Taran kauneuden vaikutuspiirissä oli myös kuvauksellisen kaunis Dobrilovinan luostari. Luostarin pihaan ajaessa mieleeni puikahti uskonnollinen sanonta: ”olemme nyt jumalan kämmenellä”. Luostari lepäsi vehreällä keitaalla, ikään kuin kämmenellä, sormet olivat kuin ympärillä kohoavat kalkkikiviset vuorenseinät ja elämänviivana halkoi Tara rotkossa virtaava Tara joki. Ympärillä soi hiljaisuus, vaivoin erotti puiden vaimean huokailun.

Luostari toimii tänä päivänä nunnien pyhättönä. Luostarin perustamisesta tiedetään hyvin vähän, mutta sen perustamisen arvellaan tapahtuneen joskus 1600-luvun alussa. Tällä hetkellä luostarirakennus on pieni ja vaatimaton.

Meille luostaria esitteli eräs siellä asuva nunna. Hän kertoi, luostarin idyllistä, mutta myös luostarin tuhoisasta menneisyydestä: se oli tuhottu ja rakennettu uudestaan useita kertoja historiansa aikana. Idyllin takana on ollut valtavasti vallan käyttöä; eristämistä, vaientamista, kuolemanpelkoa ja hämmennystä. Historia oli täynnä siellä olleiden munkkien hiljaisuuden tukahdettuja huutoa. Jumalan kämmen oli silloin puristuneena.

Tulimme vakavina ulos luostarista. Nunnan esitys oli vaikuttava. Tänne me olimme tulleet, seisoimme molemmat hiljaisina kuulemastamme ja näkemästämme lumoutuneena. Se oli jaettu yhteinen hetki, joka ei sanoja tarvitse. Johann Von Goethen runo kuvaa tätä hetkeä hyvin:

Tuntea joku,
jonka kanssa vallitsee yhteisymmärrys
välimatkoista tai lausumattomista
ajatuksista huolimatta
– se voi tehdä tästä maailmasta
puutarhan. (Johann Wolfgang Von Goethe)

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi