Täällä sydäntä lämmittää merituulet. Karibianmeren lempeät aallot huuhtelevat mieltä. Siirryimme Tolun kaupungista hieman sivummalle, 7 kilometrin päähän keskustasta päästäksemme aivan meren äärellä. Löysimme rannan tuntumasta pienen hotellin nimeltään Costa Linda. Meillä oli tarkoitus viipyä täällä viikko, mutta aika venähti 11 päivään. Emme malttaneet luopua tästä pienestä paratiisista.

Costa Linda hotelli oli pieni mukavan rento perhehotelli, siisti ja kaikinpuolin toimiva. Ja ennenkaikkea meillä oma rauha.

Aivan meren rannassa 

Upea pitkä hiekkaranta avautuu vasemmalle ja oikealle. Näimme rannalle huuhtoutuneita uppotukkeja, taivaalla taidokkaasti liiteleviä pelikaaneja ja palmuista tippuneita kookospähkinöitä. Tämän rennompaa paikkaa on vaikea enää näillä maisemilla kuvitella.

Rantaa ja aaltojen kohinaa riittää

Rannan mainingit ovat useimmiten miellyttävät. Niissä on mukava keinutella itseään. Nähdä pilvetön taivas. Auringon pullistelevan täynnä valon energiaa. Se hoitaa puolestamme nyt kaiken. Olemme tähän aikuisuuden ikään totta vie paljon tehneetkin. Opiskelleet. Tehneet töitä, töitä ja töitä. Hoitaneet kotia ja lapsia. Mukavia ja hienoja asioita, mutta nyt me vain olemme!  Se onkin usein monta kertaa vaikeampaa kuin tekeminen. Mutta siihenkin voi oppia. Olemaan. Rentoutumaan. Hengittämään hengityksen kerrallaan. Nauttimaan hetkestä. Tässä ja nyt.

Iltaisin seuraamme auringon laskua Karibianmereen. Joka kerta samanlainen, mutta niin erilainen. Pallon hehku ja syvyys vaihtelevat. Auringonkehrä tummenee ja laajenee eri tavalla.

Auringonlasku Karibianmereen

Eräänä iltana palatessamme rantaviivakävelyltä auringonlaskun aikaan takasin, hotellin omistaja halusi yllättää meidät (olimme muutaman päivän ainoat asiakkaat) iloisesti. Hän laittoi soimaan kaiuttimiin internetistä löytämäänsä suomalaista musiikkia. Siinä me olimme: Karibianmeri, auringonlasku ja suomalainen pelimannimusiikki. Kyllä elämä on herkullista!

Simpukoita – sitä on oleminen

Rannalta löytyi simpukoita. Olisi hienoa, jos simpukassa kohisisi meri, niin kuin tarina kertoo. Voisimme ottaa simpukan mukaamme ja kuunnella sen rauhoittavaa ja rentouttavaa ääntä kaupungin hälinässä tai missä vaan. Mutta kuten tieteen tekijät ovat myytin murtaneet, jostain niin kauniista kuin merestä simpukan ääni ei ole peräisin. Simpukka vain vahvistaa tai tehostaa ääniä, joita jatkuvasti ryöppyää ympärillämme. Saatamme kuulla simpukan kautta ääniä, jotka ovat koko ajan läsnä ympärillämme, mutta ovat yleisinä tai heikkoina työntyneet jonnekin tietoisuuden rajamaille.

Nykyään tiedetään, että vaikutelma meren kuulemisesta syntyy siitä, että ilman virtaukset muistuttavat veden liikettä. Korva nappaa siis oman kehon tuottamia ääniä: veri virtaa, lihakset liikkuvat, henki kulkee, ilma hinkuu korvavaikun läpi. Tavallisesti aivot eivät huomioi tätä taustahälyä, mutta kun simpukan kuori suodattaa kovempia ääniä pois, kehon kuhina pääsee pinnalle. Saman saa aikaan, kun laittaa kahvikupin korvalleen.

Sitä on oleminen. Luottamusta siihen, ettemme tarvitse simpukkaa tai kahvikuppia rentoutuaksemme. Emme auringonlaskua, TV:tä, musiikkia tai mitään ulkoista löytääksemme sisäisen kohinan. Tämän Karibianmeri meille haluaa opettaa. Ja otamme opin iloisena vastaan.

Kellumme aalloilla ja kuuntelemme sisäistä kohinaa ja ulkoista aallon pauhetta. Tämän lähemmäksi itseäni en ole aiemmin päässyt.  Joskus pitää vain matkata vähän kauemmas, että pääsee itseään lähemmäs. Ottaa etäisyyttä vanhaan, että voi luoda uutta.

Olemisen äärellä

Alamme olla vahvasti jo uuden äärellä.

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi