Aamulla tunsin jännityksen – tänään olemme tekemässä jotain, mistä en olisi vielä muutama vuosi sitten edes uneksinut. Tavoitteenamme on tehdä vaellus Chimborazolle, Ecuador korkeimmalle tulivuorelle (6 310 m).

Näitä vuoria eivät amatöörit valloita. Vuori ja sää olosuhteet saavat kertoa meille mihin asti meidän on turvallista ja viisasta kiivetä. Chimborazolle vaeltaminen on hyvin pitkälle sääolosuhteista kiinni. Sää vaikuttaa onneksemme heti aamusta hyvälle, tosin se saattaa näissä korkeuksissa muuttua nopeasti.

Lumirajan korkeus vaihtelee säiden ja lämmönvaihteluiden mukaan. Huippu saattaa olla lumen peitossa noin 4 700 metristä ylöspäin, mutta tiedämme, että tällä hetkellä lumiraja on huomattavasti korkeammalla. Totuus on kuitenkin, että minulla on tänään mahdollisuus kiivetä korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin (aiemmin Pincinchan korkeus 4450 m). Vuoren huipulle meneminen vaatii jää- ja vuorikiipeilyn ammattiosaamista.

Jokaisella vuorella on vaeltajien keskuudessa omat tarinansa ja niihin tarinoihin ripotellaan mielellään erilaisia mausteita. Jokaisen vuorella on ainutlaatuinen profiilinsa ja omalaatuisuutensa. Ymmärrän jo tätä logiikkaa paremmin,  kun olen nyt jo muutamalla käynyt.

Tästä sammuneesta tulivuoresta sanotaan, että se on maapallon litistyneisyyden vuoksi maailman korkein vuori maapallon keskipisteestä mitattuna (6 384 km Maan keskipisteeseen). 1800-luvun alkuun asti vuorta pidettiin jopa maailman korkeimpana, mikä johti useaan vuorenhuipun valloitusyrityksiin. Tiedämme kuitenkin tänä päivänä, että merenpinnasta mitattuna Mount Everest on maailman korkein vuori (8 850 m). Chimborazo on joka tapauksessa Ecuadorin korkein,  jyhkein ja karuin tulivuori. Jännittävää!

Aamun sarastaessa

Aloitimme päivän aikaisin aamulla. Pääsimme paikallisella bussilla Chimborazon juurelle, keskelle autiota vuorimaisemaa. Olimme tälläkin vaelluksella omatoimimatkalla, joten tarkoituksenamme ei ollut tukeutua oppaaseen tai isompaan vaellusryhmään. Halusimme pitää vapautemme, emmekä halunneet sitoa itseämme kenenkään muun laatimaan aikatauluun tai kävelytahtiin. Tästä syystä meidän – tai oikeastaan Timon – oli huolehdittava kaikista järjestelyistä itse.

Chimborazo sijaitsee laajalla luonnonsuojelualueella. Löysimme aseman, jossa jokaisen alueelle menevän on sisäänkirjauduttava. Tavoitteena on rauhoittaa alueen liikennettä, mutta myöskin pitää kirjaa siitä, montako ihmistä lähtee vuorelle ja montako sieltä tulee takaisin. Aseman infotaululla on pitkä muistilista siitä, mitä tulee ottaa huomioon ennen vaellusta. Infossa korostetaan ennenkaikkea – jälleen kerran – vuoristotaudin vaaraa. Olemme menossa hengenvaaralliselle tasolle. Olimme hyvin akklimatisoituneet ohueen ilmanalaan, sillä olimmehan jo pitkään matkanneet korkealla Andeilla, eri kaupungeissa sekä käyneet matkalla myös erilaisilla korkean paikan vaelluksilla kuten Pinchichalla – ja yöpyneet Quilatoalla.

Vaellus tulivuorelle

Monen tunnin taivalluksemme tulivuoren rinnettä ylös alkoi. Maasto oli todella karua.

Kulkureitillä näimme arkoja vicunoita. Ne tuotiin Chilestä vuonna 1980 ja ne on suojeltu laji Andeilla.

Saavuimme ensimmäiselle refuusiolle, joka sijaitsee noin 4700 metrissä. Tänne asti on mahdollisuus tulla autolla, tästä eteenpäin ylös pääsi vain jalkaisin.

Tässä aikuisuuden iässä on virkistävää tehdä asioita, joita ei ole koskaan ennen tehnyt. Joskus jopa asioita, jotka hieman pelottavat. Kuin muistutuksena kuolevaisuudesta, ohitamme vuorikiipeilyssä menehtyneiden muistopaikan; muistokiviä ja –laattoja. Eräänlaisia elämän syvyysulottuvuuksia.

Kävely sinänsä tuntui helpolta. Vaikka kävely on tiukkaa ylöspäin menoa, minua helpotti ajatus siitä, ettei jokaisella askeleella tarvinnut pelätä jyrkänteen reunalta alas tippumista.

Askel alkoi kuitenkin matkan edetessä painaa. Jokainen askel tuntui kropassa. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, tuuli oli navakkaa. Oli pakko laittaa vahvaa aurinkorasvaa, ja peitota itsensä pitkillä tuulenpitävillä vaatteilla.

