Yksi häikäisevimmistä tieosuuksista Montenegrossa oli ehdottomasti vuoristotie, joka soljui alussa Piva jokea mukailevasti kohti Zabljakia. Auton sivuikkunasta tien vasemmalla puolella näkyi leikatut, rosoiset kallioseinämät ja tien oikealla puolella avautui henkeäsalpaavan kaunis, laaksossa lainehtiva Pivajoki. Olen käyttänyt jo aiemmin useita veden pinnan kauneutta kuvaavia adjektiiveja, mutta tämä näkymä oli jotakin häkellyttävän ylimaallisen kaunista.
Tie kääntyy juuri ennen Pluzinea päätieltä kohti Trsaa. Pivajoki jäi taakse ja käännyimme kohti sisämaata. Tie alkoi dramaattisesti pitkällä, kapealla, valottomalla ja mutkittelevalla tunnelilla. Kaikki edellä mainitut adjektiivit olisivat yksistään ovat jo riittäviä pitämään autoilijan mielenkiinnon hereillä, mutta kaikkien mutta näiden neljän elementin läsnäolo sai tutkiskelemaan ihmisyyden rajallisuutta ja tieinsinöörin luovuuden rajattomuutta. Tien alku oli kuin hyvä alkusoitto orkesterille, nämä ensimmäiset tahdit lupasivat jotakin aivan uutta ja erilaista. Ja tie lunasti lupauksensa koko matkalla Trsaan. Tie jatkui lukuisten samantyyppisten pitempien ja lyhyempien tunnelien sarjana ja tunneleiden sisällä olevien risteysten jatkumona. Alussa tunneleissa vietetyt sekunnit olivat mykistävän pitkiä, sillä silmät yrittivät mukautua häikäisevän kirkkaan auringonpaisteen jälkeen pilkkopimeään. Autonvalot imeytyivät kuin olemattomiin mustiin kallioseinämiin.
Ohessa youtubesta kopioitu linkki tunnelitien tunnelmaan
Vaikka tämäkin tie oli kapea ja mutkainen lukuisine tunneleineen, tie oli paremmassa kunnossa kuin vastaavanlainen naapurimaassa Bosnia-Herzegoviassa. Tämä tie oli kauttaaltaan päällystetty ja jopa viitoitettu. Kaikkeen näköjään tottuu; Bosnia-Herzekovinassa rotkon reunalla ajamisen jälkeen, tämä tie alkoi tuntua jo kodikkaalta. Osasin jo vähitellen rentoutua – ja nauttia huikaisevista maisemista. Onneksi tieosuus oli nyt hiljainen, se vähensi ratkaisevasti vastaantulevien autojen aiheuttamaa sydämentykytystä.
Trsa
Saavuimme Trsaan, joka osoittautui pieneksi ja hiljaiseksi, muutaman asukkaan kyläksi. Durmitorin kansallispuiston läheisyys oli saanut Trsan kyläläiset jo hieman kehittämään matkailuyrittäjyyttään. Heillä oli muun muassa pieni taverna, terasseja, pieniä puumökkejä vaeltajille, hevosia ratsastajille ja polkupyöriä pyöräilijöille.
Maisema alkoi täällä vähitellen muuttua ylänkömaisemaksi. Veden elementit väistyivät ja tilalle tuli laidunmaat, lampaat, heinikot ja jyhkeät kivikot. Tie jatkuu siis yhä kauniina; vuoriston ja laaksojen helminauhana. Pian eteemme tulevat myös Durmitormin kansallispuiston huikeat maisemat. Nautimme näkymää vielä hetken. Kauempaa löytyy Prutaš (2393 m) ( oksa paikallisella kielellä) ja Sedlena Greda (2227 m), joka näytti valtavalta satulalta (sedlo = satula ). Paikalliset ihmiset kutsuvat sitä joskus ”Jumalan satulaksi”.
Nämä huikeat luonnon elementit pistävät sinut nöyrtymään ja uskomaan, että olet vain pieni hiukkanen Universumissa. Eteläpuolelta Durmitor on täysin puutonta ja kaikkialla on kuivaa ja keltaista ruohoa. Yhdessä tämä sinisen taivaan ja harmaa-valkoisen kivikon kanssa, paikka, osoittautui houkuttelevaksi paikaksi valokuvaajille. Ja haavelijoille. Täällä tuntee lempeän tuulen ihollaan, hiljaisuuden korvissaan. On olo, että olet astunut ulos maailmasta, jossa on liikaa informaatiota, liikaa reagointia. Täällä sinulla on oma kivi, jonka päälle voit istua ja se riittää!
Tie jatkui Trsasta hieman leveämpänä. Tai ainakin se tuntui siltä, koska tien sivuilla oli jo paikoin enemmän tilaa. Matkaa Zabljakiin oli reilun kahden tunnin ajomatka, käytännössä reilusti enemmän, sillä tie puikkelehti pitkin vuoristoa ja kivikkoista ylänkömaata. Matkaa hidastivat peltoaukioiden laidoilla maleksivat kotieläimet. Ylängöllä oli isoja lammaslaumoja ja siellä täällä näkyi yksittäisiä paimenia. Kovin kaukana mukavuuksista nämäkin ihmiset asuivat!
Erään mutkan jälkeen huomasimme olevamme keskellä valtaisaa sonnilaumaa. Vuokra-auto tuntui kovin pieneltä ja auton pelti ohuelta sonnien mylviessä ja tömistellessä ikuisuudelta tuntuvan ajan automme ympärillä. Hetkeen sisältyvä kiihkeys huipentui, kun huomasin tuijottavani suoraan sonnin sieraimiin ja seurasin henkeäni pidätellen sonnin sierainten painautumista tiiviisti auton sivuikkunaan. Lopulta pitkä, karhea kieli nuolaisi hetken kestävän matkamuiston auton sivupeiliin. Sillä hetkellä tiesin, että maisemien lisäksi tämä luontohetki tallentui ikuiseksi ajoiksi muistikanaviini ja kehonmuistiini. Onneksemme sonnit olivat tyytyväisellä tuulella, ja vähitellen väistyivät auton tööttäilyihin. Paikallinen maajussi istuskeli tien penkalla ja myhäillen seurasi kaikessa rauhassa tilanteen etenemistä.
Perillä Zabljakissa
Tulimme Zabljakin vuoristokaupunkiin, joka on Balkanin korkeimmalla oleva kaupunki (1450 metriä), joka elää ja hengittää Durmitorin kansallispuiston ja sen reunamilla olevien hiihto- ja laskettelu- ym luontomatkailu mahdollisuuksien kautta. Zabljak sijaitseekin aivan Durmitorin kansallispuiston kainalossa. Kansallispuiston pinta-ala on 390 neliökilometriä ja korkein huippu, Bobotov kuk, kohoaa 2 522 metrin korkeuteen. Kansallispuisto on UNESCOn maailmanperintökohde.
Zabljak kaupunkina ei sinänsä jäänyt erityisemmin mieleen. Lähinnä kaupungin kauneus oli ympäröivässä vuoristossa. Yövyimme pienessä ja siistissä vuoristomotellissa. Tähän aikaan majoitusta oli hyvin saatavilla, vaikka patikoinnissa oli sesonki käynnissä. Koko ajomatkamme aikana aurinko paistoi täydellä terällä, mutta perille saavuttuamme aurinko väistyi. Tilalle tuli harmaankalpea valo, joka pyyhki ylitsemme ja häivytti näkyvyydestä terävyyden. Se antoi kuitenkin vuorille myyttisen vaikutelman. Pilvet tulivat kuin toivottamaan meidät tervetulleeksi ja sulkivat meidät kosteaan syliinsä. Olimme pilvessä!
