Mexico cityä matkaa on mukava muistella, sillä kaupunki on niin värikäs, rouhea – ja itsessään jo taideteos. Kaupunkikuva on elävä ja tapahtumia täynnä, kuten voi odottaakin maailman toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kaupunki on täynnä upeita ja osin hyvin kunnostettuja historiallisia rakennuksia ja perinteisiä monumentteja. Niin paljon ettei niiden syntyhistoriaa jaksa enää tutkia. Meksikon historia on monivaiheinen, joten hallitsijoiden ja kansan sankareiden monumenttejä riittää joka kadun kulmaan.
Uutta ja vanhaa sulassa sovussa.
Yksi upeista rakennuksista on kaupungin taidemuseo. Kävimme ihastelemassa sen aulaa, mutta koska oli sunnuntai, ihmisiä oli paljon liikkeellä. Täällä sunnuntaisin museoihin on ilmainen sisäänpääsy.
Katutaidetta on kaikkialla.
Jotka merkitsevät heidän kulttuurissaan jotain. Itse voi vain aavistella.
Oivaltavia veistoksia. Tässä katulampun pylväs.
Vihertaidetta:
Laitamien barriossa on yksi Meksikon ja maailman isoimmista muraaleista ”El Democrata”. Siihen on maalattu vuorenrinteellä sijaitsevan ison lähiön eli barrion kaikki talot. Vaikuttava!
Kahlosta ylpeyden aihe
Yksi Meksikon ylpeyden aihe on Frida Kahlo. Hänen henkilöhahmonsa näkyy hyvin monella tapaa myös Mexico cityn katukivassa, kuten esimerkiksi tässä katutaiteessa:
Frida Kahlon kuvia on jopa naisten vessan ovessa.
Frida Kahlo (1907 – 1954) oli meksikolainen taidemaalari, kapinallinen, oman aikansa feministi ja vapaustaistelija, jota kuvataan sanoin: ”polioon sairastunut ja onnettomuudessa loukkaantunut rampa, androgyyni ja intohimoinen rakastaja, jolla oli romanttisia suhteita sekä miesten että naisten kanssa.”
Frida Kahlo oli ensimmäisiä meksikolaisia naistaiteilijoita, joka symbolien tai objektien sijasta maalasi poliittisia aiheita ja omakuvia. Juuri tämä on Kahlon taiteessa kaikkein kiinnostavinta. Hän teki yksityisestä tilasta poliittisen.
Frida Kahlolla on täällä tietenkin oma museo, Casa de Azul, joka on nimensä mukaisesti sininen. Emme menneet sinne, yksinkertaisesti siksi, että pääsyliput olivat loppuunmyyty monen päivän ajan. Emme halunneet myöskään sitoa itseämme ennalta sovittuihin aikatauluihin, joten valinnoilla on seuraamukset.
Luin sen sijaan Suvi Lensun kulttuuriantropologin mietteitä Kahlon näyttelystä:
”Tuijottaessani paalupaikalla komeilevaa Kahlon tekojalkaa minut valtaa häpeän tunne. Olen tunkeutunut ihailemani taiteilijan yksityiseen tilaan.”
Historiasta tiedämme, että Fridan jalka amputoitiin hänen viimeisinä elinvuosinaan. Hän häpesi puujalkaansa niin paljon, että peitti sen aina pukeutumalla valtavan suureen Tehuana-helmaan. Hänen miehensä Diego Riviera lukitsi kaikki Fridan tavarat lukkojen taakse, ja nyt ne on nostettu näyttelyyn ihmisten tuijotettavaksi. Ehkä Diego piilotti rakastamansa naisen esineistön syystä, ettei Frida riemuitsisi tekojalkansa nostamisesta parrasvaloihin.
Tämän jälkeen olemme itse asiassa mielissämme, ettemme menneet näyttelyyn. Meille riittää hänen taiteensa ja elämäntyönsä, emme tarvitse viihteeksi hänen yksityisyyttään.
Kävimme sen sijaan hänen miehensä, kuuluisan muraalitaiteilija Diego Riveran näyttelyssä. Yksi hänen kuuluisimmista teoksistaan pelastettiin vanhan kerrostalon hajottamisen alta. Ison operaation myötä kokonainen kiviseinä maalauksineen on nyt museossa.
Nuo taitelijat! Sanotaan, että kun veri on kuumaa, ja joilla on tarmoa, on mentävä kohti uutta. He eivät nuku toisten unirytmien mukaan, kävele toisten määräämää vauhtia, eivätkä anna muiden määrätä sitä, ketä vihaavat ja rakastavat.
Eläköön erilaisuus! Eläköön taide! Eläköön kulttuuri! Eläköön ihmiset!
Ars longa, vita brevis!
(Latinankielinen sanonta; taide pitkä, elämä lyhyt!)