Edward Whymperin jalanjäljillä

Pääsimme seuraavalle refuusiolle, joka oli 5000 metrissä merenpinnassa. Nyt alkoi jo vaihe, jossa jokaisen askeleen tuli olla tarkkaan harkittu. Väsytti. Olin korkeammalla kuin ikinä eläissäni. Maantieteilijä Alexander von Humboldt kiipesi vuorta jo vuorta vuonna 1802, mutta ei päässyt huipulle. Ensimmäisenä vuoren huiputuksen tekivät Edward Whymper ja Carrelin veljekset vuonna 1880. He ovat innoittanut sen jälkeen monia tutkimusmatkailijoita. Meille tämä ei ole tutkimusmatka tai tieteellinen tutkimus, vaan pienten ihmisten askellusta ja luovaa ajattelua vapaan taivaan alla.

Sää oli todella selkeä. Uskalsimme vielä jatkaa. Seuraava etappi oli 5100 metrissä. Vuoren rinnettä ylöspäin kivutessa se on pitkä matka!

Pääsimme 5100 metriin.

Reitti muuttui sen jälkeen entistä haasteellisemmaksi. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että oli lähdettävä paluumatkalle. Eväitä ja vettä oli onneksi riittävästi. Mutta illan pimeyttä ei saanut päästää yllättämään.

Andien kansa: ”tulivuoren vaellus on aina etsintämatka”

Tämä vaellus on tässä aikuisuuden iässä fyysisesti raskas. Vuori on ikiaikainen, vanha ja mahtava. Vaellus on myös itselle henkisesti paljastava. Andien kansan uskomusten mukaan tulivuorelle vaellus on aina pyhiinvaellus, näkyjen etsintämatka. Se on siten enemmän kuin fyysinen matka. Uskomuksen mukaan vaellus käsittää sydämemme ja sielumme: aistimme, asenteemme ja luovuutemme. Pelkällä hiotulla fyysisyydellä siitä tulee vain raskas suoritus, pelkällä älyllisyydellä emme pääse yllättämään itseämme.

Joka on lukenut aikaisempia postauksia (keitä me olemme sekä Matka Etelä-Amerikkaan – kohti Ecuadoria) tietää, että tämä vaellus todella muutti elämäämme. Se huojutti aikansa eläneitä arvojamme. Kuvaan aiemmissa postauksissa vuoren puhuttelua muun muassa seuraavasti: ” Chimborazon vuorelle kivutessani mietin, miltähän tuntuisi, jos ei tarvitsisi pohtia takaisin paluuta töihin. Miltähän tuntuisi ettei enää olisi kiinni kalenterissa? Ei olisi kiirettä? Olisi vapaus valita mitä elämälleen tekee?”

Matka herkisti aistimme ja viritti pohdintamme siitä, että mitä jos heittäytyisimme pois oravanpyörästä ja lähtisimme yhdessä elämänpituiselle matkalle. Ottaisimme tavarat rinkkaan ja lähtisimme?

Jos Andien kansa tarkoitti etsintämatkan näyllä tuollaista ajattelua niin myönnän. Jostakin se idea pulpahti. Oletko koskaan miettinyt, mistä uudet ajatukset päähäsi pälkähtävät? Mistä syntyvät ideasi? Osaatko sanoa mitä ajattelet minuutin päästä? Entä vuoden? Uskon, että ajatuksemme ovat joko mikroskooppeja tai kaukoputkia; ne näyttävät meille jotain todellista, jota emme ennen ole itsestämme huomanneet.

Uskon myös, että näitä ajatuksia ja pohdintoja ei tarvitse aina etsiä maan tuntemattomista osista tai vuorilta. Se voi tapahtua vaikka tätä kirjoitusta lukiessa tai kirjoittaessa. Itse kuitenkin tarvitsin mieheni kanssa näkökulman vaihtamiseen tuntematonta maastoa ja vuorella kävelyn avaruutta.

Koska jokaisen elämä on erilainen. Koska jokainen yksittäinen tilanne on erilainen, ei elämään voi olla valmista ohjekirjaa. Kukaan ulkopuolinen ei voi tuntea toisen tilannetta kokonaan. Siksi jokainen saa ja joutuu itse suodattamaan ajatuksensa, tekemään pohdintansa ja päätöksensä.

Myönnän myös, että itselläni oli vaelluksen aikana skeptisyyden hetkeni. Pohdinnat siitä, onko tässä koko vaelluksessa – ja yleensä ottaen koko elämäntavan muutoksessa mitään järkeä. Asioiden muuttumattomuus saattaa tuntua välillä houkuttelevammalta – tai päinvastoin – muutos kovin pelottavalta.

Palasimme takaisin alas asemalle samaa polkua. Pääsimme ensimmäiseltä refuusiolta liftillä alas ala-asemalle. Paikallisen matkanjärjestäjän huoltoauton kuljettaja otti meidät kyytiinsä Istuimme alhaalla tien laitaan odottamaan paikallisbussia takaisin Riobambaan. Autoileva pariskunta pysähtyi viereemme ja kysyi tarvitsemmeko kyytiä: Kyllä, sisään vaan ja takaisin hotellille.

Chimboratzon vuorivaellukseemme sopivat loppusanat: raskas, taianomainen, haastava, palkitseva ja ennenkaikkea henkilökohtainen. On voittajan olo!

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi