Vuorten kuningatar – Sapa

Sapa. Tämä paikka herkistää meitä erityisellä tavalla. Paikka väreilee ja puhkuu uuden alkua. Se saa mielen hiljentymään ja avaamaan kaikki aistit uudelle taajuudelle.

Halusimme nähdä Sapan, Vietnamin vuoristokaupungin, vaikka jouduimme tekemään sen eteen pitkän junamatkan. Olimme kuulleet, että tämä kaupunki ja sen ympäröivä maaseutu on viehättävä omaperäisellä tavallaan. Vuorten kuningattareksi kutsuttu Sapan kaupunki sijaitsee kauniissa laaksossa 1 650 metrin korkeudessa. Ympärillä kohoaa Hoang Lien vuoristo, jonka korkein huippu on jylhä Fansipan. Se kohoaa 3 143 metriin.

Sapa sijaitsee siis lähellä Kiinan rajaa Pohjois-Vietnamissa, joten jouduimme matkaamaan Danangista sinne ensin yöjunalla Hanoihin 15 tuntia. Sen jälkeenvietimme päivän Hanoissa – ja jälleen yöjunalla kahdeksan tuntia Hanoista Sapaan. Junamatkat jo sinänsä olivat muistiinpainuvia kokemuksia; ohikiitävät maisemat ja kovaäänisten neuvostoaikaisten junien jytke antoi mukavaa perspektiiviä matkustamiseen. Vessat olivat ikimuistoiset.

Kannattiko? Kyllä kannatti!

Joka tapauksessa junamatkaa seurasi vielä bussimatka kiemuraista ja ylöspäin kipuavaa tietä pitkin. Bussi toi lopulta meidät ällistyttävän kauniiseen paikkaan. Se oli syrjäinen, upean kevään vehreydessä kylpevä vuoristokaupunki.

Löydettyämme huoneen pienestä hotellista, lähdimme ulos tutustumaan kaupunkiin karistaaksemme pitkän matkan kankeuden jaloistamme. Joenranta houkutteli kävelemään.

Kiipesimme kaupungin laidalla olevaan näköalapaikkaan – ja sieltä saimme näkymää puistoalueeseen…

… ja kaupunkiin helikopteri perspektiivistä.

Raikas ilmanala, lehtivihreän tuoksu sekä kevääseen puhkeava luonto sai mielen hiljenemään! Oli kuin jokaisen puun ja kasvin pienempikin molekyyli olisi puskenut itsensä eloon ja määrätietoisesti tietäisi oman tehtävänsä tässä maailmankaikkeudessa. Luonto on ottanut kevään kutsun vastaan vuoristossa leijuneen kylmyyden  ja pitkän talvikauden jälkeen.

Luonto oli kuin hedelmällinen kasvihuone!

Värikäs perinteinen kulttuuri

Silmiin pistävää Sapan kaupunkikuvassa ovat erilaiset heimoasusteet ja puvut. Valtaosa kuuluu h’mong-heimoon, vaikkakin punaisia päähineitä sekä värikkäitä kansallispukuja käyttävät puna-dzao – heimon naiset vievät vielä helpommin huomion katukuvassa.

Vuoret ovat muokanneet ihmisiä sekä elintapoja ja ne ovat olleet turvana kriisiaikoina. Käydyt sodat Ranskan, Yhdysvaltojen ja viimeksi lyhyt rajasota Kiinan kanssa vuonna 1979 pyyhkivät Sapan melkein pois kartalta. Vain vuoristokansat jäivät asuinsijoilleen.
Vuoristoheimojen naiset ovat innokkaita kaupustelijoita.

Paikallishallinto ei kannusta turisteja ostamaan katumyyjiltä tai antamaan rahaa suoraan lapsille. Sillä tavoin lapset pysyvät poissa koulusta ja oppivat kerjäämään. Turisteja kehotetaan suurissa opastauluissa ojentamaan rahan tai karkin sijaan hammasharjat lapsille.

Vielä 20 vuotta sitten pieneen vuoristokylään saapui vain satunnaisia seikkailijoita. Vähitellen kauniin kylän maine on levinnyt, palvelut ovat kehittyneet ja tuoneet lisää matkailijoita. Viime vuosien kiihkeästä rakentamisesta huolimatta Sapa on säilyttänyt idyllinsä.

Riisiterassit

Tässä paikassa on jäljellä vielä jotain villiä. Lähdimme seuraavana päivänä tutustumaan paikalliseen elämään kaupungin ulkopuolelle. Saimme hotellin avustuksella oppaaksi nuoren tytön. Päivän aikana hän kertoi olevansa 21 vuotias ja kahden lapsen äiti. Englannintaitonsa hän oli oppinut käytännössä turisteja opastamalla.

Hänen ihonsa oli terve ja tumma, hänen hiuksensa olivat tummankiiltävät ja letitetyt ja hänen lyhyttä villatunikaa kantava pienikokoinen kehonsa päättäväinen ja itsevarma. Vaikka oli lämmin kevätpäivä, hänen päällään oli paksu tiiviistä kankaasta tehty tumma puku ja pohkeensa olivat kirkkaanväristen nauhojen villalegginssien peittämät. Kaiken kruunasi aurinkoa suojaavaa auringonvarjo. Hän oli ihanan huumorintajuinen ja todella aito ihminen.

Oppaamme oli todellakin Vietnamista, mutta hän ei koskaan kutsu itseään vietnamilaiseksi. Hän kuului  h’mong-heimoon, – pieneen, ylpeään, eristäytyneeseen etniseen alkuperäiskansaan, joka asusti Vietnamin, Thaimaan ja Kiinan korkeitten vuorten huipulla. Heimot eivät ole koskaan kuuluneet mihinkään valtioon, jonka rajojen sisäpuolella he asuvat. He ovat edelleenkin yhä  hämmästyttävän itsenäisiä: paimentolaisia, tarinankertojia, synnynnäisiä toisinajattelijoita.

Nykyään muutaman vuoden koulu on kuitenkin heidänkin lapsilleen jo pakollinen, joten tietynlaista aloillaan olemista alkaa jo näkyä.

Heidän kulttuurinsa tarjoaa kuitenkin harvinaisen, katoamassa olevan ikkunan ihmisten ”muinaiseen” elämään. Pontevan ja englantia puhuvan oppaamme johdolla kävelimme tuon päivän pieniä metsäpolkuja pitkin ja näimme upeita vuoristomaisemia, heidän kyliään ja tapaansa elää.

Vuoristopuroja ylittäessämme tiesimme tehneemme oikein ottamalla oppaan mukaamme. Näitä polkuja emme olisi  omatoimisesti löytäneet.

Matkan varrella näimme hyvin perinteisiä ja vaatimattomia asumuksia.

Maanviljelijöitä työssään

…ja maaseudun muitakin asukkeja.

Paikalliset asuvat tiettömien teiden takana.

Usein paikalliset kävelevät pitkiäkin matkoja avojaloin vuoripolkuja. Painavaa lastia kantaen.

Korkealla vuoren rinteeltä avautui upeat näkymät riisiterasseille. Täällä hyödynnetään niukkaa maa-alaa porrastamalla viljelykset terassimaisesti pitkin vuoristonrinnettä. Maisemat olivat hengästyttävän hienot.

Maisemat syvenevät sitä mukaan kun vihreys pääsee valloilleen.

Päivän vaellus tuntui jo jaloissa. Auringon kylpy tuntuu kehossa raukeutena. Sapa – vuorten kuningatar, teit meihin todella syvän vaikutuksen. Tulee mieleen Nietzsche kirjoitus: ”onneen, kuinka vähän onnea onkaan kylliksi onnea! Aivan vähäisin, tarkalleen ottaen hillityin asia, kevein asia, sisiliskon ravistelu, henkäisy, hipaisu, katsahdus – pienistä muodostuu paras onni.”