Löysimme tänään itsemme hautausmaalta. Tai oikeastaan löysimme itsemme kalmistosta, sillä tälle paikalle voimme jo antaa hautausmaita kuvaavan ylätyylisen nimityksen. Käytän käsitettä ”löysimme itsemme”, sillä nämä olivat niitä omatoimimatkailun tuoreeksi tekeviä käänteitä; etsimme uusia eläviä elämyksiä ja löydämme itsemme haudattujen ruumiiden ja kalmojen keskuudesta. Tällä kalmistolla olikin meille hieno tarina kerrottavana.
Vuokraemäntämme Myriam ehdotti meille ja amerikkalaiselle pariskunnalle Susanille ja Jeffille päiväretkeä Kolumbiaan. Hänellä oli kahvit lopussa, ja hän ei enää suostunut juomaan kuin hyvää kolumbialaista kahvia. Toden totta, Kolumbia oli aivan Ecuadorin naapurissa. Otavalosta Kolumbian rajalle menisi noin neljä tuntia paikallisella linja-autolla. Mikäpä siinä, lähdetään vaan juomaan päiväkahvit Kolumbiaan!
Heräsimme seuraavana päivänä ennen kuin pihapiirin kukko ennätti kiekaista, ja lähdimme ajotien varteen odottamaan linja-autoa. Niitä meni solkenaan, mutta Myriam osasi pysäyttää oikean. Täällä ihmiset käyttivät paljon linja-autoa liikkumiseen. Nytkin linja-auto oli täynnä – ja kaikki kyydissä olivat nukkuivat! Nämä ihmiset osaavat ottaa tilan ja ajan haltuun! Linja-autossa radio pauhasi – ja kaikki nukkuivat. Etuosassa pyöri elokuva äänet täysillä – ja kaikki nukkuivat! Tietynlainen häly on osa tämän maan kulttuuria ja elämystä.
Tunnin päästä päivä valkeni ja aloimme nähdä myös maisemia. Ohitimme Ibarran ja pienempiä kyliä. Tie nousi koko ajan mutkitellen Andien vaihtelevaa maastoa. Maasto oli hyödynnetty taidokkaasti viljelysmaiksi. Tämä viljelysmaiden palapelimäinen maisema jatkui ja jatkui silminkantamattomiin.
Saavuimme Tulcániin, vilkkaaseen Ecuadorin ja Kolumbian rajakaupunkiin. Täällä tavarat vaihtoivat omistajaa kaikkina vuoden päivinä.
Myriam halusi viedä meidät Tulcanin hautausmaalle. Totta kai suostuimme hänen pyyntönsä. Saavuttuamme perille, ymmärsimme, ettei hän halunnutkaan mennä hautausmaalle oman kuolleen läheisensä vuoksi, vaan hän halusi näyttää meille tämän paikan. Täällä siis olimme –hautausmaalla! Astuessamme kalmistoon, ymmärsimme välittömästi miksi. Se oli erittäin ainutlaatuinen paikka, ja syystäkin Myriam oli ylpeä siitä. Sehän oli elävä taideteos. Useat hautausmaat tunnetaan upeista pyhäköistä tai koristellusta hautakivistä, Tulcanin hautausmaa oli tunnettu elävistä veistoksista, taidokkaasti leikatuista sypressipensaista.
Tulcanin hautausmaa perustettiin vuonna 1932 korvaamaan kukkulalla sijaitseva vanha paikka, joka vaurioitui maanjäristyksessä kymmenen vuotta aiemmin. Hautausmaa rakennettiin, yleisiä säännöksiä noudattaen hieman kaupungin ulkopuolelle epidemioiden välttämiseksi. Uuden hautausmaan sijainti osoittautuikin hyväksi, koska maaperä oli kalkkipitoinen ja se suosi erityisesti sypressipensaiden kasvua.
Tulcanin puistojen ja tämänkin hautausmaan johtaja José María Franco Guerrero alkoi hyödyntää suotuisaa maaperää istuttamalla sypressimetsää niin, että nykyään se kattaa lähes puolet hautausmaan alasta. Hän aloitti pensaiden karsimisen – ja muotoili jokaisen pensaan erilaiseksi, esikolumbiaanisten toteemien innottamana. Seuraavaksi hän haki innoitusta Kreikan, Inkojen ja atsteekkien kulttuureista, erilaisia hahmoja eläinmaailmasta sekä laittoi sekaan muutaman selkeän geometristen kuvion. Nyt kuvioita on yhteensä yli 300. Alue on jaettu kahteen osaan, toinen on nimeltään ”muistojen puisto”, toinen ”Jumalten alttari.”
Guerrero sai vuonna 1984 tunnustusta työstään, kun Ecuadorin kulttuuriministeriö julisti hautausmaan valtion kulttuuriperintökohteeksi.
Guerrero kuoli tästä vuoden päästä 85 iässä ja hänet haudattiin tänne hänen luomaansa ja rakastamansa hautausmaahan. Hänen viisi poikaansa jatkavat isänsä taidokkaiden elävien veistosten ylläpitämistä vuoden jokaisena päivänä. Vuonna 2005 hautausmaa nimi muutettiin José María Azael Franco hautausmaa.
Hautausmaa on kaikille avoin. Myös tälle koiralle, joka Myriamin mukaan oli käynyt jo monen vuoden ajan joka päivä lepäämässä isäntänsä uurnan edessä.
Hautausmaalla, tällä ylevällä kalmistolla on siis tarina meille kerrottavana. Meille se kertoi tarinan siitä, miten voidaan yhdistää kuolema ja elämä, kuollut ja elävä. Hautausmaa suorastaan pursui elämää, täällä ei ihminen tuntenut oloaan syylliseksi siitä, että itse oli elossa. Ihmiset käyskentelivät hautausmaalla, istuivat kuolleen läheisensä haudalla eväitä syöden. Täällä tunsi ihmisten surun, mutta tämä paikka antoi myös ilon tulla niistä läpi.
