Olen erityisen iloinen uudesta taidosta, jonka olen oppinut vasta aikuisella iällä. Olen siitä jopa hieman ylpeä, sillä olen sen myötä joutunut kohtaamaan ja ylittämään itsessäni piilenneitä pelkoja. Uuden harrastuksen nimi on melonta, yksikkökajakilla.
Harrastus on täynnä sinisten vesien aistikkuutta, aaltojen keinuvuutta ja isojen järvenselkien avaruutta. Se on minulle myös veden varaan joutumisen pelkoa. Itseni likoon laittamista. Isojen selkien ylityksiä. Suuria nieleviä aaltoja. Olen omin silmin nähnyt ja kokenut, miten järven peilityyni pinta muuntuu tuulten osuessa kohdalle nopeasti kuohuvaksi aallokoksi.
Melonnassa on mielenkiintoista – ja erittäin tärkeä oppia kysyä itseltään: mikä on oikeaa ja mikä kuviteltua vaaraa?
Aluksi oli vain suuri pelko ja pieni nautinto
Aloittaessani Timon kannustuksella opettelemaan melomista, olin aluksi epäröivä. Voiko enää aikuisessa iässä oppia uutta taitoa? Uskaltaudunko tuohon pieneen ja kiikkerään vesikulkuneuvoon.
Mietin mitä uutta haluan tällä uudella kokemuksella toivottaa tervetulleeksi. Mitä pelkoja, vanhoja tunnetaakkoja onnistuisin jättämään aalloille? Mistä olen valmis luopumaan, jotta saan uutta tilalle?
Kuten sanoin, ensimmäiset kerrat kajakissa istuessani, ei oikeastaan voi puhua melonnasta. Vaikka siirryinkin kaksilapaisella melalla eteenpäin oikeaoppisesti kasvot menosuuntaan. Kyse oli lähinnä eteenpäinmenosta.
Melonta vaatii tasapainoa. Hain sitä aluksi pelon jäykkyydestä. Veden uhka sai minut puristimaan melaa kaikin voimin. Kuin se olisi minun ainoa turvani tässä maailmassa. Seurauksena oli tietenkin erittäin kipeytynyt kroppa ja vesirakkuloita täynnä olevat kämmenet.
Mutta. Jostakin oli aloitettava. En hakenutkaan tyylipisteitä. Seuraavilla kerroilla jo uskalsin meloa – ja ajatella: voisinko edes aluksi kurkistaa kajakin reunan yli? Voisinko edes vähän enemmän itse keikuttaa kajakkia? Entä pyöräyttää se kokonaan ympäri? Hymyilen pelolleni rohkaisevasti. Miksi pelätä, kun voin nähdä ja kokea tämän kaiken. Antaa tuulen ottaa kaiken turhan pelon pois, mitä en enää tarvitse.
Kaikki meni hyvin. Kunnes tuli ensimmäinen kovaa ajava moottorivene vastaan. Veneestä lähtevät aallot tuntuivan veden rajassa istuessa yllättävän suurilta. Aallot lähestyivät vauhdilla minua ja kajakkia. Timo huuteli rauhoittavasti. Käännä kajakin keula aaltoja vastaan.
On vain siis luotettava itseensä ja kajakkiin. Suljen silmäni, kuuntelen hengitystäni: sisään, ulos, sisään, ulos… Rauhoitun. Päätän rohkaistua, annan kajakin keikkua. En vastusta. Keikun mukana. Kurkistan veden nielevää syvyyttä varovasti: vesipisarat lentää päälleni, vesi on aivan minussa. Ihan lähellä. Mihin mieleni kiiruhtaa? Ei mitään hätää. Pelko. Mieleni luoma illuusio seuraavasta hetkestä. Miksi kuvittelisin muuta kuin se on? Kajakki keikkuu aallolla. Tunnen jo hauraan riemun nipistyksen vatsassa. Istun ja odotan. Kajakki tekee työtä puolestani. Alan luottaa siihen. Ja itseeni. Kajakki tärähtelee, tunnen sen ja kehoni seuraa liikkeitä. Vesi lainaa voimaansa, jotta minä voin löytää omani. Olen löytänyt tuntuman voimaspiraaliin.
Nyt jo suuri nautinto ja pieni pelko
Nykyään uskallan meloessani jo katsella maisemia. Etääntyä hetkeksi itse melonnan teknisyydestä ja nauttia. Vedenpinta on kuin silkkiä ja etäällä se yhtyy taivaanrantaan. Horisontti on maisemista kaunein, sanoo runoilija.
Pelko on voitettava, jotta voin nähdä tämän kaiken. Melonta on hyväilyä kaikille aisteille. Silmät lepäävät järvisuomen uskomattoman kauniissa maisemassa.
Tänä kesänä säät eivät ole sallineet pitempiä kajakkireissuja, sillä en ole edelleenkään valmis koviin aallokkoihin. Ehkä en ole koskaan. Ääni sisälläni kuiskaa: vahvistu rauhassa. Älä sanoita ennalta, anna taidon syntyä itsestään. Et voi tietää kuinka hyvä on taitosi, jos päätät jo ennen kuin annat sen kehittyä vapaasti. Ole miettimättä etukäteen miten sen pitäisi olla. Voin olla rauhassa tässä lajissa noviisi vaikka loppuelämäni.
Melontareissu
Viime kesänä teimme viiden päivän melontareissun Saimaalla. Yövyimme teltassa saarissa ja nautimme Saimaan ympäröivästä luonnosta.
Saimaan suuruus yllättää. Sen kauneus yllättää. Se pursuaa suomalaisen järvimaiseman vahvaa ja herkkää estetiikkaa. Ihailen, kuinka rauhoittavasti vesi soljuu kajakin alla. Ja tuossa vesi tekee pienen pyörteen, kivimaljan. Karikkoa siis lähellä. Varottava. Veden alla on vaaransa. Oikeat vaarat. Melojan on syytä toimia yhdessä luonnon kanssa. Ei sitä vastaan.
On upea tunne, kun onnistun hetkittäin muuntamaan käteni melan jatkeeksi. Olen yhtä melan ja kajakin kanssa. Voimaspiraalin tunto. Se tunne on kaikkinielevä, hyvin voimakas. Samaan aikaan ympärillä koskematon hiljaisuus. Luonto on aivan sylissäni. Kajakilla pääsemme lähelle saarten poukamia. Katso, tuolla on kalasääsken pesä. Näetkö, eteemme lipuu joutsenperhe. Pääsemme tutkimaan kallion muotoja ja silmämme näkee kaikkialla saimaan norppia. Lähemmäksi päästyämme toteamme sen olleen vain harhaa. Saimaan kivikot osaavat hämätä, ja antavat näin luontokappaleilleen suojaa.
Luomakunta jatkaa touhujaan. Se ei pysähdy ja seuraa melontaamme. Niin on luonnon laki.
Aurinko paahtaa lähes koko retkemme ajan kirkkaalta taivaalta. Kuuma. Yritän muistaa juoda säännöllisin välein.
Timo huutelee perääni melonnan nyrkkisäännön: Älä yritä hätistellä paarmoja pois. Sillä nopealla liikkeellä saat helposti kajakin kaatumaan. Hyvä neuvo, olin jo kaataa kajakkini paarman kanssa taistellessa. Ota rauhallisesti!
Neljä yötä ja viisi päivää melomista pehmittää minut. Unta ei tarvitse odotella ja retkiruoka maistuu gourmeelle.
Kysyn keholtani
Meloessa tulee kantaa itsensä. Melonta vaatii ryhtiä. Pysy aistit auki ja avoinna. Ole valmis toimimaan. Vain sisäinen kutsu eteenpäin päättää vauhdin.
Melonnassa on tärkeää oikea rytmistys. Oikea rauhallinen hengitys. Kajakissa ollessa tunnistaa oman kehon pienenkin epäsoinnin. Kajakki alkaa keikkua, jos istun tai hengitän epävireisesti. Jos lysähdän, melonta tulee todella raskaaksi. Kehoni kysyy, oletko kuulolla?
Pitemmällä melonnalla huomaa erityisen hyvin sen, että melojan käsien otteen tulee olla samalla hento ja voimakas. Muuten saa hyvin nopeasti rakkulat käsiinsä.
Kysyn itseltäni
Melonta on hyvin meditatiivista. Intensiivistä. Meloessa veden välkehtivää vettä tai veden pinnalla leikkiviä sadepisaroita katsellessa tulee vääjämättä mieleen vanha sanonta: ”Etsi peilityyni lähteesi, katso syvälle lähteen silmään, sen kuvastimeen. Se kertoo kaiken, vastaa kun kysyt. On aika nähdä ja muistaa.”
Olen alkanut uskomaan, että ihmisen on synnyttävä tämän hetkisen elämänsä aikana monta kertaa. Ajattelemme tässä iässä eri tavalla kuin lapsena tai nuorena. Se merkitsee hyppyä uuteen. Ainoana turvana usko siihen, että elämä kantaa. Kuten esimerkiksi uusi harrastus koettelee uskoa itseensä, mutta vahvistuu vähitellen. Kyllä, vielä tässäkin iässä kykenee ja voi.
Järvi on täynnä pisaroita, veden matka on aina kesken.
