Käytyämme Otavalossa ja Kolumbiassa, palasimme viettämään joulua takaisin Quitoon, Ecuadorin pääkaupunkiin. Otimme viikoksi asunnon Airbnb:n kautta. Vuokrasimme pienen, modernin huoneiston uuden kaupungin puolelta. Huoneisto osoittautui erittäin toimivaksi, ja oli erinomaisella sijainnilla. Asunnossa oli pyykinpesukone, joten pystyimme pyykkäämään kaikki vaatteemme. Oli myös mahtavaa taas itse tehdä ruokaa ja valmistaa aamiaiset.
Joulun ajan päätimme olla kaikessa rauhassa, rentoutua, oleutua ja sulatella kokemaamme. Halusimme kuitenkin ennen joulun pyhiä käydä tutustumassa vielä yhteen nähtävyyteen, Pichinchaan. Quito lepäsi osin tämän yhä toimivan, aktiivisen tulivuoren itäisellä rinteellä. Tulivuorella on kaksi huippua, joiden nimet ovat Rucu Pichincha (vanha Pichincha, 4 690 m) ja Guagua Pichincha (nuori Pichincha, 4 794 m). Lisänimet ovat peräisin ketšuan kielestä.
Korkeampi Guagua Pichincha purkautui lokakuussa 1999. Quiton pohjoisosiin satoi 1-3 mm tuhkakerros. Purkaustapahtuma kesti kaikkiaan elokuusta 1998 toukokuuhun 2001. Edellinen tätä voimakkaampi purkaus oli sattunut vuonna 1660. Silloin tuhkaa levisi tuhannen kilometrin säteelle, ja Quitoon sitä kertyi 30 cm paksu kerros.
Kuten olen jo aiemmin kuvannut (”kohti Etelä-Amerikkaa – Ensin Ecuador), olimme jo Quitossa jo 2850 m korkeudessa. Mitä korkeammalle menemme, sen todennäköistä on vuoristotaudin vaara. Oireet alkavat noin 2 500 metristä merenpinnan yläpuolella. Yli 4200 metrin korkeus on jo hengenvaarallinen, ellei ihminen osannut aklimatisoitua rauhassa ja kunnolla.
Tunsin, että vointini oli hyvä ja hengitys kulki kevyesti. Joten voisimme aivan hyvin kokeilla kiipeämistä tulivuorelle, ainakin 4300 metriä merenpinnan yläpuolelle.
Teleferico – köysihissillä ylemmäksi
Teleférico on Quiton kätevä ja erittäin edullinen koko kansan köysihissi.
Noin 4000 m korkeudessa sijaitsee yläasema, jossa on muun muuassa kahvila ja infopiste Pinchincan alueesta. Täältä on hienot näkymät Quiton laaksoon. Täältä lähtevät myös Pinchincan vaellusreitit.
Olimme siis 4000 m korkeudessa ja tavoitteena oli 4300 m. Tämä kuulostaa yksinkertaiselle, mutta matka vaati jo monen tunnin vaelluksen, saati, että oli osattava jakaa voimansa niin, että jaksoi tulla myös takaisin. Vaellusreitin alussa muistutettiin isossa kyltissä, että jos aikoi ylös, se tapahtuu omalla vastuulla ja täytyi olla varma, että mukana oli lämmin ja vedenpitävä vaatetus, vuorille sopivat kengät, aurinkolasit ja aurinkovoidetta. Sekä tietenkin paljon vettä ja jotain syötävää. Kyltin loppukaneetti hieman säikäytti: loppuosa oli luokiteltu vaaralliseksi.
Vaellus alkoi hyvissä merkeissä. Maisemat olivat jälleen kerran hienot. Sää oli suosiollinen ja me näimme Andien vuorijonoja. Timo tunnisti niistä joitakin: Cayambe, Antisana, Cotopaxi, Pasochoa ja Rumiñahui.
Aluksi polku on leveä, joskin polveileva. Se tekee kävelystä vaihtelevaa ja mielenkiintoista.
Mitä korkeammaksi vaellus jatkui, sen raskaammaksi askeleet muuttuivat ja oli hengitettävä ekstroja. Välillä oli pakko pysähtyä lepäämään.
Istuessani vuoren rinteellä puuskuttamassa, nuori amerikkalaismies ohitti meidät. Hänen rivakkaa nousuaan katsellen, ajattelin, että tässä se ikä näkyy! Ei jaksa enää tuolla vauhdilla. Parempi oli kuitenkin ottaa rauhassa ja keskittyä omaan kävelyynsä. Ihailimme hetken maisemia.
Sitten tulimmekin tavoitteeseemme 4300 metrin korkeuteen. Tiesimme, että yli 4200 metrin korkeus on jo hengenvaarallinen korkeus ellei ihminen osannut aklimatisoitua rauhassa ja kunnolla. Vointi oli kuitenkin vielä hyvä, joskin raukea. Huomasin, että Timo testaili tajuntani tasoa, kyselemällä helppoja kysymyksiä. Tiesin, että ensimmäisiä vakavampia oireita on, ettei itse tunnista tilaansa.
Tiesimme myös, että oli jaksettava vielä takaisinkin. Näissä korkeuksissa sää vaihtuu monesti todella nopeasti. Sää oli selvästi muuttumassa; pilviä alkoi tulla ja pian olimmekin jo pilvessä. Mutta, jos halusin, voimme vielä jatkaa. Ja niin me jatkettiin. Pääsimme 4250 m.
Näimme jo kauempaa hyytyneen ja kalpean nuoren amerikkalaismiehen. Vuoristotaudin oireet olivat alkaneet, sen näimme jo kaukaa. Timo jututti miestä päästyämme hänen luokseen, vuori oli vienyt nuoren miehen voimat. Hän oli kuitenkin vielä siinä tajunnantilassa, että hän ymmärsi kääntyä takaisin. Katsoimme hänen laahustavia askeleitaan alaspäin. Kyllä, tässä iässä vielä pystyy. Ehkä kokemuksesta ja rauhallisuudesta oli tässä lajissa hyötyä!
Kiipesimme ylemmäksi. Polku muuttui jo todella kapeaksi, toisella puolella oli täysi pudotus alaspäin. Nyt kohtasin sen pahimman, en ohutta ilmanalan vaikutusta, vaan korkeanpaikan kammoni. Kerroin jo Montenegron matkalta (serpentiinitie – paras terapeutti ikinä) pelon tuntemuksistani ja sen kohtaamisesta maisematiellä, ”hellroadilla”. Silloin istuin pelkääjän paikalla autossa, nyt ei ollut edes rautakehikkoa turvana. Pienet altistukset vievät eteenpäin kohti isompia altistuksia. Tässä se altistus nyt oli. Hammasta purren – ja eteenpäin!
Olihan minulla Timo turvana. Hänellä oli aiempaa kokemusta vuorilla vaeltamisesta. Keskustelimme vakavasti matkan jatkamisesta. Minulla oli lopullinen vastuu, minähän sen harha-askeleen polulta ottaisin, jos en osannut voimiani oikein mitoittaa. Mitä jos kuitenkin vielä yritetään vähän matkaa. En halunnut antaa pelolleni periksi. Olin täällä vapaaehtoisesti. Tiedän, että korkean paikan kammo taltutetaan pala kerrallaan. Minulle se oli nyt askel kerrallaan.
Sydän hakkasi, mutta silmissä ei sumennut. Voimia oli vielä tallella. Tiedän, että pelot eivät ole vain pahoja asioita, jos niihin liittyy myös itsesuojelua. Polku muuttui jo todella kapeaksi ja polku myös jyrkkeni. Ei enää pystynyt kävelemään, piti kiivetä nelinkontin.
Pääsimme 4450 metriin. Sitten riitti. Olimme nousseet kohdalle, jossa polun varressa oli kyltti: ”vaarallinen.” Siinä vaiheessa polku muuttui todeksi jyrkäksi, polku oli irtohiekan ja pikkukivien peitossa. Nyt pelko muuttui realismiksi. Tuonne ei mennä!
Olin itseeni todella tyytyväinen. 4450 metriä. Olin ylittänyt itseni reilusti; jaksamisen ja korkean paikan kammoni suhteen. Teki mieli huutaa ilosta ääneen, mutta en uskaltanut. Olisivat vielä lähettäneet helikopterin pelastamaan minua. Niille rahoille oli muuta käyttöä.
Paluumatka meni hienosti. Alaspäin oli helpompi mennä, varsinkin kun tiesi jo maaston etukäteen. Myös helpotuksen tunne oli suuri. Ohitimme nuoren amerikkalaisen miehen vielä kertaalleen. Uskon, että hän oli myös oppinut jotakin, korkean ilmanalan merkityksen. Täällä luonnonvoimien kanssa jää aina kakkoseksi. Luonnonvoimia on kunnioitettava, kuten Andien kansa sanoo.
Illalla pohdimme sitä, miksi meistä iän myötä tulee helposti liian varovaisia? Jokainen meistä on pelokas, rohkea, heikko, vahva, luja, pehmeä. Miksi emme kokeile rajojamme enemmän? Muutumme helposti araksi, vetäydymme iän taakse piiloon. Mutta miksi, ellei ole pakko? Tai ei ole todellista terveydellistä estettä? Tällä en tarkoita mitään sata lasissa suorittamista, vaan omista vahvuuksista lähtevää tekemisen tapaa. Tässä iässä ihminen jumittuu helposti putkeen, joka ei tee mielelle hyvää.
Nyt olen oman haasteeni tehnyt. Tarvitsemme myös hitaita, hautovia ja hiljaisia vaiheita: Joulun vietto alkakoon!
