Tiedättehän sen tunteen, kun totuus iskee läpi kuin suurjännitejohtojen oikosulku. Se tulee kutsumatta, se ei kysele aikaa tai tule kello kaulassa. Minulle kävi täällä Krabilla niin. Totuus ei jättänyt minulle mitään selitettävää. Se oli kamalaa, se oli nöyryyttävää! Mutta vieläkin kiitän sitä hetkeä.
Kaikki alkoi siitä, että päivän hellehetki pisti meidät kurkistamaan hotellialueen asukkaille tarkoitettuun kuntosaliin. Siellä oli miellyttävä ilmastointi, ja yleensä ottaen aina melko rauhallista. Mikäpä siinä, voihan sitä välillä levon lomassa vähän juosta juoksumatolla ja venytellä itsensä auki.
Siitä olikin jo aikaa, kun viimeksi olin vieraillut kuntosalilla. Olin enemmänkin ulkoliikunnan, kävelyn ja polkupyöräilyn ystävä. Timo, joka oli koko ikänsä liikkunut ja harrastanut voimistelua, innosti minua näyttämään repertuaariani liikkuvuuden suhteen. Totta kai, olinhan minä aikanani vetänyt leukoja ja ollut melko notkeakin. Spagaattia tai muita ääriliikkeitä en toki ollut koskaan tehnyt, mutta tottahan minä nyt kädet maahan seisoviltani saan, tai pyöritän hartioitani heilauttaen.
Kuntosalin isot peilit sen todistivat. Minun silmäni sen todistivat. Timo sen todisti. Minä en saanut käsiä maahan, en saanut paljon muutakaan. Ei voi olla totta, minähän olen suhteellisen hyvänkuntoinen ja normaalipainoinen. Kyllä, olen siistiä sisätyötä tekevä ja mielelläni töitten jälkeen olen istahtanut sohvalle lepäämään, mutta kuka ei sitä tekisi? Milloin tämä pääsi käymään? Milloin tämä jäykkyys oli vallannut minut? Viisikymppinen nainen, myönnän näitten todistajien läsnäollessa, että sitä kuvittelee olevansa jotenkin erityinen, ettei mikään luonnon laki minua kosketa.
Totuus ja nöyrtyminen pysäytti kunnolla. Se oli hetki, jolloin tavoittaa jonkun pohjan, jolta ponnistaa. Onneksi totuuden hetki oli kuitenkin näin lempeä, etten havahtunut happiteltassa tai liian myöhään. Minulla on vielä toivoa. Tälle oli vain alettava tehdä jotakin. Sitkeästi ja säännönmukaisesti.
Timo näki ilmeeni. Sanoi jälkikäteen, että olin kuin aaveen nähnyt. Ehkä minä näinkin: vanhenemisen, rapistumisen, kuoleman, totuuden, että elämää on takana enemmän kuin edessä. Totuuden kristallin kirkas hetki: aikaa ei ole hukattavaksi. On tämä hetki, ja se on tässä. Ei enää selityksiä, eikä asenne vammaa. Itselleni minä kuntoa rakennan! Jos laiskuuttani valehtelen, itseni eteen vain rakennan esterataa. Ja valitettavasti se rata ei tuo kuntoa.
Siitä se alkoi. Totuuden silmästä silmään katsominen. Pienillä askeleilla liikkuminen, venyttely ja voimaharjoittelu. Pienesti, mutta kuitenkin parempi kuin ei mitään. Timo heitti vielä kannustukseksi, että nyt kun alat venytellä, niin vuoden päästä teet spagaatin. No ei nyt sentäs, enhän ole sitä ennenkään tehnyt.
Vuosi ja 3 kuukautta siihen spagaatiin meni. Ei nyt täydellinen mutta parempi kuin koskaan!
Jouluinen levolle pyhitetty matka saikin uuden ulottuvuuden. Sain jouluisissa kääreissä liikkumisen ilon elämääni! Hyvät naiset, minun ikäiseni naiset! Pidetään huolta itsestämme. Otetaan tosissamme elämän lahja. Hellitään, hoivataan ja rakastetaan itseämme. Ja kuntoillaan siinä sivulla.
