Heräsimme aamulla Kolasinin aurinkoiseen aamuun. Suunnittelimme automatkan jatkamista Kolasinista etelään Moraga kanjonia seuraten Podgoricaan ja lopuksi jäisimme yöpymään Cetinjeen. Lonet Planet matkaopaskirjaan tutustuneena, tiesimme, että tuleva ajoreittimme olisi jälleen maisemallisesti vaikuttava. Laskeutuisimme vähitellen tasamaalle ja siitä ajaisimme kohti merellistä rantamaisemaa. Reitin varrella olisi maisemien lisäksi myös muutama muikea ”pakko nähdä kerran elämässä” nähtävyys makupalana. Timo oli kehittänyt itselleen vuosien työ- ja vapaaajan matkustuskokemusten saatossa erinomaisen 3D kartanlukutaidon. Hän osasi valita reitit, jotka eivät välttämättä ole helpoimpia, mutta niiden varrella oli paikkoja, jotka tutkimusmatkailija Robert Waltonin sanoin ”voittavat ihmeellisyydessään ja kauneudessaan maapallon kaikki tähän mennessä asutut seudut.”
Päivä lähti osaltani kuitenkin tahmeasti liikkeelle. Pää oli edellisten päivien upeista elämyksistä täynnä. Olo oli kuin runsaan ja maittavan illallisen jälkeen. Ei jaksanut enää palastakaan. Mielen ja muistini kovalevy alkoi uhkaavasti täyttyä.
En tiedä liittyikö kylläisyyden tunne aikuisuuden ikään vai oman persoonani muutokseen, mutta tuntui, että nykyisin tarvitsin kaikelle näkemälleni ja kokemalleni yhä enemmän aikaa sulatteluun. Aikaa kerrostaa tapahtuneet omiin aiempiin kokemuksiin ja suhteuttaa asioita toisiinsa. Tunsin vahvasti tämän muutoksen, nuorempana oli huomattavasti helpompi kääntää sivua, ohittaa tunteet ja hypätä seuraavaan tarinaan.
Huomaan olevani matkalla mukana kaikilla aisteilla. Jokainen tilanne ja tapahtuma – niin positiivinen kuin negatiivinen- luo minut uudelleen, pursottaa liima-ainetta identiteettini rakenteisiin. Myönteisesti ajateltuna tämä piirre tässä aikuisuuden iässä antaa lisävoimaa: se on eräänlainen voimavarapankki. Toisaalta tätä tahmean aamun viestiä on syytä kuunnella, voimmeko oppia siitä jotakin. Olisiko syytä seuraavaa omatoimimatkaa suunniteltaessa, antaa joutilaisuudelle tilaa? Onko tämä jo heijastusta iän tuomasta kristallisoituneesta viisaudesta?
Starttaamme auton käyntiin. Matkan on edettävä, sillä muutaman päivän päästä meidän täytyy olla jo Suomessa. Hyväksyn kuitenkin tahmeuden ja katselen maisemia raukein silmin
Podgorica
Autotie johtaa Podgoricaan, Montenegron pääkaupunkiin (139 100 asukasta). Kun lähestyessämme kaupunkia, havaitsimme, että se hohkaa kuumuutta kuin liedelle unohdettu pata. Ilma suorastaan seisoi hehkuvan hautovana kaupungin yllä. Linnut ahmivat meheviä viikunoita liikkumattomista puista. Kiihkeästi eteenpäin pyrkivä autojono tööttäili synkkää odotusta. Diagnoosimme oli nopeasti tehty – OHI!
Pääkaupunki jäi taakse. Rentouduimme. Se oli hyvä päätös. Parempi pysytellä katveessa. Suurkaupungit eivät välttämättä ole mitään sivistyksen huippuja, vaikka matkailukuplassa niin helposti ajatellaan.
Lake Skadar
Lähdemme ajamaan Lake Skadar järvelle, joka sijaisee osittain Barin ja osittain Podgorican puolella. Järvi on Montenegron suurin sisäjärvi. Se on sanoinkuvaamaton kaunis ja monin tavoin ainutlaatuinen, katsoopa sitä millä arviointikriteerillä tahansa. Järvi on laaja (391km2). Bojana joki muodostaa yhteyden järven ja Adrianmeren välillä. Järvi jakaantui kahden valtakunnan herruuteen, yksi kolmasosaa järvestä kuuluu Montenegroon, kolmasosa Albanian tasavaltaan. Montenegron puoli järvestä (40000 hehtaaria) julistettiin kansallispuistoksi vuonna 1983. Selvin ero verrattuna muihin Montenegron kansallispuistoihin, on sen poikkeuksellinen rikas lintu-, kala- sekä kasvillisuuslajikkeisto.
Syömme lounaan järven luoteispäässä – ja ihastelimme näkyä. Vatsa on jälleen täynnä niin konkreettisesti kuin kuvainnollisesti.
Jatkamme matkaa. Laskeudumme yhä alaspäin kohti Adrianmerta. Maisemat ovat edelleen huikaisevan kauniita. Adrianmeren turkoosi välkehdintä tervehtii meitä jo kaukaa. Meri on suuri ja aava. Silmä lepää sen aallokossa.
Sitten tapahtui jotakin. Aivan kuin tyyneen veteen putoaisi kivi, joka nostaa aaltoja ja sekoittaa pohjamudan. Täyteen ahdettuun kovalevyyni, muistojen turvottamaan aivokuoreen tulee jälkiruuan kokoinen aukko. Näen Sveti Stefanin. Se on kuin kuorrutettu kermaleivos ruokakattauksen huipentumana.
Sveti Stefan
Sveti Stefan on pieni saareke, joka on kuin taivaalta tiputettu keidas.
Sillä on oma värikäs historiansa käsityöläisten asutuksesta tämän päivän lomanviettopaikaan. Juuri kun olin herännyt taas innokkaana uusiin elämyksiin, kuulimme, että saari on tällä hetkellä yksityisen kansainvälisen Amanresortin omistuksessa. Vierailu saarella oli mahdollista vain yöpyjille. Hinnat saarella pyörivät alkaen 800 eurossa yöltä, joten ainakin meidän osalta saareen tutustuminen sai jäädä julkisen rannan edustalla ihailemisen asteelle.
Vaikka jäinkin ilman jälkiruokaani, olin ilahtunut. Alan jälleen toipua. Jaksan taas innostua.
Stevi Stefanin edustalla oleva julkinen merenranta, oli täynnä lomailijoita. Paikka on suosittu myös montenegrolaisten keskuudessa. Tätä rantaa, sekä muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Budvaa kutsutaan syystäkin Montenegron rivieeraksi. Alueet ovatkin tärkeitä matkailukeskuksia. Varsinkin Budva tunnetaan hiekkarannoistaan (11 310 metriä), vilkkaasta yöelämästään ja välimerellisestä arkkitehtuuristaan. 15. huhtikuuta 1979 siellä sattui paha maanjäristys. Tuolloin varsinkin vanha kaupunki kärsi pahoja vaurioita.
Viikonlopun lomaruuhka alkoi näyttää jo merkkiään. Tiet olivat täynnä autoja. Täällä on liian ahdasta. Nautittuamme tarpeeksi rantaelämästä, starttaamme auton jälleen. Katsoimme parhaaksi mennä taas katveeseen. Ajoimme taas ylös vuorelle. Yövymme Cetinjessä, joka oli aikanaan kuninkaallinen Montenegron pääkaupunki.
