Aamu valkeni Morrogachossa, Manizalesissa. Edellisten päivien sade oli tipo tiessään ja auringonsäteet kuivattivat jo täydellä tohinalla veden kastelemia likomärkiä rinteitä.
Sade ja aurinko. Ilot ja surut, käänteismaailman nurinkurisuus, jossa joka askeleella paljastuu yllätys. Molempia tarvitaan. Elämä ei ainakaan ole tylsää ja tasapaksua.
Asuimme hostellissa nimeltään Mirador Finca Morrogacho. Olimme valinneet tämän majapaikan nimenomaan sen mainostamien upeiden maisemien vuoksi. Sateen harmaus ja sankka sumupilvi peitti edellisinä päivänä laakson näkymän, joten odotimme mielenkiinnolla millainen näkymä eteemme avautui.
Emme pettyneet. Emme todellakaan. Tällaisissa maisemissa on unelma herätä. Laakson vehreys, kahvipensaiden runsaus ja avocadopuiden varjot huipentuivat vuorten ympäröimään kehykseen. Luontoäidin suurten siveltimien kaunista pensselinvetoja koko taivaanranta täynnä.
Hostellin puutarha kukoisti erilaisia kukkia ja perennapenkkejä.
Koko paikka täytti kaikki toiveemme. Se oli juuri sopivan omaperäinen, omalaatuinen, omaääninen ja monia mieluisia yllätyksiä tarjoava majapaikka.
Paikan omistaja Majidille paikan pitäminen oli elämäntapa; kaikki tarjottava oli lähiruokaa ja mahdollisimman itsetehtyä. Hänen sanojensa mukaan, koira ja kissat olivat hänen pomojaan, lintujen hoito hänen tärkein työnsä. Aamiaiset olivat maukkaita samoin illalla tarjottava omakustanteinen kasvisruoka.
Hostelli sijaitsi kolmen kilometrin päästä Manizalesin keskustasta. Juuri sopivan matkan päässä kaupungin hälinästä, mutta juuri sopivan bussimatkan päässä kaikesta kaupungin tarjoamista mukavuuksista, kuten lounaista ja kahviloista.
Alun perin tarkoituksenamme oli olla hostellissa neljä päivää, mutta miellyimme paikkaan ja maisemaan niin, että olimme täällä kokonaisen viikon. Näihin maisemiin ei todellakaan hetkessä kyllästy.
Ohessa meidän ottama pieni video maisemista:
Sukellus sademetsän siimekseen
Kuten Timolla on tapana sanoa, on sadekautena lähdettävä liikkeelle hyvän sään aikana. Olimme jo tutustuneet pintapuolisesti kaupunkiin, mutta majapaikan pihalta avautuvat maisemat houkuttelivat meitä tutustumaan lähemmin muutaman kilometrin päästä avautuvaan luonnonpuistoon EcoParque Alcazares Arenilloon.
Ecoparque Alcázares Arenillossa, joka on luokiteltu kuuluvaksi sademetsäksi, on mahdollisuus tehdä muutaman tunnin vaellus; katsella ja nauttia luonnon äänistä.
Puusto ja kasvillisuus on sademetsälle tyypillisesti rehevää.
Näkymä metsään on häilyväinen; tunnistamme muotoja – lehtiä, köynnöksiä, kukkia, puita – jotka liukuvat epämääräiseen vihreään massaan. Mikäs siinä, kokonaisuudesta muodostuu erinomaisen nautittava.
Näemme sydämenmuotoisia peikonlehtiä.
Assosiaatio on kenties kaukaa haettu, mutta juuri tällainen mielikuvituksen kutittelu tekee matkailusta ja siitä kirjoittamisesta itselle niin virkistävää.
Erityisen mielenkiintoinen on niin sanottu bambumysteeri. Se on bamburunkojen alle muodostunut pesämäinen paikka, jossa saattoi kuulla bambuille ominainen kohina runkojen hangatessa toisiaan vasten.
Vaellusreittinä puiston polut eivät olleet mitenkään vaativia. Muutamassa jyrkässä laskussa ja nousussa täytyi olla erityisen tarkkana, sillä edellisten päivien sateet olivat tehneet poluista liejuisen liukkaita liukumäkiä. Eksyminen tuskin on täällä mahdollista, sen verran vilkkaasti patikoituja polut ovat.
Paikkana puisto on viihtyisä ja rauhallinen. Istuskelimme kaatuneiden puiden runkojen päällä ja vain kuuntelimme linnunlauluja, joiden lajeista ei meillä ollut mitään tietoa. Lintulajistossa on sekä muuttavia että kotoperäisiä lajeja, erittäin suuret määrät, joten ei ihme, että tämä on lintuharrastajien ja -bongareiden kohde.
Luontoelämyksiä on aina vaikea sanoittaa. Kolumbian luonto on ylitsepursuavan rikas, moniaistinen ja kokonaisvaltainen kokemus.
Luonto aina kuitenkin muistuttaa siitä, miten me kaikki olemme osa kosmista, yhteistä virtaa, jossa henkilökohtaiset ajatukset kietoutuvat globaaleihin tarinoihin. On hienoa olla osa tätä juonenkulkua.
