Suurmiesten elämästä kirjoitetut unelmat näyttäytyvät jälkipolville monumenttaalisina. Kuten Kolumbus lähti etsimään Intiaa ja löysi Amerikan. Tai Vasco da Gama oli ensimmäinen, joka purjehti Euroopasta Afrikan ympäri Intiaan. Meillä jokaisella on oma romanttinen manner, joka kutsuu meitä. Joko konkreettisesti tai symbolisesti. Matkamme sinne ei jää suurmiesten tavoin historiankirjoihin, mutta tärkeintähän meidän tavallisten ihmisten elämässä onkin, että se antaa meille sen mitä kaipaamme: tilaa uskoa unelmiimme.
Rakas matkapäiväkirjamme!
Meille ensimmäinen yhteinen matkamme Etelä-Amerikkaan vuosi sitten oli käänteentekevä – ja tämän matkamme aikana kylvettiin siemen yhteiselle elämänmuutokselle. Olemme kirjoittaneet matkamme käänteistä jo muutaman postauksen tähän virtuaaliseen matkapäiväkirjaamme, mutta keskeytimme matkamuistojen tallentamisen Kaakkois-Aasian matkamme alkaessa. Ja ennen kuin mahdollisesti uusi matkamme jälleen syksyllä alkaa – ajattelin jatkaa Etelä-Amerikan matkamme muistelua. Kuvailin viimeisissä postauksissa Ecuadorin Banosta – casa de Arbolin upeita maisemia (http://aikuisinamatkalla.fi/2017/01/03/mama-tungurahua-casa-de-arbol/) sekä Riobamban alkuperäisväestön juhlaa (http://aikuisinamatkalla.fi/2017/01/05/riobamba-alkuperaisvaeston-juhlaa/) ja Cimboratzon vuorelle kiipeämistä. http://aikuisinamatkalla.fi/2017/01/07/chimborazo-ikiaikaista-viisautta/
Hieman taustaa
Taustoituksena teille, jotka ette ole aiemmin blogiamme lukeneet, kertaan, että teimme reilun kolme kuukautta kestävän omatoimimatkan Etelä-Amerikkaan 2015 -2016. Tutustuimme Andien huikeisiin maisemiin neljän eri valtion (Ecuadorin, Kolumbian, Perun ja Bolivian) maankamaralla. Kiersimme rinkka selässä erilaisia maastoja ja maisemia. Näimme Andien vuorien lisäksi Amazonin sademetsää, aurinkoisia rantoja, kelluvia saaria, alkuperäiskansojen markkinoita, siirtomaakaupunkeja ja inkojen pyhiä paikkoja. Elimme paikallista arkea, näimme ikivanhoja Andien kulttuuriperinteitä ja osallistuimme heidän juhlapyhiinsä.
Lensimme ensin Ecuadoriin ja sen pääkaupunki Quitoon. Olimme varanneet hotellin neljäksi päiväksi, ja sen jälkeen aloimme käsikirjoittaa matkatarinaamme pala palalta. Timo, joka oli omatoimimatkaillut ennenkin hyvin paljon, suunnitteli ja ohjasi ensisijaisesti matkamme käsikirjoitusta. Yhdessä kuitenkin matkaa hioimme ja sen toteutimme. Siitä tulikin hyvin vahva luku meidän parisuhdetarinaan.
Olimme siis reilun kolme kuukautta keskellä runsautta: maisemia, kulttuuria ja erilaista elämäntapaa. Uutta näkökulmaa toi käytännön orientoituminen maan ja maanosan olosuhteisiin: säähän, aikaeroon, kulttuuriin, uskontoon, kieleen, valuuttaan ja ohueen ilmanalaan. Lämpöön totuimme mielellämme, oli jälleen kerran mukavaa ettei ollutkaan enää pimeyttä ja kylmyyttä, että se on takanapäin: kaikki kylpi kihisevässä valossa. Päiväntasaajalla sijaitsevan Ecuadorin sää oli kaiken kaikkiaan miellyttävä ja aurinkoinen.
Jätämme nyt muistelmissamme siis Riobamban, jossa alkuperäiskansojen karnevaalit jatkuvat. Huumaava musiikki hurmasi meidät, kun sadoittain alkuperäiskansan edustajia tanssi kaupungin kaduilla ohitsemme. Miten mahtava näky ja mikä tunnelma! Jätämme taaksemme myös Chimborazolle vaelluksen, joka oli tässä aikuisuuden iässä fyysisesti raskas. Vuori on ikiaikainen, vanha ja mahtava. Se on myös itselle henkisesti paljastava. Andien kansan uskomusten mukaan tulivuorelle vaellus on aina pyhiinvaellus, näkyjen etsintämatka. Se on siten enemmän kuin fyysinen matka. Uskomuksen mukaan vaellus käsittää sydämemme ja sielumme: aistimme, asenteemme ja luovuutemme. Pelkällä hiotulla fyysisyydellä siitä tulee raskas suoritus, pelkällä älyllisyydellä emme jaksa yllättää itseämme.
