Uutta kohti – Etelä-Amerikka

Teimme reilun kolme kuukautta kestävän omatoimimatkan Etelä-Amerikkaan 2015 -2016 vuoden vaihteessa. Tutustuimme Andien huikeisiin maisemiin neljän eri valtion Ecuadorin, Kolumbian, Perun ja Bolivian maankamaralla. Kiersimme rinkka selässä erilaisia maastoja ja maisemia. Näimme Andien vuorien lisäksi, Amazonin sademetsää, aurinkoisia rantoja, kelluvia saaria, alkuperäiskansojen markkinoita, siirtomaa kaupunkeja ja inkojen pyhiä paikkoja. Elimme paikallista arkea, näimme heidän ikivanhoja Andien kulttuuriperinteitään ja osallistuimme heidän juhlapyhiinsä.

Lensimme ensin Ecuadoriin ja sen pääkaupunki Quitoon. Olimme varanneet hotellin neljäksi päiväksi, ja sen jälkeen aloimme käsikirjoittaa matkatarinaamme pala palalta. Timo, joka oli omatoimimatkaillut ennenkin hyvin paljon, suunnitteli ja ohjasi ensi sijaisesti matkamme käsikirjoitusta. Yhdessä kuitenkin matkaa hioimme ja sen toteutimme. Siitä tulikin hyvin vahva luku parisuhdetarinaamme.

Huomaan, että matkan sanoittaminen on minulle vaikeaa. Kuinka tehdä se niin, ettei siitä tulisi liian ylevä, muttei liian laimea. Olimme reilun kolme kuukautta keskellä runsautta: maisemia, kulttuuria ja erilaista elämäntapaa. Matka oli pullollaan hienoja kokemuksia ja elämyksiä. Miten saisin otteen niistä?

Mietin myös matkamme tarkoitusta. Miksi itse asiassa lähdimme koko matkalle? Mikä sai minut ottamaan palkatonta virkavapaata? Miksi juuri nyt? Ehkä tämä aikuisuuden ikä teki rohkeaksi ja antoi halun kurkistaa kulman taakse. Joskus uuteen hyppääminen ja suurempaan syvyyteen uskaltautuminen tarvitsee toisen samanmielisen ihmisen, jonka kanssa voi valita jotain erilaista. Vain, koska se tuntuu oikealta ja oikea-aikaiselta. Hyppy oli minulle iso, mutta uskalsin!

Etelä- Amerikan matka oli kokonaisuutena tarpeeksi vaihteleva ja erilainen, että se haastoi meidän entiset selitykset elämästä ja tavasta elää sitä. Uutta näkökulmaa toi käytännön orientoituminen maan ja maanosan olosuhteisiin: säähän, aikaeroon, kulttuuriin, uskontoon, kieleen, valuuttaan ja ohueen ilmanalaan. Lämpöön totuimme mielellämme, oli jälleen kerran mukavaa ettei ollutkaan enää pimeyttä ja kylmyyttä, että se on takanapäin: kaikki kylpi kihisevässä valossa. Päiväntasaajalla sijaitsevan Ecuadorin sää oli kaiken kaikkiaan miellyttävä ja aurinkoinen.

Aikaero Suomeen on seitsemän tuntia, se sulautui normaaliksi muutamassa päivässä. Kulttuuri on erittäin värikästä ja moni-ilmeistä. Täällä katolinen uskonto näkyy ja se rytmittää paljon tavallisen ihmisen arkea. Ihmiset pääosin puhuvat espanjaa ja lukuisia erilaisia murteita sekä inkojen alkuperäiskieliä. Valuuttana Ecuadorissa on USA dollari, Kolumbiassa peso, Perussa Neuvo Sol ja Boliviassa Boliviano (BOB).

Kaikkein vaativinta tasamaan eläjälle oli totutella korkeaan ilmanalaan. Vuoristotaudin oireet alkavat 2 500 metristä merenpinnan yläpuolella. Ecuadorin pääkaupunki Quito on jo perussijainniltaan korkeanpaikan vyöhykkeellä 2850 m. Samoin Bolivian pääkaupunki sijaitsee 3250–4100 metriä merenpinnan yläpuolella. Noustessa nopeasti yli 2 500 metrin korkeudelle ilmenee usein terveilläkin ihmisillä vuoristotaudin oireita: päänsärkyä, pahoinvointia, uupumusta ja unettomuutta. Yli 4200 metrin korkeus on jo hengenvaarallinen korkeus ellei osaa aklimatisoitua rauhassa ja kunnolla. Korkeimmillaan kiipesimme Cimboratzolle, joka sijaitsi 5100 metrissä. Tähän ilmanalaan totuttelu vei oman aikansa.

Ensimmäisinä päivinä Quitossa portaiden nouseminen oli erityisen raskasta. Vähitellen hengitys tasaantui ja ohuenpaan ilman alkoi tottua. Sen kanssa kuitenkin piti olla tarkkana, varsinkin kun olimme vaeltamassa korkealla vuorella, ja polun kumminkin puolin oli seinäjyrkkä alastulo. Ei ollut varaa huipata!

Elämänpyörä pyörii…

Orientoituminen uuteen avasi ovet, ja käynnisti vähitellen isomman elämänpyörän. Se vauhditti meitä miettimään voisimmeko elää jotenkin toisin? Miltähän tuntuisi, jos ei tarvitsisi pohtia takaisinpaluuta töihin. Ei ole kiinni kalenterissa? Ei olisi kiirettä? Olisi vapaus valita mitä elämälleen tekee? Nyt jo tiedämme, että Etelä-Amerikan matkan jälkeen ei ollut enää paluuta vanhaan. Emme enää olleet samoja ihmisiä kuin sinne lähtiessämme.

Matka muodostui meille – suhteellisen lyhyen yhteisen historian omaavalle aikuiselle pariskunnalle- täydelliseksi. Se oli täydellinen, koska matkanteko murskasi meidän kaikki entiset illuusiot yhteiselämän perusteista, harhakuvat rakkaudesta sekä perinteiset käsitykset vaimona ja aviomiehenä olemisesta. Matka oli tarpeeksi pitkä ja raskas, jotta jouduimme kohtaamaan itsemme ja toisemme. Näimme toisemme väsyneinä, nälkäisinä – ja koko ajan. Näimme toisemme aidoimmillamme. Ei ollut vaihtoehtoja tai olisimme tulleet eri koneilla takaisin.

Matka oli kuin lyhyt tiivistetty oppimäärä toiseuteen. Tiedämme, ettei parisuhteessa pelkkä aika ratkaise, pitkä liitto ei takaa toisen kohtaamista, se ei takaa yhtään mitään. Aika ei välttämättä tee kuin rutiineja ja rooleja varmistavia perinteitä. Täällä olimme elämän oppilaita, emme voineet paeta töihin, upota lasten touhuihin, television ääreen tai harrastusten pariin.

Kuten Gibran runossaan sanoo: ”rakkaus seuloo teidät erottaakseen teistä akanat, se jauhaa teidät valkoisiksi ja muovaa teidät kunnes olette taipuisat.”

Andien vuoret olivat tarpeeksi isot ja mahtavat, jotta ne saivat meidät tuntemaan itsemme tarpeeksi pieniksi ja toisiamme tarvitseviksi. Ne olivat myös tarpeeksi avarat, jotta saimme tilaa muovautua rauhassa toisiimme sopiviksi. Tulimme toisillemme näkyviksi. Rakensimme uudenlaisen, tässä hetkessä hengittävän parisuhteen. Opimme matkan aikana arvostamaan toisiamme ja luottamaan toisiimme aivan uudella tasolla.

Nyt voimme Girbranin runon loppusanoin todeta: ”voimme herätä päivän sarastaessa sydämessä siivet ja kiittää uudesta rakkauden päivästä. Palata kotiin kiitollisena.”

Kirjoitan tulevissa postauksissa Etelä-Amerikan matkan kokemuksistamme tarkemmin. Que tenga un buen viaje!