Tunnustan heti: olen heikkoina tarinoihin, jotka ovat kulkeneet vuosituhansien ajan ihmisten puheissa ja elämän mytologiassa. Tarinoihin, jotka ovat pysyneet lähes tulkoon muuttumattomana sukupolvelta toiselle. Ne ovat samalla sekä todentuntuisia että tarunhohtoisia, ettei edes nykyihmisten mieleen tule muuttaa tarinan kulkua vain oikeassa olemisen ilosta.

Törmäsimme kauniiseen, traagisen romanttiseen ja silmiemme eteen avautuvaan tarinaan El Valle Del Antonissa. Tämä Panaman ylängöllä sijaitseva pieni kaupunki on jo sinällään oman tarinan arvoinen. El Valle de Antón sijaitsee Coclen maakunnassa, 120 km Panama citystä. Kaupunki on kätkeytyneenä yhden maailman suurimman romahtaneen tulivuoren kraateriin, jonka säde on noin kuusi kilometriä. Se muodostui noin 1,1-1,3 miljoonaa vuotta sitten. Nykypäivänäkin paikallinen (noin 6500 asukkaan) väestö koostuu pääosin Guaymin intialaisesta heimosta. Heidän tekemät värikkäät käsityöt ovat esillä kaikkialla El Vallessa.

Olipa kerran tyttö nimeltään La India Dormida…

Tarina La India Dornidan (sleeping India, nukkuva intiaanityttö) juuret ovat siis miljoonien vuosien takainen. Ajoilta, jolloin ensimmäiset alkuperäiskansan intiaanit alkoivat asuttaa aluetta. Paikkaa, jossa oli mikroilmasto pilvimetsineen, eksoottisine eläimineen ja sademetsän runsaine kasveineen. Maaperä oli tulivuoren purkauksen tuhkapilvestä rikastettu ja lannoitettu.

La India Dormida oli nuori kaunis intiaanityttö, joka rakastui ”väärän heimon” mieheen, eikä heidän rakkautensa saanut tyttären isän siunausta. Heidän oli siis erottava. Tytär, joka ei saanut rakastamaansa miestä itselleen, käveli ylös korkealle vuorelle – ja laskeutui makamaan sen huipulle. Siellä India Dormida, intiaanityttö edelleen makaa – ja odottaa.

Nukkuvan nuoren naisen hahmo on selvästi näkyvissä vuorijonojen silhuetissa. Jopa silmäripset erottuvat, kun katsoo silhuettia tarkasti.

La India Dormida

Tarinan tekee mielenkiintoiseksi ja eläväksi se, että vuorelle voi vaeltaa. Niin myös mekin lähdimme kävelemään tarinan kiemuraista, kivikkoista, liukasta ja välillä todella jyrkkää polkua ylös.

Panamassa on Amazonin jälkeen läntisen pallonpuoliskon suurimmat sademetsät – ja sitä vehreyttä saimme ihastella polun molemmin puolin.

Täällä sanotaan olevan esimerkiksi yli 14 000 perhoslajia, joista erotin ehkä 20. Isot siniset ovat yleisempiä – ja kun sellainen lentää eteen siivet auki, on hetki henkeäsalpaava. Sille hetkelle ei löydä edes tässä tarinassa sanoja.

Sademetsä tihkui kosteutta. Sammaleet turpoilivat kivistä ja pullistelivat tihkuvasta kosteudesta.

Metsä oli hautovan helteinen. Matkamme varrella oli vesiputouksia. Niiden keitaissa olisi mahdollista pulahtaa, mutta jätimme sen seuraavaan kertaan.

Ohitimme La Piedra Pintadan, valtavan ison kivilohkareen, jossa on nähtävissä esikolumbialaisten tekemiä kivipiirroksia.

Pienet värikkäät sammakot pomppivat kuraisissa polun mutakoissa. Lehtipeitteiden kivien välissä vilahtelivat likomärät liskot. Pieniä otuksia pitkine varjoineen, kiertämässä ja vartioimassa Intiaanitytön hämärää loppua. Tietäen, ettei rakkaus kuole koskaan.

Ja tarina jatkuu…

Pääsimme ylös. Maisema on puuton. Se tuntui sademetsän villin kasvuston jälkeen lähes alastomalle. Istahdimme alas, alhaalta katsottuna intiaanitytön nenän päälle. Näköala oli hieno. Mutta vain hetken, sillä tarinan mukaan intiaanityttö itkee aika ajoin. Se kaipaa rakastettuaan, ja anelee isältä lupaa saada itselleen rakastamansa mies.

Ja kun intiaanityttö itkee, hän ei itke pieniä kyyneleitä, vaan sademetsän isoja, nyrkinkokoisia, märkiä kyyneleitä. Sää muuttuu täällä todella nopeasti. Eikä täällä huipulla ole mitään paikkaa minne voisi mennä sadetta suojaan. Sade siis kastelkoon. Onneksi sade on lämmintä. Intiaanitytön kyyneleet ovat lämpimät. Rakkauden toivo pitää ne lämpimänä.

Takaisin paluu ei ole helppo. Myönnän. Sillä jokainen joka on mennyt jyrkkää, kivikkoista, mutaista vuoren rinnettä ylös, tietää että alas tulo on vielä vaikeampaa. Ja varsinkin nyt, kun taivaalta tuli vettä kuin saavista kaataen. Ja se saavi on todella valtava täällä sademetsässä.

Hitaasti, hyvin hitaasti laskeudumme. Silmälasipäiselle, kuten minulle, alastulo on vielä haastavampaa, sillä lasit huurtuvat ja kastuvat. Mutta, tänne on tultu vapaaehtoisesti, niin myös takaisin paluu tehdään vapaaehtoisesti. Hitaasti, hyvin hitaasti. Polun loppupäässä sade lakkaa. Ja aurinko alkaa paistaa häikäilemättömän kauniisti.

Sunnuntai-iltana, vilkkaan viikonloppu markkinoiden jälkeen hiljaisuus laskeutuu El Valle Del Antoniin. Ja silloin kuuluu kaupungin yllä Legendaarisen ”Intian Dormidan” loitsu huuto. Kaikkien on aika käydä levolle…

The End

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi