Mistä löytyy viisaus? – Kek Lok Tong

Pariskuntana reissaamisessa on omat ilonsa ja haasteensa. Olemme huomanneet – ja kantapään kautta oppineet, että pidemmillä matkoilla nousee erittäin tärkeäksi yhteisen päivärytmin löytyminen. Se on itseasiassa yhteisen matkanteon ja hyvän ilmapiirin elinehto!

Kuvasinkin jo aiemmin (postaus: Uusi vaihe 2017), että ”matkaajille ensimmäinen askel on aina vaikein. Se irrottaa tilasta ja siirtää toiseen. Askel on haaste etsiä uutta ja vaihtaa näkökulmaa. Toinen askel on jo helpompi ja kolmas vieläkin kevyempi. Vähitellen pääsemme taas yhteiseen rytmiin.” Koemme, että olemme Kaakkois-Aasian matkallamme jo edenneet kolmanteen vaiheeseen eli yhteinen rytmi on löytynyt.

Kaksi tietä

Onneksi luonto on oivallinen ja lempeä ohjaaja. Olemme tällä(kin) matkalla tehneet yhdessä kaikki vaellukset, kävelleet samat kadut ja kaupunkikierrokset. Olemme siten suht’ yhtä aikaa päivän tarjonnasta ja annista väsyneitä. Olemme syöneet ja nukkuneet samaan aikaan, joten olemme suht’ samaan aikaan virkistyneitä ja levänneitä. Tämä yhteinen päivärytmi helpottaa matkan suunnittelua. Toinen ei ole rättiväsynyt ja toinen energiaa puhkuva. Toinen ei ole puussa ja toinen maassa. Päivärytmin löytymisen jälkeen on helppo pitää aamuriihi ja kysyä toiselta: ”Mitä tänään teemme? Mikä innostaa sinua? Levätäänkö vai lähdetäänkö eteenpäin? ” Tai ”haluaisitko tänään olla yksin? Olla hetken omissa ajatuksissa?” Kaikkea ei nimittäin tarvitse eikä pidä tehdä yhdessä. Suurin piirtein riittää.

Tänään meistä molemmista tuntui, että haluamme ottaa rauhallisesti. Emme olleet kuitenkaan niin väsyneitä, että haluaisimme vain lepäillä hotellihuoneessa. Olemme havainneet, että rauhoittumiseen ja lepoon on kaksi tietä: tekemättömyys  tai tekeminen. Tekemättömyyden tie vie hiljaiseen reklektointiin; olla vain paikoillaan tekemättä mitään. Toinen tie avaa omaehtoisen, itselleen mielekkään tekemisen. Rentoutumiselle ei ole siis välttämättä olennaista se, ettei tee mitään, vaan tärkeää on se, pääseekö toteuttamaan itseään. Tämänhän kaikki käsityönharrastajat, hiihtäjät tai kalastajat tietävät.

Tänään pohdimme, voisiko näitä kahta – tekemättömyyden ja tekemisen teitä yhdistää. Uskoimme siihen, kun selailimme paikallisopasta – ja löysimme paikan, jossa on katseltavaa, mutta jossa saa olla rauhassa. Jossa ei tarvitse tehdä mitään.

Tippukiviluolaston uljaus ja pyhyys

Niin se vaan on, että joskus rentoutuminen tulee kuin itsestään, kun paikka on oikea. Se ilmentyy meille usein luonnossa kävellessä tai saunan löylyissä. Täällä Ipohissa ei ole saunaa, mutta jotain samanlaista kuumaa ja kosteaa paikkaa on luvassa. Luonnonkaunis tippukiviluolasto – Kek Lok Tong ja sen takana oleva upea puutarha.

Alun perin luolasto oli 1960-luvulla saakka osana rautamalmin louhintakaivosta, ja osat luolista kaivettiin tällöin esiin. Kun kaivos lopetti toimintansa, paikka avattiin vierailijoille 1970-luvulla. Luolat on tasoitettu, kivetty ja alemmat seinät on vuorattu marmorilla. Katto ja ylemmät seinät on säilytetty luonnollisessa tilassa. Niistä löytyy vaikuttavia tippukivipuikko muodostelmia.

Luolastoon on tehty buddhalainen temppeli. Buddhan patsaat luolastossa toivat hienon kontrastin. Paikallisille tämä on tärkeä paikka uskonsa harjoittamiseen.

Puutarhan raukeus

Kaikkein eniten odotimme temppelin takana avautuvaa puutarhaa. Täällä astuu ulos mielen sisällöstä. Ajatusten väliin ilmestyy taukoja ja avaruutta. Puutarha antaa tilaa olla ja olla ajattelematta.

Sanotaan, että kun luonto puhuu, mieli vaikenee. Puutarhan nimi on suomeksi ”suuri onnellisuus”. Puutarhan kauneus on täynnä mahdollisuuksia, hiljaisuutta, kuuntelemista.

Kauneus on usein kehollinen kokemus täydessä merkityksessä. Korva pitää kuulemastaan, katse hyväilee maisemaa, ja hengityskin alkaa noudattaa luonnon rytmiä. Iholle riittää lämpimän tuulen virettä. Hiljaisuuden kuunteleminen herättää uinuvan tyyneyden –ja vain tyyneyden avulla voi olla tietoinen hiljaisuudesta. Kukka. Puu. Kasvit. Miten tyyniä ne ovatkaan; miten syvälle juurtuneita olemiseen. Annamme luonnon opettaa meille rauhallisuutta ja  syvyyttä.

Mielen tyyneys syntyy usein silloin, kun olet ympäristössä, jossa et voi vahvistaa omia havaintojasi keneltäkään. Paikassa, jossa ei tapahdu näennäisesti mitään. Täällä on mahdollista vain olla. Sitä me ihmiset osaamme huonoiten.

Vaikka tiedämme jo liikaakin siitä, miten pitää itsestä huolta, luulen, että harvat meistä aikuisista huolehtivat itsetsään riittävästi. Jätämme itsemme usein jonon hännille tekemättömien töiden listalla. Tässä iässä se on viimeistään opittava. Luonto on tässäkin asiassa ihmistä viisaampi. Syksyn tullen se vetäytyy lepoon ja tyyneyteen keräten voimia kiihkeää kasvukautta varten. Niin on syytä meidänkin tehdä – vuoroin levättävä ja vuoroin kuljettava.

Kokeilimme paikan vyöhyketerapia polkua. Polku on muurattu täyteen pieniä ja isoja kiviä. Ne hierovat jalkapohjien akupisteitä. Alussa kävely aristaa, kun uskaltaa rentoutua, kävely tuntuu hyvälle. Jälkikäteen jalat tuntuvat kevyelle!

Matkustaessa tapaamme paljon erilaisia ihmisiä eri ympäristöistä. Elämänsä suunnan muuttaneita, uuden polun etsijöitä, itsensä tutkailijoita. Yleensä kaikki ovat jotain etsimässä. Tarvitsemmeko enemmän tietoa? Suuremman määrän älyllistä analyysiä maailmaan? Eikö ihminen tarvitse näinä aikoina vain viisautta?

Mistä löytyy tämä viisaus? Katselemme ja kuuntelemme. Muuta ei tarvitse.