Bosnia-Herzegovinan matkamme jatkui Mostarin jälkeen kohti Sarajevoa. Ohitimme ajomatkan aikana muutamia pikkukyliä, jotka eivät kuitenkaan saaneet meitä pysähtymään. Kysymys ei ollut niinkään näistä pikkukylistä, vaan siitä, että tarvitsin Mostarin jälkeen tilaa hengittää ja aikaa sulatella näkemääni. Sivuikkunasta vilahtelevat maisemat antoivat ajatuksilleni tarvittavan taustakankaan ja aikataulullisesti tuleva kohteemme Sarajevo oli juuri sopivan matkan päässä.

Sarajevo (Сарајево, turkiksi Saraybosna) on Bosnia ja Hertsegovinan pääkaupunki ja maan suurin kaupunki. Nykyisin itse Sarajevon kaupungissa arvioidaan olevan noin 315 000 asukasta, lähialueineen 465 000.

Palanen historiaa

Sarajevo huokui vanhaa historiaa. Ennen kaupunkiin asettumista kiertelimme autolla pitkin poikin kaupunkia ja sen lähimaastoa. Sarajevon suurinta osaa kaupunkimaisemasta hallitsivat hyvin massiiviset, raskaannäköiset – ja kommunistityyppisesti rakennetut lähiöt. Varsinkin niitä oli rakennettu runsaasti vanhasta kaupungista länteen. Olin toki nähnyt näistä aiemmin median ja elokuvien kautta kaikuja, mutta olihan ne rakennukset elävänä edessä massiivisia ja rujoja. Ihmiset olivat ottaneet myös tilan itselleen ja haltuun. Siinä missä asukkaat ahtaavat talonsa takapihat täyteen tavaraa, sama tavaramäärä löytyi näiltä pieniltä parvekkeilta.

Sarajevo

Mieleen tuleen elokuva ”Ei kenenkään maa”, joka on karu ja kyyninen sotaelokuva. Se kylpee kirkkaassa kesäisessä auringonpaisteessa. Luin joskus 2000 alussa Hesarista artikkelin, jossa kuvattiin sarajevolaisen elokuvaohjaajan Danis Tanovicin muistelmia. Hän kuvasi teräväpiirteisesti aikaa, kun sota Bosniassa alkoi keväällä 1992. Hän kuvasi tavallisia sarajevolaisia ihmisiä, jotka olivat ennen kaikkea ymmällään. Luodinreiät ja kranaattikuopat eivät kuuluneet heidän valoisaan maailmaansa. Vaikuttavaa oli lause: ”Oli kuin van Goghin maalaus olisi peitetty mustavalkoisella valokuvalla”.

Tämä visuaalinen ristiriita on kammottavan tuttu bosnialaisille ja Bosnian sodassa käyneille veteraaneille. Yhtäällä oli ihmiselämän arkipäiväinen lämpö, toisaalla äkkinäinen, äänetön tuho. Sala-ampujan luoti saattoi viedä omansa keskellä keväistä iltapäiväruuhkaa. Kranaatteja saattoi jysähdellä baarikadulle parhaassa terassisäässä.

Tämän todellisuuden alla sarajevolaiset ovat eläneet ja hengittäneet. Kirkastin muistikuviani Googlen kautta kaupungin historiasta, jotta ymmärtäisin hieman paremmin tätä maata ja kaupunkia. Jugoslavian liittotasavallan jouduttua sisällissotaan serbijoukot piirittivät Sarajevon vuonna 1992. Siitä seurannut Sarajevon piiritys oli nykyajan pisin piiritys ja se kesti syyskuuhun 1995 asti. Piiritys aiheutti suurta tuhoa kaupungille. Tämä ei siis ollut vain elokuvan todellisuutta. Kaupunki oli jatkuvan kranaattitulen kohteena ympäröiviltä kukkuloilta, ja sanotaan, että tuskin ainoakaan rakennus säästyi vaurioilta. Jälleenrakennustyöt aloitettiin heti sodan jälkeen, ja suurin osa kaupungista on saatukin kunnostettua.

Sarajevoon saapuessa tuntuu kuin astuisi toiseen, kymmenien vuosien takaiseen maailmaan. Vanhat ränsistyneet raitiovaunut kulkevat pitkin kaupungin katuja, Baščaršijan markkina-alueella tehdään kauppaa samoin kuin jo satojen vuosien ajan.

 

Sarajevo

Voimakkainta massiivisten lähiöiden kasvu oli 1980-luvun alussa, sillä vuoden 1984 talviolympialaiset pidettiin Sarajevossa. Olympialaiset toivat aikanaan paljon turisteja ja infrastruktuuria kaupunkiin.

