Vietettyämme Quitossa joulunpyhät kaikessa rauhassa, oli aika jatkaa matkaan. Rinkan pakkaaminen ja heittäminen selkään alkoi jo sujua:

Timo oli jo ideoinut seuraavaa vaellusreittiä, Quilotoa Looppia. Sinne päästäksemme, meidän oli ensin matkattava bussilla parin tunnin ajomatkan päähän Latacungaan. Se on perinteinen ecuadorilainen pieni kaupunki. Vuonna 2010 siellä oli noin 64 000 asukasta, joista suurin osa on alkuperäiskansojen edustajia. Kaupunki sijaitsee aivan Andien juurella, Patatejoen yläjuoksulla. Sieltä on vain 32 km Cotopaxin aktiivisesta tulivuorelle, joten arvatenkin kaupunki on vaurioitunut useissa maanjäristyksissä. Se tuhoutui täysin vuonna 1797 mutta rakennettiin uudelleen.

Kaupunki sijaitsee 2760 metriä merenpinnan yläpuolella. Sen ilmasto on usein kylmä ja tuulinen, koska viereiset lumihuippuiset vuoret hohkaavat kylmyyttä tänne laaksoon. Paikallinen vulkaaninen toiminta on johtanut hohkakivikertymiin, jota täällä louhitaan. Sieltä saadaan myös luonnollinen porevesi, joka pullotetaan tuotemerkillä San Felipe.

Latacungassa leijui omanlaisensa viattomuuden henki. Jokaisella paikalla on oma tunnelmansa ja omaleimainen katukuvansa. Täällä kaupungin mukulakivikaduilla kävellessämme saatoimme aistia menneiden aikojen romanttista tenhoa. Vältän nyt tietoisesti taustoittamatta tunnelmaamme liikaa, sillä usein tilanteiden puhtaus ja vilpittömyys vain kärsivät siitä. Ei uskoisi, että tämän kaupungin erikoisuus on ruuti! Sitä valmistetaan ja myydään täällä ja viedään kaikkialle Ecuadoriin.

Katujen reunamilla oli sekatavarakauppojen ja kojujen sekamelska. Kaikkialla ja joka puolella ostettiin ja myytiin elintarvikkeita, rakennuskiveä, huonekaluja, keramiikkaa. Kauppahalli pursui paikallista lähiruokaa.

Yksi asia täällä oli silmiinpistävää. Täällä oli todella paljon, vieri vieressä erilaisia ja eritasoisia parturiliikkeitä. Kaikki parturit olivat miehiä, jotka ajelivat ensisijaisesti partaa, mutta nykyään hiustenleikkuukin luonnistuu. Timo antautui yhden kokeneen parturin käsittelyyn.

Täällä kerrotaan, että ennen oli yleistä, että parturit suorittivat myös yksinkertaisia lääketieteellisiä toimenpiteitä, kuten haavojen sitomista, verisuonen avaamista, murtuneiden käsien ja jalkojen lastoittamista ja entisajan alkeellista kirurgiaa. Näitä tehtäviä pidettiin aiemmin liian halpa-arvoisina lääkärien suositettaviksi. Alkuperäiskansojen keskuudessa on edelleen paljon epäluottamusta ja epäilyä julkista terveydenhuoltoa kohtaan, joten parturin terävä veitsi on monelle houkuttelevampi vaihtoehto. Timon parturin käsi oli vakaa ja katse ei harhaillut. Timo kertoi kokemastaan: ”parturin otteet olivat rouheat ja kulmikkaat, miehet eivät täällä toisiaan sipistele.” Voimme siis hyvin kuvitella parturin veitsen välähdyksen – ja tarvittaessa paise puhkeaisi.

Kuten usealle, myös meille, Latagunga oli vain ohikulkupaikka. Yövyimme siellä yhden yön. Monet matkustajat päätyvät tänne joko mennäkseen Quilotoa Loopille tai Cotopaxin kansallispuistoalueelle. Myös Saquisilí – torstaiset markkinat ovat ihmisten suosiossa.

Latacunga tarjosi meille mahdollisuuden olla hetken osallisena alkuperäiskansojen ja katolisen elämän arkea. Täälläkin kaupungin katukuvassa näyttäytyi koko elämän mosaiikki. Se oli yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista ja pysyi koko ajan liikkeessä. Istuessamme torilla ja aistiessamme tätä tunnelmaa, se oli kuin dokumentti oikeista ihmisistä. Mukana oli rutkasti aitoutta ja tuoreutta.

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi