Yhteiset pitkät vedot! Kuuman hikiset vartalot! Suolan maku huulilla! Innostuksesta palavat katseemme etsivät horisonttia. Ystävät hyvät, kuten varmaan arvasitte, kirjoitan nyt parisoudusta.
Siinä se on. Noin kuusimetrinen vanerista rakennettu
parisoutuveneemme.
Timo osti sen meille jo muutama vuosi sitten Pohjois-Karjalaiselta perinteisen veneen veiston osaajalta (Allu Huikurilta). Ammattitaitoista käsityötä veneen perästä etupäähän. Arvostamme! Veneeseen kuuluu on myös veneenveistäjän suunnittelemat airot; hieman kaarevammat kuin mihin olemme soutaessa tottuneet
Olemme toki parisoutaneet aiemminkin, mutta erityisesti tänä kesänä olemme innostuneen yhteisiin souturetkiin. Mikäpä sen mukavampi tapa viettää kesäpäivää kuin viilettää tasatahdin pitkin järven selkää.
Niinpä. Tasatahdin. Siinäpä heti yksi iso pulma. Tai haaste. Pariskunnan yhteinen parisoutu kuulostaa hyvin romanttiselle ja varsin helpolle, mutta totta vieköön – siihen liittyy omat mielenkiintoiset kommervenkkinsä. Parisoutu vaatii oikeanlaista soututekniikkaa, tahdistusta – ja ennenkaikkea se vaatii mielenhallintaa. Parisoutuveneessä ei hyväksytä vapaamatkustajia. Kun veneessä on kaksi henkilöä, molemmat soutavat, sillä muuten vene möyrii liian syvällä ja tekee soudusta todella raskaan. Vene on saatava liitoon!
Parisoutuveneessä istutaan peräkkäin. Edessä soutava määrää tahdin sekä seuraa peilien avulla veneen suuntaa. Toisen on osattava olla takana – ja sopeutua tahdistukseen ja kertoa omasta jaksamisesta. Ei siis liene mitenkään yllättävää, että parisoutuvene on vuosien varrella puhekielessämme vääntynyt muotoon ”parisuhdevene”, koska niin paljon sen airoissa oppii itsestään, puolisostaan ja yhteisen tekemisen tilasta.
Veto! Veto!
Olen oppinut monenlaista tämän harrastuksen myötä. Jo pelkkä veneeseen meneminen rauhoittaa mieltä. Veneeseen astutaan, ei koskaan hypätä. Tapa periytyy puuveneiden aikakaudelta, jolloin veneen pohjalla olevat ”lantit” eli lautojen väliset saumakohdat aukesivat herkästi. Astumalla veneeseen vältetään myös turha keinuttelu.
Veto! Veto! Oikea soututekniikka on opittava, mikäli haluaa soutaa väsymättä pitkiäkin matkoja. Olen oppinut kantapään kautta, että soudettaessa oikea asento on tärkeä, muuten alaselkä krampaa.
Luonnollisesti veneessä istutaan selkä menosuuntaan. Jalkojen tulee olla melkein suorina loivasti eteenpäin työnnettynä, ja ne on voitava tukea veneen pohjaan. On opittava myös käyttämään liukuvaan penkkiä työntöä tukemaan, ei sitä hankaloittamaan. Voimanlähteenä käytetään selkä- ja jalkalihaksia, syvät vatsalihakset sen sijaan tukevat lihastyötä. Vasta viimeisenä liikkeenä käytetään käsillä vetoa. On siis hyväksyttävä muutama rakko jokaisen kesäkauden aluksi ennen kuin saa ”soutajan känsät” kämmeniin. Soudun perusta on pitkä, rauhallinen veto. Airojen liikeradan tule olla matala, ja airojen tulee soutajan edessä kohdatessaan mennä hiukan ristiin. Sanonta kuuluu, että ”kokemattoman soutajan tunnistaa siitä, että ”vedessä on kantoja” eli hän nostaa airot liian korkealle. Tunnustan, että liika yrittäminen kostautuu.
Tyynellä säällä soututekniikan ylläpitäminen on helpompaa. Tuuli ja aallokko nostavat vaikeusastetta. Olen oppinut siitäkin jo kaikenlaista. Muun muassa sen, että kun soudetaan sivutuulessa tiettyyn kohteeseen, otetaan tuulenvaraa eli ei soudeta suoraan määränpäähän, vaan hiukan tuuleen päin. Näin korjataan ”sorto”, joka johtuu tuulen aiheuttamasta ”lavettumisesta” eli siitä, että tuuli siirtää venettä sivusuunnassa.
Parisuhdeveneen tuhdolta katseltuna
Kuten arvata saattaa, parisoutu on erinomainen parisuhdeharjoitus. Sen tarkoituksena ei ole siirtää informaatiota vaan liikauttaa soutajien sielua lähemmäksi toisiaan. Tässä pitkät souturetket ovat keskeisiä. Opimme pariskuntana tuntemaan dialogimme airojen rytmissä, ilman puhetta, ilman turhia sanoja.
Väitän, että se on lähellä filosofiassa kuvattua sokraattista dialogia, jonka (muistaakseni filosofi Heidegerin mukaan) perusidea on, että harjoitukset saavat ihmisen tarkistamaan asennettaan, uskomuksiaan, käymään dialogia ja kamppailemaan itsensä kanssa. Siten parisoudussa kaksi ihmistä muovaa yhteistä parisuhteen olemusta, koko sen eksistenssiä: yhteisesti käytettyä mielikuvitusta, tahtoa, sensitiivisyyttä jne. Tällaisen parisuhdeharjoituksen tarkoituksena ei ole minkään abstaktin tiedon omaksuminen vaan jopa kokonaisen maailmankuvan muutos. Tai kuten filosofiassa kuvataan tätä yksilötasolla käsitteellä ”persoonallisuuden metamorfoosi”. Huikea ajatus. Pidän siitä. Parisoutaminen on siis persoonallisuuden metamorfoosi kahden ihmisen välillä. Tätä lausetta maistelen seuraavan kerran, kun tekee mieli heittää airot järveen ja sättiä aviomies vääränlaisesta rytmistä ja tahdistuksesta.
Lisää vetoja ja aivoituksia
Yhteinen tahti soutamisessa avaa, raivaa ja antaa tilaa, myös ennen kaikkea etu- tai takatuhdolla olevalle toiselle ihmiselle. Toinen ihminen on yksi raja, joka puolison on kohdattava, yksi tuntematon, jota kohti järki ja tunne liikkuu. Filosofit sanovat ongelman olevan se, että kun yritämme ymmärtää toista ihmistä, käytämme silloin itseämme mallina. Ymmärrämme silloin vain itseämme, emme toista. Silloin tietämättömyys voi olla paras ratkaisu. On vain jatkettava soutamista.
Järven aallokko keinuttaa venettä. Ristiaallokko yrittää kammeta venettä kumoon. On vaikeaa pysyä rytmissä. Täysin tyyni järvi tuntuisi jopa luonnottomalle. Jos pyrkii siihen, että ei halua kohdata soutaessa tuulta eikä myrskyä on parempi pysyä mantereella. On kuin antaisi itselleen ja parisuhteelleen mallin, että negatiiviset tunteet eivät ole sallittuja. Siinä missä aallokossa on lainetta, tyrskyä, puuskaa, kuohua, pärskettä ja vaahtopäät, on myös ihmisillä suuttumusta, surua ja pettymystä. Soutamaan oppii soutamalla, tunteista voi puhua ja niitä oppii käsittelemään – ja ne menevät ohi. Selvisimme – ja matka jatkuu entistä eheämpänä.
Yhteiset kokemukset. Elämä on rosoista ja kuuluu asiaan, että siinä on aallokkoa. Hyvä tulee, jos molemmilla on halu ja kyky selvittää ristiriitatilanteita ja tulla puolitiehen vastaan. Kahden ihmisen välinen suhde on inhimillinen. Siinä tulee olla realistiset odotukset. Siinä on parisoudun opetus tiivistettynä.
Ja onhan tässä myös hauskuutta ja rentoa romantiikkaa.
Timo kastoi veneen nimeäni kantavaksi: Ihana Leena. Johan se pistää minut yrittämään ja jaksamaan…