Kävimme katsomassa talviolympialaisten näyttämöä, joka muistetaan muun muassa Matti Nykäsen mäkihypyn kultamitalista. Minäkin muistan katsoneeni hyppykisat televisiosta, olen siis osa tätä urheiluhistoriaa! Poissa oli kuitenkin entinen olympiakisan loisto, juhlavuus ja marssivien urheilijoiden suorat rivit. Hyppyrimäet seisoivat paikoillaan, mutta ränsistyneinä ja käyttämättöminä. Ruoste oli raiskannut kaiken minkä oli hampaisiinsa saanut. Luonto oli päässyt hyvään vauhtiin. Se maastoutti kärsivällisesti vuosi vuodelta maisemaa ja nieli ennen niin jylhiä betonirakennelmia pala palalta takaisin luonnon kiertoon.

Sarajevo

Palanen nykypäivää

Sarajevossa on toki toinenkin puoli. Sarajevo on nykyään ennen kaikkea moderni kaupunki, josta löytyvät tärkeimmät kauppaketjut, ostoskeskukset, paljon hyviä ravintoloita sekä vilkas ja eläväinen kaupunkikulttuuri. Matkailijoina meitä kuitenkin kiehtoo usein Sarajevon rikas historia, jota ei voi kokea missään muualla. Mielikuvat voivat kuitenkin olla rautahäkkejä, joihin ihminen mielellään lukkiutuu. Havahduimme yhdessä tähän oivallukseen. Siirsimme kellomme takaisin tähän päivään ja haihdutimme nostalgian nälkämme. Päätimme tehdä tilaa uudelle Sarajevon kaupunkikuvalle ja antaa sille mahdollisuuden yllättää meidät.

Kiertelimme Sarajevon kaupungin katuja. Istahdimme puiston penkillä ja katsoimme ihmisvilinää. Kaupunkikuvan päivittäminen tähän päivään kannatti. Sarejevo on kuin sarajevolainen elokuvaohjaaja Danis Tanovic. Hän on hyvin moderni, matkustelevainen, rauhaton ja kiireinen mies, jonka kaikkiin näihin puoliin on nykyajan ihmisen helppo samaistua.

Illan päätteeksi söimme Baščaršijan basaarialueella paikallisia antimia. Ruoka on yleensä ottaen täällä hyvin mutkatonta, rehevää ja lihapitoista. Aidot bosnialaiset jauheliha cevapit, pitaleivät ja burekit (tai börekit) ovat täällä hyvin suosittuja. Cevapien muoto ja resepti vaihtelevat paikkakunnan mukaisesti.

Burekit tai börekit ovat yleisnimitys turkkilaiselle piiraalle, jotka ovat myös hyvin suosittuja täällä. Piiraita on myös hyvin monenmuotoisia ja eri raaka-aineista tehtyjä, muun muassa uppopaistettu sigara börek, pasteijaa muistuttava puf börek sekä pellillä tai vuoassa tehtävä tepsi börek. Sarajevoa pidetään parhaana burek-kaupunkina Balkanilla.

On ilo maistaa näiden taitureiden loihtimia perinneruokia. Niitä sai täälläkin melkein jokaisesta nurkasta ja jokaisesta paikasta. Usein kaupungin parhaat ruuat saa vaatimattoman näköisistä peltikojuista. Kannattaa mennä sinne, missä on kaikista pisin jono. Hyvää kannattaa odottaa!

Näillä eväillä nälkä siirtyy ja taas olemme yhtä makumaailmaa rikkaampia. Meillä on mottona, että kaikkea voi maistaa ainakin kerran, kaikesta ei tule loppuelämän tuttavuutta, mutta koskaan ei voi tietää!

Tunnelma ruokaillessa oli hyvin välitön ja vieraanvarainen. Olimme molemmat tyytyväisiä täällä kokemaamme. Meidän kannatti siis pysähtyä ja antaa kaupungin puhutella meitä. Sarajevon – ja oikeastaan koko Bosnia-Herzegovina syntyi meille uudestaan. Siitä tuli paljon rikkaampi ja moninaisempi. Palanen historiaa ja palanen nykypäivää. Tärkeintä on kuitenkin tämä hetki. Sarajevolainen kaupunkikulttuuri antaa sille hyvin tilaa.

Huomenna matka jatkuu. Ylitämme rajan ja matka Montenegroon alkaa…

KOMMENTOI ARTIKKELIA

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi