Nyt me flanöörätään Jericossa

Joskus on mukava vain flanöörätä. Ja kehitellä uusia sanoja tähän blogiin. Tosin flanöörätä ei ole keksimäni sana, eikä edes uusi sana, sillä sitä käytti jo runoilija Charles Baudelaire esseessä Modernin elämän maalari vuonna 1863. Siinä hän kuvaili mukaansatempaavasti kuljeskelijan, tarkkailijan eli flanöörin (ransk. flâneur, kuljeskelija) elämää, joka ”saa mittaamatonta nautintoa voidessaan kotiutua ihmisvilinään.” Hän vertasi flanöörin käyskentelyä aaltoiluun, liikkeeseen ja äänettömään kulkemiseen.

Alkuperäisväestön keskuudessa

Niin me täällä Jericossa flanöörätään, kuljeskellaan korkealla sijaitsevan vuoristokaupungin katuja ja kujia. Katselemme ympärillemme, istumme hievahtamatta, annamme näyn vietellä meidät. Sulaudumme parhaamme mukaan ihmisten sekaan ja mukaan. Olemme alkuperäisten Kolumbialaisen, paisan asutuksen syntypaikoilla. Alkuperäisväestön ihmiset erottaa katukuvasta, heillä on oma tyyli pukeutua ja iholtaan auringonpaahtamia.

Paisakulttuuri näkyy kaupungissa värikkyytenä taloissa. Miten värikkyys voikaan olla erilaista? Sillä tämän kaupungin värikkyys on aivan erilaista kuin aiemmin kuvailemani Salenton, Filandian, tai Jardinin värikkyys.

Täällä perinteinen paisa arkkitehtuurin syntysijoilla, talot ovat matalampia ja värit ovat yhteneväisempiä. Tämä on hyvin ominaista 1800-luvulla Espanjalaiselle siirtokunnalle luoduille kunnille. Kaupungin kadut ovat jyrkät, kaikkialle pitää kivuta tai laskea. Jokainen rakennettu pinta-ala on todellakin käytetty hyödyksi.

Flanöörätessä huomaamme, että on rauhoittavaa istahtaa alas ja katsella kaupunkia ja sen elämää kaikessa rauhassa. Täällä ei ole varsinaisesti mitään ”turistinähtävyyttä”, täällä keskiössä ovat paikalliset ihmiset ja heidän arkensa.

Löysimme kuitenkin heidän korkealla vuoren rinteellä sijaitsevan lyhyen, mutta mielenkiintoisen pyhiinvaellusreitin, jonka varrella on erilaisia pyhiä patsaita. Kaunista.

Ajan liike

Mielikuvitus herättää jopa historian henkiin, jos annamme matkailijana siihen mahdollisuuden. Täällä on vanha ja uusi lähekkäin toisiaan. Hevoset ja autot.

Jerico on kuuluisa käsintehdyistä hevosten satuloista.

Ja nahkaisista ja karvaisista ”satulalaukuista”.

Voimme todistaa täällä itsellemme modernin ajan edistysuskoa eli sitä, että ”nykyisyys on väistämättä ontologialtaan ohimenevää, sillä huomenna maailma on jo mennyt eteenpäin”. Sanotaan, että ajan liikkeen kokeminen muuttui ratkaisevasti, kun yhden ihmiselämän aikana tapahtui valtavia teknologisia ja sosiaalisia muutoksia. Teollistuminen ja kiihtyvällä vauhdilla syntyvät teknologiset innovaatiot loivat kuvan maailmasta, joka todella liikkuu kohti tulevaisuutta.

Jericossa ajan liike on hidasta, jopa haukottelevaa, vaikka ihmiset tekevät ahkerasti töitään ja puuhiaan. Täällä talous perustuu vielä paljolti käsin ja perinteisin menetelmin tehtäviin tuotantoihin, kuten kahvi- ja banaaniviljelyyn, ekologisiin polkuihin, puutarhojen ja kivireittien rakentamiseen, karjankasvatukseen ja nahkateollisuuteen.

Elämä on vielä ihmisten näpeissä, ei teknologian vietävissä. Kello tikittää kuin hitaammin.

Kaupunki sijaitsee korkealla ja sitä ympäröivät korkeat vuoret. Kaikki ovat osa kaupunkimaisemaa. Alue on määritelty luonnonsuojelualueeksi metsän sekä kasviston ja eläimistön säilyttämiseksi.

Valitsimme majapaikan hieman kaupungin sivusta, CabanasY Flores (mökkejä ja kukkia). Mökkimme sijaitsi vuoren rinteellä, josta oli muikeat näköalat.

Aikamme flanöörit

Täällä pienessä, vaatimattomassa mökissämme voimme kuvitella olevamme urbaaneja löytöretkeilijöitä, aikamme flanöörejä, jotka ovat kuljeskelijan kaltaisesti vapaita. Samanaikaisesti sekä massaan katoavia että siitä erottuvia elämäntaiteilijoita. Tai kuten Baudelaire heitä vuonna 1863 kuvasi, ”riippumattomat, intohimoiset ja sitoutumattomat henget”, jotka voivat toteuttaa mielihalujaan katsoa ja vangita, häilyä ja vahvistaa omaa olemusta.

Kuvittelemme yksityisen ja julkisen rajan katoavan ja jatkamme kotona olemista missä tahansa. Tänään täällä Jericossa, kunnes matkamme taas jatkuu.