Platon sanoi aikanaan, että kauneus on tosiolevainen, joka voidaan tajuta järjellä, mutta jonka vajavaisia heijastuksia voidaan havaita aistinvaraisestikin. Tämän objektivistisen käsityksen vastakohta on ajatus, että kauneus on puhtaasti subjektiivinen arvo: ei ole olemassa mitään itsessään kaunista vaan ainoastaan ilmiöitä, jotka koetaan kauniiksi.
Hmmm, pistää miettimään. Katselemmeko kauneutta järjellä vai sydämellä? Näiden kahden näkökulman välillä on länsimaisessa ajattelun perinteessä käyty kriittistä keskustelua jo yli kaksi vuosituhatta.
Päätimme ratkaista tämän visaisen kysymyksen kerta heitolla katselemalla ympärillemme tuorein silmin – ja kysyä itseltämme mitä on kauneus?
Mikä on kaunista?
Luonnon maisemaa katsellessa on helppo todeta ja hyväksyä kauneus; kukkien värikkyys, maaston polveilevuus, meren aaltojen kimallus. Se ei tarvitse filosofista pohdiskelua. Kaunista on! Se selitys ja perustelu riittää.
Sen sijaan, kun seisoo ihmisten kunnianhimoisten ajatusten ja tekojen äärellä, kauneus kysymys saa hieman erilaisen merkityksen. Platon ei kauneuden filosofiaa pohtiessaan vielä tiennyt mihin ihmisten insinööritaidot kykenevät.
Juuri nyt katselemme yhtä ihmisen kunnianhimoisinta ajatusta, joka myös toteutettiin: Panaman kanava. Se yhdistää Tyynenmeren ja Atlantin valtameren 82 km pituisella kanavalla. Muutama vuosi sitten kanavan laajennustyöt saatiin valmiiksi.
Mitä varten on kaunista?
Määritelmään tähtäävän ”mitä”-kysymyksen ohella kauneudesta on filosofien mukaan keskusteltu myös tarkoituksen – ”mitä varten?” – näkökulmasta. Onko luonnon tehtävä palvella ihmistä? Mikä on kauneuden tehtävä tai tarkoitus?
Yhdet katsovat, että kauneuden tulee palvella moraalia; toisten mukaan sen tulee palvella totuutta, kolmansien mukaan nautintoa, neljännen ihmisen elämänedellytyksiä.
Panaman kanavan käyttötarkoitus on helppo määrittää. Se lyhentää laivan reittiä huomattavasti, yli kahden viikon laivamatkan, yli 13 ooo meripeninkulman verran.
Kanavan rakentaimisen suururakka alkoi vuonna 1880 ja vuoteen 1914 mennessä jo noin 25 000 ihmistä oli kuollut, lähinnä trooppisten tautien takia. On sanottu, että tämän huonosti suunnitellun projektin ansiosta ihminen oppi luonnon voimista jotain oleellista. Muun muassa sen, että Tyynenmeren rannikko on erittäin matala, ja että vuorovesi on täällä poikkeuksellisen raju, yli seitsemän metriä. Ihmisiä kuoli vuoroveden voimaan ja tehtyjä rakennelmia hajosi sen virtaan. Opittiin kunnioittamaan luonnon voimia, vaikkakin tässä tapauksessa kahlitsemalla niitä. Kauneuden tulee palvella totuutta.
Toisaalta tämän projektin myötä löydettiin malarian syntymekanismi, keksittiin yhdistää pienen pieni hyttysen ja malariakuumeen syy ja seuraus. Valitettavasti 25 000 ihmistä kuoli ennen tätä oivallusta. Opittiin suojautumaan, siivoamaan ympäristöä ja päällystämään mutaisia teitä. Ihmisen kauniita tekoja toisille ihmisille. Kauneus on moraalia.
Canal Museum -museossa kerrotaan kattavasti kanavan historiaa.
Miten kauneudesta puhutaan?
”Mitä” ja ”mitä varten” -kysymysten ohella filosofien mukaan tulee huomioida vielä kolmaskin kysymystyyppi: ”miten?” Miten kauneudesta puhutaan?
Tätä kanavaa katsellessa kauneus on sen suuruudessa. Pääsemme seuraamaan kanavaa ja sen sulkujen toimintaa aivan aitiopaikalta. On huikeaa, kun suuri laiva alkaa lähestyä kanavaa, kun sen valtavat sulkulaitteet pumppaavat vettä laivan alta pois viereiseen kanavaan, ja kun laiva etenee hitaasti ”sulutuksessa” aivan silmiemme edessä, näky on pelottavan kaunista.
Kuumuutta hehkuvat, jylhät betoniseinät ja veden pimentoihin siististi taipuvat varjot. Se on kolhoudessaan kaunista. Rujoudessaan virtaviivaista. Rationaalisen älykkyyden tosiolevaista. Subjektiivinen arvo tulee lähinnä metallin kolinasta, happaman raudan tuoksusta. Kyllä ihminen on pieni kanavan ja ison liikkuvan laivan vieressä. Toisaalta kyllä ihminen on suuri saadessaan valtavan laivan liikkumaan ketterästi haluaamaansa suuntaan. Arviomme kauneudesta ei voi olla kaukana siihen kätkeytyvästä totuudesta.
Panaman kanava sijaitsee bussi ja metromatkan päästä Panama citystä. Istuessamme takaisin tullessa metrossa, emme voi välttyä vertaukselta. Metro on maanalainen kanava, siinä on samaa virtaviivaista kauneutta. Tunnemme saman happaman raudan tuoksun.
Mitä on siis kauneus?
Kaupunkinäkymät ja ihmisten kunnianhimoiset projektit hämmentävät käsitystämme kauneudesta. Ihminen on aina manipuloinut luontoa, mutta miten pitkälle se on tarpeellista, siihen toivoisi meille ihmisille hyvää tarkoitusta, ymmärrystä, moraalia ja totuutta. Järkeä ja sydäntä.
Kumman kannalla olemme, onko kauneus arvona objektiivinen vai subjektiivinen?
Huokaus. Elämä on jo sinänsä kaunista. Oikeastaan on hyvin helppo särkeä kuin ylläpitää kauneutta. Katkaista mielikuvituksen ketju. Pilata unelmien palanen, jota tulisi pitää hellävarovasti kuin perhosta kädessään.
Tämän kaiken kauneuden ymmärtämiseen tarvitaan varmaan molempia: järkeä ja sydäntä. Omasta puolestamme nostamme kädet ylös antautumisen merkiksi ja toteamme: jatkukoon kriittinen keskustelu tästä asiasta vielä seuraavat kaksituhatta vuotta.
Nyt jatkamme matkaa. Kuulimme nimittäin kauniin tarinan, jota eräässä pienessä Panamalaisessa intiaanikylässä kerrotaan…
