Emme halua kirjoittaa tässä aikuisuuden iässä blogia, joka on vain helppoa kirjoitettavaa ja luettavaa. Arvostamme lukijoita ja tätä aikuisuuden ikää niin paljon, että voimme työstää kokemaamme jo kouriintuntuvasti syvemmältä. Niin syvältä, että tekee mieli kääntää pää ja unohtaa. Tässä iässä emme kuitenkaan enää elä matkallamme -vain ja ainoastaan- keveitä lomatunnelmia ja – kuvia jakaen.

Mitä tulee mieleen Vietnamin sodasta? Minun silmiin tulee heti näky valokuvasta ”Napalmin tyttö”. Siinä vietnamilainen pikku tyttö juoksee alastomana katuja iho palanena. Silmissä ihmetys, hätä ja kauhu. Tämä kuva oli nähtävillä Ho Chi Minhin (ent. Saigonin) Vietnamin sotaa käsittelevässä museossa. Kuvan näkeminen osuu kuin kipeään hermoon. Räväyttää silmät ja sielun auki. Mitä silloin tapahtuikaan?

Alkuperäinen valokuva: Napalmin tyttö

Muistan häivähdyksen sotaveteraani isäni kauhistuneista silmistä, kun hän katseli televisiouutisia – ja näki ensimmäiset viestit amerikkalaisten aloittamasta kemiallisesta sodasta Vietnamia vastaan. Se oli hetki, jolloin kuvat myrkkypilviä levittävistä amerikkalaisista lentokoneista alkoi tulvia eetteristä. Havaitsin, että isäni pää painui alas ja hartiat kumartuivat epätavallisen kumaraan.

Vietnamin sota (ensin japanilaisia, sitten ranskalaisia ja lopuksi amerikkalaisia vastaan) kesti reilun 20 vuotta. Synnyin amerikkalaisten hyökätessä Vietnamiin ja kasvoin sodan aikana teiniksi.

Sanallistava kokemus

Vietnamin sodan museo (War remnants museum) Saigonissa oli vahva kokemus. Sotamuseo sanallisti lapsena ja nuorena kokemani tunnelmakuvat. Sodan kauhut ja järjettömyyden. Museokäynti oli raju ja ravistava kokemus. Se nosti pintaan jälleen sodan vakavuuden ja sen jatkuvan perinnön. Sodassa kuoli noin kaksi miljoonaa vietnamilaista ja neljä miljoonaa vammautui. 50 % asunnoista ja 70 % teollisuudesta tuhoutui. Myös toiset osapuolet kärsivät suuria tappioita.

Myrkyn jäljitä

Vietnamiin syydettiin sodan aikana suuret määrät pommeja. Niitä räjähti, mutta jäi myös valtava määrä räjähtämättömiä maamiinoja ja pommeja. Laajoja alueita saastui Yhdysvaltain käyttämästä Agent Orange -kasvimyrkystä. Kemikaalit tuhosivat viidakon, jonne vietkongin sissit taidokkaasti piiloutuivat. Kemikaalit tuhosivat siellä asuvat ihmiset, elinkeinon ja tulevaisuuden ainakin kolmen sukupolven päähän.

Vieläkin syntyy näiden kemikaalien ja hermomyrkkyjen vammauttamia lapsia. Kolmeen tai ties moneenko sukupolveen myrkkyjen geenivirheet kestävät. Amerikkalaiset ovat nyt myöntäneet tehneensä julman sotarikoksen ja antavat kehitysapua vammautuneille.

Kehollinen kokemus – Củ Chi –tunneliverkosto

Miten on mahdollista, että tämä alkeellisesti aseistettu maa pystyi pistämään hanttiin amerikkalaiselle ammattilaisarmeijalle? Ennen kaikkea siksi, että Vietkongin sissit olivat mestareita maastoutumaan ja kierrättämään.

Kävimme Vietnamin sissien jälijllä Củ Chi –tunneleissa, joka on sissien rakentama laaja maanalainen tunneliverkosto.

Vain muutama turisti lähti kanssamme tunneleihin. Ne olivat tunnelmaltaan kaoottisia ja hengästyttäviä. Näin aikuisen naisen näkökulmasta… Tämä on niitä kokemuksia, joka ei jätä ulkopuoliseksi. Happi käy vähäiseksi. Kuumuus tunneleissa nousee yli 50 C.

