Lähdimme aamubussilla Latacungasta kohti Quilotoan kylää, jossa sijaitsee yksi Ecuadorin kauniimmista kraaterijärvistä – Quilotoa laguuni. Se on vedellä täyttynyt kraateri ja läntisin tulivuori Ecuadorin Andeilla. Kävimme samankaltaisessa maisemassa jo aiemmin (postaus: Cotacachi ja Cuicocha kraaterin lumo) ja vaikutuimme paikan kauneudesta. Tämäkin kraateri oli syntynyt valtavan tulivuoren purkauksen seurauksena, noin 800 vuotta sitten. Sittemmin kraateriin on kertynyt 250 metrin syvyinen kraaterijärvi, jonka vihertävä väri on seurausta liuenneista kivennäisaineita.
Quilotoan erikoisuus on sen sijainti. Se sijaitsee korkealla Andien vuorten laella 3900 metriä merenpinnasta. Näissä korkeuksissa yöpyminen voi olla hengenvaarallista, jos ei ole kunnolla akklimatisoitunut. Me olimme jo tottuneen ohueen ilmanalaan, joten uskaltauduimme ottamaan korkeanpaikan leirin haasteen vastaan.
Jo pelkästään matka kylään oli elämys. Bussitikkunasta avautuivat jylhät maalaismaisemat: pienet Quechuan yhteisöt, maanviljelykset, kodikkaat majatalot, kuormien kuljettajat ja erilaiset kotieläimet. Sekä hämmästyttävä luonto: eeppiset maisemat – ja lumihuippuinen Cotopaxin tulivuori. Täällä saa kosketuksen värikkäästi pukeutuvaan ja Kichwaa puhuvaan alkuperäiskansaan ja heidän vuosisataiseen elämäntapaansa.
Asetuimme kylässä pieneen paikallisen nuoren parin pitämään majataloon. Tämä kylä on rakentunut erilaisten ja eritasoisten vaellusreittien aloitus- ja pääteasemaksi.
Luonnon oma näyttelytila
Valitsimme noin neljän-viiden tunnin kestävän vaellusreitin. Kraateri on halkaisijaltaan noin kolme kilometriä ja vaellusreitti kulkee kraaterin ympäri huippua myötäillen. Reitti on noin kymmenen kilometrin hiekkainen ja kivikkoinen polku. Polku on hyvin polveileva ja siinä on jyrkkiä ja väsyttäviä nousuja. Se on paikoin myös erittäin kapea. Sen haasteellisuutta lisää se, että kapean polun molemmin puolin on 280 metrin pystysuorat pudotukset suoraan alas kraaterijärveen. Paikalliset sanovat, että järvi on pohjaton. Täällä ei ole kaiteita, turvaköysiä eikä valjaita. Harha-askelille ei ollut varaa! Korkeapaikan kammoni muistuttaa jälleen olemassa olostaan, mutta en anna periksi. Pelko on kohdattava. Se herkistää keskittymisen ja kirkastaa mielen. Kamera solahtaa taskuun, nyt on polulla tilaa vain askeleille.
Tuuli on paikoin kova ja varsin pureva. Kuva on otettu vaellusreitin infotaulun juurelta, reitin alkupisteestä.
Polun varrella meitä tuli vastaan paikallisia lapsia, jotka kerjäsivät ”un dollarcito”.
Täällä maisemat ovat visuaalisesti vahvoja: maat ja taivaan rajat hämärtyvät. Maailma tuntuu jatkuvan äärettömyyksiin.
Maisemat ovat kuin maalattu suurille paperiarkeille, niin suurille, ettei näitä teoksia voi kehystää. Ne eivät esineellistä ketään, vaan ne muistuttavat meille läsnälon tärkeydestä tässä luonnon näyttelytilassa. Maisemat puhuttelevat. Ne kertovat ihmisen kaipuusta olla osa jotain suurempaa ja halusta kokea vuorten seinien pyhyyttä tällä kosmoksen kaoottisella kartalla.
Andien tuulet ujeltaa
Tullessamme takaisin majataloon, olin väsynyt, mutta onnellinen! Söimme illallista yhdessä muiden vaeltajien kanssa ja vaihdoimme kokemuksia puolin ja toisin matkustamisesta täällä Etelä-Amerikasta.
Yöllä nousi myrsky. Andien tuuli ujelsi seinien raoista ja huojutti taloa. Täällä talot on pultattu vaijereilla maahan kiinni. Kuuntelimme tuulen moukarointia huopavuoren alla ja pistimme villapipot päähän. Huoneessamme oli pieni kamina, mutta sen sytyttäminen tuntui liian suurelta operaatiolta, varsinkin kun korkeassa ilmanalassa, hapen ollessa vähäistä, tuli sammuu hyvin herkästi.
Ruumiin väsymys vei voiton ja heräsimme vasta aamulla aurinkoiseen kajoon. Aamiaisen syötyämme lähdimme takaisin Latacungaan ja sieltä jatkasimme edelleen toisella bussilla Banokseen – uuden vuoden juhlinta alkakoon!
