Vaikka haluan olla kaunosielu ja jakaa sydämeni täydeltä rakkauden ilosanomaa, joskus on sanottava, että voi perkele! Perkele tätä ihmisen loputonta vallan tavoittelua ja oman aseman pönkittämistä. Kambodzassa matkatessa ei voi ummistaa silmiään sodan kauheudelta! Varsinkaan tässä aikuisuuden iässä ei etsitä vain keveitä lomakuvia ja kauniita kuvakulmia. Tässä iässä kohdataan elämä sellaisenaan kuin se on ja on ollut. Vaikka rumuuden kautta ja tuskaa kohtaamalla.
Kambodza on vasta pari vuosikymmentä vuotta saanut rakentaa rauhaa. Maassa on vieläkin paljon purkamattomia maamiinoja. Sekä niiden räjähdyksissä silpoutuneita ihmisiä. Maatyötä tekeviä aikuisia ja leikkiviä lapsia.
Jos olet koulutettu, sinut olisi tapettu. Professorikollegani – olisitte saaneet kanssani ensimmäisinä lapiolla takaraivoon. Se oli maan tapa, koska ammukset olivat liian kalliita. Lääkärit, insinöörit, opettajat, poliisit, virkamiehet, papit, opiskelijat…useat tapettiin surutta! Koulutus tai sivistys olivat riittävä syy vangitsemiseen, koska keskiluokka oli vallankumouksen tiellä. Samoin, jos asuit kaupungissa, sinutkin olisi jo tapettu. Tai ainakin karkoitettu kovaan maatyöhön maaseudulle.
Näin tapahtui pääministerin Pol Potin johdolla vuosina 1975-79, jolloin punaiset khmerit yrittivät luoda maahan agraariutopian. Utopian mukaan kaikkien tuli tehdä samaa työtä, syödä samaa ruokaa ja käyttää samoja vaatteita. Kambodžan sanotaan tuolloin palaneen takaisin vuoteen nolla: perinteet, uskonto, teatteri, musiikki, sanomalehdet ym lakkautettiin ja kirjastot, sairaalat, koulut ja muut julkiset rakennukset hylättiin.
Arviot Pol Potin ajan uhriluvuista vaihtelevat 1,2–3 miljoonan välillä. Suurin osa uhreista kuoli nälkään, sairauksiin tai pakkotyöhön. Teloituksissa kuoli kuitenkin ainakin satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona henkeä. Joka tapauksessa Kambodžan kansanmurha oli yksi vuosisadan pahimmista inhimillisistä katastrofeista: erään arvion mukaan surmansa sai joka neljäs ihminen kuoli, neljäsosa maan väestöstä.
Koodinimi V -21
Kävimme Phnom Penhissa tutustumassa Tuol Slengiin, vankilamuseoon. Se on entinen koulu, joka muutettiin vankilaksi ja kuulustelukeskukseksi. Vankilan koodinimi oli S-21. Punakhmerien valtakaudella Tuol Slengiin koottiin noin 17 000 vankia. Vangituista ainakin kaksi tuhatta oli lapsia. Eloonjääneitä oli vähän. Punaisten khmerien hallinnon aikana myös ulkomaalaisia katosi – ja jotkut heistä päätyivät Tuol Slengiin.
Vankilan oli tarkoitus olla valtion vihollisten (koulutettu väki, munkit, opiskelijat ym.) kuulustelukeskus, mutta myös kokonaisia perheita teloitettiin. Vangeilta haluttiin saada tunnustuksia ja nimiä kiduttamalla. Vankeja kuoli teloituksen ohella aliravitsemukseen, kidutukseen ja huonoon hygieniaan. Alussa vagit haudattiin vankilan pihamaalle, mutta tilan loputtua teloittaminen ja hautaaminen siirrettiin Choeung Ekin kuolemankentille kaupungin ulkopuolelle.
Vietnamilaiset sotilaat löysivät vankilan vallattuaan kaupungin ja kukistettuaan punakhmerit. Vain muutama lapsi löytyi elossa, ja muut neljätoista viimeistä vankia oli puukotettu vuotamaan kuiviin vartijoiden paettua vankilasta kiireellä. Näiden neljäntoista tuntemattoman uhrin haudat löytyvät vankilan pihalta.
Choeung Ekin ja killing cave
Choeung Ekin kuoleman kentät sijaitsevat noin 17 kilometriä Kambodžan pääkaupunki Phnom Penhistä etelään. Punaisten khmerien hallinnon aikana tuhansien Tuol Slengissä olleiden vangin elämä päättyi, kun heidät kuljetettiin teloitettaviksi kuolemankentille. Kyse oli raa’asta teurastuksesta. Kallisarvoisia luoteja säästääkseen vanginvartijat yleensä hakkasivat vangit kuoliaaksi lapioilla tai hakuilla ennen kuin viskasivat ruumiit valtaviin joukkohautoihin. Joukkohautoja on alueelta löydetty kaikkiaan 129 kappaletta. Vuonna 1998 uhrien muistolle pystytettiin paikalle muistokappeli, stupa. Muistokappelin keskellä on lasivitriinien takana esillä yli 8 000 uhrin pääkalloja.
Kävimme Battampangissa vastaavalla kuolemanluolilla, killing caves. Luurankopinot ja pääkallot todistavat vielä vuosikymmenten ajan siitä pahuudella, johon ihminen kykenee. Sillä ei ole rajoja! Battambangin kuolemanluolilla oli pystytetty muistipatsaita, jotka esittivät hyvin havainnollisesti kidutukseksia.
Tästä selvitään – ei koskaan enää, eihän?!
Kipeää aihetta on lähestytty monella tapaa – tapahtumat ovat olleet aiheena Roland Joffén ohjaamalle elokuvalle Kuoleman kentät. Myös juuri Kampodzassa näyttävästi julkaistu ja esillä ollut Angelica Jolien uusin elokuva ”First They Killed My Father: A Daughter of Cambodia Remembers” kuvaa tätä aikaa. Joskus kansakunnan vaiheiden ymmärtämiseen elokuva ja taide auttavat. Niissä ei totutusti marssitakaan sisään paraatipuolelta, vaan takaovesta Niissä ei diagnosoida eikä tilastoida: asioiden ytimeen syöksetään elokuvan keinoin ja koko tunnerekisterin taajuudella. Elokuvissa saadaan tuntumaa jahdatun, rääkätyn ja marginaaliin painetun kansanosan elämästä.
Kambodzan historiaan mahtuu siirtomaahallinnon tuomaa alistamista, Pol Potia ja senkin jälkeen monenmoista vaihetta. Näistä tapahtumistakin huolimatta kambodzalaiset ihmiset ovat luonteeltaan erittäin lämminhenkisiä, ystävällisiä ja elämää huokuvia. Kambodzalaisia tavattuaan yllättyy näiden ihmisten kovista elinehdoista, mutta myös heidän elämänhalustaan ja –ilostaan.
Alistetut eivät alistu, kun eivät myy sieluaan sorron alla. Se antaa toivoa ihmisyyden hyvyydestä.
Me käytiin Tuol Slengissä joitakin vuosia sitten ja aivan yhtä järkyttyneinä. Toki tiedettiin historiasta etukäteen, mutta sen kaiken kauheuden näkeminen omin silmin oli vavisuttavaa. Miten tämmöinen on voinut olla mahdollista?! Joillekin todellista totta. Tultiin niin surullisiksi ja vihaisiksi. Toivon sydämeni pohjasta, ettei koskaan enää tällaista. Eihän!
Raakuus, julmuus ja hulluus. Ei näitä ihmismieli oikein pysty sanottamaankaan. Onneksi täällä kohtaa myös vastavoimaa: hyvyyttä ja sydämellisyyttä.