Joskus asiat hoidetaan täällä käsikirjan ulkopuolelta ja nurinpäin. Tavat tehdä asioita voivat olla maan tapoja tai ne voivat olla vain yhden ihmisen keksimiä. Ne ovat sanattomia sopimuksia, joita ei voi etukäteen tietää tai tarkistaa. Tavat vain avautuvat matkailijana eteen – ja sitten mennään!

Rajan yli

Tänään ylitimme valtakunnan rajan Kambodzasta Vietnamiin, virallisesti Vietnamin sosialistiseen tasavaltaan. Jokainen rajan ylitys sisältää erilaisia ja omanlaatuisia tapoja. Niin kuin tämänkin rajanylitys. Matkaoppaissa sanotaan ja alleviivataan: älkää antako passejanne kenellekkään ulkopuolisille. Älkää päästäkö niitä koskaan silmistänne! Niinpä. Asiat eivät vain mene niin. On erilaisia tapoja. Joskus on vaan luotettava.

Kambodzan rajalla bussikuskimme pysäytti auton, keräsi meidän ulkomaalaisten passit, käski ulos ja näytti käsillään raja-asemalle päin. Saatuaan passit ja bussin tyhjäksi, kuski otti ja lähti. Ei sanakaan, koska hän ei puhunut englantia. Siinä me porukalla katselimme bussin kaikkoavaa hiekkavanaa ja mietimme, että sinnekköhän meni passit ja matkatavarat? Näinköhän meitä joukolla höynäytettiin?

Kävelimme viitoitettua tietä rajatoimistoon, se oli vain kävelijöille tarkoitettu. Toimistossa bussikuski oli jo työn touhussa – ja hoitamassa puolestamme leimauksia passeihin. Jouduimme vain kävelemään paikalle ja näyttäytymään paikan päällä.

Tervetuloa Vietnamiin!

Sitten Vietnamin puolelle. Jälleen bussikuski otti passikasan haltuunsa. Nyt hengitimme jo vapaammin. Sama juttu. Tosin Timo joutui käymään rajamiesten kanssa neuvotteluja, sillä tulimme rajalle päivää aikaisemmin kuin Vietnamin viisumi tuli virallisesti voimaan. Jouduimme maksamaan 5 dollari henkilö lisäpäivästä. Leima passiin ja vielä kuumeen mittaukseen. Etsittiinkö keltakuumetta? Zikaa? Lintuinfluenssaa?

Erilaisia tapoja. Tämä passinkeräys tapa nopeutti rajan ylitystä huomattavasti. Joskus on vaan luotettava. Joskus se voi tietenkin olla väärä hetki ja väärä henkilö.

Uutta kulttuuria kohti

Rajan yli päästyämme bussimatka jatkui Ha Tieniin. Se on monelle pelkkä ohikulku kaupunki, mutta me päätimme tutustua paikkaan. Joskus on helpompi sisäänajaa itsensä uuteen kulttuuriin, kun se tapahtuu pienessä mittakaavassa.

Ha Tien. Katukuva oli niin erilainen. Olimme tosiaan Vietnamissa. Mielikuva maasta kävi toteen monella tapaa. Ihmisten ulkonäkö, Vietnam hatut.

Vietnam style

Katse hakee  katukuvasta tarttumapintaa.

Ha Tienin katukuvaa

Vietnam on väestöltään 14 suurin maa (yli 91,7 miljoonaa asukasta) ja on pinta-alaltaan hieman Suomea pienempi. Joten ihmisiä riittää pienissäkin kaupungeissa.

Onhan se jännää, miten muutaman kilometrin rajakaisteleen ylittäminen muuttaa jälleen kaiken. Tunnelmamme on odottava, ihmettelevä ja hämmästelevä. Mihinkähän me nyt oikein tulimme? Millaisia ihmisiä tapaamme? Kieli on jälleen uusi. Kulttuuriset symbolit muuttuvat. Katukuva on erilainen ja outo.

Ha Tien kulkuvälineistöä

Olemme ylittäneet tällä matkalla monta rajaa (Singaporen, Malesian, Thaimaan ja Kambodzan).  Uuteen maahan tutustuminen samanaikaisesti helpottuu ja vaikeutuu. Helpottuu, koska tiedämme, että tästä avautuu jälleen uusi seikkailu, uudet mielenkiintoiset kokemukset ja elämykset. Vaikeutuu, sillä kovalevy alkaa täyttyä. Epäilyttää, että voiko hienot kokemukset koko ajan jatkua. Suomalaisuuden perusfraasi ”itku pitkästä ilosta” välähtää mielessä. Hätkähdän ajatuksiani. On vain annettava olla ja ajan kulua ajallaan. Ei pidä verrata maita ja kulttuureita. Ei ainakaan vielä ennen kuin on edes tutustunut tähän uuteen.

Hetken miljonäärin elämää

Löydämme hotellimme. Pienen, mutta siistin. Mopot ovat parkkeerattu hotellin aulaan sisälle. Jotakin tuttua siis. Vessa ja suihku toimii. Tästä tämä taas lähtee.

Illalla syömme Ha Tienin rantaravintolassa merellisiä herkkuja. Pistimme rahaa palamaan. Lasku oli yli 300 000. Dongia tosin. Toisin sanoen noin 15 euroa. Täällä voi huoleti olla miljonääri. Täällä ei käytetä ollenkaan kolikoita, on vain seteleitä – ja niissä on rutkasti nollia.

Money, money, money…

Vieressämme rantaravintolassa istui kaksi vietnamilaista miestä. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta heillä oli halu tutustua meihin ja saada meidät tuntemaan olomme tervetulleeksi. Huokasin helpostuksesta. Jossakin syvällä sisimmässäni pelkäsin, että Kambodzan jälkeen emme enää koe ihmisten lämmintä kohtaamista. Miten väärässä olinkaan!

Majapaikassamme ei ollut aamiaista, joten etsimme  katukahvilan. Tilasimme keittoa – ja hetken päästä se tuotiin meille mopon kyydissä.

Aamiainen katukahvilassa

Tämähän alkaa toimia. Kyllä tämä tästä. Tässäkin maassa ja kulttuurissa. Asiat hoidetaan – ja ei aina niin kuin itse olisi ajatellut.

KOMMENTOI ARTIKKELIA