Minulta on usein kysytty irtisanoutumiseni jälkeen ja uuden elämänmuutoksen myötä: Miten saat aikasi kulumaan? Eikö sinua pelota, että aika käy pitkäksi?
Aikaa on usein filosofiassa verrattu hienoon kultajauheeseen, jonka annamme valua sormien lomasta, emmekä edes huomaa sitä. Vanha sanonta kuuluu: ”Harkiten käytettynä ajasta tulee sukkula, jonka pujottelemme päivin lankojen lomitse kutoaksemme elämämme kankaan.” Aika on siten kallisarvoisin omaisuutemme.
Olen nyt – mielestäni kuitenkaan tekemättä vääryyttä kenellekkään – epäröimättä puhdistanut pöytäni kaikesta minulle henkilökohtaisesti tarpeettomasta. Ja pariskuntana yhdistäneet siivousvoimamme yhteen – ja raivanneet elämästämme kaikkea turhaa ja harhaa. Miksi enää omistautuisimme tässä iässä lukemattomille ulkoapäin tuleville vaatimuksille? Kuten Seneca sanoo: ”ei ole kyse siitä, että meillä olisi niukalti aikaa, vaan siitä, että haaskaamme sitä niin paljon.”
En halveksi työntekoa. Päinvastoin. Olen tehnyt sitä kovasti koko ikäni. Sen tähden saatoin myös irtisanoutua työstäni tyytyväisin mielin. Professorin työ on moninaista ja laaja-alaista. Arvostan tekemääni työtä edelleen. Arvostan toisten tekemää työtä. Vastausten löytämiseen kaikkiin avoinna oleviin tieteellisiin kysymyksiin ei kuitenkaan yhden ihmisen työura riitä, joten juuri nyt on hyvä aika tehdä jo jotain muuta.
Nyt on aika ja mahdollisuus luoda, rakentaa taas uudenlaista – ja toimittaa meidän tähän ikään kuuluvia ja – näköisiä asioita. Jotka toiselle voi olla aivan joutavia ja turhia. Tärkeintä ei olekaan se, mikä on yhteiskunnan tai toisen näkökulmasta tärkeää tai merkittävää, vaan mitä se on itselle ja mitä se elämällemme merkitsee. Aloitimme itse uuden luomisen matkustamalla. Lyhyempiä ja pidempiä jaksoja. Mielenkiintoista nähdä mitä elämällä on vielä meille kerrottavanaan.
Kultainen aika
Aika. Elämä on lyhyt. Tai ainakin mitattavissa. Tässä iässä varmuudella vähemmän edessä kuin takana. Jos jatkuvasti lykkäämme olennaiset, itsellemme tärkeät asiat tuonnemmaksi ja annamme yhteiskunnan monenkirjavien vaatimusten johtaa meitä ansaan, olemme aina häviöllä! Jäljellä olevat elinvuotemme ja -hetkemme ovat kuin kallisarvoinen aine, joka murenee helposti ja kuluu tahtomattaankin. Suunnattomasta arvostaan huolimatta aika ei osaa varjella itseään: se harhautuu helposti houkutuksille tai lähtee toisten talutettavasti.
Kultainen aika. Vaikka se vaikuttaakin näennäisen toimettomalta, juuri sen ansiosta voimme pariskuntana nauttia nykyhetkestä täysin rinnoin. Aikaa pitää vaalia, ei tappaa. Koska silloin ajasta tulee lyijynraskasta, joka painaa joutilaan selkää kuin taakka. Silloin voisi kirjoittaa hautapaateensa: ”Aika, jota hän ei onnistunut tappamaan, tappoi lopulta hänet!”
Ajan virran lumoissa olo ei tarkoita sitä, että emme kestäisi odotusta, viivytyksiä tai vastoinkäymisiä. Silloinhan vastustaisimme itse elämää.
Uskon, että elämällä ajan oikein, oman näköisesti ja -mittaisesti, voimme olla rentoutuneita tai keskittyneitä, rauhallisia tai kiihkeän toimeliaita. Silloin emme tiedä mitään mielen kuivuudesta, ikävästä.
Joten vastaan kysymykseen: eikö sinua pelota, että aika käy pitkäksi? Ei pelota.