Elämänmuutoksen siemen alkoi itää ja vahvistua. Etelä- Amerikan matka oli kokonaisuutena tarpeeksi vaihteleva ja erilainen, että se haastoi entiset selitykset elämästämme ja tavasta elää sitä. Jatkan siis tarinaamme eteenpäin…
Matka jatkuu -Alausin pahoilaisen nenä
Jatkoimme bussilla matkaa Riobambasta Alausíin. Se on pieni kaupunki Chimborazo maakunnassa, Andien ylängöllä Ecuadorissa. Alausi on uskomattoman hienojen rotkomaisemien tyyssija.
Alausíssa on kuuluisa El Tren- junaosuudestaan. Alausissa sijaitsee päätepysäkki Ecuadorin tunnetuimmalle junareitille, jota nykyään ajetaan lähes yksinomaan matkailunähtävyyden vuoksi. Tämä Alausissa kunnostettu rataosuus on historiallisesti merkittävä; se on osa entisen Quito-Guayaquil rautatietä. Sen erikoisuuksia on yli 2,5 kilometrin korkeuserot. Rataa voi kehua uskomattomaksi insinöörityöksi! Junaradan rakentaminen Andien jyrkille vuorenseinämille ei olisi tänä päivänäkään helppo urakka, saatikka 1800 luvun loppupuolen työvälineillä ja tietotaidolla.
Ostimme junaliput – ja kaksi tuntinen junamatka jyrkälle vuorenrinteelle saattoi alkaa. Juna on entisöity vanhanmalliseksi; puupenkit – ja kitisevät junaraiteet nostattivat tunnelmaa. Vasemman puoleisesta ikkunasta näkee vain suoraan ylöspäin kohoavaa vuorenrinnettä. Tuntuu, että junavaunun heilahtaessa vaunun ulkoseinä hipoo kiveystä. Oikealla puolella näkymä on häkellyttävä. Rotkomaiseman jylhyys avautuu suoraan eteen ja alaspäin on suora pudotus. Junaraiteessa on hyvin vähän suoria kohtia, mutkat seuraa toisiaan. Välillä menemme ylös ja välillä alas. Olo on kuin Linnanmäen huvilaitteessa, mutta tämä on todellista junamatkaa. Todellista paikallishistoriaa. Junarata on toiminut ainoana linkkinä paikallisille asukkaille.
Junaraiteen valmistuttua 1800 luvulta 2000 luvun alkuun oli yleistä, että ihmiset matkustivat reitin junan katolla. Se oli mahdollista vielä vuoteen 2006 asti. Vaaratilanteiden ja useiden kuolemantapausten vuoksi tämä extreme on nyt kielletty. Junan katolle en itse kaipaa, sillä maisemat ja autenttiset junan kolinat ja heilahdukset matkan varrella riittävät minulle. Olen vakuuttunut insinööritaidon hienoudesta, tästä Ecuadorin ylpeydestä rakentaa juna mahdottomalta tuntuvaan paikkaan. Suoraan vuorenrinteelle.
Juuri Alausin osuudessa ohitetaan Devil’s Nose/ Nariz del Diablo) eli paholaisen nenäksi kutsuttu kohta. Se on vuoren seinämästä nenänmallinen erottuva iso kivikohouma, jolle paikalliset ovat antaneet maagisia voimia. Senhän me olemme jo aiemmissa postauksissa todenneet, ettei Andien vuoria kannata ihmisen suututtaa. Taru paholaisen nenän voimasta on varmaankin saanut vahvistusta siitä, että rataosuudesta tuli aikanaan Jamaikalta tuotujen orjien ja paikallisten vankien hauta epäonnistuneiden dynamiittiräjähdysten vuoksi. Istuessani junavaunussa rotkomaisemien vilahtaessa ohitseni oli aivan selvää, ettei tätä rataosuutta ole tehty ilman verta ja hikeä.
San Pedro suojelee
Alausi muodostuu oikeastaan yhdestä kadusta, jonka ympärille on asettuneet kaupat, hotellit ja tarvittavat palvelut. Kaikkea tätä kylän touhua suojelee kylän lähellä olevan kukkulan päällä seisova Saint Peterin pyhimyksen patsas (Monumento San Pedro).
Sen juurelta katsoessa tuntuu, että koko kuhiseva kylä on sylissämme. Alausiin arkkitehtuuri tunnetaan ja tunnustetaan, sillä suurin osa sen taloista on yli sata vuotta vanhoja.
Täältä löytyy myös erittäin vireä paikallinen elintarviketori, josta löytyy kaikki tarpeellinen. Miten olisi härän tuoreet aivot?
Vietämme loppiaisen vuonna 2016 Alausissa. Se on karnevaalien aikaa. Täällä on nyt lasten juhlat. Silmiemme editse tanssii näyttävästi pukeutuneiden eri-ikäisten lasten paraatit.Ulkona on lämmin auringonpaiste ja joulutontut ja Petteri Punakuonot tanssivat ohitsemme. Täällä jouluhuuma näkyy ja voi hyvin.
Alausin mielenkiinto piilee arkisissa asioissa. Paikka tarjoaa myös yhteisöllisyyden hipaisun, sillä on matkalaiselle puhdistava merkitys. Se on pysähtymistä elämän pienten ihmeellisyyksien äärelle.
Seuraavana kerromme Cuencasta. Kaupungista, joka vei sydämemme.
