Neljän päivän rauhallinen aika Quitossa tuotti tulosta; aikaero oli lähes voitettu ja ohueen ilmanalaan totuttu. Rinkka selkään ja jälleen matkaan.
Halusimme nähdä suurkaupungin jälkeen jotain pienempää ja leppoisampaa. Olisiko mahdollista löytää paikka, jossa ihmiset eivät rakenna minuuttaan ja identiteettiään matkimalla kansainvälisiä brändejä? Hyppäsimme paikalliseen linja-autoon, ja suuntasimme kohti Otavaloa (San Luis de Otavalo), kohti Pohjois-Ecuadorissa sijaitsevaa 50 000 asukkaan maaseutumaista kaupunkia.
Otavalo ei ollut arkkitehtuurisesti kovin erikoinen, mutta tälläkin kaupungilla oli omat kauniit piirteensä. Kuten tulimme matkamme aikana huomaamaan, jokaisessa kylässä ja kaupungissa on oma Plaza de Armas, keskuspuisto. Se on ihmisten yhteisöllinen olohuone, paikallisten kokoontumispaikka. Niin myös Otavalossa on oma Plaza de Armas. Siitä pidettävän erittäin hyvää huolta. Puistossa on oman arvon tuntevat puistovahdit ja roskankerääjät. Täällä osataan työllistää, mikään työ ei ole liian halpa-arvoista!
Otavalo on tärkeä intiaanialueen kulttuurinen ja taloudellinen keskus. Kaupunki ja sen ympäristö ovat kuuluisia rikkaasta käsityökulttuuristaan. Se tuokin leivän tuhansille alueen asukkaille. Käsitöitä on myytävänä koko ajan kautta koko Otavalossa: torilla, kioskeissa ja pysyvissä kaupoissa. Otavalon tärkein vetonaula on kuitenkin viikottainen fiesta, lauantaisin pidettävät suuret käsityömarkkinat.
Markkinoiden perinne ulottuu aina Inkojen aikaan. Nykyään markkinat ovat osa laajempaa kulttuurien kohtaamispaikkaa ja siitä onkin muodostunut jonkinlainen ”must see” kohde ympäri maailmaa tuleville matkailijoille. Täältä löytyy huikea määrä erilaisia käsintehtyjä perinteisiä värikylläisiä käsitöitä, ponchoja, tauluja, maalauksia, vöitä, pannuja, kattiloita…sekä alati kasvava määrä ovelasti naamioituja halpoja kopioita. Markkinatalouden kuiske oli kuulunut Andien yli.
Lauantaiset markkinat ovat todella kokemisen arvoinen tapahtuma. Kuopion torilla on kesäisin tunnelmaa, mutta täällä torimyyjät ovat vallanneet koko kaupungin. Värikylläisyys suorastaan salpasi hengityksen.
Täällä ihmiset eivät vielä hifistelleet viimeisintä uutta tekniikkaa, taidevirtauksia, muotia tai designejä. Tuntui, että kaikessa oli merkitys: jokaisella käsityöllä oli oma tarinansa ja historiansa. Olisin halunnut ostaa mukaan paljon enemmän kuin rinkkaan mahtui. Ja tämä oli vasta matkan ensimmäisiä etappeja!!
Paikalliset ecuadorilaiset ihmiset ja alkuperäisväestö erottuivat ennenkaikkea pukeutumisessa. Paikalliset pukeutuivat kuten mekin, tosin värikkäämmin ja koristeellisemmin. Alkuperäisen andien ihmisen tunnisti helposti heidän perinteisistä asuistaan: miehillä siistit valkoiset housut, tumma poncho ja kaiken kruunaa musta huopahattu. Hiukset olivat miehilläkin pitkät ja ne oli punottu yhdeksi letiksi.
Naisilla oli tumma pitkä villahame, valkoinen pusero värikkäällä kirjonnalla sekä kudotut vyöt, mustat kangassandaalit ja usein myös paljon helmiä kaulassa. Myös naisilla oli hiukset letitetty. Ja huovasta tehty hattu kruunasi kaiken.
Opimme matkan aikana, että andien alkuperäisväestö ei ole niinkään sidottu maanrajoihin, vaan heidät yhdisti oma ketsuan kieli ja inkakulttuuri.
Pukeutuminen suhteutettiin tietenkin työn tarpeisiin, mutta pääsääntöisesti heillä oli yleensä kaksi pukua, toinen juhlaan ja toinen arkeen. Juhlapuvut olivat käsityötä, erittäin kalliita, huolella tehty ja niihin oli ommeltu kunkin suvun tarina kiinni. Puvut ja hatut ovat eri kaupungeissa ja maassa erimallisia ja –muotoisia. Perinnepuvuista tai kansallispuvuista asiantuntevampi saattoi lukea ihmisen tarinan: mihin sukuun ihminen kuului, oliko esimerkiksi nainen naimaton (laskokset poikittain) tai naimisissa (laskokset pystysuuntaan). Tämähän on kätevä ihmisten välinen viestitysmuoto – aikansa facebook.
Ei täälläkään mene kaikilla hyvin. Köyhimpiä olivat -juuri Otavalossakin- asuvat intiaanit ja afrikkalaisperäiset asukkaat. Rikkain kansanosa – espanjalaisten jälkeläiset – omistaa 80 % maan luonnonvaroista, joten rikkauksien ja hyvinvoinnin jakaantuminen ei ole tasaista. Ecuadorissa terveydenhoito on rankattu hyväksi, mutta sosiaaliturvaa ei käytännössä ole. Täällä kerjäläiset olivat vanhoja kengättömiä vanhuksia, resuisia lapsia. Oli vaikea ohittaa hätää kärsivää, mutta tiesimme myös, ettei meidän matkabudjetti olisi riittänyt edes kaikkien köyhien kertaluontoiseen lounaaseen, saati kylläiseksi ruokkimiseen.
ilmapiiri kaupungissa ja markkinoilla oli erittäin ystävällinen ja rento. Käsityömarkkinat toivat matkailua kaupunkiin siinä määrin, että matkailusta oli tullut kaupungin pääelinkeino. Sen seurauksena Otavalossa on paljon erilaisia ja eritasoisia hotelleja ja hostelleja. Me varasimme pienen idyllisen mökin Airbnb:n kautta.
Mökki sijaitsi pienen kävelymatkan päästä keskustassa. Se nökötti pienellä mäellä, omistajan talon pihapiirissä. Mökki oli kuitenkin kuin oma valtakunta, siinä oli pieni oma pihakin. Meillä oli muutama kana ja ikioma laama!
Pihalta avautui syliin koko Otavalon maisemat. Imbabura ja Cotacachi – kaksi suurta tulivuorta vartioi majesteetillisesti rauhaamme.
Ehkä se oli hyväkin, sillä mökin ovessa oli vain mitätön munalukko.
Täällä me olimme, Otavalon pimeässä illassa, tähdet tuikkivat taivaalla. Tähtitaivaskin näytti kovin erilaiselta. Niinpä, emme olekkaan Pohjantähden alla, vaan eteläisellä pallonpuoliskolla, päiväntasaajalla.
Näkymä matkamme olemuksesta alkoi vähitellen paljastua: erilaisia kokemuksia, ei pelkkää ymmärrystä.
