Matkailu on täynnä sattumuksia ja tapahtumia. Suurimmaksi osaksi matkamme juonenkäänteet ovat menneet ”kuin elokuvissa” eli ilman mitään suurta draamaa tai härdelliä. On kuitenkin tilanteita, jolloin sattuma tarttuu ohjaksiin – ja tilanteet saavat uusia yllättäviä sävyjä. Joskus mukavia, joskus vähemmän mukavia.
Edellisessä postauksessa kuvailin Cuencaa, upeaa Ecuadorilaista ylänkökaupunkia, johon me molemmat ihastuimme. (http://aikuisinamatkalla.fi/2017/08/20/cuenca-koti-tunne/)
Nyt kerron tarinoita arkisesta elämästämme tässä kaupungissa.
Tavallisen arjen adrenaliinia
Pitkällä matkalla elämä muuntuu parhaimmillaan tavalliseksi arjeksi. On mukava istua välillä hyvässä ravintolassa palveltavana, mutta senkään lumo ei ole ikuinen. Oikeastaan juuri sitä tavallista arkea alkaa matkalla ollessa eniten kaipaamaan. Tuntuu juhlavalta kokata itse ruoka, pyykätä itse pyykki ja sijata oma vuode. Tarttua siihen tavalliseen arkeen, josta jossakin määrin on matkalle lähtiessään halunnut pois. On havahduttavaa huomata, kuinka tavaroiden järjestämisestä keittiön kaappiin tai ruoan murujen pyyhkimisestä keittiön pöydältä muotoutuu lähes harrastunnelmaisia hetkiä. Pölyhuiska kädessä tunnen adrenaliinipiikin suonissani, veri kohisee kotoisasti – ja elämä tuntuu omalle ja ihanan tavalliselle.
Uskon vahvasti, että näissä tavallisen arjen hetkissä piilee myös parisuhdetta kokoava voima. Pyyhkeemme kuivumassa parvekkeen kaiteella, kahvikuppien kolahdukset pöydälle, hammasharjamme yhteisessä mukissa. Tapojen yhteensulautuminen tekee suhteestamme intiimimmän. Lakkaamme partioimasta rajojamme ja hetkistä tulee yhteisiä.
Toisin sanoen: pariskunnan filosofinen puoli kohtaa arjen proosallisuuden. On kyse hetkistä, jotka sytyttävät arjen jakamisen ja yhdessä tekemisen taian. Ei enempää eikä vähempää!
Antaaksemme näille taianomaisille arjen hetkille aikaa ja mahdollisuutta, varasimme Cuencasta Airb’n kautta asunnon reiluksi viikoksi – ja asetuimme elämään tavallista arkea. Kävimme paikallisten tapaan kauppahallissa ja ostimme sieltä ruokatarvikkeemme.
Cuencan kauppahalli on uskomattoman monipuolinen. Siellä on silmänkantamattomiin tuoreita hedelmiä, kasviksia ja yrttejä.
Ollaanhan me nyt sentään päiväntasaajalla; satokausi on lähes ympärivuotinen. Maistelimme ahkerasti erilaisia hedelmiä ja kasviksia. Esimerkiksi huomasimme, että tomaatteja oli todella monia lajikkeita – ja vähitellen väristä ja muodosta aloimme erottaa mikä tomaattilaji on tarkoitettu tomaattikeiton tai pastakastikkeen pohjaksi ja mitä lajiketta kannattaa syödä salaateissa. Kauppahallissa tehtiin hienoja smoothieita erilaisista yrteistä ja hedelmistä. Niitä nautimme lähes tulkoon joka päivä.
Palvelu hallissa oli aina yksilöllistä: odottaessa sinulle teurastetaan ja suolistetaan esimerkiksi kana.
Odottaessasi voit hoidattaa itseäsi myös alkuperäiskansojen yrttihoidoilla. Jos osaisin paremmin espanjaa, kertoisin vaivani rohdonmyyjälle ja hän asiantuntemuksensa turvin keräisi tarvittavat kukat ja yrtit kimpuksi, jolla hän vihtoisi taikasanojen kera terveemmäksi. Tai laittaisi kimpun veteen – ja antaisi tarkat ohjeet siitä miten minun tulisi käyttää yrttivettä vaivani hoitoon. Luontaishoito on täällä hyvin tavallista, näkyvää ja suotavaa.
Tavoiteltavia adrenaliinipiikkejä
Tavallisessa arjessa on myös aikaa liikunnalle. Cuencassa on paljon hyvälaatuisia liikuntapuistoja, jotka ovat suunnattu nimenomaan aikuisille. Kävimme lähes päivittäin asuntomme lähellä olevassa liikuntapuistossa.
Tuttuus alkoi tehdä meistä jo huolettomia. Lähdimme iltapäiväksi ulos ja tapojemme mukaan otimme asunnon avaimet sortsien taskuun. Olimme tyytyväisiä, että muistimme ottaa myös ulkoportin avaimen. Täällä on tapana sulkea pihat ja talot iltaisin sähköisten ja isojen rautaporttien taakse.
Rentoa venyttelyä. Tästä olimme haaveilleet. Aurinko lämmittää, ei ole kiire mihinkään. Jossakin kaukana kuuluu ukkosen jyminä. Täällä ukkoset ovat voimakkaita!
