Omatoimimatkailussa on välillä kehiteltävä omat konstit ja reitit miten eteenpäin päästään. Kerron tästä mielestäni mainion esimerkin kuinka meidän rajan ylitys Ecuadorista Perun puolelle eteni. Matkanteko ja siinä käytettävät kulkuvälineet olivat hyvin moninaisia. Ja syystä, ettei tässä rajanylitys paikassa ole ”julkisia” yhteyksiä. Joten omaa kekseliäisyyttä ja luovuutta on käytettävä reilulla kädellä.

Nautittuamme Vilcabamban maisemista (http://aikuisinamatkalla.fi/2017/09/03/vilcabamba-pitkaa-ikaa-ja-hippielamaa/) päätimme jatkaa matkaa Perun puolelle. Sinne päästäksemme nousemme ensin Vilcabambasta bussiin (kulkuneuvo 1), joka kesti noin viisi tuntia. Ensimmäiset kolme tuntia meni jouhevasti; bussi oli moderni, tosin ilmastointi ei toiminut. Onneksi olimme jo tottuneet kuumuuteen. Tie oli Bellavistaan asti päällystetty ja suhteellisen hyväkuntoinen. Viimeiset kaksi tuntia bussi poukkoili kapeaa, Andien vuoritietä. Maisemat oli huikean upeat, mutta rotkot olivat hurjat.

Kapeat ja mutkikkaat tiet Andeilla

Eikä täällä ole suojakaiteita. Nostan kyllä hattua bussikuskille, hän ajoi mutkikkaat tiet taidokkaasti, vaikka takarengas välillä hipoi tien ulkoreunaa ja irtokivet syöksyivät rinnettä alas rotkoon. Myönnän, pelotti! Paikka paikoin vuoren rinteeltä oli vierinyt isoja kiviä tielle, ja bussi pääsi vaivoin niiden ohitse. Nyt ymmärrän miksi bussikuskeilla on ohjaamossa isot lapiot. Kaksi tuntia tässä mankelissa turrutti kuitenkin jo hieman mieltä, ja uskalsin vilkuilla väliin jo Andien huikeita maisemia.

Yöpyminen Zumbassa ja siitä eteenpäin

Saavuimme Zumbaan. Se on Ecuadorin puoleisen rajanylityspaikan La Palsan lähin rajakaupunki. Kaupunkia hallitsee hyvin näkyvästi armeija ja sen hallintorakennukset. Ecuadorilla ja Perulla on sotaisa menneisyys, joten armeijan vahva tukikohta tällä raja-asemalla on varmaan enemmän kuin rauhoittava merkityksensä. Yövyimme Zumbassa, koska tuleva rajan ylitys on syytä tehdä valoisan aikana.

Varhain aamulla kävelemme (kulkuneuvo 2) paikalliselle linja-autoasemalle. Tasan kello 8.00 lähti ranchero (kulkuneuvo 3) kohti La Palsaa, joka on siis virallinen rajanylityspaikka Ecuadorista Peruun.

Rancherolla eteenpäin

Matka tällä avoinaisella lava-auton kaltaisella menopelillä kesti noin puolitoista tuntia. Matkustajat olivat lähinnä paikallisia maanviljelijöitä, joilla oli mukanaan perunasäkkejä ja kanoja. Tunnelma rancherossa oli hyvin rento ja matka taittui mukavasti. Tuuletuskin toimi, koska autossa ei ollut seiniä!

Rajan ylitys

Täällä rajanylitys paikalla ei stressata. Jos virkamiehillä on jalkapallopeli kesken, matkailijat odottavat, että peli saadaan loppumaan. Meitä vastassa oli erittäin iloinen ja kohtelias virkamies, joka löi passiin leiman ja turvallista matkaa toivotuksin saatteli meidät virastosta pois. Hallintorakennuksilla ei näillä leveysasteilla pröystäillä.

Tullipaikka Ecuadorin puolella

Perun puolelle pääsee kävelemällä (kulkuneuvo 4) siltaa pitkin. Jotkut sanovat tätä ylitystä maailman kauneimmksi, koska sillalta on upeat maisemat korkeiden vuorien reunustavaan joen uomaan.

Meitä onnisti. Perunkaan puolella ei ollut jalkapallopeli meneillään tai ruokatunti, vaan pääsimme erittäin näppärästi eteenpäin tulli- ja passimuodollisuuksista. Leima siis passiin ja ensimmäiset askeleet Perun puolella.

