On uintireissuja ja uintireissuja – Parque Tayrona

Muistatteko lapsuuden uintireissuja, joissa päivä tuntui loputtoman pitkälle? Ei siksi, että olisi ollut tylsää, vaan koska seikkailuntunto oli koko ajan läsnä. Löysitte kaverin kanssa rantakivien välistä aarteita, simpukankuoria ja sammakonkutua. Näitte koko päiväksi venyneen uintireissun jälkeen kuinka hehkuva tulipallo laski suoraan veteen saaren taakse. Järvi oli kuin meri ja se tuntui jatkuvan äärettömiin.

Joskun tässäkin aikuisuuden iässä seikkailuntunto saa posket punoittamaan ja sydämen sykkimään kuin lapsuuden kesinä. Näin kävi, kun lähdimme päivän kestävälle uintireissulle Parque Tayronaan. Tämä kansallispuistoalue on yksi suosituimmista luonnonnähtävyyksistä koko Kolumbian mittakaavassa. Se sijaitsee vain reilun tunnin bussimatkan päässä Santa Martasta pohjoiseen, Karibianmeren sylissä.

Kävelimme

Jäätyämme bussista, olisimme voineet hypätä taksiin ja päästä sillä näppärästi rannalle, mutta päätimme kävellä sinne. Matkaa oli reilu viisi kilometriä, mutta millaisissa maisemissa! Tämän kansallisen luonnonpuiston koskemattomat rannat ja trooppiset metsät ovat ainutlaatuisia: puistossa on lähes 400 lintulajia ja 60 nisäkäslajia. Luontorakastajan paratiisi!

Viiden kilometrin kävely asvaltoitua tietä pitkin meni joutuisasti ympäröivää luontoa ihmetellessä. Puita, kasveja, liaaneja, köynöksiä, lintuja, rapinaa, outoja ääniä. Lämmin kostea ilma huokaili jokaisella askeleellamme.

Tulimme luonnonpuistossa risteyskohtaan, jossa asvaltoitu tie loppuu ja taksitkin joutuvat kääntymään – ja jatkamaan pääsi polkuja pitkin vain jalan tai hevosella. Reitiksi saattoi tässä kohtaa valita erilaisia ja eripituisia polkuja sademetsään tai rannalle. Valitsimme edelleen jalat ja hieman pidemmän reitin rannalle.

Halusimme nähdä ja kuulla lisää sademetsän eloisuutta – ja samalla ottaa kunnon hiet ennen uimaan pulahtamista. Ja miksipäs emme nauttisi tästä kaikesta, kun kerran täällä ainutlaatuisessa kansallispuistossa olemme!

Polku eteni sademetsän halki. Takaraivossa kaihersi tieto, että käärmeet saalistavat täällä usein puussa roikkumalla. Päätin katsella vain jalkoihini, polku oli hieman edellisten päivien sateista liukas.

Muutama kilometri ylös ja alas. Välillä näimme pilkahduksen merestä.

Kipusimme ja kiipesimme

Aaltojen äänet alkoivat voimistua. Tulimme perille rantaan. Mutta! Merenaallot löyvät rantaan ja korkealle, eikä tässä kohtaa näkynyt hiekkaa eikä oikeastaan koko rantaa. Olimme korkealla kivikkoisella mäellä. Että oli kuuma!

Näimme siinä seistessämme ja ihmetellessämme edessämme muutaman sadan metrin päässä upean, rauhallisen hiekkalaguunin. Siellä ei ollut kuin muutama ihminen.

Aallot löivät korkealla, mainingit olivat kovat. Rannalla liehui punainen lippu: ei saa uida. Täällä on kieltotauluja, joissa varoitellaan kovista virtauksista. Joka vuosi tänne hukkuu muutama uhmakas turisti.

Meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Palata hiostava sademetsäreitti takaisin ja etsittävä uusi reitti (täällä viitoitukset ovat todella epäselviä) tai kivuta ja kiivetä kivikkoista rantaa pitkin näkemäämme laguunille.

Teimme pikaisen suunnitelman: emme ota turhia riskejä, mutta lähdemme yrittämään ja kiipeämme kivien yli kohti unelma laguunia.

Väistelimme aaltoja. Laskimme maininkien nousuja ja laskuja, tuosta välistä pääsemme taas etenemään. Vesipisarat roiskuivat viilentävästi iholle. Totisesti, ei olisi ollut huonokuntoisen hommaa. Totesimme, että onneksi olemme vielä hyvässä kunnossa. Tätä ei enää ehkä tehdä kymmenen vuoden päästä. Jalassa oli hyvät kengät ja mieli oli valoisa. Nyt tarvitaan keskittymistä.

Matka eteni hitaasti, mutta varmasti. Välillä ihastelimme kiviin liimautuneita rapuja. Lopulta pääsimme kuumalle hiekalle. Niin kuumalle, että sillä tuskin pystyi paljain jaloin kävelemään.

Rannalla olevat ihmiset tervehtivät meidän iloisesti. Olivat näköjään seuranneet meidän kiipeilyämme.

Laguuni oli suojaisa, sitä ympäröivät kivenjärkäleet  halkaisivat aaltojen voiman – ja uiminen oli mahdollista. Juuri siinä kohdassa rannalla liehui vierekkäin vihreä ja punainen lippu. Ota tai jätä.

Uimme

Uimaan. Olimme todella kuumissamme, hikisiä ja väsyneitä. Mikä autuus, kun pääsimme heittäytymään meren aaltoihin. Samalla onnellisia, innoissamme ja iloisia. Vielä tässäkin iässä voi seikkailla. Meren hyväily tuntui uurastuksen jälkeen erityisen hyvälle. Aallot heiluttelivat meitä kuin lastuja laineilla; se teki vain olosta entistä kevyemmän.

Huomasimme, että muutama nuori lähti kävelemään rannalla kohti tuloreittiämme. Kansallispuiston vartija vihelsi, ja kielsi heiltä sinne menon. Liian vaarallista. Katsoimme Timon kanssa toimiamme: tuolta ME tulimme!

Makoilimme

Hetken makoilimme rantahiekassa, mutta auringonpaahde oli hurjan paahtavaa. Kunnollista varjoa ei oikeastaan ollut missään.

Meriveden, suolaisen ihon, auringon yhdistelmä on haastava, joten emme halunneet käräyttää itseämme, vaan lähdimme takasin sademetsän suojaan. Valitsimme nyt huomattavasti lyhyemmän reitin takaisin, ja löysimme reitin varrelta lisää hienoja autioita rantoja. Kansallispuistoalueella näitä onneksi suojellaan.

Sain Karibianmeren kasteeni. Saimme myös aurinkoa, sademetsää, uintia ja reipashenkistä kävelyä. Tämä uintireissu sai seikkailuntunnon hereille ja posket punoittamaan ja sydämen sykkimään kuin lapsuuden kesinä. Parasta!