Vahvoja adrenaliinipiikkejä
Hiki pinnassa palasimme asunnollemme. Avain lukkoon ja suihkuun. Avain ei toimi. Uusi yritys, ehkä kädet ovat liian hikiset. Avain ei toimi. On viikonloppu. Tiedämme, että viikonloppuna talossa ei asu ketään muita. Läheiset kaupat ovat pistäneet ovensa kiinni. Hei, muistatko Timo kuka tämän talon omistikaan? Muistatko kuka meille tämän asunnon esitteli? Joku Julian? Emme kumpikaan muista nimeä tarkemmin. Kaikki tarvittava data on kännyköissämme ja muistikirjassa. Ja ne kaikki ovat lukkojen takana ylhäällä asunnossamme. Meillä ei ole siis yhteystietoa, ei rahaa, ei maksukortteja, ei passeja, ei mitään millä todistamme, keitä me olemme ja että asumme asunnossa. Emme voi siis mennä hotelliin. Rahaa ei ole, ja täällä tarvitaan aina passi yöpymiseen.
Kuin draamaelokuvassa, ukkonen alkaa lähestyä. Illan pimeys laskeutuu yllemme. Tunsin sydämeni sykkeen vahvemmin kuin pitkään aikaan. Adrenaliini nosti vahvasti vireystilaamme, osmoottiset molekyylit sinkoutuvat elimistössämme vapaaksi. Tunsin olevani kaukana kotoa.
Mitä hittoa sitä nyt keksimme? Turhaan soittelemme alaportin hälyttimiä. Sähköjärjestelmä ei toimi. Rautaportit ovat suuret ja jykevät ja niiden yläpuolelle on asennettu sähkölanka ja viheliäisen näköinen murskatusta lasista rakennettu kiipeämiseste. Turha edes yrittää kiivetä portin yli. Esteet on tehty ammattivarkaiden pysäyttämiseen. Hiki alkaa vähitellen kuivua ja ilman viileys hiipii iholle. Mitä hittoa nyt?
Menemme asunnon vastapäätä olevalle autokorjaamolle, joka sattui vielä hetken olemaan auki. Jos he tunnistaisivat asunnon omistajan? Omistaja ei puhu sanaakaan englantia. Hän yrittää toki auttaa, mutta eihän hänkään voi murtautua tuntemattomaan asuntoon tuntemattomien pyynnöstä.
Ilta pimenee täällä yllättävän nopeasti auringon laskiessa. Tässä me seisomme kadulla rahattomana, kaikesta turvajärjestelmistä riisuttuna. Pitänee lähteä etsimään poliisia ja selittää heille…
Juuri silloin tapahtui ihme! Ihme tuli asunnon omistajan siskon hahmossa, joka oli päättänyt piipahtaa saman porttikäytävän asuntoonsa. Asia selvisi, hänenkään avain ei toiminut. Mutta ei hätää, hänellä oli yhteystiedot ja kännykkä. Hän soittaa asunnon omistajalle ja tukala tilanteemme alkaa vähitellen purkautua suotuisasti.
Asunnon omistaja tuli odottelun jälkeen paikalle ja pääsimme asuntoomme. Otimme lämpimän suihkun ja puhtaat vaatteet päälle. Asunto tuntui suorastaan kodille! En muista milloin olisin viimeksi tuntenut vierasta asuntoa niin rakkaaksi.
Katselemme asuntomme ikkunasta, kun asunnon omistaja yrittää parhaansa mukaan korjata sähkövikaa. Vian korjaaminen ei onnistu, joten porttia ei voi käyttää. Hän yrittää avata viereistä autoporttia, jonka kautta pääsisimme vaivattomasti sisälle ja ulos. Omistajalla on valtava avainnippu. Ja erinäisiä pussukoita, joista hän yrittää etsiä portin avainta. Sähkölukko ei nähtävästi ole temppuillut pitkään aikaan, koska varasuunnitelma on hukassa. Yrittämistä ja erehtymistä pitkän tovin katseltuamme mielessä välähti ajatus, että mitähän jos syttyisi tulipalo… Sähköjärjestelmät eivät toimisi silloinkaan, emmekä varmaan pääsisi pakenemaan paloa talosta. Tässä kulttuurissa torjutaan varkaita, mutta paloturvallisuus asioita ei ole kovinkaan paljon mietitty.
Vihdoin omistaja sai portin oikean avaimen. Hän jätti portin oven lukitsematta. Varkaat voisivat löytää heikon kohdan, mutta me pääsisimme tilanteessa kuin tilanteessa ulos.
Kaiken jälkeen tunsin kuitenkin olevani turvassa ja onnekas. Ja adrenaliinipiikin jälkeen totaalisesti elossa. Mitään oleellisen dramaattista ei itse asiassa edes tapahtunut, mutta pitäisikö tästä oppia jotakin? Kyllä, yhteystiedot aina mukana – ja hieman rahaa!
Olimme kokeneet jälleen yhdessä hetkiä, jotka ripottelivat päällemme arjen jakamisen ja yhdessä tekemisen taikapölyä. Mieleenpainuvia elämänhetkiä, jotka rakentavat pariskuntana olemisen intiimiyden perustaa.
