Mama Tungurahua – ja Casa de Arbol

Kuuntelimme ja katselimme mielenkiinnolla Banoksen näyttävää uuden vuoden ylistystä. Kaupunki oli täynnä ilon apostoleja. Se oli kovaäänistä juhlintaa: musiikkia, autojen superkaiuttimia ja tööttäilyjä, desibelejä – ja koirien kuoroulvontaa ilotulitusrakettien rytmissä. Kun tätä sakeaa kakofoniaa oli kestänyt taukoamatta kaksi päivää, alkoi kaupunkiin hiipiä ensimmäiset merkit juhlien hiljentymisestä ja elämän normalisoitumisesta. Uskomatonta miten hyvälle nämä ohikiitävät hiljaisuuden signaalit tuntuivat korvissamme!

Päätimme rauhoittua pörinästä ja ottaa etäisyyttä kaupungin sykkeestä. Banos sai puolestamme elää täysillä, juhlan viimeisistä tunneista nauttien. Pakkasimme reppuun eväät ja lähdimme päivän kestävälle vuoriretkelle. Kauemmas ja ylös rauhallisemmille maisemille. Kipusimme kaupungin laidalta lähtevää polkua, joka puikkelehti ylös jyrkkää vuoren rinnettä.

Täällä maasto oli todella erilaista kuin olin aiemmin nähnyt. Vuoren rinteen karuudessa kasvoi rikas kasvillisuus. Eksoottiset puut, pensaat, kasvit ja kukat nielaisivat meidät hyvin nopeasti omaan vehreään valtakuntaansa.

Vaikka polku oli välillä jyrkkä, sen kävely oli aikaisempien vuori- ja kraateri kokemustemme rinnalla helppoa ja turvallisen tuntuista. Jos olisin kaatunut tai jalka olisi livennyt, olisin korkeintaan kiepsahtanut muutaman metrin alas – ja tömähtänyt pensaan tai ruohomättään syleilyyn. Tunsin olevani jo jonkinlainen pro tällaisessa kävelyssä. Siis omassa sarjassani  ja omalla mitta-asteikollani. Joskus vaan tuntuu hyvälle sanoa itselleen, että jaksan ja uskallan.

Polun varrella oli eksoottisia kukkia. Osa oli teeveestä tuttuja, osaa emme olleet koskaan nähneet.

Täällä pääsimme tutustumaan paikallisten ihmisten vihannesviljelyksiin, jyrkkään rinteeseen rakennettuihin kasvihuoneisiin. Niissä kasvatettiin ison kauppahallin pöydillä notkuvat tomaatit, luumut, perunat ja kaikki se muu vihreys.

Vuoren rinteellä ohitimme myös paikallisten ihmisten asumuksia ja puutarhoja. Lapset leikkivät pihamailla ja vilkuttivat meille. Nämä lapset eivät pelaa jalkapalloa, hutipallon hakeminen alhaalta vuoren juurelta olisi liian aikaa vievää.

Klassisen kaunis Mama Tungurahua

Päästyämme ylemmäksi, yksi suurimmista elämyksistä oli nähdä pilven takaa kurkistava aktiivinen tulivuori Tungurahua (ketšuaa Tunguri (kurkku), Rahua (tuli) eli tulikurkku.) Ymmärrän hyvin, että alkuperäiskansat käyttävät näistä vuorista hellittelynimiä. Tämän vuoren nimi oli Mama Tungurahua. Mamaan tulee suhtautua kunnioittavasti, sillä se on aktiivinen. Sitä pitää aika ajoin lepytellä erilaisilla seremonioilla. Tulivuori on massiivisen klassisen kaunis; sen huippu kohoaa yli 5 km korkeuteen. Huipun lumipeite vaihtelee vulkaanisesta aktiviteetistä ja kraaterin lämpötilavaihteluista johtuen.

Aktiivisen tulivuoren kohtaamiseen liittyy jotain yliaistillista. Se on suuri, todella jyhkeä kivivuori, mutta se on samalla niin elävä. Sen sisällä jyllää erittäin vahvat vulkaaniset voimat. Ja se voi puhutella meitä milloin se niin päättää. Tulivuoren aktiivisuus on asiantuntijoiden mukaan viime aikoina lisääntynyt.

Viimeisin iso purkaus oli vuonna 2008, jolloin rinteellä sijaitsevan kylän asukkaat evakuoitiin ja viranomaiset nostivat varoituksen hätätila-asteikon korkeimmalle tasolle (5) eli punaiseen varoitukseen. Räjähdyksiä ja pienempiä maanjäristyksiä jatkui muutaman päivän ajan. Viiden kuukauden epäaktiivisuuden jälkeen monet Tungurahuan läheisyydessä asuvat ajattelivat tulivuoren siirtyneen jälleen lepokauteen, ja he palailivat takaisin koteihinsa. Kunnes 18 joulukuun 2008, tapahtui aamulla suuri räjähdys, jonka aiheuttama tuhkapilvi kohosi 11 kilometrin korkeuteen. Seuraavien viikkojen aikana tapahtui muutamia suurempia ja useita pienempiä purkauksia.

Tungurahua oli nyt hiljaa. Näimme sen hahmon, mutta se ei näytä huippuaan kuin vain harvoin ja hetkellisesti. Tunnemme kuitenkin sen massiivisen voiman ohikiitävien pilvien läpi. Emme edes yritä ottaa kuvaa tulivuoresta, sen olemusta ei voi vangita linssin läpi.

Kävelymme jatkuu ylös ja ohitimme seismisen valvonta-aseman. Tulimme tasanteelle, josta oli loistavat näkymät rotkoon ja rotkon toisella puolella jykevänä seisovaan Tungurahuan tulivuoreen. Siinä seisoessamme tuntui, kuin olisimme voineet koskettaa sitä.

La Casa del Arbol

Tämän tasanteen erikoisuus on La Casa del Árbol eli maja puussa. Kuten nimestä voi päätellä, se on pieni puuhun tehty maja, joka on rakennettu aivan rotkon reunalle. Näkymä majasta on monen tunnin kävelyn arvoinen. Adrenaliinipiikki on taattu.

Paikassa on jotakin viattoman vilpitöntä, pieni käsintehty maja puussa ja sen alla kaksi keinua, joilla voi kiikkua rotkon yllä, leijua hetken ja katsoa vain tyhjyyteen. Tätä kutsutaan sen takia nimellä ”grazy swing”.  Keinut ovat vain ohuiden metallipalkkien varassa. Täällä ei tunneta turvatoimia tai – vaijereita. Ihmisen kaipaus saada siivet selkäänsä ja päästä vapauteen toteutuu täällä edes hetkellisesti.

Heittäydyimme nauttimaan näkemästämme. Monen tunnin kiipeäminen veti jalkoja hapoille ja pää oli hiestä märkä. Ympärillä oli perheitä piknik koreineen. Miten he nämä tänne jaksoivat kantaa? Ahaa, tänne näköjään johtaa myös autotie!

Samaan aikaan pilvet väistyivät – ja Tungurahua näyttäytyi huippuineen. Se oli ensimmäinen kohtaamisemme, muutaman minuutin kestävä kosketus. Mama Tungurahua iskee johonkin syvälle – hidas pulssi, lähes meditatiivinen sisään- ja uloshengitys. Se oli pienen ihmisen ja ison luontoäidin kohtaaminen.

Askeleet alas Banokseen ovat keveät. Kohtaamme vielä Mama Tungurahua! (2.1.2016)