Cachapoyaksen pilvikansan asukkaina oleminen jatkuu. Edellisen päivän Kuelapiin tutustuminen innoitti meitä jatkamaan tutkimusmatkaamme lähimaastoon: http://aikuisinamatkalla.fi/2017/09/16/hetki-pilvien-asukkaina-chachapoyas/
Tänään lähdemme Goctan vesiputoukselle. Se sijaitsee reilun parin tunnin bussimatkan päästä Cachapoyasta.
Pääsemme pienen turistiryhmän mukaan. Vesiputous on niin syrjäisessä paikassa, ettei sinne pääse julkisilla kulkuneuvoilla. Meillä on mukana opaskin. Tämähän on jo poikkeuksellisen helppoa. Emme tarvitse itse selvittää vesiputouksen sijaintia, kyytejä eikä ruokailua, sillä matkan hintaan kuuluu meno- ja tulomatkalla tarjoiltavaa paikallisten tekemä ruokail. Tänään nautiskelemme!
Vaellus alkaa…
Reppuun vettä ja taskuun pähkinöitä! Bussimatka menee upeita maisemia katsellessa. Goctan vesiputous on 771 metriä korkea vesiputous, joka on luokiteltu maailman 3. tai 5. korkeimmaksi vesiputoukseksi. Gocta merkitsee jota kuinkin ”kaksi pisaraa” -ja se sijaitsee kauniissa vuoristoisessa metsämaastossa. Ja mikä tässä paikassa on myös meistä ihmeellisintä; se löydettiin julkisuuteen vasta vuonna 2002. Tosin paikalliset kertoivat legendaa kauniista vaalea merenneidosta, joka suojeli vesiä. Ehkä syrjäisyys säästää tämän kohteen massaturismilta. Ja merenneito saa kylpeä rauhassa edelleenkin iltaruskon aikaan.
Bussi pääsee perille ja opas antaa ohjeita. Kävelymatkaa on noin yhteensuuntaan noin kymmenen kilometriä. Muistakaa juoda tarpeeksi, sanoo opas. Takaisin tullessa odottaa ruokailu. Olemme aiemminkin Ecuadorin puolella vaeltaneet erilaisia polkuja ja vaellusreittejä. Jyrkkiä ja raskaitakin. Uskoin, että tämä on yksi helpoimmista, sillä vesiputoukselle vaeltamiseen ei liittynyt vaikeita osuuksia jyrkillä vuorenrinteillä.
Hengästyttävän ohut ilma. Kipuamme ylemmäs kapeilla, kivikkoisilla polulla. Ryhmässä suurin osa on perulaisia. Muutamat vuokraavat aasin kantamaan itseään. Aasit ovat uskomattoman näppäriä kävelemään louhikkoisessa ja jyrkässä maastossa. Eihän me ratsasteta aasin selässä. Suomalainen kävelee!
Vaikka Perun hallitus ja Cachapoyalaiset turistioppaat ovat pyrkineet kehittämään Gocta-vesiputousta turistinähtävyydeksi, on sen sijainti vielä syrjäinen.
Totuus alkaa avautua
Taivaalta ryöppyää tihkusade. Sää on hiostavan kuuma. Ilma ei liiku yhtään. Metsän siimeksessä trooppinen kosteus tiivistyy ihoon. Ei voi tuulettaa, on suojauduttava moskiitoilta.
Kuulen vaimean kuiskauksen sisältäni: ”kiipeä rinteeni polkuja kivet oppaina. Jokaisen askeleen alla taipuvan oksan tarina, askellus osaa kertoa tiedon merkityksen juuri sinulle.”
Askellamme jyrkkiä kivipolkuja yhä ylemmäs. ”Varo liukkaita kiviä, katso askeleesi tarkkaan”.
Askeleeni on muuttunut yhä raskaammaksi. Ylimielinen asenteeni saa kolauksen. Polku käy askeleiden alla liukkaaksi. Sademetsämäinen tiivis kasvusto tuo hieman iloa silmille.
”Kehosi on asuinsijasi. Sinulla ei pitäisi olla raskaampaa taakkaa kuin jaksat kantaa. Edessä uuvuttavan pitkä taival vai kymmenen askelta. Mielellä on vapaus valita.”
Kilometri kilometriltä. Miten hiton pitkämatka sinne olikaan? Aivan varmasti olemme jo tulleet jo yli kuusi kilometriä. Ei taida edes riittää. Edessä vielä muutama kilometriä. Loppua kohti polku jyrkkenee ja kapenee. Ilma on läkähdyttävän kuuma. Voimia pitäisi säästää paluumatkaankin. Yhä ylemmäs. Tihkusade vaihtuu paahtavaan aurinkoon.
Annanko periksi?
Mielessä käy keskeyttäminen. Käännynkö takaisin ja annan olla? Onhan näitä nähtävyyksiä jo nähty. Mieli mutisee ja vähättelee vedenputouksen arvoa: jos olisi edes kaikkein korkein, niin sitten menisin.
En ole ennen ollut näin poikki. Olen kertakaikkisen väsynyt.
Pachamaman voima, luontoäidin tahto sykkii jalkateristä päähän asti. Äitiemme ja äitiemme esiäidit ovat kävelleet tästä. Varmasti lastaan kantaen. Tai ruokasäkki selässä. Onhan minunkin jaksettava. Olen mielestäni varsin sinnekäs ja sisukas 50+ nainen, mutta nyt alkaa usko hiipua. Hengitys on raskasta. On keskityttävä jokaiseen askeleeseen. Mielen turha meteli vaimenee. Perhana. Periksi ei anneta. Suomalainen sisu käyttöön. Kaikki energia menee askellukseen.
Itsestäni ylpeä
Vihdonkin perillä. Olin perille päästyäni niin väsynyt, etten jaksanut aluksi muuta kuin istua. Ja syödä ravitsevat eväät. Näille vaelluksille ei lähteä koskaan ilman eväitä.
Miten ihmeessä tuo reissu oli niin raskas? Kanssareissaajien silmistä näkyi sama väsymys. Perulaisetkin puuskuttavat. Ehkei kyse ollut vain tottumattomuudesta, kunnostani tai vaaleasta hipiästäni kestää paahdetta. Vähitellen jo hymy alkaa tulla huulille.
Tunnen kuinka lihakset ottavat ylimääräisen rasvan käyttöön. Ei ihme, että laihduin Etelä-Amerikan reissulla muutaman kilon. Tänne polulle jäi varmasti suurin osa.
Pystysuora pudotus alas, aina näkymättömän kauas asti. Timo käy vielä kiipeilemässä vesiputouksen reunaa ylös ja alas. Minä tyydyn katsomaan. Vesiputous on karuudessaan kaunis. Vaikka juuri nyt ei ole sadekausi ja vedenmäärä ei ole runsaimmillaan. Yläpuolella avautuvat kiviset vuorenhuiput. Tunnen maan, tunnen kuinka vesi leikkii pitkin vuoren rinteen muotoja, rinnettä alas. Vauhtia ei pysäytä mikään.
Jalkani muuttuvat levähdyksen jälkeen kevyemmäksi. Tunnen, näen, kuulen jälleen. Valtava veden jylinä. Samaan aikaan koskematon hiljaisuus. Sain voimani takaisin. Kiitos pancamama – paluumatka voi alkaa!