Tunnelin tunnelmaa. Täällä vielä valoa ja tilaa

Jälkeenpäin ymmärrän opasta, joka luetteli pitkän listan esteitä tunneliin menoon, kuten astma, sydänsairaudet reuma ym,  ahtaanpaikankammo, yli 70 vuotiaat, lapset, alkoholin nauttiminen. Lisäisin vielä isoluiset ja ylipainoiset ihmiset. Tunnelien kuului olla pieniä, etteivät rotevat amerikkalaissotilaat mahtuneet niihin.

Maastoutumisen mestarit
Tunneleiden sisääntuloja

Luolastot eivät ole suoria, vaan Z muotoisia. Suora tunneli olisi ollut liian altis vihollishyökkäykselle, jos luolasto olisi löytynyt. Kulkuväylät olivat ahtaita ja paikoin täysin pimeitä. Välillä jouduimme konttaamaan. Näitä kaivettiin sodan aikana yöllä vihollisen silmien alta piilossa. Hiekka salakuljetettiin Mekong jokeen tai maastoutettiin viidakkoon.

Kukaan ei koskaan antanut yksittäistä käskyä tunneliverkoston rakentamiseen, vaan se kasvoi vähä vähältä reaktiona erilaisiin ranskalaisten ja yhdysvaltalaisten toimiin. Vähitellen tunneleita jatkettiin ja yhdistettiin, kunnes se venyi yli 250 km mittaiseksi. Sissit – ja myös siviilit käyttivät tunneleita taistelun aikana piilopaikkoina ja huolto- ja viestintäreitteinä, sairaaloina, ruoan ja aseiden välivarastoina sekä sissien majoitustiloina. Tässä maanalaisessa valtakunnassa oli oma salainen viestitys- ja ajatusmaailmansa.

Näissä luolastoissa sissit kierrättivät myös  laukeamattomat pommit. Ottivat talteen räjähteen, ja tekivät lopuista raudoista ansoja metsään.

Loukku

Harhautuksen ykkönen oli minusta autonrenkaista rehdyt sandaalit, jotka saattoi sissi laittaa jalkaan niin, että kulkija näytti kävelevän eteenpäin polulla, vaikka kävelikin väärinpäin.

Vietkong sissien varusteita

Kävin ryömimässä tunneleita jonkun matkaa. Timo ryömi kaikki turisteille auki olleet luolastot. Kun henki taas kulki, avautuivat Vietnamin sodan tunnelmat uudella tavalla. Minulle tunneleissa käynti oli extreme, tiivistunnelmainen ja erikoinen kokemus. Niin tiivis, että se tuli seuraavana yönä uniinkin.

Myötäelämisen kokemus

Kävimme tutustumassa vammaisten käsi- ja taidetöitä tekevään hyväntekeväisyysjärjestön taidetiloihin. Siellä jalattomat, kädettömät, sokeutuneet, hermomyrkyn henkisesti lamauttamat ihmiset tekevät päivittäin töitä taiteen parissa. Voi kun olisi reppuun mahtunut, olisimme ostaneet enemmän.

Handicapped art

Taulun hahmot ovat ankan munankuoresta tehty. Näimme vammautuneita esittelemässä taulun kärsivällisyyttä vaativaa prosessia. Ilo ja kauheus samassa hetkessä. Taidokas kauneus ja julmuuden runtelemat ihmiset. Oli pakko niellä kyyneleitä ja itkeä sisäänpäin tätä maailman raakuutta ja hulluutta. Nämä taulut ovat täynnä näiden ihmisten rakkautta, vaikka syntytarina niiden taustalla on brutaali.

Tärkeintä, että muistamme!

Vietnamin sodan aikana pohdittiin kansallisia identiteettejä, kuka saa uskoa mihin ja miten. Niinkuin nytkin. En lähde pohtimaan enemmän sodan kulkua tai poliittisia syitä. Sota on aina huono ratkaisu. Kemiallisen sodankäynti ei ole oikein, olipa osapuoli kuka tahansa.

Vietnamin sodan muistelu oli hyvin sanallistava, myötäelävä ja kehollinen kokemus. Se oli hengästyttävä kokemus. Tärkeintä on, että muistamme. Emme unohda. Siitä syystä kannatan hyvin tehtyjä sotamuseoita. Ne ovat kuin huutomerkkiä: Ei ikinä enää! Ei samoja tyhmyyksiä!

Make peace not war!

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi