Salainen sola – Mitä ihmettä?

Luin netistä viikonloppuna takautuvasti uutisia 100-vuotis juhlaansa valmistautavasta Suomesta: presidentinvaalit lähestyy, sote-uudistus takkuilee niinkuin ennenkin ja lunta on tullut ovista ja ikkunoista. Suomessa siis kaikki hyvin.

Silmiini eksyy uutinen, joka ”räjäyttää somen”, eläkkeelle jäänyt uutisankkuri kuvailee ET-lehden kolumnissaaan kaupan kassajonossa näkemäänsä nuorta naista, jonka kertoo olleen pukeutunut: ”harmaisiin verryttelyhousuihin ja mustaan lepattavaan t-paitaan”. Sanoo vielä että ”en ole aiemmin nähnyt pöksyjä, joiden takapuoli on niin tiukka, että anatomia paljastuu. Kummut, kumpareet ja salainen sola.” Hän jatkaa vielä arvostelemalla naisen kehon ominaisuuksia ja ulkonäköä: ”Tytön ruumiinrakenne oli suomalais-ugrilainen eli lyhyet jalat, pullea takamus, runsas povi – muutaman vuoden kuluttua luvassa olisi paino-ongelmia.”

Onnittelut 100-vuotta täyttävä Suomi, on meillä asiat mallillaan. Meillä on aikaa moiseen uutisointiin. En tiedä itkeäkö vai nauraako, sillä täältä Etelä-Amerikan kulttuurista käsin katsottuna, tuo naisnäkökulma on aivan absurdi monessakin mielessä.

Naisena arjessa

Olemme nyt Kolumbiassa, ja ei ole mitenkään tavatonta, että nainen käy hakemassa aamulla tuoreen aamuleivän yöpyjamassaan tai aamutakissaan. Kaiken ikäiset naiset. Samaiset naiset saattavat hetken päästä kipsutella korkkareilla viimeisen päälle tällättäny työpaikalleen -tai mihin tahansa, eikä se kuulu kenellekkään! Tiedän ja ymmärrän, ettei täälläkään naisten asema ole paras mahdollinen, mutta se mikä täällä on hyvää, on rento suhtautuminen elämään!

Toinen arkinen paikka täällä on kirkko. Katolinen uskonto on ihmisten lähellä, kirkot – niin isot katedraalit, basilikat ja capillat- ovat auki lähes kellon ympäri, ja ihmiset käyvät tiuhaan niissä. Niin mekin matkalaisina, käymme lähinnä ihailemassa kirkkojen upeaa taidetta ja arkkitehtuuria, sekä viettämässä rentouttavaa lepohetkeä kauniissa ja turvallisessa ympäristössä. Näemme täällä kaikenikäisiä naisia polvistumassa rukoukseen; he ovat tulleet kuka missäkin elämäntilanteesta, kuka hakemaan apua hädän hetkellä, kuka jakamaan ahdistuksen kuormaa tai kiittämään onnen hetkistään. He ovat tulleet useinkin niillä vaatteilla, jotka heillä on sillä hetkellä ollut kotona päällään. Eikä varmasti kukaan täällä tule ajatelleeksi, etteikö tämä rukoileva ihminen arvostaisi paikkaa tai tilannetta.

Sunnuntaisin on asia toisin; silloin laitetaan parhaat päälle ja näyttäydytään koko perheen voimin. Joskus se paras, uusin ja kaunein on verryttelypuku mihin perheellä on varaa.

Kaupat ja kirkot ovat ihmisiä varten, ei ihminen niitä varten.

Naiseuden ihanne

Toisekseen Kolumbiassa naiset ovat huomattavasti rehevämpiä ja muodokkaampia kuin länsimaalaisessa naismallissa. Tunnen olevani heidän rinnallaan kukkakeppi. Mutta eivät he arvostele minua siitä, päinvastoin tunnen, että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Eikä tulisi mieleenikään arvostella heitä, he kantavat ylväästi rehevät reitensä ja muhkeat rintavakonsa. Kyllä nainen naisen hyväksynnän tuntee, ei siihen välttämättä yhteistä kieltä tarvita. Naisen katse naiselle voi olla arvostava, kannustava kulttuurisesti ylittävällä tavalla – hymyllä.

Olen itse aiemmilla matkoilla kipuillut naisellisuuden ja naiseuden kanssa. Kirjoitin siitä blogiimmekin kirjoitukseN:

Naisena matkalla

– ja täytyy sanoa, että se on yksi eniten kommentteja saanut tarina matkaltamme. Ymmärrän sen naisena todella hyvin myös miksi.

Kirjoitan postauksessani siitä miten matkalla ollessa joutuu kuvainnollisesti ja osin konkreettisestikin riisumaan itsensä alastomaksi kaikista ulkoisista naisellisuuden tehokeinoista. Kun seisoo rinkka selässä, pölyiset matalakantaiset vaellussandaalit jalassa ja hiki latistaa hiukset päätä myöten, joutuu naisena kohtaamaan oman salaisen pelkonsa: Miltä minä nyt näytän? Mitä minusta jää jäljelle, kun korkokantakengät eivät tee säärtäni pidemmäksi tai kun vyö ei somista lantioni kaarta? Kun ripsiväri valuu auringon paahteessa poskia pitkin ja matkavarustukseen kuuluu lähinnä käytännöllisiä vaatekertoja. Kun tuohon lisää vielä iän tuoman painokertoimen, eletyn elämän tuomat rypyt tulee kysymykseen suurempi ja painavampi kysymysmerkki: ”Olenko enää riittävä tähän maailmaan?”

Pohdin myös naisellisuuden ja naiseuden eroa. Olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat syvällisiä, pehmeitä ja vahvoja sanoja ihmisyydestäme. Näiden sanojen suhde toisiinsa on kiinteä, mutta niiden välissä on merkityksellinen ero. Siinä on pinnan ja syvän ymmärryksen mentävä railo. Onneksi. Naisellisuus on kulttuurista opittuja naisen roolimalleja. Se saa voimansa menevistä ja tulevista muotivirtauksia. Täällä matkalla on nähnyt mitä erikoisempia virityksiä naisellisuuden voimamerkkeinä; koruja, vaatteita, meikkityylejä.

Naisellisuus ei ole iästä kiinni. Mutta naiseus on. Siihen kasvetaan, kehitytään ja vahvistutaan. Siinä ikä on meidän naisten puolella. Me tiedämme ketä me olemme. Naiseuden syvä mysteeri näyttäytyy kokonaisena eteemme. Se on kuin ikiaikainen salaisuus, joka avautuu vähitellen, tihkuu makuja ja sävyjä, joista ei nuorempana tiennyt vielä mitään. Aikuisena naisena naiseuden mysteeri voi vasta aueta. Ja tätä nykymedia ei ymmärrä. Eikä moni nainenkaan.

Pinnalta on helppo moittia ja tuomita toista, mutta en usko, että on syvällistä naiseuden puhetta arvostella toista naista kauppajonossa.

Jos joltakin tuntuu siltä, että kauppajonossa alkaa silmä hakeutua liikaa toisen naisen salaiseen solaan – ja se alkaa ahdistaa, on kertakaikkisesti aika ottaa uutta näkökulmaa, vaihtaa hetkeksi maisemaa ja kulttuuria.

Täällä jaksaa hetken ihmetellä, sitten kaikki arkipäiväistyy, alkaa matkan paras vaihe: sinä hymyilet jälleen kannustavasti toiselle naiselle!