Perun tulli

Matkailijoita varoitellaan kovasti tämän alueen maantierosvoista. Julkista liikennettä ei ole, mutta täällä yhteydet hoidetaan collectiivoilla (kulkuneuvo 5). Eli paikalliset keräävät matkustajia tavalliseen autoon – ja kun porukkaa on riittävästi, auto lähtee ajamaan kohti seuraavaa etappia. Meidän tapauksessa San Ingnatiota. Matka kestää noin tunnin verran. Autoomme tulee meidän lisäksi pari muuta sekä virkapuvussa oleva poliisimies täydessä sotisovassa. Iso käsiase asekotelossa lepäsi reittäni vasten poliisimiehen istuunnuttua viereeni. Fiilis oli epätodellinen; se oli yhtä aikaa jännittävä ja turvallinen.

Maisemat vaihtuvat

Pääsimme jouhevasti perille San Ingnatioon. Siitä piti siirtyä moportaksilla eli tuk tukilla (kulkuneuvo 6) toiseen bussiterminaaliin muutaman kilometrin päähän päästäksemme Jaeniin. Mistä hitosta sinä Timo nämä tiedät? Eikun vauhdilla tuk tukin kyytiin. Näissä kaupungeissa on tyypillistä, että ajoneuvot tulevat yhteen paikkaan ja jatkot lähtevät toiselta asemalta. Matka näiden välillä on usein muutamia kilometrejä.

Tuk tuk taksi Perussa

Tuk tuk kuski sitoi rinkkamme huonosti, rinkkani lensi kaarella ensimmäisessä kaarteesta ulos kyydistä. Takaa tulevat autot väistelivät sitä. Kuski pysäytti ja nosti yltäpäältä pölyisen rinkkani uudestaan kyytiin. Nyt hän sitoi sen paremmin ja matka jatkui. Tuk Tuk kuski vei meidän autoasemalle, josta lähti seuraavaan kohteen eli Jaeniin menevä pikkubussi (kulkuneuvo 7).

Jaenissa pikkubussi jätti meidät kadunvarteen. Jaen on yksi Perun kuumimpia paikkoja – ja todellakin sitä se oli, vaikka tuuletus toimikin autossa. Auringon kuumuus oli syönyt maiseman hiekalle. Kaupunki oli kuuluisa myös kuumuutensa lisäksi myös siitä, että siellä on erittäin runsaasti dengue kuumetta levittäviä hyönteisiä. Isot maantievarsiplakaatit muistuttivat meitä siitä. Vauhtimme eteenpäin oli kuitenkin niin nopea, ettei hyönteisetkään pysyneet perässä. Kaupunki ei muutenkaan houkutellut luokseen. Pöly ja kuumuus pisti jo polvia hyytelöksi. Väsytti, mutta päässä oli vain ajatus: eteenpäin.

Pääsimme jälleen tuk tukilla (kulkuneuvo 8) läheiselle autoasemalle. Autoasema oli lähinnä jonkun yksityinen autotalli. Timo selvitteli tilannetta; matka seuraavaan etappiin Bagua Grandeen kesti noin kolme tuntia ja sinne lähtee auto (kulkuneuvo 9), kun siihen saadaan tarpeellinen määrä matkustajia. Siispä odottelemme autotallin uumenissa.

Nämä yhteydet on vain etsittävä. Pääsimme mallikkaasti Bagua Grandeen ja enää viimeinen etappi edessä. Nyt vuorossa oli hieman isomman minibussin (kulkuneuvo 10) kahden ja puolen tunnin matka Cachapoyaan. Sinne me halusimme. Se on Perun vuorilla sijaitseva kaupunki, jota sanotaan asuvan pilvien asukkaat. Kaupunki sijaitsee hyvin korkean vuoren huipulla. Itse paikka on mielenkiintoinen ja persoonallinen, siitä kerronkin lisää seuraavassa postauksessa.

Etsimme hotellin. Löysimme Casa Viejan, persoonallinen vanha rustiikkinen hostelli, jossa oli rauhallista nukkua. Pysähtyminen ja pölyisen rinkan purkaminen tuntui erityisen hyvälle. Olimme yhden päivän aikana kiitäneet pitkän matkan hyvin erilaisissa kulkuneuvoissa. Mielialamme pysyi yllättävän vireänä. Näitä matkapäiviä tulee väkisinkin, jos haluaa siirtyä mielenkiintoisiin paikkoihin. Omatoimimatkailun nurjia puolia tai parhaita herkkuja. Riippuu katsojasta ja kokijasta.

Uni ei heti tullut silmään. Maisemat vilahtelevat silmissä. Irtokivet tippuvat bussin takarenkaasta. Pöly leijailee ja kuumuus hikoiluttaa uudestaan. Tunnen aseen painuvan reiteeni. Hyttyset inisivät. Vuorihiekka vaihtuu unihiekaksi. Suojaava uni korjaa päivän matkaajien väsymyksen.

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi