Vuoristoisessa Montenegrossa tiet ovat osa elämysmatkailua. Siinä missä turistit valokuvaavat rakennuksia ja ikuistavat itsensä monumenttien juurella, haetaan myös erilaisia kokemuksia maisemateiltä. Tiet ovat luonteeltaan hyvin erilaisia, mutta niistä suositummat ovat kaikki hämmästyttäviä, häikäiseviä ja hengästyttäviä.

9c3a0f1c-fa8d-4fa6-8d1b-8f5295328b81

Alussa myhäilin Timon ehdottaessa matkanteon seuraavaksi tieosuudeksi Krstavan kylän ja Kotorin kaupungin välillä olevaa serpentiinitietä. Tie alkoi oikeastaan jo Lovćenin kansallispuistossa, Njegušin laaksosta, mutta tien oikea luonne alkoi paljastua Krstavin kylän kohdalla. Olimme jo kokeneet matkamme varrella niin Bosnia-Herzegovinan kuin Montenegronkin puolella jo muutaman omaleimaisen tieosuuden (kuten olen niistä aiemmissa postauksissa kuvannut).

Tiet ovat tulleet tunnetuiksi niiden maisemallisuuden tai oikukkuuden vuoksi. Yleensä nämä kaksi määrettä kietoutui yhteen, kuten tässä Timon ehdottamassa mutkittelevassa serpentiinitiessä. Joissakin oppaissa tätä tieosuutta on sanottu yhdeksi maailman vaarallisemmista. Hyytävän maineensa se on saanut perusprofiilinsa vuoksi. Se on kuin luikerteleva käärme, joka taipuu monelle mutkalle. Se on yhtä arvaamaton kuin vahvassa humalassa kävelevä ihminen, seuraavan askeleen suuntaa ei voi ennalta arvata. Jo kartalta katsottuna tämän tien erityisyyden huomaa, mutta kuten aina, todellisuus on tarua ihmeellisempää. Todellisuudessa tämä tie oli todella, todella paljon paljon hurjempi.

c23b8fbb-7d9f-4fde-9f1e-66c6a6b52532

Tie laskeutui vuorelta jyrkästi alas. Tie oli kapea, toisella puolella on rösöinen, periksiantamaton kallionseinämä, toisella puolella ammottava jyrkänne alas vuorelta. Tie on paikoin yhden auton mentävä, kaiteita ei ollut kuin aivan kriittisissä paikoissa. Mitä alemmas matka jatkui, sitä kapeammaksi tie tuntui muuttuvan. Isommat ajoneuvot eivät enää pystyneet kuin vaivoin ohittamaan toisiaan ja pienempienkin autojen kohtaamiset saivat välillä pulssini kohoamaan. Vastaantulevien autojen tilannenopeudet olivat aivan liian suuret näihin tieosuuksiin ja olosuhteisiin.

Paikallisten nuorten miesten uhkarohkea urhonleikki loi epätodellisen elokuvamaisen tunnun, varsinkin kun automme kaista oli ammottavan rotkon puolella. Autoja tuli tiuhaan vastaan. Rotkon reunalle oli vähän väliä maan tapaan, läheisten rakentamia pikku alttareita rotkoon tippuneiden muistoksi. Useammassakin muistoalttarissa vilahti nuoren miehen kuva. Ei tämä ole elokuvaa, todellista elämää tämä on!

On muistettava, että nämä tiet eivät ole perustettu vain meitä vaihtelunhaluisia turisteja varten tai rämäpäisten nuorten testiradaksi. Nämä tiet ovat palvelleet kautta aikojen paikallisia, alueella asuvia ihmisiä. Tämäkin serpentiinitie on monen paikallisen ainoa reitti ulkomaailmaan. Tien tuttuus ei kuitenkaan takaa turvallisuutta. Se voi sulkea huomion automaattivaihteelle. Tuttuus turruttaa ja nostaa usein nopeutta. Paikallisten muistoalttarit erottuivat siitä, että niillä oli tuoreita kukkia.

Miten ihmeessä joku asettuu asumaan tänne, näin vaikeaan maastoon ja maisemaan? Olemme tämänkin matkalla nähneet kaikenlaista asumiseen viittavia viritelmiä. Ei ole sellaista rotkon reunaa tai kielekettä mihin ei ihminen saisi rakennusta aikaan. Ihmiset ovat osoittaneet kautta aikojen kotipesänsä rakentamisella ja elinympäristönsä valinnalla yhtä suurta luovuutta kuin luonnon muutkin lajit. Siinä missä kurki kokoaa heinäisen pesäkekonsa hetteiselle suolle, kiiruna elää vaatimattomassa kivenkolossa tuntureilla, kalasääksi hakeutuu saariston korkeimman männyn nokkaan, niin myös ihminen työstää mökkinsä pieluspuut tiettömän tien päähän, asvalttiviidakkoon tai korkealle vuorelle serpentiinitien varteen. Kuka tekee sen maiseman vuoksi, kuka taloudellisesta pakosta, kuka silkasta luovasta hulluudesta.

Tien kaarrokset kovenivat ja vastaatulevien autoilijoiden vauhti ja ajotyyli otti sydämen päälle. Sadattelin ääneen. Mitä hittoa varten lähdimme tälle tielle? Olotila ja tunnelma oli kuin ahdistavassa painajaisunessa, jossa juostaan kovaan vastatuleen ja lopuksi roikutaan rotkonreunalla ja pidetään kiinni satunnaisesta puunjuuresta. Nyt ei ollut kuitenkaan kyse alitajunnan tekemästä huoltotyöstä, jossa puretaan arjen stressi ja huolet. Kyse oli vapaaehtoisesta ja omavalintaisesta matkanteon tyylistä. ”Eikö me jumankauta voitaisi joskus valita normaali tie ja tavallinen reitti? Minä en perhana enää kestä yhtään mutkaa, enkä töyssyä! Saakelin vastaantulevat tunarit! Ei hitto, minkä takia on pakko tulla noin isolla turistibussilla näille teille?”

Timo hallitsi auton hyvin. Tajusin, että minun oli turha suitsuttaa lisää kalmantuoksua autoomme ja nostattaa yhteistä stressiotasoa omalla vaikerruksellani. Tässä ollaan eikä muuta voida. Tällä tiellä ei ole mahdollista kääntyä takaisin. Suu poikki ja keskity nainen oleelliseen, sanoin itselleni.

Tiesin sisimmässäni, että tie vie minut – niin halutessani- kohtaamaan pelkoni, näkemään korkeapaikan kammoni läpi. Serpentiinitie saattoi olla kaikessa kauheudessaan paras terapeutti ikinä. Täällä vuoren reunamalla keikkuessa kammoni tuli täysillä valokeilaan. Sitä ei voinut mitenkään sivuuttaa, selittää tai hämätä itseltään. Kammo sai samalla täyden huomion ja kunnon siedätyshoidon. Tiesin, että tässäkin iässä voi oppia, astua ulos omalta mukavuusalueelta. Nyt jälkikäteen voin sanoa, että tämä kokemus ei ollut turha. Etelä-Amerikassa Andeilla, korkeassa ilmanalassa vaeltaessamme tai paikallisbussin roikkuessa samaan tapaan vuoren reunamalla, pelkoni ei enää ollut sama. Ilman tätä kokemusta olisin saattanut määrittää itseni turvahakuiseksi ja olisin lukinnut itseni turvasäilöön. Siellä olisi tasalämpöistä, mutta tylsää. Hei naiset, uskalletaan muuttua tässäkin iässä. Kyllä me voimme! Kyllä me osaamme! Miksi, koska olemme sen ansainneet!

Myönnetään, että en oikeastaan missään vaiheessa ennättänyt keskittyä tieltä avautuviin upeisiin maisemiin. Oikeastaan ainoa erityisesti muistiin jäänyt kohta oli jyrkänne, josta näkyi alas Tivatin kaupunkiin. Löysimme auton mentävän levennyksen ja pysähdyimme siihen jaloittelutauolle. Tasanteelta avautui huikea panoraamanäkymä myös Tivatin lentokentälle. Timo lentokapteenina tiesi kertoa, että teitten tapaan myös kaikilla lentokentillä on omat erityispiirteensä. Tivatin kentän kiitorata päättyi merenlahteen ja vuorien keskellä tuulet saattoivat olla todella oikukkaat. Eli meni täällä millä välineellä tahansa, aina omat haasteensa.

9ff313b0-cdf7-4659-b732-97c0609e1c9a

Yhtäkkiä edessämme on maineikas Kotorinlahti. Lahden pohjukassa on Kotorin kaupunki. Onpa uskomattoman kaunista! Kotorin vanhakaupunki on Balkanin parhaiten säilyneitä keskiaikaisia kaupunkeja ja on mukana Unescon maailmanperintölistalla. Serpentiinitie päättyi ja elämänhorisontti etsi hetken vakautta. Siitä selvittiin. Teki mieli syleillä maata halkojen alta. Syleilin kuitenkin miestäni. Kiitos kun toit meidät turvallisesti vuorilta alas. Kiitos kokemuksesta. Kiitos, mutta ei kiitos, en lähtisi heti uudestaan. Hetken päästä pysähdymme syömään. Juon Montenegron isoimman ja kylmimmän oluen, ja korvaan sillä tuskanhien pusertaman nestevajeen.

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi