on omassa elementissään, me sen sijaan olemme täällä vain vieraina. 

Nämä ovat niitä hetkiä, joissa on vain kohdattava pelkonsa. Tietenkään turhia riskiä ei kannata ottaa, mutta pelon vangiksi ei voi jäädä, muuten moni hieno kokemus jää elämättä. On siis vain mentävä takaisin jokeen, sillä kovettunut muta alkaa todenteolla kiristää ihoa – ja se on pestävä joessa pois-

Olen oppinut jo aiemmin, että sademetsässä vaeltassa on katsottava tarkkaan, mistä ottaa kädellä kiinni. Onko liaani oikeasti liaani, vai mahdollisesti hyvin maastoutuneen käärmeen häntä?

Siispä pelko pois – ja jokeen. Tietoisina, että jokaisessa paratiisissa on omat käärmeensä. 

Puhdistautuneena kiitämme vanhaa rouvaa maaperän antimista ja lähdemme takaisin hotellille. Poistuessani nappaan pienen kiven taskuuni, olkoon se ensimmäinen näyte uudessa tuliperäisen maaperän kivikokoelmassani.

Maaperän tutkimuksemme siis jatkuvat…

Ps. Olen kirjoittanut käärmeistä aiemminkin. Jos jotain kiinnostaa, se löytyy tästä linkistä.

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi